Oon köyhä laulaja mä vain…

Olin eilen mukana Sisäiset voimavarat vahvuudeksi -koulutuksessa. Kyseessä oli osa Ylä- ja Sisä-Savon alueella toimivan Etappi-työllisyyspalvelujen Nilakan osaajatreffit -projektia. Tilaisuudessa pakistiin kaikenlaista asiaan liittyvää. Yhtenä tehtävänä oli luoda oma unelmatyön kartta. Kartan rakentelussa piti miettiä omaa ammatillista historiaa, omia osaamisia ja vahvuuksia sekä kuvaa siitä, minkälaisia asioita liittyy omaan unelmaan tulevasta työurasta. Tehtävän toteuttamiseen annettiin vapaat kädet. Useimmat leikkelivät kuvia ja tekstinpätkiä lehdistä ja liimailivat niitä paperille. Jotkut myös piirsivät aiheesta. Itse en ole kovin innostunut paperi-ja-sakset-askartelusta, enkä oikein osaa piirtääkään, ellei hyväksi voi käyttää viivoitinta ja harppia. Niinpä aloin kirjoittaa aiheesta runoa – tai jotain sen kaltaista. Lopputulos on tässä. Kukin tulkitkoon mielensä mukaan:

Oon köyhä laulaja mä vain…
Ja mitä muuta olla sain…
Asentaja, rakentaja
Valmentaja, opettaja
Kehittäjä, romuttaja
Alkuun panija, loppuun saattaja
Rikkinäisen korjaaja, rämettyneen raivaaja

Pätkätyötä, vuorotyötä
Yötyötä, kireää vyötä
Ottaisin kopin, mut ei ne syötä
Paljossa mukana, ilman työtä
Ikuinen oppija, syvältä kuokkija
Totuuden etsijä, ojan kaivaja

Isoa kuvaa hahmottaa, silmät isona tuijottaa
Pientä ihmistä opastaa, suojatiellä taluttaa
Nälkään auttaa leipäpala, koukkuun tarttuu uusi kala
Sormenjälki jäädä saattaa, paikkaan jossa se ei haittaa

Yksin tuolla orpo piru, sydämessään kultasiru
Kulkee synkän metsän laitaa, ei löydä tietä, eksyä taitaa
Hänelle jos kartan piirtäis, tielle ehkä jalan siirtäis
Maaliin koittais pallon laittaa, pitkän talven niskan taittaa

Jokaiselta löytyy taito, oma voima, halu aito
Narusta jos kiinni saa, kuuseenkin voi kurkottaa
Moni massan alle hukkuu, yksin rämpii, yksin nukkuu
Jos joku löytäis, esiin toisi, oman polun löytää voisi

Työvoimapolitiikkaa vol. 2

Työttömyyden hoito ja myös työttömän arki on muuttunut takavuosista modernimpaan suuntaan. Näin asia on ainakin haluttu monella taholla nähdä. Työttömäksi joutunut voi käynnistää työnkahunsa TE-palvelujen Oma asiointi -sivuilla. Työvoimahallinnon asiantuntijat ovat arvioineet työttömän tilannetta ja harkinneet henkiökohtaisen palvelun tarpeellisuutta. Työttömän antamien tietojen pohjalta TE-toimisto on myös pyytänyt tarvittavat lisäselvitykset ja paperit työvoimapoliittista lausuntoa varten. Työttömyysajan asiointi on sujunut pääosin verkossa tai puhelimitse.

Digitalisaatio on tuonut mukanaan paljon hyvää. Verkkoasiointiin tottunut työtön on saanut palvelua tarvitessaan joustavasti ja sujuvasti. Samalla on pajolti päästy eroon monen kokemasta pompottelun tunteesta. Nopeus, vaivattomuus asioiden hoidossa on kaikkien etu. Käytäntö on ollut varmasti hyvä ja sopiva – osalle työttömien suurta joukkoa. Toisaalta tässä systeemissä on entistä helpompi jäädä syrjään, lepäillä laakereillaan ja passivoitua. Kun kukaan ei hoputa, monelta unohtuu, että työnhaku on työttömän päätyö. Toisaalta: mitäpä haet, jos työtä ei kertakaikkiaan ole tarjolla. Ainakaan sopivaa työtä sopivassa paikassa sopivalla palkalla ja luontaiseduilla.

Digitalisaation myötä myös työvoimatoimistojen ja palvelupisteiden verkostoa on harvennettu kovalla kädellä. Jos työtön ei satu asumaan isossa kaupungissa, saattaa henkilökohtaiseen asiointiin vierähtää matkoineen kokonainen päivä.

Maan hallitus on hallitusohjelmansa mukaisesti pyrkinyt puuttumaan työttömyystilanteeseen monin tavoin. Työttömien määrä on kestämättömän suuri. Samalla, kun julkisten palvelujen tarve on lisääntynyt mm. väestön ikääntymisen myötä, on työssä olevien työikäisten määrä vähentynyt. Tästä seuraa tietysti se, että samalla kun suuri joukko työttömiä lisäävät entisestään julkishallinnon menoja, verotuloja kertyy menoihin nähden niukasti.

Yksi hallituksen kaavaileman keinovalikoiman työkaluista on työttömien henkilökohtaisten määräaikaishaastattelujen ottaminen uudelleen käyttöön. Työttömiä on päätetty haastatella poikkeuksetta kolmen kuukauden välein. Jokaisella työttömällä tulee olla jatkossa työllistymissuunnitema, jonka toteutumista seurataan tehostetusti. Rikkomuksista ja laiminlyönneistä seuraa sanktioita, kuten karensseja – toisin sanoen päivärahojen menetyksiä.

Ihan vähän aikaa sitten puhuttiin ”varmana tietona” siitä, että kun työttömiä aletaan haastatella kolmen kuukauden välein, ulkoistetaan homma yrityksille. Monessa maan kolkassa pidettiin jo selvänä, että kontaktoinnin lisäämiseen ja muuhun työttömien aktivointiin kohdennettu 17 miljoonan euron potti menee hankintasopimusten myötä henkilöstöpaveluyrityksille. Tähän olen suhtautunut alusta pitäen skeptisesti.

Työministeri Jari Linsdström totesi muutama päivä sitten TV-uutisissa, että (tähän liittyvää juridista pulmaa) ei tiedetty. Siis ei tiedetty sitä, että mm. lainsäädännön nojalla tapahtuva toisen eduista, oikeuksista tai velvollisuuksista päättäminen on julkisen vallan käyttöä. Eikä tiedetty sitä, että viranomaistehtävät, joihin tällaista julkisen vallan käyttöä sisältyy, tulee lain mukaa hoitaa virkasuhteessa olevan viranhaltijan toimesta. Julkisuudessa ministeri kertoi, että tämä tuli yllättäen esiin. Ikään kuin nurkan takaa ja puskista.

Nyt sitten seuraava vaihe lienee se, että TE-palvelujen väki alkaa hurjalla kiireellä tuumia, miten homma toteutetaan. Väkeä tarvitaan paljon lisää. Arvelisin, että myös työpöytiä joudutaan hankkimaan. Voi olla, että monelle kylälle työvoimatoimiston (tai vastaavan) vihreät logot tekevät paluun katukuvaan.

Ulkoistamista ehdittiin kaiketi valmistella monella taholla varsin pitkälle. Ja vain siksi, että ministeriössä ei tiedetty. Kyllä minä tiesin. Moni muukin taisi tietää. Kyllä tämän(kin) rajauksen pitäisi olla tiedossa kaikille, jotka julkisten palvelujen järjestämistä ja toteuttamista pohtivat. Asia sanotaan yksiselitteisesti kuntalain 44 §:ssä. Olisi tämä Lindström kilauttanut kaverille. Tai ottaneen todesta, kun Jörn Donner muinoin sanoi TV-mainoksessa, että lukeminen kannattaa aina. Tai kysynyt joltain viisaammalta. Kysyvä kun ei kuulemma tieltä eksy. Minusta tämä tällainen asioiden valmistelu lainsäädäntötyössä on aika outoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että lainsäätäjillä, ministereillä ja ministeriöiden virkamiehillä on näinkin perustavaa laatua oleva asia hallussa. Moneen kertaan kansa on ihmetellyt lainsäädäntötyötä, joka vaikutta hosumiselta. Liian usein ensin valmistellaan yhtä ja sitten kalkkiviivoilla toteutetaan toista.

Hei Kelaa vähän – ja muita kielikukkasia

Kyllä. Minulla on luonnevika. Tai oikeastaan niitä on monta. Yksi hankalimmista omalla kohdallani liittyy kieleen ja sen käyttämiseen. Enkä nyt tarkoita sitä suuontelon pohjassa sijaitsevaa, ihmiskehon vahvinta lihasta, jota käytämme muun muassa syömiemme eväiden möyhentämiseen. Tarkoitan sitä järjestelmää, jota käytämme viestimiseen, ajatusten ilmaisemiseen ja tiedon jakamiseen. Siis sitä kielellistä ilmaisua, jota käyttäen puhumme suumme puhtaaksi tai kirjoitamme tuntemuksistamme milloin vihan, milloin kiihkon tai lempeiden tunteiden vallassa, tai jonka ymmärtäminen antaa meille mahdollisuuden oppia uutta tulkitsemalla lukemaamme ja kuulemaamme.

Kieli ei ole pysyvä, kerran koottu ja sitten kiveen hakattu järjestelmä, vaan se muuttuu jatkuvasti. Maailma ympärillämme muuttuu ja kieli sen mukana. Kieleen löytyy uusia ilmaisuja ja sanoja sitä mukaa, kun ympäristöömme ilmestyy uusia asioita tai ilmiöitä. Ihminen pyrkii kieltä käyttäen kuvaamaan ympäristöään ja kertomaan löydöistään ja uusista ajatuksistaan kanssaihmisilleen. Tähän tarkoitukseen tarvitaan jatkuvasti uusia ilmaisuja ja kielikuvia. Se, mihin suuntaan kieli ja sen käyttö kehittyy, riippuu siitä, miten sitä missäkin yhteyksissä kytetään.

Erityisen suuri vaikutus kielen kehitykseen on niillä, jotka käyttävät sitä paljon. Tai tarkemmin niillä, joiden kielenkäyttö saavuttaa paljon ihmisiä. Kaikkihan me kieltä käytämme koko valveissaoloaikamme – joskus nukkuessammekin – mutta niillä, jotka tuottavat kielellisiä ilmaisuja suurille ihmisjoukoille, on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi kielemme vähä vähältä muuttuu. Siksi koen, että joillakin on kielenkäytön suhteen keskivertoa suurempi vastuu. Opettajilta, poliitikoilta, uutistoimittajilta, lehdistön edustajilta ja virkamiehiltä on lupa odottaa laadukasta kielenkäyttöä, koska heidän käyttämänsä kielen ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys on jo yhteiskunnallisestikin merkittävää. Jos jokainen television uutistoimittaja lukisi uutiset omien sukujuuriensa mukaisella murteella, vain osa kansasta ymmärtäisi kaiken siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Iltauutisten kuuntelemminen raumanmurteella tai savoksi voisi olla hetken ihan hauskaa. Aika pian kansan syvistä riveistä voisi kuitenkin alkaa kuulua soraääniä, kun suurella osalla kansasta ei olisi hajuakaan siitä, mistä hallitus leikkaa ja paljonko verotus kiristyy.

Teknologian kehitys ja internet-aikakausi ovat mahdollistaneet sen, että tekstiä – siis kirjoitettua kieltä – tuotetaan valtavasti ja kiihtyvällä vauhdilla. Kyllähän painettukin sana kilpailee lukijoista, minkä seurauksena vaikkapa sanomalehdet tehdään hurjalla kiireellä. Viimeisetkin uutiset pitää saada mukaan ennen kuin lehti menee painoon. Aina ei ehditä ihan kaikkea tarkastaa. Internetin uutispalveluihin tuotetaan uutta sisältöä ympäri vuorokauden samanlaisella sykkeellä, jolla formulakisojen varikoilla vaihdetaan uutta kumia menopelien alle. Kun kiireellä tehdään, virheitäkin tulee. Itseäni ärsyttää aivan julmetusti, kun näen päivän lehdessä kijroitusvihreitä tai kieliopillisia kömmähdyksiä. Ennen niitä sanottiin painovirheiksi, kun tekstin latoja oli saattanut asetella kirjaimet väärään järjestykseen. Nyt kirjoitettu kieli kulkeutuu digitaalisena tietoverkossa. Se saattaa pysähtyä jonkun lukaistavaksi matkalla toimittajan tablettitietokoneelta painokoneelle, mutta aika usein taitaa oikoluku jäädä varsin hätäiseksi. Se, mikä on päässyt painoon asti, jatkaa matkaansa postilaatikoihin, kioskeihin ja huoltoasemien baareihin, eikä virhettä voi enää korjata.

Internet-sivustot on mediana monessa mielessä erilainen. Nettiin sisällön tuottaminen tapahtuu nopeasti ja helposti. Sähköisen median yksi vahvuus piilee juuri siinä, että kun jossain kaukana kuuluu hälytysajoneuvon sireenien ulina, voi muutaman minuutin kuluttua lukea netistä, mitä kylän toisella laidalla on tapahtunut. Kun uutisvirtaa tuotetaan hurjalla vauhdilla, on ymmärrettävää, että virheitä tulee. Toisaalta myös niiden korjaamisen luulisi olevan ihan yhtä nopeaa ja helppoa.

Itseäni kielikömmähdykset ärsyttävät sitä enemmän, mitä virallisemman oloinen tai mitä arvovaltaisempi on taho, joka niitä käsistään päästää. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että iltapäivälehden nettisivuilla tai juorulehden kuumimmissa uutisissa kirjoitellaan mitä milloinkin ja miten sattuu. Kun viihdyttävyys ja lukijoiden metsästys – eli rahan tekeminen – on pääasia, ei tarkkuus kielessä ymmärrettävästi ole ihan koko ajan päällimmäisenä mielessä. Sen sijaan vaikkapa verorahoituksen turvin toimivalta Yleltä tai julkishallinnon virallisilta tietolähteiltä on lupa odottaa laatua tässäkin mielessä. Ylen poliittisen toimituksen toimittajalla pitäisi olla käyttämästään kielestä suurempi vastuu kuin tosi-tv-ohjelman juontajalla.

Niin kutsuttua ”virallista tietoa” levittävien ”virallisten tahojen” käyttämästä kielestä on puhuttu ja puhutaan vastaisuudessakin paljon. Kun kieltä käytetään vaikkapa viranomaispäätösten, lainsäädännön tai kansalaisten ohjeistamisen yhteydessä, on tärkeää, että kieli on oikeaoppista ja helposti ymmärrettävää. Tässä saattaa astua kuvaan jopa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu ja oikeusturva. Kapulakielestä – siis siitä kömpelöstä ja vaikeasti ymmärrettävästä – on yritetty pyristellä eroon, mutta työtä tällä rintamalla riittää vielä pitkäksi aikaa.

Pidän Haluatko miljonääriksi? -ohjelmasta. Sitä katsellessa on mukava puntaroida omaa yleissivistystään ja samalla kauhistella sitä, miten helppoihin kysymyksiin kilpailijoiden taival kohti rikkauksia usein katkeaa. Pidin myös filosofian tohtori Lasse Lehtisestä, ohjelman entisestä juontajasta. Hänen kielenkäyttönsä oli miellyttävää, sujuvaa, ymmärrettävää, rikasta ja huoliteltua. Pitkä ura median, ministeriöiden ja lähetystöjen palkkalistoilla sekä kirjailijana näkyy ja kuuluu. Tästä uudesta juontajasta, Jaajo Linnonmaasta, sen sijaan en juurikaan pidä. Ura Radio Suomipopilla, MTV3:lla ja Sub-TV:lla ei ole samanlaista jälkeä jättänyt. Linnonmaan puheessa mies on ”äijä”. Hän on toki värikäs persoona ja pyrkii varmasti olemaan oma aito itsensä. Mutta kun kielenkäyttö käy liian rennoksi ja arkiseksi, se saattaa ärsyttää. Erityisesti oma verenpaineeni nousee aina, kun tämä Jaajo käyttää ilmaisua mikälisikäli. Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mitä se tarkoittaa. Sekä sanaa mikäli että sanaa sikäli voidaan käyttää korvaamaan sanaa jos. Pieni sävyero sanoilla mielestäni on. Ymmärrän sanan mikäli tarkoittavan vaikkapa ajatusta ”jos näin tapahtuu”. Sikäli puolestaan viittaa ajatukseen ”siinä tapauksessa, että”. Siis sikäli mikäli pääset tuolle tasolle asti, saat vähintään tonnin riihikuivaa rahaa. Mutta mikä ihmeen mikälisikäli? Kun visailussa mitataan kilpailijoiden yleissivistystä ja tietämystä, luulisi, että juontajaltakin voisi odottaa yleissivistystä ja ymmärrettävää kieltä.

Tiesitkö muuten, että ”työparin muodostaa kaksi työntekijää, jotka ovat eri henkilöitä”. No nyt tiedät. Tämä on kerrottu Kelan avo- ja laitosmuotoisen kuntoutuksen standardin yleisessä osassa. Kelan kuntoutuksen standardeissa mainitaan useaan otteeseen myös se, että ”työryhmään kuuluu X jäsentä, jotka ovat eri henkilöitä”. Ihmisen on hyvä tietää, että pätevinkään meistä ei voi muodostaa työparia itsensä kanssa, koska silloin kyseessä olisi sama henkilö. Itse olen usein harkinnut perustaa työryhmän, jonka jäseninä olisi minä ja muutama ajoittain esiin pyrkivä sivupersoonani. Sekään ei Kelan standardien mukaan ole mahdollista. Harmi!

Noista Kelan standardeista tekemistäni löydöistä oli pakko kirjoittaa myös Aristoteleen kantapää -sivulle Facebookiin. Sielläkin nämä ilmaisut herättivät hilpeyttä. Pari hyvää kommenttia tähän parinmuodostukseen liittyen on pakko tähän lainata: Minulla on kaksi paria talvikenkiä. Toinen vapaa-ajalle, ja se toinen on työpari. Ja toinen perään: Kaveri kävi lääkärissä. Tohtori totesi, että ”aivan selvä käärmeenpurema. Kaksi pientä hampaan pistoa yhtä kaukana toisistaan”.

Sitä minä vaan, että …

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, ettei kielenkäytön tarvitse vääntyä ihan kaikkeen modernin vapaamieliseen vouhotukseen. Kapulakielestä irti pyristely on hyvä asia, mutta myös selkosuomalaiset ilmaisut ovat joskus yksiselitteisyyteen pyrkiessään aika hassuja. En minä mikään kielitieteilijä ole. Ihan varma en aina ole edes siitä, missä pilkkua pitää käyttää, ja missä se on kiellettyä.

Ketä täällä sorretaan?

No niin. Pitkäksi venähtäneen kesätauon jälkeen on taas aika pohdiskella syvällisiä ja tietenkin parantaa maailmaa. Samalla kun omalla kohdalla syksyn opiskelukausi ja sen aiheuttama stressi ja ahdistus on lähtenyt ryminällä käyntiin, pyörii mielessä monia aiheita, joista tunnen pakottavaa tarvetta sanoa sanan tai kaksi.

Mutta aloitetaan nyt vaikka tästä:

Seuraava kirjoitus käsittelee arkaa aihetta. Monesti olen tätä pohtinut ja jotain ääneenkin lausunut. Tiedän, että otan nyt riskin. Voi olla, että hurja suosioni naismarkkinoilla kärsii inflaatiota. Mutta näin onnellisesti naimisissa olevana ukkomiehenä en koe tätä niin suurena uhkana, että se saisi kovin tiukasti pitämään käsijarrusta kiinni.

Yle uutisoi nettisivuillaan elokuun puolivälissä, että yksityisellä sektorilla miesten keskiansiot ovat miehillä yli 800 euroa suuremmat kuin naisilla. Kuinka kauan tämä voi jatkua. Eihän ole mahdollista, että Suomessa – maassa, joka on kaikkialla maailmalla kuulu tasa-arvoisesta ajattelusta ja naisten asemasta – naista sorretaan yhä edelleen näin räikeällä tavalla työmarkkinoilla… Vai sorretaanko?

Uutisessa kerrotaan Tilastokeskuksen tuoreesta julkaisusta, jonka mukaan yksityisen sektorin kuukausipalkkaisten säännöllisen työajan keskiarvo oli 3574 euroa kuukaudessa vuonna 2015. Miesten liksa oli 3970 euroa ja naisten 3150 euroa kuukaudessa. Mediaaniansio – siis se tulojen mukaan suuruusjärjestykseen järjestetyssä palkkajonossa keskimmäiseksi sijoittuvan palkka – oli 3 170 euroa. Miesten mediaaniansiot olivat 3 590 ja naisten 2 812 euroa.

Taas on siis naisten euro noin 80 senttiä, ja siitäkös saadaan tasaarvokeskustelun myllyyn vettä (suokaa anteesi, jos tämä kuulostaa sarkastiselta). Asiaa voi tarkastella myös siten, että vähiten antsaitsevan joukon (kymmenyksen) euro on 60 senttiä ja eniten tienaavien euro 1,54 euroa – sukupuolesta riippumatta. Katsantokantoja on monia, mutta paljas yleisellä tasolla tapahtuva numeroiden tarkastelu voi olla harhaanjohtavaa. Väitän, että samaa työtä saman verran samankaltaisen työnantajan palveluksessa tekeviä vertaillen eroa miesten ja naisten välillä ei juurikaan ole. Tämäkin on tutkittu. Samassa tehtävässä ja samassa yrityksessä naisen ja miehen välinen palkkaero on kolme prosenttia. Tasa-arvolain mukaan samasta työstä pitää maksaa samaa palkkaa ja näin uskon useimmiten myös tapahtuvan. Ja mitä sitten rekrytointitilanteisiin tulee, uskon, että jokaisen työnantajan intresseissä on palkata kulloinkin avoinna olevaan tehtävään pätevin ja sopivin. Saatan olla sinisilmäinen, mutta en todellakaan usko, että mies kategorisesti marssisi hakijoiden jonoissa naisen ohi.

Pitkäaikaistyöttömän euro on muuten vajaat 21 senttiä. Suomalaisten kokoaikaisten palkansaajien (valtio, kunnat ja yksityinen sektori) keskiansio on 3308 euroa kuukaudessa (2014), kun peruspäivärahalle pudonnut pitkäaikaistyötön ”tienaa ilman lisiä” (lapsikorotukset yms.) 686,28 euroa kuukaudessa (21 arkipäivää x 32,68 €/päivä). Päivärahasta lähtee automaattisesti 20 %:n ennakonpidätys, minkä jälkeen käteen jää 549,02 euroa. Pitkäaikaistyöttömiä maassamme on tuoreimpien tietojen mukaan 126.800 ja työttömiä yhteensä n. 350.000. Eritysesti pitkäaikaistyöttömyyden arvioidaan pahenevan edelleen.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että joku tässä tasa-arvoisesta ja solidaarisesta yhteiskunnastaan tunnetussa maassa lopultakin alkaisi isoon ääneen huolta niistä, jotka täällä oikeasti ovat ahtaalla. Vaikka moni pienellä palkalla sinnitteleekin, se oikeasti köyhä ei ole työssä käyvä nainen. Aidossa talousahdingon suossa rämpivät ne, jotka ovat työelämän ulkopuolella ja laskevat, miten rahat riittävät ruokaan seuraavaan päivärahan maksupäivään asti. Tässä joukossa on lapsistaan huolehtivia yksinhuoltajia ja perheitä, joissa molemmat vanhemmat saavat tuon saman muutaman satasen tilin – sukupuolesta riippumatta. Eikä näköpiirissä ole konkreettisia merkkejä siitä, että tämä joukko lähiaikoina merkittävästi pienenisi.

Alkuperäinen uutinen Ylen sivuilla.

Työvoimapolitiikkaa vol. 1

Kirjoittelin tässä muutama viikko sitten opintoihini liittyen oppimistehtävää, jonka tarkoituksena oli kehittää yhteiskunnallista osaamista. Osana tehtävää oppijan piti valita yhteiskunnallinen aihe, johon tuli perehtyä ja jota piti pohtia yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta huomioiden kuntoutuksen viitekehys.

Valitsin tehtävän aiheeksi työttömyyden ja työvoimapoliittisten toimien vaikutukset julkiseen talouteen sekä poliittisen päätöksenteon vaikutukset työmarkkinatilanteeseen ja työttömyyden hoitoon. Ei siis mikään pikkujuttu ollenkaan. Pyrkimyksenäni oli luoda kokonaiskuva siitä, millainen merkitys työttömyydyllä on yhteiskunnallisesti ja miten työttömyysongelmaan on pyritty ja voidaan politiikan keinoin vaikuttaa.

Sen verran tanakkaa asiaa sain kokoon, että päätin ko. kirjoituksen jakaa tässä muillekin luettavaksi – jos ketä kiinnostaa…

TYÖTTÖMYYDEN KUSTANNUKSET YHTEISKUNNALLE

Vuonna 2015 Suomessa Kela ja työttömyyskassat maksoivat työttömyysturvaetuuksia (ansiopäiväraha, peruspäiväraha, työmarkkinatuki, vuorottelukorvaus) yhteensä 5.064,30 miljoonaa euroa, mikä vastaa suuruusluokaltaan maamme julkisyhteisöjen tämänhetkistä vuotuista alijäämää. Kun tähän summaan lisätään työttömyydestä aiheutuvat veromenetykset ja muiden tulonsiirtojen lisäykset, ovat työttömyyden todelliset kustannukset karkeasti arvioiden kymmenen miljardin euron luokkaa vuodessa. Etuuksia maksettiin viime vuonna kaiken kaikkiaan 103,8 mijoonalta päivältä. Kun tukipäiviä vuodessa on noin 260, tarkoittaa tämä sitä, että työttömyysetuuksien saajia oli samanaikaisesti keskimäärin hieman vajaat 400.000 (Suomen työttömyysturvaetuuksien kuukausitilasto tammikuussa 2016). Tämä luku kuvastaa mielestäni muita laskentatavasta riippuen vaihtelevia tilastolukuja paremmin työttömyyden todellista määrää. Pitkäaikaistyöttömiä (yli 12 kk työttömänä) Suomessa oli tammmikuussa 2016 120.699. Kun tähän lisätään rinnasteiset pitkäaikaistyöttömät (viimeisen 16 kk:n aikana yhteensä vähintään 12 kuukautta työttömänä työnhakijana) sekä palvelujen piirissä olevat pitkäaikaistyöttömät oli tammikuussa näitä vaikeasti työllistyviä (rakennetyöttömyys) yhteensä 217.133 (www.findikaattori.fi, www.tilastokeskus.fi). Sataa suomalaista työllistä kohti maassamme on lähes 150 ei-työllistä (huoltosuhde).

Työttömyys on suuri ongelma paitsi yksilön, myös yhteiskunnan ja kansantalouden näkökulmasta. Työttömille maksettaviin etuuksiin kuluu paljon rahaa. Vielä suurempi ongelma on edessä, kun pitkäaikaistyöttömyyden lisääntymisen myötä entistä useamman kohdalla paluu työmarkkinoille käy entistä vaikeammaksi. Joidenkin arvioiden mukaan yli vuoden työttömänä olleista pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle syrjäytyy peräti 70 %.

TYÖTTÖMYYSETUUDET JA TYÖTTÖMILLE SUUNNATUT PALVELUT

Kun ihminen jää työttömäksi, eikä hänellä ole palkkatuloja, hän tarvitsee tukea toimeentulonsa turvaamiseksi. Työttömyysetuuksia maksetaan Suomessa vakituisesti asuville työttömille sekä EU-maista tulleille työttömille, jotka ovat työskennelleet ennen työttömyyden alkua Suomessa. Työttömyysetuuksia maksetaan ajalta, jolloin työtön on työnhakijana TE-toimistossa (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 2).

Työttömyyspäiväraha

Mikäli työttömäksi jäänyt on työttömyyskassan jäsen, hänelle maksetaan ansioiden mukaan määräytyvää ansiopäivärahaa työttömyyskassan toimesta enintään 500 päivältä. Jos työtön ei ole työttömyyskassan jäsen eikä saa ansiopäivärahaa, maksaa Kela hänelle peruspäivärahaa. Peruspäiväraha on suuruudeltaan 32,68 euroa päivässä ja sitä maksetaan viideltä päivältä viikossa yhteensä enintään 500 päivältä. Peruspäivärahaa maksetaan korotettuna, mikäli työttömällä on huollettavanaan alaikäisiä lapsia. Korotusosaa peruspäivärahaan voi saada myös, jos on ollut pitään työelämässä tai jos osallistuu työllistämistä edistävään palveluun. Peruspäiväraha on veronalaista tuloa, ja siitä tehdään 20 % ennakonpidätys (Työttömyys: Työttömyys-ajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 2-3).

Työmarkkinatuki

Työmarkkinatukea voi saada työtön työnhakija, joka ei saa työttömyyspäivärahaa. Työmarkkinatukea voi saada, vaikka ei täyttäisi työttömyyspäivärahaan vaadittavaa työssäoloehtoa (26 vko:a työssä edeltäneiden 28 kk:n aikana) tai jos on jo saanut työttömyyspäivärahaa täyden 500 päivän ajan. Työmarkkinatukea maksetaan viideltä päivältä viikossa. Tuen aikaa ei ole rajoitettu. Työmarkkinatuki on samansuuruinen kuin peruspäiväraha ja siihenkin voi saada korotuksia alaikäisten lasten huoltajuuden tai TE-toimiston kanssa sovittuun toimintaan osallistumisen perusteella. Myös työmarkkinatuki on veronalaista tuloa, ja siitä tehdään 20 %:n ennakonpidätys (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 3-4).

Työtulot ja työttömyysetuus

Jos työttömällä on työtuloja (keikkatyö, osa-aikatyö tms.), vaikuttavat ne hänen saa-mansa tuen suuruuteen. Työtön voi kuitenkin ansaita 300 euroa kuukaudessa ilman, että tuen määrä vähenee (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 4).

Työllistämistä edistävät palvelut

Työtön voi parantaa työllistymismahdollisuuksiaan hakeutumalla työttömille tarkoitettuun koulutukseen tai harjoitteluun. Työllistämistä edistäviä palveluja ovat työvoimakoulutus, omaehtoinen opiskelu, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työ­kokeilu ja koulutuskokeilu, maahanmuuttajien omaehtoinen opiskelu sekä kuntouttava työtoiminta. Näihin palveluihin osallistuisesta sovitaan TE-toimiston kanssa. Osallistumisen ajalta työtön saa normaalisti tukea. Lisäksi työllistämistä edis­täviin palveluihin osallistuva työtön voi saada kulukorvausta matkakustannuksiin ja muihin menoihin (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 5).

KUNNAN ROOLI TYÖTTÖMYYDEN HOIDOSSA

Kunnilla voi olla keskeinen merkitys työttömyyteen paikallisesti ja alueellisesti mm. elinkeinopolitiikan keinoin pyrkimällä kehittämään alueensa yritysten toimintaympäristöä kasvua, kilpailukykyä ja työllisyyttä tukevaksi. Tähän liittyy monenlaisia mahdollisia toimenpiteitä liittyen neuvontapalveluihin, rahoitukseen, kaavoitukseen, toimitilojen rakentamiseen, markkinointiyhteistyöhön sekä erilaisiin kehittämishankkeisiin. Kuntien elinkeinopolitiikalla on kiinteä yhteys työllisyyden edistämiseen (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 30-36).

Kuntien lakisääteisillä tahtävillä ja velvoitteilla maahanmuuttajien kotouttamisen edistämiseksi pyritään tukemaan ja edistämään maahanmuuttajien kotoutumista sekä mahdollisuuksia osallistua aktiivisesti suomalaisen yhteiskunnan toimintaan (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 89-90). Työlistymismahdollisuuksien edistäminen on keskeinen osa tätä toimintaa ja se on ollut viime aikoina näkyvästi esillä poliittisessa keskustelussa.

Kunnat ja kuntayhtymät ylläpitävät lähes kahta kolmasosaa maamme ammatillisista oppilaitoksista. Ammatillisen koulutuksen voidaan katsoa kuuluvan kiinteästi työvoimapolitiikkaan. Kunnat voivat koulutusta järjestämällä vaikuttaa siihen, että työmarkkinoilla on saatavilla osaavaa työvoimaa niille aloille, joille sitä tarvitaan. Koulutusta tarjoamalla kunnat vaikuttavat osaltaan kansalaisten työnsaantimahdollisuuksiin. Ammatillinen koulutus voi olla oppilaitosmuotoista kou­lutusta, oppisopimuskoulutusta tai ammatillista aikuiskoulutusta. (Kuntien itsehallin­nolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 71-77).

Kunnat voivat olla mukana joko itsenäisesti tai kuntayhtyimien kautta ammatilliseen peruskoulutukseen sekä työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaa koulutusta. Valmentavan koulutuksen yhtenä keskeisenä tehtävänä on antaa valmiuksia ja vahvistaa edellytyksiä ammatilliseen koulutukseen hakeutumiseen sekä siitä suoriutumiseen niille perusopetuksen päättäneille, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa eikä tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 69-71).

Etsivä nuorisotyö on erityisnuorisotyötä, jonka tehtävänä on tavoittaa tuen tarpeessa oleva nuori ja auttaa nuori sellaisten palvelujen ja tuen piiriin, joilla edistetään nuoren kasvua ja itsenäistymistä sekä pääsyä koulutukseen ja työmarkkinoille. Keskeistä tässä on auttaa alle 29-vuotiaita nuoria, jotka ovat koulutuksen tai työmarkkinoiden ulkopuolella. Etsivä nuorisotyö voidaan näin nähdä osana kuntien keinovalikoimaa työttömyyden ennaltaehkäisyssä ja hoidossa (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 106).

Nuorten työpajat ovat kuntien yksin tai yhdessä toisen kunnan kanssa ylläpitämiä alle 29-vuotiaille työttömille nuorille tarkoitettuja työharjoittelupaikkoja. Työnteon ja siihen liittyvän valmennuksen avulla pyritään parantammaan nuorten arjenhallintataitoja sekä kykyä ja valmiuksia hakeutua koulutukseen tai työhön. Työpajatoiminta asemoituu julkisen sektorin palvelukokonaisuudessa sosiaalipalvelujen ja nuorisotyön sekä avointen koulutus- ja työmarkkinoiden välimaastoon (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 106-107).

Kunnat ovat myös työnantajan roolissa usein alueellaan suuria toimijoita. Kunnat voivatkin vaikuttaa työttömien työllistymismahdollisuuksiin myös tarjoamalla työ- ja harjoittelupaikkoja.

Kunnille on tarkoituksenmukaista ja taloudellisesti perusteltua pyrkiä aktiivisesti vai­kuttamaan työllisyyteen ja työttömien pääsyyn työmarkkinoille tai koulutukseen. Työttömyys – varsinkin pitkittyessään – aiheuttaa toimeentulon heikkenemistä ja moni pitkäaikaistyötön onkin myös kunnan sosiaalitoimen toimeentuen ja muiden tu­kipalvelujen tarpeessa. Kunnat myös maksavat osan pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuesta. Tämän maksuosuuden kautta valtiovalta pyrkii vaikuttamaan siihen, että kunnat lisäisivät panostustaan työllistymisen tukemisessa ja työttömyyden hoidossa.

TYÖVOIMAPOLITIIKKA TYÖLLISYYDEN OHJAAJANA

Työvoimapolitiikan keinoin pyritään poistamaan työttömyyttä ja edistämään työllisyyttä tavalla, joka ei aiheuta tasapaonottomuutta talouteen. Aktiivisella työvoimapolitiikalla pyritään edistämään tyvoiman liikkuvuutta sekä työvoiman kysyntää ja tarjontaa lisääviä toimia. Työvoimapolitiikka sisältää paitsi talouspoliittisia, myös sosiaalipoliittisia tavoitteita. Se on myös kiinteästi yhteydessä elinkeino- ja koulutuspolitiikkaan (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 27-28).

Maan hallituksen ja eduskunnan strategisilla linjauksilla, uudistuksilla ja päätöksenteolla on monenlaisia välittömiä ja välillisiä vaikutuksia työmarkkinatilanteeseen, työllistämismahdollisuuksiin ja työttömyyden hoitoon. Valtakunnanpolitiikan keinoin pyritään mm. lisäämään työvoiman kysyntää, parantamaan suomalaisen yhteiskunnan kilpailukykyä sekä parantamaan kansalaisten taloudellista, sosiaalista ja terveydellistä hyvinvointia työelämän osallistuvuuden kautta (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 29). Myös verotukseen ja sosiaalietuuksiin liittyvillä päätöksillä ja muutoksilla voidaan pyrkiä vaikuttamaan työllisyyteen ja sitä kautta julkisen talouden tasapainoon (VATT-työryhmä 2013, 2).

TYÖPOLIITTISET PALVELUT – TE-PALVELUT

Julkiset työvoima- ja yrityspalvelut (TE-palvelut) pitävät sisällään työ- ja elinkeinomi­nisteriön hallinnonalalla työ- ja elinkeinotoimistojen (TE-toimisto) sekä elinkeino-, lii­kenne- ja ympäristökeskusten (ELY-keskus) palveluita. Lisäksi työpolitiikkaan kiinteästi liittyvät sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla työsuojelu- ja työhyvinvointipolitiikka, opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla aikuiskoulutus sekä kuntasektorilla sosiaali- ja terveyspalvelut työllisyyden hoidon näkökulmasta. Työpoliittinen palvelujärjestelmä on laaja kokonaisuus johon näiden ohella liittyvät monet palveluntuottajat, yhteistyökumppanit sekä ohjaus- ja palvelurakenteet. TE-palveluista puhuttaessa tarkoitetaan julkisia työvoima- ja yrityspalveluja (Tonttila 2015, 18).

Henkilöasiakkaille tarjottavia TE-toimiston palveluita ovat (laki työvoima- ja yrityspalveluista 916/2012, luvut 3-8)

Työnvälitys
Tieto- ja neuvonta palvelut
Asiantuntija-arvioinnit: osaamis- ja ammattitaitokartoitus, työkyvyn arviointi, yrittäjävalmiuksien ja yritystoiminnan edellytysten arviointi; kuntoutumisen edistämisestä annetun lain 9 §:ssä tarkoitettu alkukartoitus; muu asiantuntija-arviointi
Ammatinvalinta ja uraohjaus
Valmennus: työnhakuvalmennus, uravalmennus, työhönvalmennus
Kokeilu: koulutuskokeilu, työkokeilu
Työvoimakoulutus: ammatillinen työvoimakoulutus, kotoutumiskoulutus
Työttömyysetuudella tuettu työnhakijan omaehtoinen opiskelu
Palkkatuki
Yritystoiminnan käynnistämis- ja kehittämispalvelut: starttirahayritystoiminnan kehittämispalvelu.

TE-toimistojen tulee myös tehdä yhteistyötä muiden viranomaisten, työelämän järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 47).

TYÖPOLIITTISTEN TOIMIEN VAIKUTTAVUUDESTA

Tämän vuoden tammikuussa julkaisutussa TYVA-tutkimuksen (Tutkimus Työpoliittis­ten toimenpiteiden toimivuudesta, tuloksista ja tulevaisuudesta) loppuraportissa ar­vioitiin työvoimapolitiikan toimivuutta ja vaikuttavuutta erityisesti vuosien 2011-2015 hallituskauden (Jyrki Kataisen hallitus) työvoimapolitiikan näkökulmasta. Tutkimuksen tulosten perusteella työvoimapolitiikan vaikuttavuus työnhakijoiden työlistymiseen ja työttömyysjaksojen lyhentymiseen oli heikko. Työttömyysjaksot ovat pidentyneet ja työttömyyden päättyminen työllistymseen vähentynyt. Samalla työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin päätyminen on yleistynyt. Työvoimapolitiikan nähtiin vaikuttaneen jonkin verran avoimien työpaikkojen täyttymiseen. Muutosturvan ja äkillisiin rakennemuutoksiin reagoinnin nähtiin vaikuttaneen tähän positiivisesti. Myönteisiä vaikutuksia yritystoiminnan aloittamiseen havaittiin TE-palvelujen uudistuksen, muutosturvan ja äkillisiin rakennemuutoksiin reagoinnin kautta. Työttömyydestä aiheutuvien julkisten menojen alentamiseen ko. hallituskauden työövoimapoitiikalla ei näyttänyt olleen merkitystä (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 8-9).

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2013 raportin, jossa arvioitiin verotukseen ja sosiaaliturvaan vuonna 2012 tehtyjen muutosten työllisyysvaikutuksia. Ansiotuloverotukseen tehdyt muutokset koskivat työtulovähennyksen korotuksia sekä pienituloisten verotuksen keventämistä kunnallisverotuksen perusvähennyksen enimmäismäärän nostamista. Työtulovähennys kohdistuu työtuloon, joten sen kasvattaminen keventää työn verotusta. Näin työllistyminen tulee taloudellisesti kannattavammaksi kuin aikaisemmin. Kunnallisverotuksen perusvähennys tehdään kaikista ansiotuoista ja se kohdistuu eri tavalla eri tulonsaajaryhmille. Paljansaaja voi hyödyntää perusvähennystä noin 20.000 euron tuosituloon saakka, joten korotus keventää lähinnä pienituloisten verotusta (VATT-työryhmä 2013, 4). Sosiaalietuuksiin tehdyt muutokset olivat peruspäivärahaan indeksitarkastusten lisäksi tehty 100 €/kk (4,65 €/päivä) korotus ja yleisen asumistuen tulorajojen korottaminen. Toimeentulotuen perusosaa korotettiin kuudella prosentilla vuoden 2012 alussa ja samalla korotettiin erikseen yksinhuoltajien toimeentulotukea. Peruspäivärahaan tehty korotus oli suu­rin sen jälkeen, kun työttömyysturvajärjestelmää uudistettiin vuonna 1985 (VATT-työryhmä 2013, 4). Työtulovähennyksen kasvattaminen laski työllistymisveroastetta (työnteon kannustavuutta kuvaava indikaattori; mitä matalampi työllistymisveroaste, sitä enemmän yksilöllä on taloudellisia kannustimia työntekoon), kun taas samaan ai­kaan toteutetut sosiaalietuuksien muutokset nostivat sitä. Kokonaisuutena työllistymisveroaste nousi hieman, keskimärin noin prosenttiyksikön verran. Näiden muutosten yhteisvaikutuksena tyllisten määrän arvioitiin raportissa pienenevän noin 0,24 prosentilla. Muutosten myötä kasvaneet tulonsiirrot lisävät julkisia menoja ja lisäksi työllisyyden heikkeneminen kasvattaa julkisen talouden alijäämää. Toisaalta käytettävissä olevien tulojen kasvu lisää välillisen verotuksen verokertymää. Raportissa arvioitiin ko. toimenpiteiden kasvattavan julkisen talouden alijäämää ja siten sopeuttamistarvetta noin 920 miljoonalla eurolla. (VATT-työryhmä 2013, 20).

Vertailukohtana nostan vielä esiin Markku Mäen (2015) sosiaalityön pro gradu -tutkielman, jossa hän tutki sosiaalityön toimenpiteiden vaikuttavuutta. Hänen tutkimuksensa tulosten perusteella toiminta kuntouttavassa sosiaalityössä yleisesti ja suuri osa toimenpiteistä voidaan todeta vaikuttaviksi. Vaikuttavimpia sosiaalityön toimenpiteitä olivat asiakasta tukeva keskustelu, tilannearvion tekeminen, ratkaisujen ja voimavarojen etsiimnen sekä palveluohjaus ja suunnitelmien tekeminen ja seuranta. Sosiaalityön keinoin pystyttiin vaikuttamaan eniten ja tuloksellisimmin asiakkaiden muutosvailmiuteen, tulevaisuuden suunnitteluun, kuntouttavaan työtoimintaan, toimintakykyyn, työllistymiskuntoon tai työkykyyn, työ- tai koulutuskokeiluun tai työvoimapoliittiseen koulutukseen, tietoisuuteen oikeuksista ja palveluista, tyllistymiseen tai työpaikan hakemiseen sekä arjen toiminnoista selviytymiseen liittyvien tavoitteiden toteutumiseen (Mäki 2015, 54-55).

Rita Asplund ja Pertti Koistinen pohtivat julkaisussaan Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? (2014) erityisryhmiin kohdistetun politiikan tuloksia ja haasteita. Heidän mukaansa nuorten työllistymistä on tuettu monin tavoin, eikä nuorille kohdistetta­vista toimista ole puutetta. Haasteena on se, mihin toimiin, missä järjestyksessä ja missä vaiheessa yhteiskunnan kannattaa panostaa. Ongelmana on myös se, että kou­lutuksen ja työmarkkinoiden ulkopuolella olevien nuorten tavoittaminen ja sen myötä ohjaaminen esim. koulutukseen on haastava tehtävä. Vajaakuntoiset nuoret ja maahanmuuttajataustaiset nuoret näyttävät joutuneen väliinputoajien asemaan. Maahanmuuttajien kohdalla näyttä kuitekin siltä, että samat ohjelmat ja toimenpiteet, jotka yleisesti ottaen tehoavat työttöiin, toimivat myös heidän kohdallaan. Pitkäaikaistyttömien kohdalla ongelmaksi voi muodostua toimenpiteiden yksilötason vaikutusten ohella merkittävästi mm. se, miten työvoimaa rekrytoivien yritysten käyttäytyminen ja työvoiman kysynnän selektiivisyys vaikuttavat pitkäaikaistyöttömyyteen. Pitkäaikaistyöttömiin ja pitkäaikaistyöttömyyteen suhtautuminen saattaa vaikuttaa työmarkkinoilta syrjäytymiseen, vaikka yleisesti saatetaan nähdä työttömyyden jatkumisen johtuvan nimenomaan työttömän itsens passivoitumisesta (Asplund & Koistinen 2014, 22-24,27).

POHDINTA

Asplundin ja Koistisen mukaan työvoimapolitiikka on ”siitä erikoinen politiikan alue, että siinä on joukko vahvoja ja vaikeasti muutettavia ideologisia ja teoreettisia uskomuksia, jotka tekevät rationaalisen politiikan mahdottomaksi”. Tämä näkyy siinä, että tietyt teoreettiset uskomukset istuvat lujassa ohjaamassa ajattelua ja päätöksentekoa. Työvoimapoliittiset toimet tuntuvat paljolti kohdistuvan siihen, että keppiä ja porkkanaa tyrkytetään työttömän eteen, jotta työnteko ja työhön lähteminen olisi kannattavaa. Keskeinen ongema, jota näilä keinoin ei ratkaista, on se, että EU- ja OECD-maat ovat pitkään kärsineet taantumasta ja lamasta, minkä vuoksi työvoimalle ei ole kysyntää (Asplund ja Koistinen 2014, 19). Toisin sanoen: vaikka kuinka työttömyysetuuksia leikattaisiin ja kannustimia tarjottaisiin, on työhön lähteminen mahdotonta, ellei työmarkkinoilla ole työpaikkoja tarjolla.

Mielestäni suomalaisen työvoimapolitiikan ongelmana ei todellakaan ole se, ettei­vätkö työttömät haluaisi työtä tehdä. Tuloverotuksen tai etuuksien viilailu ajatuksella, että kun kannustavuutta lisätään, työttömyys vähenee, on aika toimimattomaksi osoittautunut resepti. Poliittisella päätöksenteolla voidaan sen sijaan vaikuttaa monella tapaa yritysten toimintaedellytyksin ja työmarkkinoihin.

Isossa kuvassa Suomen talousongelman ydin on siinä, että meillä on liian vähän ihmisiä työssä suhteessa ei-työllisiin. Työllisten määrä ei kasva, ellei työmarkkinoilla ole tarvetta palkata ihmisiä työhön. Tämän ohella talouden epätasapainoon vaikuttaa se, että työssä olevista joka neljäs työskentelee julkisella sektorilla. Kun tähän lisätään julkisesti rahoitettavat yksityisten toimijoiden tuottamat palvelut, on luku merkittävästi korkeampi. Jokaisen julkisella sektorilla työskentelevän palkka ja työ kustannetaan yhteiskunnan varoin. Lisäys julkisen sektorin työpaikkoihin tai julkisin varoin kustannettavien investointien vauhdittaminen lisää julkisia menoja. Kun verotulot eivät kasva, on tuloksena julkisyhteisöjen alijäämän ja velkaantumisen kasvaminen edelleen. Kolmantena työmarkkinoiden rakenteeseen liittyvänä ongelmana näen sen, että puolet Suomen työllisistä työskentelee palvelualoilla. Hieman kärjistäen tämä tarkoittaa sitä, että meillä tuotetaan palveluita ja siirrellään samaa setelinippua maan sisällä taskusta toiseen. Joka kerran, kun rahan haltija vaihtuu, osa siitä kuluu. Tällä keinoin käytettävissä olevan rahan määrä ei lisäänny. Suomi ei lähde nousuun sillä, että jokainen perustaa parturikampaamon harjatakseen kasvavan työttömien ja eläkeläisten joukon hiuksia.

Suomen on sanottu uivan muuta Eurooppaa syvemmällä taantuman ja laman suossa. Tähän on monia syitä. Itse näen keskeiseksi ongelmaksi sen, että meiltä on kadonnut valtava määrä tuotantoa ja työpaikkoja vientiteollisuudesta. Nokian tuhkimotarina päättyi. Paperiteollisuus on sulkenut lukuisia tehtaita. Näitä ja muita menetettyjä vientiteollisuuden kaupankäyntikanavia ei saada takaisin. Puhelimet tehdään muualla uusin tuulin, vaikka voimme olla ylpeitä siitä, että Suomalaisethan ovat koko jutun kehittäneet. Paperi tehdään siellä, missä sen tekeminen on edullista ja kannattavaa. Työtön paperimies muistelee lihavia vuosia kaiholla, mutta menetettyjä asemia ei tai­deta takaisin saada. Voimavaroja ja talouspoliittisia ohjauskeinoja pitäisi käyttää siihen, että löytyisi uusia tuotteita, uutta osaamista hyödyntäviä innovaatioita ja uutta toimeliaisuutta aloille, joilla voidaan oikeasti pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Suomi on pieni maa ja pieni talous, jolla on rajallisesti esim. luonnonvaroja. Emme voi menestyä ja olla jatkossa hyvinvointiyhteiskuntana maailman kärkimaa, ellei meillä ole kansainvälistä kauppaa ja isoa joukkoa tekemässä työtä niille, jotka haluavat suomalaista maailmalle viedä tai ostaa.

Yksilötasolla näyttää siltä, että kuntoutuksen keinoin on mahdollista vaikuttaa selviytymiseen, aktiivisuuteen ja oman elämän hallintaan silloinkin, kun työtä ei ole. Suomessa pitäisi nyt olla rohkeutta siihen, että samalla kun kansalaiset suurin joukoin odottavat kotona, että työmarkkinoilla alkaisi kuhinaa, henkisiä ja taloudellisia voimavaroja käytettäisiin järkevällä tavalla potentiaalisen työvoiman osaamisen kehittämiseen. Jos minulta kysyttäisiin, satsaisin siihen, että työttömistä nykyistä suurempi osa käyttäisi pitkää työttömyysaikaansa hyödyksi opiskellen ja itseään kehittäen. Toimettomuuteen tottuminen on varmin tae yhteiskunnan rattailta putoamiselle.

Sitä minä vaan, että…
… näitä kun olen tuumaillut tämän tehtävän tiimoilla ja aiemminkin, tulee usein mieleen, missä määrin työllistämiseen tähtäävät toimet tähtäävät tilastojen ”siistimiseen” ja siihen, että paha tilanne saataisiin näyttämään vähän vähemmän pahalta. Politiikan toimivuutta saatetaan usein mitata sillä, miltä asiat ulospäin näyttävät, mutta yksilön tilanteesta kuva ei aina ole totuudenmukainen. Pitäisikö nyt – kun talous kyntää ja työttömyysluvut ovat kaunisteltuinakin hurjat – herätä ja pyrkiä aidosti hakemaan keinoja ja toimintamalleja, joilla työtön ihminen saadaan pysymään elämän syrjässä kiinni, etsimään omaa polkuaan ja hakemaan uusia mahdollisuuksia työllistyä sitten, kun työmarkkinoilla on taas työlle käyttöä?

Lähteet:

Asplund, R. & Koistinen, P. 2014. Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? Katsaus erityis­ryhmiin kohdistetun politiikan tuloksiin ja haasteisiin. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 22/2014. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/40365/TEMjul_22_2014_web_16062014.pdf.

Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2016-2019. 2015. Valtionvarain ministeriö. Viitattu 3.3.2016. http://ec.europa.eu/europe2020/pdf/csr2015/sp2015_finland_fi.pdf.

Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015. Valtionvarainministeriön julkaisu 50/2015. Viitattu 5.3.2016. http://vm.fi/documents/10623/1083563/Kuntien+itsehallinnolliset+teht%C3%A4v%C3%A4t+ja+niiden+laajuus+(raportti)/faede779-17c3-4971-8feb-629f70545c2c.

Mäki, M. 2015. Kuntouttavan sosiaalityön toimenpiteiden vaikuttavuus. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/40365/TEMjul_22_2014_web_16062014.pdf.

Ratkaisujen Suomi. 2015. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.5.2015. Hallituksen julkasusarja 10/2015. Viitattu 2.3.2016. http://valtioneuvosto.fi/documents/10184/1427398/Ratkaisujen+Suomi_FI_YHDISTETTY_netti.pdf/801f523e-5dfb-45a4-8b4b-5b5491d6cc82.

Suomen työttömyysturvaetuuksien kuukausitilasto tammikuussa 2016. Finanssivaltonta & Kela. Viitattu 3.3.2016. http://www.kela.fi/documents/10180/1630866/Suomen_tyottomyysturvaetuuksien_kk-tilasto.pdf/5f8838a3-7e9e-4c57-902e-33b0959c56b5.

Tonttila, J. 2015. Työpolitiikan palvelurakennearviointi: ”Asiakaslähtöisempää ja tuloksellisempaa palvelua”. Loppuraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 1/2015. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/41831/TEMjul_1_2015_web_15012015.pdf.

Työllisyyskatsaus: Tammikuu 2016. Työ-ja elinkeinoministeriö. Viitattu 5.3.2016. http://www.tem.fi/files/44778/TKAT_Tammi_2016.pdf.

Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016. Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot: Tutkimus työpoliittisten toimenpiteiden toimivuudesta, tuloksista ja tulevaisuudesta (TYVA). Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 3/2016. Viitattu 4.3.2016. http://tietokayttoon.fi/documents/10616/2009122/3_TYVA.pdf/ccff9ee3-4de3-4186-9117-eb5c800468db?version=1.0.

Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi. 2015. Kela:n esite. Viitattu 6.3.2016. http://www.kela.fi/documents/10180/0/Tyottomyys_etuusesite.pdf/ae233f54-8fd0-4a9e-b155-69ce69997233.

VATT-työryhmä 2013. Verotuksen ja sosiaaliturvan työllisyysvaikutukset: Vuode 2012 muutosten arviointia. Muistiot 28. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Viitattu 5.3.2016. http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/muistiot_28.pdf.

 

Väsymys tappaa luovuuden

Työelämä ja työn tekeminen on muuttunut. Entistä useammat tekevät tietotyötä omissa yksinäisissä kammioissaan. Monet hankkivat elantonsa etätyössä tai virtuaalityössä. Yhä useampi työskentelee epätyypillisissä työsuhteissa tehden pätkätöitä, osa-aikatöitä tai määräaikaisia töitä. Samalla talouden taantuma ja tehokkuusvaatimukset ovat kiristäneet otettaan. Lomautukset ja irtisanomiset uhkaavat kaikkialla, mikä lisää suorittamisen ja suoriutumisen odotuksia ja kilpajuoksua työssä. Yhä useampi kokee joka päivä tarpeelliseksi osoittaa itselleen, työyhteisölleen ja esimiehilleen olevansa hieman osaavampi, ammattitaitoisempi, tehokkaampi ja tuottavampi kuin muut. Oma osaaminen ja persoona pitää myydä työnantajalle kannattavana sijoituksena päivästä toiseen uudelleen ja uudelleen.

Eilen (14.3.2016) Ylen Aamu-TV:n vieraana oli neurologi Kiti Müller, joka puhui työssä ylikuormittumisesta ja sen seurauksista. Müller toi esiin huolensa siitä, että työelämässä paineet ovat säästöjen, henkilöstön vähentämisen ja töiden kasaantumisen myötä lisääntyneet. Jatkuva kiire ja lisääntyvä stressi vaikuttavat elimistöön ja aivoihin. Ihminen sopeutuu tilanteen vaativuuteen ja elimistö alkaa huomaamatta käydä ylikierroksilla. Ensimmäisiä merkkejä voivat olla ruokailun unohtuminen ja unentarpeen väheneminen.

Müllerin mukaan stressi, ylirasitus ja väsyminen näkyvät työntekijän asenteissa ja käytöksessä. Väsynyt työntekijä on ärsyyntynyt. Mikään ei huvita ja motivaatio sekä usko tulevaisuuteen voi olla hukassa. Aiemmin työyhteisön yhteisistä kokouksista, kehittämishankkeista ja uudistuspalavereista innotunut työntekijä saattaa jättäytyä sivuun, kokea uudistukset ja uudet ideat turhina ja muuttua käytökseltään joustamattomaksi ja kyyniseksi. Negatiivisuus valtaa mielen ja ennen mahdollisuuksilta tuntuneet asiat näyttäytyvät uhkaavina. Turun yliopiston tutkimusjohtaja Minna Huotilaisen (Yle 14.3.2016) mukaan stressi tarttuu ja leviää työyhteisössä samoin kuin vatsatauti tai flunssa. Yhden stressaantuneen, väsyneen ja ylirasittuneen työntekijän kyynisyys ja negatiivisuus vaikuttaa nopeasti koko työyhteisön henkeen ja ilmapiiriin. Huotilainen on myös todennut (Yle 7.12.2015), että stressin ja kiireen kokeminen työpaikoilla on lisääntynyt. Hän kutsuu aikaamme säheltämisen vuosikymmeneksi, ja toteaa: ”Työpaikoilla ollaan hirveän tehokkaita ja tehdään kauheasti kaikkia asioita. Kun katsotaan todellista tehokkuutta ja aikaansaamista, huomataan, että kiireen ja virheiden korjaamisen takia menetetään todella paljon työaikaa”. Hänen mukaansa stressaantuminen ja uupuminen työssä on aina merkki siitä, että työyhteisössä sen työtavoissa on jotain vialla.

Olisi tärkeää niin yksilön kuin koko työyhteisönkin kannalta, että väsymyksen ja ylikuormittumisen oireet huomattaisiin työpaikalla, jotta niihin voitaisiin ajoissa puuttua ja etsiä lääkkeitä. Huomaaminen edellyttä tietenkin sitä, että ihmiset kohtaisivat ja olisivat tekemisissä keskenään. Voi kuitenki olla, että yhteisöllisyys työpaikoilla on vähentynyt. Entistä enemmän työntekijät touhuavat omiaan omilla tonteillaan, jolloin henkinen eristäytyminen ja yhteisistä asioista syrjään vetäytyminen on helpompaa.

Müller toteaa, että ylikuormitus vaikuttaa ennen muuta modernissa työelämssä tärkeänä pidettyyn luovuuteen. Ylirasitus ja väsymys saa aikaan fysiologisia muutoksia, mikä näkyy muistin, ajattelun ja keskittymisen heikkenemisenä. Ensimmäisenä alkaa rapautumaan juuri se luova ongelmanratkaisukyky, jota monessa työssä kipeästi tarvittaisiin.

Uskon, että tutkijat ovat oikeassa. Työ on muuttunut ja sen kuormittavuus lisääntynyt monestakin syystä. Työntekijöiltä edellytetään entistä enemmän uuden oppimista, joustavuutta, muutosvalmiutta ja mukautumiskykyä. Tilanteet vaihtelevat ja uudistuksia ja muutoksia tehdään jatkuvalla syötöllä. Samalla epävarmuus työn jatkumisesta ja toimeentulosta on lisääntynyt. Edes ennen pitkänä joskin kapeana tunnettu ”valtion leipä” ei enää ole varma ja taattu (siis se virkamiesten ennen niin takuuvarma virka-asema, josta ei voinut tulla erotetuksi ellei syyllistynyt rikokseen tai vakavaan virkavirheeseen). Keskeistä tässä turbulenssissa on se, miten hyvin työtä organisoidaan ja johdetaan. Usein tuntuu siltä, että työelämän muutokset ja kasvavat vaatimukset vyörytetään työntekijöiden niskaan ”meillä tehdään nyt tästä lähtien näin” -mentaliteetilla. Näissä tilanteissa esimiesten olisi osattava olla tukemassa ja valmentamassa joukkuettaan uusista tilanteista suoriutumisen ja selviämisen vahvistamiseksi ja varmistamiseksi. Usein yhteiskunnallisten muutosten, uusien vaatimusten ja kasvavien haasteiden arvellaan hoituvan, kun työpaikan ilmoitustaululle liimataan uudet toimintaohjeet. Jonkun ajan kuluttua sitten ihmetellään, ettei toimintatavoissa olekaan tapahtunut muutosta toivottuun suuntaan. Samalla kun työntekijöiltä odotetaan venymistä, joustavuutta ja mukautumista alati käynnissä olevaan muutokseen, uudistukseen ja kehitykseen, tulisi kiinnittää huomiota johtamiseen ja esimiestyöhön. Ei voi olla niin, että suorittavan portaan odotetaan kehittävän ja tehostavan toimintaansa ilman, että koko organisaation toimintakulttuuri muuttuu.

Sitä minä vaan, että …
… kyllä suomalaista(kin) ihan oikeasti johdetaan edestä, kuten jo edesmennyt jalkaväen kenraali Adolf Ehnrooth puheissaan aina muistutti. Kun kiire kasvaa, stressi uhkaa ja väsymys painaa, tarvitaan esimiestä, joka kulkee etulinjassa, näyttää tietä, pitää omiensa puolta ja ottaa aimo osan yhteisestä taakasta kantaakseen.

Uhkaako kotirouvayhteiskunta?

Viime viikkoina on uutisoitu näkyvästi ja kuuluvasti hallituksen aikeista nostaa päivähoitomaksuja. SAK on älähtänyt suunnitelman olevan salakavala juoni, jolla pyritään kohti kotirouvayhteiskuntaa. Ay-viisaiden näkemyksen mukaan nousevat maksut saavat aikaan sen, että perheiden äidit olisivat pakotettuja jäämään vuosien ajaksi kotiin, jotta lasten hoito tulisi halvemmaksi (yle.fi – 28.2.2016). Korotusten on uutisoitu koskevan suurta osaa suomalaisista, koska Suomessa on noin 290.000 perhettä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Konkreettisesti hallitus on esittänyt, että korkeinta päivähoitoa nostettaisiin ensimmäisen lapsen kohdalla nyt voimassa olevasta 283 eurosta 354 euroon. Hallitus on kertonut pyrkivänsä lisäämään maksujen korotuksilla kuntien tuloja 54 miljoonalla eurolla.

Vähemmän on uutisoitu sitä, että mikäli esitys realisoituu arkitodellisuudeksi, monen kohdalla päivähoitomaksut tulevat laskemaan. Helpotusta olisi luvassa nimenomaan sinne, missä raha on tiukimmilla – yksinhuoltajille sekä pienituloisimmille perheille. Ylen internetsivustolla julkaistiin 21.1.2016 laskuri, jossa mahdollisten korotusten vaikutusta voi laskea Helsingin kaupungin tilanteen mukaan. Innostuin askartelemaan aiheesta vähän excel-taulukkoa (ihan kuin ei olisi tärkeämpääkin tekemistä ollut).

Kaikkein pienituloisimmathan eivät maksa lasten päivähoidosta lainkaan. Yksinhuoltajalla, jolla on yksi päivähoidossa oleva lapsi nollamaksun raja menee nyt vajaassa 1.600 eurossa (brutto), kun esitetyn uudistuksen jälkeen nollamaksulla selviäisi reilusti yli 2.000 euron tuloilla. Yhden lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksut laskisivat, mikäli tulot olisivat alle 4.400 euron. Tilastotietoa ei nyt ole käsillä, mutta veikkaan, että aika suuri osuus yksinhuoltajista kuuluu tähän hyötyjien joukkoon. Yhden päivähoidossa olevan lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksu putoaisi 2500 euron bruttotuloilla 48,9 % (131,70 -> 67,30), 3000 euron tuloilla 34,0 % (189,20 -> 124,80), 3500 euron tuloilla 26,1 % (246,70 -> 182,30) ja vielä 4000 euron tuloillakin 15,3 % (283,00 -> 239,80). Tuo mainittu 354 euron suuruinen korkein maksu osuu yksinhuoltajan kohdalle vasta silloin, kun tulot ovat viiden tonnin huitteilla. Nyt samainen yksinhuoltaja maksaa korkeinta 283 euron maksua noin 3900 euron tai sitä suuremmista tuloista. Olen varma, että moni yksinhuoltaja olisi uudistuksesta mielissään.

Tein laskelmia myös esitetyn uudistuksen vaikutuksista aika tyypillisen suomalaisen perheen – kahden vanhemman ja kahden päivähoidossa olevan lapsen talouteen. Nollamaksuraja säilyisi uudistuksen myötä suurin piirtein samalla tasolla, kuin missä se nytkin on – vajaassa 2400 eurossa (perheen yhteenlaskettu bruttotulo). Päivähoitomaksut laskisivat alle 3000 euroa kuukaudessa tienaavissa perheissä ja nousisivat tätä paremmin ansaitsevissa. Esimerkiksi 2500 euron bruttotuloilla perheen päivähoitomaksut alenisivat noin 11 %. Yli 3000 euroa tienaavilla tulojen noustessa korotuksetkin toki nousevat – mutta varsin maltillisesti. Esimerkiksi 5000 euron yhteenlasketuilla bruttotuloilla korotus olisi alle 8 % ja 5500 euron tuloilla noin 16 %. Maksimikorotus tuntuu kyllä kovalta. Tämä noin 35 % korotus tulisi koskemaan kuitenkin niitä perheitä, joissa yhteenlasketut bruttoansiot olisivat yli 6000 euroa kuukaudessa.

Eihän lasten päivähoito halpaa lystiä ole. Se lohkaisee merkittävän siivun perheen kuukausittaisista kuluista. Tätä en kiistä. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Tällä hetkellä päivähoidosta maksetaan ensimmäisen lapsen kohdalla maksimissaan 283,00 euroa kuukaudessa – siis 13,48 euroa päivässä (21 työpäivää / kk). Mikäli maksimihinta nousee siten, kuin hallitus nyt on esittänyt, tulee se olemaan 354,00 euroa kuukaudessa, mikä tekee 16,86 euroa hoitopäivää kohti.

Jotta asia – ja nämä hallituksen katalat suunnitelmat – asettuisi mittasuhteisiinsa, on esiin nostettava vielä vähän faktaa. Ainoastaan Suomen kuuden suurimman kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere, Oulu) yhteenlasketut lasten päivähoidon kustannukset olivat vuonna 2014 yli miljardi euroa (1.050.703.866 €). Tästä summasta reilut kymmenen prosenttia eli hieman yli sata miljoonaa euroa (108.650.535 €) katettiin päivähoidon asiakasmaksuilla (Helsinki region infoshare). Kuukausittain päivähoiden todellisten kustannusten on laskettu olevan noin tuhat euroa lasta kohti. Kalleinta maksua maksavan lapsen kohdalla päivähoitomaksuin katetaan nyt siis alle 30 %. Ehdotetun uudistuksen jälkeen kalleinta maksua maksava perhe maksaisi lapsensa päivähoidon kustannuksista kolmanneksen. Jokaisen lapsen kohdalla yhteiskunta – siis veronmaksajat – maksaa päivähoidosta valtaosan. Näin on ollut tähän asti ja näin on tulevaisuudessakin, toteutuupa nyt puheena ollut ehdotus tai ei.

Julkisen talouden tasapainottaminen – siis velkaantumisen vähentäminen – voi tapahtua ainoastaan joko tuloja lisäämällä tai sitten menoja vähentämällä. Julkisia menojahan voidaan vaikkapa päivähoidossa vähentää pienentämällä palkkakustannuksia (henkilökunnan määrää vähentämällä tai palkkoja alentamalla), jotka kattavat yli puolet kokonaiskustannuksista. Toki muitakin vaihtoehtoja on, kuten vaikkapa halvempien (kehnompien) tilojen käyttö tai sitten yksinkertaisesti päivähoitopaikkojen vähentäminen siten, että niitä olisi vain niille, jotka päivähoitoa oikeasti tarvitsevat. En usko, että lapsiperheet tästä innostuisivat. Nämä toimet ainakin jotaisivat varmuudella kotirouvayhteiskuntaan, jolla SAK pelottelee. Tuloja taas voidaan lisätä joko verotusta kiristämällä tai sitten asiakasmaksuja nostamalla. Veroaste on Suomessa tunnetusti tapissaan, joten vaihtoehtoja jää aika vähän. Tietysti voidaan kysyä, miksi juuri lapsiperheiden kohdalla pitää taloutta ylipäätään tasapainottaa. Samaa voidaan kysyä – ja jatkuvasti kysytään – eläkeläisten, työttömien, sairaiden, koululaisten ja opiskelijoiden kohdalla. Julkista taloutta ei voida tasapainottaa missään muualla kuin siellä, missä julkisyhteisöjen menot suurimmaksi osaksi syntyvät.

En usko, että hallituksen esittämä uudistus johtaisi siihen, etteikö äitien enää kannattaisi töissä käydä. En myöskään usko, että korotukset – niillä joihin ne kohdistuisivat – olisivat kohtuuttoman suuret ja ajaisivat perheet nälän ja vilun partaalle. On selvää, että sopeuttamistoimet kirvelevät niitä, joihin ne kohdistuvat. Ei kukaan haluaisi palkkaansa alentaa saati verojaan tai maksujaan korottaa. Moni perhe kuitenkin maksaa vaikkapa lapsensa jääkiekkoharrastuksesta tuntuvasti enemmän kuin päivähoidosta. Harrastukset ovat toki tärkeitä – ja varsinkin ne liikuntaharrastukset, mutta silti…

En myöskään ihan täysin ymmärrä yleistä mielipidettä, jonka mukaan kaikkien lasten pitäsi olla päivähoidossa – jota muuten kutsutaan nykyisin varhaiskasvatukseksi. Minun mielestäni olisi ihan suotavaakin, että lapsi voisi olla kotona silloin, kun toinen vanhemmista on vaikkapa työttömänä. Näitäkin perheitä meillä taitaa työttömyysluvuista päätellen olla aika paljon. Jos sosiaalisen kasvun ja kehityksen kannalta on tarpeen, on kokopäiväiselle päivähoidolle varteenotettavia (ja edullisempia) vaihtoehtoja, kuten osa-aikainen päivähoito, monenlaiset kerhot jne. Uskonkin, että esitetyt muutokset päivähoitomaksuihin saattavat ainakin herättää keskustelua perheissä, joissa vanhemmista toinen on kotona ja lapset silti kokoaikaisessa päivähoidossa. Tätä en pidä millään muotoa huonona asiana.

Sitä minä vaan, että…

… en ihan osaa hahmottaa, miten SAK ja nämä monet muut viisaat ovat ajatelleet tämän julkisen talouden ilmeisen epäsuhdan noin niinkuin isossa kuvassa ratkaista. Veroja ei saisi kiristää eikä palveluista perittäviä maksuja korottaa. Palkkojen ja sitä kautta kustannusten olisi kuitenkin hyvä nousta. Muuten tulee lakko. Olisiko syytä välillä kiinnittää huomio niiden oikeasti vähäosaisten toimeentuloon ja selviytymiseen. Toki ymmärrän senkin, että suomalaisista – ja äänestäjistä – suurin osa on keskituloisia. Ainakin toistaiseksi. Tämän joukon nuoleskelu esittämällä tosiseikat sopivasti valikoiden on politiikan näkövinkkelistä tunnetusti tulosellista ja kannatusmittausten tuloksiin vaikuttavaa toimintaa.

Oppia ikä kaikki!

Jäin työttömäksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa ihan virallisesti olin päivärahoilla. Kun on aina tehnyt jotain – ja tuo ”jotain” pitää sisällään vaikka sun mitä – olo oli jonkun aikaa melko hämmentynyt. Hetken aikaa tuntui siltä, että olin epäonnistunut. Oliko työpanokseni käynyt työmarkkinoille tarpeettomaksi?

Näitä tuumaillessa ajatus alkoi hiljalleen siirtyä siihen, miten tilanteen voisi kääntää eduksi. Kun ikää alkaa jo olla, mietiskelin, kuinka aion jäljellä olevan aikani työmarkkinoilla käyttää. Mietin, mitä kaikkea olin siihen mennessä ehtinyt tehdä. Listasin mielessäni osaamisalueitani, vahvuuksiani ja niiden kautta alkoi hahmottua mahdollisuuksia.

Vaikka tämä saattaisi vaikuttaa minua aikoinaan kouluvuosina opettaneista aika etäiseltä, olen aina nauttinut tiedon keruusta, tutkiskelusta, syventymisestä ja opiskelusta. Siis silloin, kun olen kokenut jonkun asian tärkeäksi ja merkittäväksi. Mietiskelin omia kiinnostuksen kohteita ja puntaroin vaihtoehtoja. Lopulta tulin siihen tulokseen, että aikaisempi osaamiseni ja haluni uuden oppimiseen yhdistyisi aika hyvin ammattikorkeakoulun kuntoutuksen ohjaajan tutkinto-ohjelmassa. Jyväskylässä oli mahdollisuus suorittaa tutkinto monimuoto-opintoina, mikä voisi olla juuri se mahdollisuus… Tutkiskelin opintojen rakennetta ja opiskelumahdollisuuksia. Lopulta tein päätöksen: Tätä haluan ja tämän teen!

Soittelin ja lähettelin sähköpostia Jyväskylän ammattikorkeakoululle monellekin ihmiselle kysellen neuvoa ja tiedustellen mahdollisuuksia. Kun kokonaiskuva alkoi hahmottua, aloin tehdä opintoja JAMK:n avoimen ammattikorkeakoulun kautta kerätäkseni suorituksia (siis niitä opintopisteitä), jotka voisin myöhemmin sisällyttää tulevaan tutkintooni. Viime vuoden kevään yhteishaussa hain tutkinto-opiskelijaksi, ja pian sain kutsun pääsykokeeseen.

Tässä vaiheessa epäilys alkoi hiipiä mieleen. Mitä ihmettä olin tekemässä? Mitä oikein kuvittelin? Minkä ihmeen takia melkein viisikymppinen äijä on pyrkimässä koulun penkille – ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti? Pääsykoepäivänä parkkeerasin autoni Jyväskylässä JAMK:n Rajakadun kampuksen kupeeseen kauhun sekaisten ajatusten risteillessä mielessäni. Mitähän ne mahtaa ajatella, kun tällainen huru-ukko astelee ovesta sisään nuorten, lahjakkaiden ja innokkaiden keskelle? Huokaisin syvään, pyörittelin ehkä vähän päätäni ja suuntasin pääovea kohti. Härkää sarvista ja sisään. Ihan sama mitä ajattelevat. Voin kai ihan hyvällä syyllä itsekin itseäni vähän hulluna pitää, joten hymyä huuleen. Sitähän sitä saa, mitä tilaa…

Pääsykoetilaisuuden avauksessa isossa auditoriossa istuessani katselin ympärilleni, enkä enää tuntenutkaan itseäni niin kovin erilaiseksi. Toki salissa oli paljon nuorta väkeä – osa varmaan suoraan lukion penkiltä tulleita. Mutta näytti siltä, että enemmistö pääsykokeeseen tulleista oli ihan aikuista väkeä, ja ihan merkittävä osa jo keski-ikään ehtineitä – ikätovereita siis! Ikäni puolesta en juurikaan joukosta erottunut. Enemmänkin erotuin massasta siinä, että olin mies. Miehiä kun sosiaali- ja terveysalalla opiskelevien ja työskentelevien joukossa on jostakin syystä aika vähän – mutta siihen olin osannut varautua.

Pääsykoepäivä meni hyvin ja opiskelupaikka irtosi. Tunsin – ja edelleen tunnen – olevani onnekas. Opinnot ovat hyvässä vauhdissa. Opiskeltavat asiat ovat kiinnostavia, eikä into ole laantunut. Päin vastoin. Kurssikavereiden keskuudessa on nuoria, innokkaita ja elämänjanoisia – ja toisaalta paljon työelämää nähneitä, monessa liemessä keitettyjä osaavia ja kokeneita ammattilaisia. Tässä yhteisössä kaikilla on toisilleen annettavaa ja toisiltaan opittavaa. Työtä on paljon tehtävänä, mutta jos kaikki menee suunnitellusti, valmistun viisikymppisenä kuntoutuksen ohjaajaksi.

OmaStudy2net

 

Opetus- ja kulttuuriministeriön Opiskelijatutkimus 2014 -julkaisun mukaan Suomessa on (keväällä 2013) 284.155 korkeakouluopiskelijaa (ammattikorkeakoulut ja yliopistot, pois lukien jatkokoulutusopiskelijat), joista lähes 89.560 – siis 28 % – on 30-vuotiaita tai sitä vanhempia. Tämä tarkoittaa sitä, että noin 7,5 % eli lähes yksi kymmenestä kadulla vastaan tulevasta suomessa asuvasta 30-60-vuotiaasta opiskelee ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Mielestäni tämä kertoo jotain viime vuosikymmeninä tapahtuneesta yhteiskunnan ja työelämän murroksesta.

Ensinnäkin koulutusjärjestelmän ja teknologian kehitys on tehnyt opiskelun aikuisiässä entistä useammalle mahdolliseksi. Monimuoto- ja verkko-opintojen lisääntyminen on mahdollistanut itsensä ja osaamisensa kehittämisen perheellisille, jo työelämässä pitkään olleille ja asuntovelkoja makseleville, joille olisi taloudellisesti mahdotonta muuttaa opiskelupaikkakunnalle ja istua aamukahdeksasta iltaan asti luennoilla. Vaikka monimuoto-opiskelussa on omat haasteensa, uskon sen sopivan joustavuutensa perinteistä koulumaista päiväopiskelua paremmin monen aikuisen elämäntilanteeseen.

Toiseksi työmarkkinatilanne ja koko työura-ajattelu on muuttunut. Muutama vuosikymmen sitten pidettiin selvänä, että koulun ja/tai lukion jälkeen opiskellaan ammatti. Sen jälkeen mennään töihin ja sitten töitä tehdään eläkeikään asti – usein vieläpä saman työnantajan leivissä. Kun epävarmuustekijät työmarkkinoilla ovat lisääntyneet, eikä takuuvarmoja pitkiä (ja kapeita) leipiä enää ole edes julkisella sektorilla, työikäiset hankkiutuvat entistä enemmän lisä- ja jatkokoulutuksiin tai vaihtavat tyystin alaa kesken työuransa. Toisaalta epätyypilliset työsuhteet pätkä- ja osa-aikatyössä sekä lisääntynyt työttömyys ovat johtaneet siihen, että monella on myös aikaa panostaa opiskeluun ja kouluttautumiseen. Taantumastakin siis löytyy – jos oikein hakemalla haetaan – jotain positiivistakin.

Kolmanneksi uskoisin, että ihmisten asenne työtä, oppimista ja opiskelua kohtaan on muuttunut. Entistä useampi näkee työuran pitkänä oppimispolkuna. Teknologisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä johtuen uutta tietoa tulee jatkuvasti, työtehtävät muuttuvat, joistakin vanhoista ammateista tulee tarpeettomia, kokonaan uusia ammatteja syntyy ja uutta osaamista tarvitaan. Samalla monen ajatusmaailma on muuttunut siten, että työ ja elämä ylipäätään edellyttää jatkuvaa uuden omaksumista, itsensä kehittämistä ja ihmisenä kasvamista. Itsensä kehittämisestä on tullut monelle merkittävä osa elämää ja identiteettiä. Työelämässä keskeisintä ei enää ole kellokortin leimaaminen kahdesti päivässä ja palkkapäivän odottelu. Työ ja sen myötä ammatillinen osaaminen on saanut uusia ulottuvuuksia osaamisen korostumisen myötä. Työstä haetaan paitsi toimeentuloa, myös haasteita, muutosta ja mahdollisuuksia omien voimavarojen ja vahvuuksien hyödyntämiseen. Oppiminen ei ole enää muusta yhteiskunnasta ja elämästä irrallinen saareke, vaan keskeinen osa työuraa ja elämää.

Yhteiskunnan, työelämän, koulutusjärjestelmän sekä teknologian kehityksen myötä entistä useampi tekee elämäntyönsä jossain ihan muualla, kuin mitä nuorena ensimmäiseen opinahjoon astellessa ajatteli. Työ myös muuttuu ja vaihtuu monen kohdalla montakin kertaa työuran aikana. Tietenkin kaikki edellä kuvattu on myös lisännyt kilpailua – jossain mielessä raadollisuuttakin. Mutta vaikka kultakelloja pitkästä ja ansiokkaasta urasta yhden työnantajan palveluksessa ja samoissa työtehtävissä jaetaankin entistä harvemmalle, voidaan haasteet aina nähdä myös mahdollisuutena. Uuden oppiminen, kasvaminen ja kehittyminen mahdollistaa ihmiselle myös pyrkimisen omaa polkua kohti uusia tavoitteita ja päämääriä – omien mieltymysten ja kiinnostuksen kohteiden mukaan. Non scolae, sed vitae discimus – Emme opiskele koulua, vaan elämää varten!

Sitä minä vaan, että…
… minulla – ja useimmilla ikäisistäni – on vielä paljon annettavaa työelämässä. Itse uskon olevani oikealla tiellä. Jos terveyttä ja elivuosia riittää, minulla on vielä hyvinkin 20 vuotta aikaa. Uskon oppineeni matkan varrella paljon ja joka päivä koen oppivani lisää. Oleellista on löytää omat vahvuutensa ja osaamisalueensa ja päästä käyttämään ja kehittämään niitä mielekkäällä tavalla. Tietenkään ei haittaa, jos kouluttautumisen myötä joku innostuu vielä palkkaakin maksamaan, mutta tapahtuipa työrintamalla mitä tahansa, uuden oppiminen ei koskaan mene hukkaan. Oppia ikä kaikki!

”Ihminen, joka on liian vanha oppimaan
on todennäköisesti aina ollut liian vanha oppimaan.”
(Minnie Haskins)

”Opiskelu ilman ajattelua on hyödytöntä.
Ajattelu ilman opiskelua on vaarallista.”
(Kungfutse)

Säästää pitää – mutta leikata ei saa!

Viime kesästä lähtien yksi kuumana puheenaiheena ja lööppien kestosuosikkina ovat olleet maan hallituksen suunnittelemat ja tekemät säästöt ja leikkaukset. Vielä viime vuoden keväällä kaikki puolueet olivat sitä mieltä, että valtion ja kuntien menoista on pakko tinkiä. Samoin oltiin yksimielisiä siitä, että suomalaisten yritysten kilpailukykyä on pyrittävä parantamaan remontoimalla työn hintaan vaikuttavia tekijöitä ja kehittämällä työmarkkinoita joustavampaan ja jouhevammin toimivaan suuntaan. Merkille pantavaa on se, että vaalikeväänä gallupien ja mielipiteitä mittaavien kyselyiden perusteella kansan syvissä riveissä tunnuttiin olevan samoilla linjoilla. Kahvipöytäkeskusteluissa oltiin yleisesti huolestuneita Suomen julkistalouden jatkuvasta ja vauhdikkaasta velkaantumisesta ja työttömyyden kasvusta. Keinoja ja konkreettisia toimia odotettiin, toivottiin ja suorastaan vaadittiin isoon ääneen. Edellinen hallitus pyrki tekemään uudistuksia ja kääntämään Suomen syöksykierrettä vaakalennon kautta uuteen nousuun. Yritys toisensa jälkeen karahti kiville ja hallitusta moitittiin isoon ääneen saamattomuudesta.

Kansan muisti – ja eritoten poliitikkojen todellisuudentaju – on lyhyt ja valikoiva. Vaalien jälkeen – kun hallitus saatiin kasaan – alkoi tapahtua. Alettiin puhua yhteiskuntasopimuksesta, työelämän pelisääntöjen uudistamisesta ja säästötoimista. Ja samalla alkoi h….tinmoinen huuto, itku ja hammasten kiristely. Yhteiskuntasopimusta ei syntynyt. Sopu ei ollut lähelläkään. Kun julkisten menojen tasapainottamista alettiin pukea numeroiksi ja konkreettisiksi toimiksi, alkoi vastalauseiden myrsky. Ei lasten päivähoitoon voi koskea. Koulutuksesta leikkaaminen on omaan jalkaan ampumista. Opiskeilijoiden tukiin ei saa koskea. Työttömyysetuudet on jätettävä rauhaan. Lapsiperheiden etuuksiin tai päivähoitomaksuihin kajoaminen on törkeää. Työssäkäyvien sairasajan palkat, ylityö- ja arkipyhäkorvaukset sekä pitkät lomat ja lomarahat ovat ansaittuja etuuksia, joista tinkiminen on duunarin sortamista. Ja ihan kamalin ajatus on se, että eläke-etuuksia ei koroteta niin paljon kuin pitäisi.

Istuva hallitus – siis Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten muodostama poppoo – näyttivät ottavan homman tosissaan ja lähtivät hallitusohjelmassaan siitä, että tehdään työtä käskettyä. Säästötoimia listattiin yli 4,5 miljadrin edestä. Kesäkuun alussa uutisoitiin (HS 1.6.2015), että suunnitelluista säästöistä 18 % kohdistuu julkisiin palveluihin ja hallintoon, 16 % koulutuksen järjestäjiin, 15 % eläkeläisiin ja ikääntyneisiin, 15 % lapsiperheisiin, 8 % ulkomaille suuntautuviin mm. kehitysyhteistyömenoihin, 8 % opiskelijoiden etuuksiin ja 5 % yritystukiin. Valtionvarainministeriön vaikuttavuusmuistiossa todettiin, että säästötoimet kohdistuvat väestöryhmistä eniten eläkeläisiin ja ikääntyneisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja (muihin) sosiaaliturvaa käyttäviin. Oppositio – etunenässä hallituksesta ulos jäänyt SDP puheenjohtansa Antti Rinteen suulla nosti älämölön. Pieni- ja keskituloisten sekä yhteiskunnan heikompiosaisten etuuksiin kajotaan ja lompakolle mennään. Ay-liike kaatoi yhteiskuntasopimuksen. Kaikki mököttivät, valittivat ja kauhistelivat. Alettiin puhua työelämää koskettavien pakkolakien valmistelusta. Sipilän hallitus tuumi, että hallitusohjelman mukaisiin toimiin on ryhdyttävä – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla – tykättiin tai ei. Matkalla kelkka on kääntynyt ja mieli muuttunut useaan otteeseen. Valmistelu on ollut monen asian kohdalla hätäistä ja jopa vaillinnaista. Edellistä hallitusta moitittiin saamattomuudesta, ja nykyistä siitä, että tehdään liikaa ja liian kovalla kiireellä. Suo siellä – vetelä täällä.

Avainkysymys kuuluu: miksi Suomen julkisyhteisöt velkaantuvat jatkuvasti hurjaa vauhtia? No ihan siitä samasta syystä, mikä saa tavallisen pulliaisenkin velkaantumaan. Menot ovat tuloja suuremmat. Velkaantumiseen on kaksi mahdollista lääkettä. Joko menojen pitää pienentyä tai sitten tulojen lisääntyä. Tai no – onhan kolmaskin vaihtoehto. Se, että molemmat edellä mainitut tapahtuvat samalla kertaa. Mistä julkistalous sitten tulojaan voi kasvattaa? Julkisyhteisöjen tulot ovat pääosin verotuloja. Verotuksen kiristäminen – siis kokonaisveroasteen nostaminen – ei enää ole vaihtoehto. Kaikki suomalaiset lienevät yhtä mieltä siitä, että meitä verotetaan riittävästi – useimpien mielestä liikaa. Veroasteen nostamisen ohessa toinen tie verotulojen lisääntymiseen on se, että verotettava kakku kasvaa. Toisin sanoen se, että työssäkäyviä on enemmän, yritykset tekevät parempaa tulosta – eli siis se, että talous kasvaa. Tätähän on odoteltu viimeiset seitsemän vuotta, ja vasta nyt aletaan pikku hiljaa ymmärtää, että tämän varaan ei yksinkertaisesti voida laskea. Taloudessa liikkuva rahamäärä ei ole lisääntynyt. Toivossahan on toki hyvä elää, mutta minkäänlaista konkreettista merkkiä, saati varmuutta, taantuman kääntymisestä nousukaudeksi ei ole näköpiirissä.

Talouden tasapainottamisen keinoksi jää siis menoista tinkiminen – suun säkkiä myöten laittaminen. Useimmat kansalaisista ovat tähän asti edelleenkin yksimielisiä. Mutta sitten eteen tulee hankala kysymys. Mistä voidaan säästää? Ymmärtääkseni säästäminen on mahdollista sieltä, mihin rahaa kuluu – sieltä, missä menot ovat suuret.

Julkistalouden menoista lähes puolet (43,8 % vuonna 2014) menee sosiaaliturvan rahoittamiseen. Sosiaaliturvan menot myös kasvavat julkisista menoista kovinta vauhtia, mikä johtuu työttömyyden kasvusta ja väestön ikääntymisestä. Terveydenhuolto ahamaisi vuonna 2014 julkisyhteisöjen menoista 14,3 % ja koulutus 11 %. Nämä edellä mainitut kattavat siis n. 70 % julkisyhteisöjen kokonaismenoista. Yleiseen hallintoon julkisista menoista kului vuonna 2014 14,3 % ja elinkeinoelämän edistämiseen 8,3 %. Nyt siis ollaan jo reippaasti yli 90 %:ssa kokonaismenoista. Muut menot – siis esimerkiksi puolustus (2,4 %) ja yleinen järjestys ja turvallisuus (2,3 % 2014) ovat kokonaisuuden kannalta varsin marginaalisia.

Edellä olevasta numeroleikistä käy selväksi, että valtaosa julkisista menoista käytetään palvelujen tuottamiseen ja etuuksien kustantamiseen niille, jotka niitä ihan oikeasti tarvitsevat. Suurimman osan yhteisestä verovaroista kertyvästä kakusta käyttävät lapsiperheet, työttömät, eläkeläiset, sairaat ja vähävaraiset. Tämä tulonsiirtoina tunnettu tosiasia on luonnollisesti keskeinen julkisen talouden tarkoitus ja tehtävä. Mutta millä ihmeen matematiikalla merkittäviä säästöjä voisi mistään muualta saada aikaiseksi? Eihän sieltä voi kovin paljoa säästää, missä rahaa ei kovin paljoa käytetä. Tai no – tietysti voi. Lopetetaan pariksi vuodeksi rahan työntäminen vaikkapa puolustusministeriöön (n. 2,9 mrd. € 2016) ja sisäministeriöön (n. 1,7 mrd. €). Eihän puolustusvoimilla, poliisilla ja tullilla ole niin väliä – etenkään näin rauhan aikana tällaisessa vakaassa ja rauhaisassa tilanteessa – eihän? Ministerien, kansanedustajien, kunnanjohtajien ja valtion tai kuntien korkeiden virkamiesten isot palkat toki meitä pers’aukisia harmittavat. Nämä presidentin ja muiden päälliköiden omaehtoisten talkoisiin osallistumisten merkitys on toki symbolisesti iso, mutta julkisen talouden kokonaisuudessa ne ovat niitä puroista pienimpiä.

Voihan tietysti olla, ettei säästöjä tarvitsisi tehdä ollenkaan. Monet ovat tätäkin mieltä. Minun mielestäni tarvitsee. Suomen julkisen velan määrä sinällään ei vielä ole järkyttävän suuri. Se ei ole katastrofaalinen edes bruttokansantuotteeseen verrattuna. Sen sijaan velan jatkuva kasvaminen on ongelma. Ei meillä olisi huolen häivää, jos tulevaisuuden talousnäkymät olisivat edes vähän valoisammat. Mutta niin meillä kuin koko Euroopassa ja maailmantaloudessa näyttää varsin hiljaiselta. Nousukautta voidaan alkaa ounastella sitten, kun konkreettista piristymistä nähdään maailmalla ja Euroopassa. Mutta kun sitä ei vaan yksinkertaisesti näy. Isossa kuvassa talous taantumineen ja nousukausineen on historiassa aina noudattanut aaltoliiketta. Nyt näyttää siltä, että talouden luonnonlait ovat menneet remonttin, mikä näkyy siinä, että tuo aalto on joko tyystin pysähtynyt tai sitten dramaattisesti hidastunut. Ei nousukauden pelastusta voi loputtomiin odottaa. Kurkkaa vaikka ohesta linkkiä ja ”ajatteleppa ite”.

Sitä minä vaan, että…
… jos säästöjä pitää tehdä, ne kirpaisevat väistämättä niitä, jotka tulevat heikoimmin omillaan toimeen. Todettakoon, että itse kuulun tähän ryhmään. Opiskelen työttömyysetuuden turvin. Ja mistään ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta en ole aikapäiviin edes haaveillut. Että tiedän kyllä, kuinka tunteisiin vetoavaa on, kun joku lupaa säästöjä ilman leikkauksia. Kuitenkin pitää ymmärtää, että tällaisilla lupauksilla on aika heppoisesti katetta tai todellisuuspohjaa. Onneksi vaimolla sentään on vakituinen työ – vaikkakin pienipalkkaisella alalla.

 

Tästä näet Suomen valtion velkaa mittaavan velkakellon…

Tervehdys!

Olen 48-vuotias monitoimimies Pohjois-Savosta Vesannolta. Asun omakotitalossa keskellä ihan aitoa maalaismaisemaa kivenheiton päässä järven rannasta. Olen syntynyt Helsingissä. Lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni asuin Etelä-Karjalassa Imatralla, ja mieleltäni olenkin ikuisesti ”Karjalan poikii”. Kesällä 1985 muutin pääkaupunkiseudulle nautiskelemaan nousukauden huumasta. Alkuvuodesta 2000 tapasin vaimoni. Häitä vietettiin seuraavan vuoden keväällä ja heti avioon astuttuamme muutimme tänne järvi-Suomen ytimeen – vaimoni synnyinsijoille.

Olen ehtinyt olla monessa mukana. Työhistoriani alkoi aikoinaan sähkö- ja metalliteollisuuden parissa. Koulumaailmassa olen tehnyt töitä koulunkäyntiavustajana, tuntiopettajana (liikunta, tekninen työ), luokanopettajana sekä erityisopettajana – epäpätevänä, mutta varmaan kuitenkin suhteellisen sopivana. Olen työskennellyt myös huostaanotettujen päihde- ja kriminaalinuorten hoitokodissa. Erityisnuorisotyö on tullut tutuksi myös nuorten ja lasten tukihenkilö- ja tukiperhetoiminnan kautta.

Urheilu ja liikunta on näytellyt merkittävää osaa elämässäni siitä lähtien, kun pienenä poikana ensimmäisiä kertoja urheiluharjoituksiin eksyin. Oma kilpaueheilu-ura päättyi varhain, mutta lähes kolme vuosikymmentä olen valmentanut pääasiassa nuoria yleisurheilijoita – välillä työkseni, välillä ammattimaisesti harrastaen. Ammattivalmentajaksi (VEAT) olen valmistunut Kuortaneen urheiluopistolta tammikuussa 2007. Valmentamisen ohessa olen toiminut monenlaisissa tehtävissä urheilun seura- ja järjestörintamalla, mm. Suomen Urheiluliiton Pohjois-Savon piirin nuorisopäällikkönä.

Edellä mainittujen lisäksi työhistoriastani löytyy mm. rakennustöitä sekä kaupan tekoa niin vähittäis- kuin b-to-b-myynnissäkin. Myös ravintola-ala ja ohelmapalvelut ovat tulleet tutuiksi. Olen myös sekä työtehtävieni että harrastusteni puitteissa ollut mukana monissa projekteissa, selvityksissä ja hankkeissa suunnittelusta loppuun saattamiseen sekä tuottanut läjäpäin raportteja ja materiaaleja tiedotuksen ja markkinoinnin tarpeisiin.

Reilut kaksi vuotta sitten jäin virallisesti työttömäksi – ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun olin vuosikaudet tehnyt paljon pätkä- ja osa-aikatyötä ja koittanut keräillä leivänmuruja sieltä täältä, oli korkea aika pysähtyä tuumailemaan, miten aion viimeiset 20 vuotta työurastani käyttää. Ryhdyin tekemään ensin opintoja avoimessa ammattikorkeakoulussa ja viime syksystä lähtien olen opiskellut Jyväskylän ammattikorkeakoulussa kuntoutuksen ohjaaja (AMK) -tutkinto-ohjelmassa. Olen todennut, että vanhanakin oppii…

Omakotiasujan vakioharrastuksena taitaa olla monenlainen remontointi, nikkarointi, rakentelu ja pihatouhut. Musiikki on elämässäni tärkeä henkireikä. Laulan ja soitan kitaraa blues-rock-bändissä nimeltä Lowbrow Blues Band. Puuhastelen myös mielelläni kitaroiden ja muiden musiikkivikineiden rakentelun, korjailun ja huoltamisen parissa. Kesällä vietän mielelläni aikaani järvellä kalastellen tai veneillen ja hermoja lepuutellen ihan muuten vaan.

LBBoma05

Tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut tässä yhteydessä alkaa mitään ansioluetteloa kirjoittelemaan. Edellä oleva tiivistetty kurkistus historiikkiini kertoo kuitenkin jotain oleellista siitä, miten ajatukseni tänäänkin kumpuavat. Menneisyys on polku – ylä- ja alamäkineen, kivikkoineen, kuralammikoineen, kukkaniittyineen ja repivine oksineen – jota kulkiessa meistä on tullut se, mitä tänään olemme. Matka ei ole joka kohdassa suinkaan ollut helppo ja monessa risteyksessä olisi varmaan voinut valita toisenkin tien. Mutta kun on ollut monessa mukana ja tarkastellut asioita monenlaisista näkövinkkeleistä, on mukaan ehkä tarttunut jonkinlaista ymmärrystä ja käsitystä aika moneltakin elämän alueelta. Olen aina ollut kiinnostunut ympäröivästä maailmasta, yhteiskunnallisista ilmiöistä ja politiikan kiemuroista. Otan myös mielelläni kantaa ja käyn keskustelua – milloin mistäkin.

Tässä blogissa kirjoittelen ajatuksiani ja näkemyksiäni ja tartun ajankohtaisiin aiheisiin  laidasta laitaan. Kirjoittaminen on minulle itselleni tehokas ja toimiva tapa perehtyä asioihin ja tarkentaa omia ajatuksiani ja asenteitani. Kun jostain tärkeäksi kokemastaan asiasta alkaa kirjoittaa, sitä ihminen mielellään kaivelee ja tonkii jostakin tietoa ja etsii ymmärrystä, ettei kirjoittelisi ihan puuta-heinää.

Sitä minä vaan, että…
… jos näillä kirjoituksilla saan herätetyksi ajatuksia ja keskustelua, niin hyvä. Samalla yritän oppia lisää itsestäni ja maailmasta, jossa elämme.

Älä koskaan kasva niin isoksi,
ettetkö voisi esittää kysymyksiä,
älä koskaan tiedä niin paljon,
ettetkö voisi oppia jotain uutta.
(Og Mandino)

Juhannus01