Sitä minä vaan, että... - ... jos nyt järjellä yrittää ajatella

Miksi työtön ei ymmärrä, että pitää mennä töihin!?!

Syksyisenä päivänä perheenäiti tuumi, että raikas ulkoilma tekisi hyvää. Niinpä äiti antoi pojalle ämpärin, komensi metsään ja sanoi, että takaisin kotiin ja ruokapöytään voi tulla, kun ämpärin on täynnä puolukkaa. Marjavuosi oli kuitenkin huono, eikä puolukkaa meinannut löytyä. Pojan päivästä tuli pitkä. Ehti tulla pimeä ilta ja kylmä yö, ennen kuin ämpäri oli edes puolillaan. Laihan marjasaaliinsa kanssa poika lopulta raahautui väsyneenä itkien kotiin. Äiti odotti vihaisena ja läksytti poikaa siitä, missä tämä oli ollut ja mitä tehnyt, kun ei tuon enempää ollut saanut aikaiseksi…

Kasvua ja hyvinvointia syntyy, kun mennään töihin!

Reilut kaksi vuotta sitten julkaistu Petteri Orpon hallituksen hallitusohjelma lupasi meille hyvinvointia, työtä ja talouden vahvistamista. Ohjelmassa todetaan, että ”Hyvinvointi syntyy työstä. Työllisyys syntyy kannattavan yritystoiminnan kautta. Työllisyys- ja kasvutoimilla tavoitellaan 100 000 uutta työllistä. Työllisyyspäätöksillä tavoitellaan myös julkisen talouden vahvistumista noin kahdella miljardilla eurolla. Pidemmällä aikavälillä hallituksen tavoitteena on nostaa työllisyysaste 80 prosenttiin.”

Hallituksen keskeisinä tavoitteina oli myös parantaa suomalaisten elintasoa, kääntää Suomen talous kasvuun ja pysäyttää julkisen talouden velkaantuminen. Suomalaisille luvattiin aiempaa paremmat mahdollisuudet kouluttautua, tehdä työtä ja yrittää. Edelleen hallituksen tavoitteena oli Suomi, jossa hyvinvointiyhteiskunnan tärkeimpien palveluiden rahoitus on turvattu nyt ja tulevaisuudessa. Hallitus ymmärsi – aivan oikein – että näiden tavoitteiden saavuttaminen ei ilman talouskasvua onnistu. Niinpä hallitusohjelmassa luvattiin talouden tasapainottamisen (eli leikkausten) lisäksi toteuttaa kunnianhimoisia kasvua vauhdittavia uudistuksia.

Hallitusohjelma on taatusti oikeassa siinä, että hyvinvointi syntyy työstä. Mitä suurempi osa suomalaisista on työssä, sitä paremmin ovat pullat uunissa myös julkisen talouden näkökulmasta. Tästähän seuraa ilman muuta se, että talous kasvaa ja velaksi eläminen vähenee, kun saadaan ihmiset töihin – eikö niin? Niinpä hallitusohjelmaan kirjattiin, että työllisyys- ja kasvutoimilla tavoitellaan sataa tuhatta uutta työllistä.

Näin päämäärä oli selvä. Tarvittiin ainoastaan reittisuunnitelma – askelmerkit sille, miten temppu tehdään. Alettiin tuumia konkreettisia toimia, joilla saataisiin mahdollisimman moni yhteiskunnalle kalliiksi tuleva työtön oikeisiin tuottaviin palkkatöihin. Työssä olevahan maksaa veroja. Työssä olevalla on myös rahaa, jota voi kuluttaa, mistä edelleen tulee lisää verotuloja. Näin se talous kasvaa ja velkarahan tarve vähenee, kun verotulot lisääntyvät. Ei tämä niin kovin monimutkaista ole – eihän?

Eroon ”liian hyvästä” työttömyysturvasta

Siispä tuumasta toimeen. Hallitus ryhtyi vauhdilla valmistelemaan lainsäädäntömuutoksia. Valtionvarainministeriön joulukuussa 2023 julkaiseman muistion mukaan hallitus tavoitteli työttömyysturvaan kohdistuvalla kannustinloukkujen purkamisen kokonaisuudella noin 41.000 työllisen vaikutusta Lisäksi hallituksen tavoitteena oli, että maahan saadaan 37.000 työllistä lisää uudistamalla sosiaaliturvan ja verotuksen kokonaisuutta. Ja kaikkiaanhan hallituksen tavoitteena oli siis työllisyyden vahvistaminen 100.000 työllisellä.

Ensimmäiset konkreettiset muutokset työttömyysturvaan tulivat voimaan viime vuoden huhtikuun alussa. Tuolloin poistettiin lapsikorotukset sekä sovitellun päivärahan suojaosa. Lapsikorotusten poisto teki ison loven monen työttömän lapsiperheen talouteen. Eniten kärsivät varmasti peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella olevat yksinhuoltajat.

Sovitellun työttömyysturvan suojaosa tarkoitti sitä, että ennen työtön sai tehdä pieniä työkeikkoja 300 € työtuloon asti ilman, että työttömyysetuus pieneni. Nyt työttömyysetuutta sovitellaan siten, että jokainen työstä tienattu euro pudottaa työttömyysetuutta puolella eurolla. Ajatuksena varmaankin oli, että ihmisiä pitää saada ennen kaikkea kokoaikaiseen palkkatyöhön. Työttömien tekemää osa-aikatyötä ei pidetty yhtä arvokkaana. Ajatus on tietenkin hyvä – tai olisi, mikäli kokoaikaista työtä olisi tarjolla. Nyt aiempaa useampi miettii ja laskee tosissaan, kannattaako lyhyeen osa-aikaiseen työhön ylipäätään lähteä. Tällaisellekin työlle lienee edelleen tarvetta, mutta tekijöiden löytäminen saattaa olla aiempaa hankalampaa.

Viime vuoden syyskuun alussa tuli voimaan laki, hallitus kiristi työttömän työnhakijan toimeentuloa porrastamalla ansiosidonnaista päivärahaa. Nyt leikkuri iskee päivärahaan ensimmäisen kerran 40 päivän kohdalla ja toisen kerran, kun päivärahaa on maksettu 170 päivää. Tällä pyrittiin siihen, että työttömäksi jäänyt lähtisi mahdollisimman nopeasti etsimään uutta työtä. Samalla ns. työssäoloehdon täyttymistä kiristettiin. Työssäoloehdon täyttyminen on edellytys ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan saamiselle. Kun ennen lakiuudistusta ehto täyttyi 26 viikossa, eli puolessa vuodessa, täyttyy se nyt, kun työtä on tehty 12 kuukautta. Tässä lainsäätäjä on ehkä ajatellut, että työssäoloehdon tiukentaminen kannustaa pidempiin työsuhteisiin. Kun olet työtä saanut, työssä kannattaa pysyä. Työssäoloehto lakkasi samalla kertymästä palkkatuetusta työstä. Aiemmin palkkatuella työskennellessä työssäoloehto kertyi 75 % tehdyistä työviikoista. Tämä tarkoitti sitä, että palkkatuella ehto täyttyi noin kahdeksassa kuukaudessa. Nyt työssäoloehdon täyttymiseen ja ansiopäivärahaoikeuteen vaikuttaa siis vain ”oikea” työ avoimilla työmarkkinoilla. Tuettu työllistyminen ja työllistämminen on ilmeisesti vähemmän arvokasta työtä. Ideat ja ajatukset ovat oikean suuntaisia – tai olisi, mikäli työtä olisi tarjolla. Tietenkin työttömäksi jääneen kannattaisi hakeutua mahdollisimman nopeasti oikeisiin palkkatöihin – ja pysyä työssä. Olen varma siitä, että valtaosa työtä vailla olevista haluaisi juuri näinä menetellä. Mutta nyt työtöntä patistellaan töihin, vaikka töitä ei millään tahdo löytyä edes koulutetuille ja osaaville, saati sitten syystä tai toisesta vaikeammin työllistyville. Keppiä tulee, mutta porkkana puuttuu.

Hallitus laskeskeli uudistuksia rustaillessaan, että pelkästään nämä muutokset ansiopäivärahaan ja työssäoloehdon kertymiseen säästävät veronmaksajien rahaa 276 miljoonaa euroa ja kasvattavat työllisten määrää 18.700 henkilöllä. Lisäksi arvioitiin, että kun työllisyys kasvaa, vahvistuu julkinen talous 458 miljoonalla eurolla. Ei ole ihan tainnut mennä, kuten Excel-taulukko lupaili.

Tämän vuoden alussa työttömyysturvasta poistettiin vielä aiemmin maksettu korotusosa. Ennen uudistusta työttömyysetuus maksettiin korotettuna 200 päivän ajalta, mikäli työtön osallistui työllistymistä edistävään palveluun – vaikkapa työkokeiluun tai kuntouttavaan työtoimintaan. Tänä vuonna tällaista bonusta ei työttömälle enää makseta. Ilmeisesti tämän takana on ajatus siitä, että kun palveluun osallistumisesta palkitaan, saattaa kokoaikaiseen palkkatyöhön hakeutuminen viivästyä, kun työttömänä palvelussa olevan toimeentulo on niin hyvä.

Rahoituksen uudistamisella kohti oikeita töitä

Kuluvan vuoden alusta vastuu työllisyyspalvelujen järjestämisestä ja rahoituksesta siirtyi kuntien tehtäväksi, kun niistä aiemmin niistä vastasivat valtion TE-toimistot. Samalla hallitus on sorvannut työttömyysetuuksien rahoitusmallia siten, että kunnat maksavat Kelan työmarkkinatuesta aiempaa enemmän. Työtön työnhakija tulee kotikunnalleen aiempaa kalliimmaksi. Ajatuksena lienee ollut, että kun työttömyydestä aiheutuvat kustannukset kasvavat, on kuntien intresseissä entistä uutterammin patistaa työttömiä töihin. Ihan oikeansuuntainen ajatus tämäkin on – tai olisi, mikäli työvoimalle olisi tarvetta. Jos ja kun työtön ei työllisty, tulee hänestä kotikunnalleen menoerä.

Aiemmin kotikunnan ei tarvinnut maksaa Kelan työmarkkinatuen kuntaosuutta työttömästä, joka osallistui työvoimapalveluun. Tähänkin tuli muutos. Nyt työttömän ohjaaminen palveluihin ei enää alenna kunnan maksuosuutta eikä työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia. Ja kun palvelujen järjestäminen aiheuttaa kustannuksia, on suuri pelko siitä, että yhä useampi työtön jää työnhakuvelvoitteineen ilman tarvittavia palveluja oman onnensa nojaan. Työllistymistä edistäviin palveluihin – tai nykytermein julkisiin työvoimapalveluihin – osallistuminen ei enää kohenna työttömän taloudellista tilannetta. Myöskään palveluja järjestävä kunta ei enää saa taloudellista hyötyä (tai säästöä) palveluihin kannustamisesta. Näin ollen kuntien keskeiseksi intressiksi jää pyrkimys kaikin keinoin kannustaa työttömiä hakeutumaan kokoaikaisiin vakituisiin tai ainakin pitkäkestoisiin töihin. Tämä on tietenkin ihan oikea suunta – tai olisi, mikäli työtä olisi tarjolla.

Miten meni omasta mielestä?

Kaiken tämän jälkeen herää tietenkin uteliaisuus siitä, miten temput ovat tepsineet ja mihin suuntaan ollaan menossa, joten tein nopean sukelluksen numerojen ihmeelliseen maailmaan. Kaivelin netin syövereistä työllisyyskatsauksen nykyhallituksen alkutaipaleelta elokuulta 2023 ja nyt tuoreimman katsauksen elokuulta 2025. Ja sitten vaan ihmettelemään…

Työttömiä työnhakijoita on nyt 311.100, kun heitä oli kaksi vuotta sitten 249.500. Lisäystä siis neljännes – 61.600. Pitkäaikaistyöttömien määrä on samassa ajassa kasvanut lähes 40.000:lla. Yli 12 kuukautta työttömänä olleita on nyt 129.200, kun kaksi vuotta sitten määrä oli 90.800. Lisäystä on huolestuttavat 42 %. Kun pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä työnhakijoista oli kaksi vuotta sitten 36,4 %, on vastaava luku nyt 41,5 %.

Huolestuttavaa on myös se, että samalla kun työttömyys lisääntyy, palveluissa olevien määrä vähenee. Reilut kaksi vuotta sitten aktivoivissa palveluissa 108.000 työtöntä, ja tämän vuoden elokuussa 78.600 – siis lähes kolmekymmentä tuhatta vähemmän. Kun työttömät työnhakijat ja aktivoivissa palveluissa olevat lasketaan yhteen (ns. laaja työttömyys), on kokonaismäärä lähes 400.000!

Samalla, kun työttömien määrä on kasvanut kovaa vauhtia, työpaikkojen määrässä näkyy kehitys vastakkaiseen suuntaan. Kun avoimia työpaikkoja oli kaksi vuotta sitten 54.800, on niitä nyt noin 31.000. Toisin sanoen, kun kaksi vuotta jokaista avointa työpaikkaa kohti viisi työtöntä työnhakijaa, on luku nyt tuplaantunut. Vielä jokin aika sitten työmarkkinatilanteen suurimpana haasteena nähtiin kohtaanto-ongelmat, eli se, että työvoima ei ollut siellä, missä työtä oli tarjolla tai työttömien osaaminen ei vastannut työmarkkinoiden tarpeita. Nyt kyse ei ole enää tästä. Suurin ongelma ei ole se, etteivätkö työttömät haluaisi tai kykenisi töihin, vaan se, että työvoimalle on aiempaa vähemmän tarvetta. Nurkan takana odottavasta talouskasvusta on höpötetty jatkuvasti, mutta uutisista luemme viikoittain konkursseista, yt- ja muutosneuvotteluista, tuotantolaitosten sulkemisista, rakentamisen vähyydestä ja kuluttamisen varovaisuudesta. Ei tunnu sille, että talouskasvun huumassa tukka kovin hulmuaisi. Hallitus voisi hetken katsella peiliin ja tuumailla, miten meni omasta mielestä…

Työttömyys kasvaa ja työpaikat vähenevät – mutta palveluista nipistetään

Sukelletaan vielä – ihan vaan uteliaisuudesta – tuohon edellä todettuun aktivoivissa palveluissa olevien työttömien määrän vähenemiseen. Käytetyimpiä julkisia työvoimapalveluja ovat olleet työllistäminen palkkatuella tai starttirahalla, omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus ja kuntouttava työtoiminta. Työllistettyjen määrä on tippunut elokuusta 2023 tämän vuoden elokuuhun 36.000:sta 28.000:een – eli kahdeksalla tuhannella. Pudotusta siis lähes viidennes. Kuntiin palkkatuella työllistettyjen määrä on tippunut kahden vuoden takaisesta alle puoleen. Kun kunnat työllistivät kaksi vuotta sitten 8.700 työtöntä, on luku nyt 4.200. Aiemmin palkkatuen maksoi valtio ja kunta sai työllistämiseen tukea. Nyt kunta maksaa kokonaisuudessaan palkkatuella työllistetyn palkkakustannukset, joten suuntaus ei ole yllätys.

Omaehtoinen opiskelu on vähentynyt jonkin verran. Kaksi vuotta sitten työttömyysetuudella opiskeli 23.400 työtöntä, nyt 21.200. Pudotusta 9,4 %. Elokuussa 2023 työvoimakoulutuksessa oli 20.600 työtöntä, nyt 14.200. Vähennystä 6.400 eli lähes kolmannes kahden vuoden takaiseen verrattuna. Kuntouttavassa työtoiminnassa oli kaksi vuotta sitten 16.600 työtöntä, kun tämän vuoden elokuussa luku oli 12.200. Vähennystä 4.400 eli 26.5 %. Työ- ja koulutuskokeilujen käyttö on kahdessa vuodessa vähentynyt puoleen – 5.200:sta 2.600:aan. Ura- ja työnhakuvalmennuksessa oli kaksi vuotta sitten 1.800 työtöntä työnhakijaa, ja nyt enää vain 200.

Mitä tästä opimme? Vai opimmeko mitään?

Tilastot ja numerot ovat kaikessa karuudessaan mielenkiintoista luettavaa. Vielä mielenkiintoisempaa olisi ymmärtää ja tietää, mitä numeroiden taakse kätkeytyy. Pelkkä tilastotieto ilman ymmärrystä syy- ja seuraussuhteista, taustalla olevista päätöksistä, arvovalinnoista ja linjauksista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä saattaa antaa yksipuolisen ja joskus vääränkin kokonaiskuvan. Edellä olevan pohjalta voidaan kuitenkin kiistatta tehdä muutama johtopäätös.

Ensinnäkin työllisyys viimeisen kahden vuoden – siis Orpon hallituksen hallituskauden ensimmäisen puolikkaan aikana ei ole lisääntynyt, vaan vähentynyt. Toiseksi samalla kun työttömyys on lisääntynyt merkittävästi, työvoiman tarve ja kysyntä on vähentynyt. Ja kolmanneksi vaikka työttömyys ja varsinkin pitkäaikaistyöttömyys on kasvanut vauhdilla, työttömien ura- ja työllistymispolkuja tukemaan tarkoitetut työvoimapalvelut ovat vähentyneet merkittävästi. Palveluissa olevien määrän vähenemiseen saattaa osittain vaikuttaa se, että aiemmin niihin on ohjautunut henkilöitä, joille palvelu ei ole ollut ajankohtainen tai muutoin tarpeen- ja tarkoituksenmukainen. Mutta varmasti vähenemisen taustalla on myös palvelujen tarjonnan väheneminen ja muutokset palveluihin ohjaamisessa.

Kaiken kaikkiaan yhtälö on haastava. Työllisyyden koheneminen – se, että mahdollisimman moni työikäinen olisi palkkatyössä – on isossa kuvassa elinehto suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen edellytysten ja julkisen talouden velkaantumissuunnan kääntämisen näkökulmasta. Työttömiä patistellaan hakeutumaan kokoaikaiseen vakituiseen työhön. Kuntia patistellaan työntämään työelämän ulkopuolella olevia hakemaan oikeita palkkatöitä. Ja samalla talouskasvu antaa odottaa itseään, eikä työvoimalle ole tarvetta.

En todellakaan tiedä, miten yhtälö olisi ratkaistavissa. Mutta nyt tilanne on kaikessa karuudessaan se, että Suomessa työttömyysaste on Euroopan korkeinta huipputasoa samalla, kun Suomen talouskasvu on hitaampaa kuin missään muualla Euroopassa. Tämä ei johdu siitä, etteivätkö suomalaiset haluaisi töitä tehdä.

Jos nyt järjellä yrittää ajatella…

… tuntuu hullulle ajatella pelkkä keppi auttaisi, kun porkkanasta ei ole tietoakaan. Ei talous kasva sillä, että työnteon kannustavuutta viilaillaan etuuksia leikkaamalla tai sillä, että työnhakijoita patistetaan hakemaan ahkerammin töitä, joita ei ole. Talous kasvaa, kun työvoimalle tulee tarvetta. Ja jos (toivottavasti kun) sitä tarvetta tulee, olisi suotavaa, että mahdollisimman moni nyt työelämän ulkopuolella omaisi siinä vaiheessa mahdollisimman hyvät valmiudet töihin lähteä. Eikö juuri nyt olisi syytä satsata siihen, että työttömänä olevia koulutetaan ja että työllistymisedellytyksiä ylläpidetään ja vahvistetaan tarkoituksenmukaisin palveluin?

Talouspolitiikan ihmettelyä

Niin – ei pienen ihmisen pitäisi tällaisia murehtia. Eikä varmaan kovin moni meistä ole murehtinutkaan, kun ei ole tarvinnut. On luotettu siihen, että viisaammat päättävät, piirtävät suuret linjat ja luotsaavat laivaa. Ollaan me vaan kyydissä ja tehdään oma osamme ja eletään ihmisiksi – eikä kysellä liikaa eikä mietitä liian vaikeita. Mutta kun murhe ja huoli vaan hiipii mieleen aika usein. Enkä usko, että olen tämän tunteen kanssa yksin.

Suomen talouspolitiikka varoittavana esimerkkinä

Luin Ylen uutisista pari viikkoa sitten, kuinka Ranskan talous on syöksykierteessä. Valtion velka on kasvanut jättimäiseksi ja julkisen talouden alijäämä on hurja. Valtion menot ovat vuositasolla lähes 140 miljardia tuloja suuremmat. Maan julkinen velka on 113,8 prosenttia bruttokansantuotteesta ja budjettialijäämä niin iso, että Ranska on joutunut EU:n alijäämämenettelyyn. Taloutta pitää tasapainottaa, mikä tietää vyön kiristystä ja kipeitäkin säästötoimia.

Mutta mitä Ranska meitä liikuttaa? Miksi meidän pitäisi siitä huolta kantaa? No liikuttaa se. Ranska on EU:n toiseksi suurin talous. On selvää, että jos maan talouden murenee, vaikuttaa se koko euroalueeseen – myös Suomeen. Se huolettaa ja liikuttaa.

Erityisen kiinnostavan uutisesta tekee se, että ekonomisti ja taloustieteen professori Thomas Procher nostaa Suomen esiin varoittavana esimerkkinä pohtiessaan Ranskan ahdinkoa. Mutta mikä Ranska on meitä neuvomaan? Meillähän tilanne on paljon vähemmän huono. Julkista velkaakaan ei ole kuin vajaat 84 % bruttokansantuotteesta. Eihän se ole kuin vähän yli EU-maiden keskiarvon.

Uteliaisuus heräsi kuitenkin sen verran, että pakko oli katsoa, mitä Porcher sanoi: ”Parannuskeino ei saa olla pahempi kuin itse sairaus. Totta kai alijäämää pitää pyrkiä vähentämään. Mutta sen täytyy olla myös uskottavaa. Voi myös kysyä, pitääkö alijäämää vähentää niin paljon kerralla. On nimittäin olemassa riski, kuten Suomen tapauksessa, että jos säästöpolitiikka on liian rajua, se vaikuttaa bruttokansantuotteeseen. Ja jos se vaikuttaa bruttokansantuotteeseen, se heikentää myös talouden kasvuodotuksia. Jos kasvua ei synny, on verotuloissa ongelma. Ja jos verotuloja ei kerry, alijäämä kasvaa edelleen. Näin kävi esimerkiksi Kreikalle ja osittain sama tapahtuu nyt Suomessa. Siksi on syytä olla varovainen. Talous on dynaaminen, eikä tasapaino löydy vain leikkaamalla sieltä täältä. Jos vaikutus bruttokansantuotteeseen on odotettua negatiivisempi, se heijastuu tuloihin, jolloin sekä alijäämä että velka jatkavat kasvuaan.”

Finanssipoliittisia kertoimia

Pienellä googlailulla löysin vajaan puolen vuoden takaa uutisen, josta ei ainakaan kovin kovaa melua mediassa pidetty. Tai sitten se on vaan mennyt minulta ohi. STT oli julkaissut asiasta uutisen heti tuoreeltaan – YLE pari viikkoa myöhemmin valtionvarainministeriön ja talouspolitiikan arviointineuvoston näkemyksillä höystettynä.

Porcherin argumentit Suomesta varoittavana esimerkkinä ovat kovasti samankaltaiset, kuin huhtikuun puolivälissä julkaistun suomalaisraportin johtopäätökset. Uuden talousajattelun keskus ry:n (UTAK) raportissa ero valtionvarainministeriön ja EU:n näkemyksiin on merkittävä. Kyse on finanssipoliittisesta kertoimesta – matemaattisesta mallista siitä, kuinka erilaiset sopeutustoimet vaikuttavat talouden kokonaisuuteen lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Yhtään en ymmärrä, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Mutta sen ymmärrän, että kun talouspolitiikan toimien vaikutuksia arvioidaan, johonkin näiden arvioiden pitää perustua.

Arvioidessaan sopeutusten vaikutuksia talouteen Valtionvarainministeriö on käyttänyt finanssipoliittista kerrointa 0,5. EU-komission käyttämä kerroin on 0,75. Pohjoismainen ministerineuvosto arvioi viime vuonna omassa raportissaan, että Suomen kerroin olisi välillä 1,15-1,69. UTAK:n raportissa viitataan mm. lähes sadasta tutkimuksesta laadittuun koontitutkimukseen, jonka mukaan kertoimen tulisi olla välillä 0,9-1,9. Samassa tutukimusessa todettiin, että kerroin on suurempi matalasuhdanteessa kuin hyvinä aikoina. Homma menee kaiketi niin, että mitä suurempi kerroin, sitä enemmän sopeutuksen arvioidaan vaikuttavan talouden kehitykseen. UTAK:n raportissa käytetään kerrointa 1,4 ja sitä pidetään maltillisena. Äkkiä katsoen – siis maallikon silmin – ihan maltilliselta näyttää esitettyyn tutkimustietoon verrattuna.

Muistan, että tuota Valtionvarainministeriön käyttämää kerrointa 0,5 jossain kohtaa mediassa kritisoitiin. Kun YLE kysyi VM:n finanssineuvos Seppo Orjasniemeltä perusteluja näin matalan kertoimen käyttöön, vastaus oli asiaa ymmärtämättömän korvaan jotenkin outo: ”VM:n tehtävänä oli pohtia sopeutuksen mittaluokkaa, ja oletus oli, että sopeuttaminen haittaa kasvua mahdollisimman vähän. Ennakoimme, että hallitus tekee toimenpidekokonaisuuden, johon kerroin sopii”.

Talouskasvua odotellessa…

Erot hallituksen talouspoliittisia linjauksia ja ratkaisuja ohjaavan VM:n arvion ja tutkimusnäyttöön perustuvan realistisen näkemyksen välillä ovat isot. Hallitus ja ministeriö olettavat, että sopeutusten negatiiviset vaikutukset ovat paljon pienemmät, kuin mitä yleisesti arvioidaan ja mitä kokemus on osoittanut. Samalla hallituksen jatkuvana mantrana on ollut, että tilanne kohenee ja säästötoimien aiheuttamat haavat paranevat, kun talouskasvu lähtee vauhtiin. Kun sopeutusten vaikutuksia vähätellään ja uskotaan toiveajatteluun kiihtyvästä talouskasvusta, saadaan laskelmat ja toimien vaikutusten arviointi näyttämään siltä, että sopeutus toimii ja tehoaa – ja siltä, että kyllä meille lopulta hyvin käy.

UTAK:n raportin laskelmien mukaan Orpon hallituksen sopeutustoimet eivät pelastakaan maan taloutta. Ne heikentävät bruttokansantuotteen kasvua ja johtavat julkisen sektorin velkasuhteen kasvuun. Raportin mukaan nykytilanteessa tehdyistä sopeutustoimista ei ole hyötyä julkisen talouden velkakestävyyden vahvistamiseksi. Kirjoittajat arvioivat, että kansallista talousrimpuilua raamittava EU:n sääntöarkkitehtuuri johtaa ylikireään finanssipolitiikkaan, joka vain pahentaa julkistalouden velkaantumista.

Selvää on, että Suomi velkaantuu ihan liian hurjaa vauhtia ja että asialle pitää tehdä jotain. Suomi velkaantuu EU:n kärkivauhtia. Minua huolettaa se, että maan poliittinen johto katselee maailmanmenoa väritettyjen linssien läpi. Realismi tuntuu karanneen johonkin kauas horisonttiin.

Meille on vakuutettu, että sopeutustoimet ovat välttämättömiä. Samalla on vakuutettu, että keinot ovat toimivia ja tuovat meille ihan pian hyvää. Pitää vain tehdä lujasti töitä ja uskoa yhteiseen auvoisaan tulevaisuuteen – siihen nurkan takana odottavaan talouskasvuun.

Kasvua odotteleva hallitus on luvannut, että maahan saadaan hallituskauden aikana sata tuhatta uutta työllistä. Kun työikäisistä suurempi osa on töissä – tai sitten päinvastoin. Kausi on puolivälissä ja karu todellisuus on se, että työttömien määrä on lisääntynyt 60-80 tuhannella. Ihmisiä on patisteltu töihin leikkaamalla työttömyysetuuksia. Työttömällä työnhakijalla on velvollisuus hakea ahkerasti töitä, mutta kun avoimia työpaikkoja ei kerta kaikkiaan ole, on yhtälö mahdoton. Ei ole kyse siitä, etteivätkö ihmiset haluaisi töitä tehdä, vaan siitä, että työvoimalle ei ole kysyntää. Talouskasvua odotellaan kieli pitkällä, mutta samaan aikaan yritykset tekevät konkursseja ennätystahtiin. Ja ne yritykset, jotka ehkä työntekijöitä tarvitsisivat, eivät enää ilmoita avoimia paikkojaan jukisesti, kun jokaista paikkaa hakee kymmenet, joskus sadat työnhakuun velvoitetut työnhakijat. Pakko hakea, vaikka tietäisi, ettei esimerkiksi osaaminen riitä. Pakko, ettei mene päivärahat. Työllisyys ei kohene sillä, että tehdään ahkerasti työpaikkahakemuksia, vaan sillä, että talous kasvaa, työvoimalle tulee tarvetta ja työnhakijat työllistyvät. Ei ole näköpiirissä.

Suomen julkiset menot ovat kasvaneet ja kasvavat hurjaa vauhtia, eikä sitä käy kieltäminen. Mutta tässä ei ole ollut mitään suuria yllätyksiä. Mm. väestön ikääntymisestä johtuva menojen kasvu on ollut tiedossa pitkään. Alijäämä ja velkaantuminen olisi kuitenkin paljon pienempi huoli, jos talouskasvua oikeasti olisi, ja jos bruttokansantuote ja verotulot olisivat kasvaneet samassa suhteessa. Ongelman ytimessä taitaa olla talouden ja kilpailukyvyn ja sen myötä verotulojen kasvun hiipuminen, ei se, että ikäihmisten hoiva maksaa liikaa. Suomi on pudonnut talouskasvun ja kilpailukyvyn kelkasta. Talous kasvaa hitaasti kaikkialla, mutta Suomessa erityisen hitaasti. Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan Suomen talouskasvu koko maailman maiden joukossa häntäpäässä.

Kuluttakaa nyt edes!

Eilen 22.9.2025 valtionvarainministeriö julkaisi tuoreimman talousennusteensa. Tapansa mukaan VM ennustaa, että talous lähtee kasvuun ja työllisyys kääntyy nousuun. Ennusteen mukaan velkasuhde jatkaa kasvuaan ja saavuttaa 90 % tason vuonna 2029, ellei seuraava(kin) hallitus tee sopeutustoimia. Isoksi ongelmaksi koetaan se, että kansalaiset eivät kuluta. Omaisuutta kotitalouksilla on, mutta se on joko kiinni talossa tai asunto-osakkeessa tai sitten se lepää pankkitilillä. Jatkuvasti kuulee lähestulkoon moitteita siitä, että kotimaisen kulutuksen vähyys on jarruna julkisen talouden toipumiselle.

Mutta miksi suomalainen ei kuluta? Tai miksi kuluttaisi, kun joka tuutista tulee lähes päivittäin uutisia leikkauksista, konkursseista, yt- ja muutosneuvotteluista, toimintojen supistamisesta ja työpaikkojen vähenemisestä. Ihan vähän aikaa sitten ennusteltiin hurjaa työvoimapulaa esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltoon, mutta nyt julkisellakaan sektorilla mm. hyvinvointialueiden myllerryksessä työpaikka ei enää ole varma. Samalla työttömien toimeentuloa on kiristetty esimerkiksi ansiosidonnaisen päivärahan porrastamisella. Valtionhallinto ja hallitus ovat maalailleet kuvaa siitä, että meillä ei ole pitkässä juoksussa varaa pitää yllä nykyistä palvelu- ja etuusjärjestelmää. Eläketulokaan ei välttämättä muutaman vuoden kuluttua ole se, mitä työeläkeotteen laskelmat nyt arvelevat. Ja jos työ menee nyt alta, tuntuu työn löytäminen nykytilanteessa pelottavan hankalalta. Ukrainassa soditaan, Putin kalistelee sapeliaan, Trump pamauttelee tulliuutisia ja kaikki se, mikä ennen toi vakautta, tuntuu nyt keinuvan holtittomasti kuin lastu laineilla. Kaiken tämän päälle kansalaisille on opettamalla opetettu, että maailma ei pelastu, ellei kulutus vähene ja ellei oteta askeleita kohti ekologista, kestävää taloutta. Tuntuu ihan kummalliselle, että samalla kun turhaa kuluttamista on vuosikaudet paheksuttu, nyt valtionjohto haluaisi, että kansalaiset kuluttaisivat enemmän. Ei ole ihme, että nyt palkkatyössä oleva laittaa mieluummin talteen kuin kuluttaa ylimääräiset euronsa, mikäli sellaisia on.

Valehteleeko ne – vai eikö ne vaan tiedä?

Tänään (23.9.2025) – juuri kun VM:n viimeisintä ennustetta paremmasta huomisesta vasta sulatellaan, Tilastokeskus julkaisi tuoreimmat työttömyyslukunsa. Työttömyyden trendiluku ylitti elokuussa 10 prosentin rajan. Investointien rintamalla on hiljaista, vienti ei vedä ja julkinen sektori ui syvissä vesissä. Yhä useampi työikäinen ja työkykyinen on työttömänä, vaikka suuntauksen pitäisi olla juuri päinvastainen.

Uskon markkinatalouteen ja sen lainalaisuuksiin. Uskon siihen, että työikäisten työkykyisten kansalaisten pitäisi voida ansaita elantonsa ja kantaa kortensa kekoon tekemällä palkkatyötä. Uskon siihen, että yrittänyttä ei laiteta, sekä siihen, että valtaosa työttömistä haluaisi töihin. Mutta mitä sitten, kun tilanne onkin se, että markkinat ovat jumissa eikä työtä ei ole eikä löydy, vaikka kuinka haluaisi? Mitä sitten, kun yrittämästä päästyään yrittää, mutta realiteetit lyövät vasten kasvoja?

Vaikka kuinka haluaisi uskoa parempaan huomiseen ja mahdollisuuksiin, on tullut outo ja epämiellyttävä tunne. Minusta tuntuu, että joko joku on tyhmä tai sitten pitää meitä tavallisia tallaajia tyhminä. Minusta tuntuu, että maan hallitus ja valtionvarainministeriön talousviisaat valehtelevat – joko tieten tahtoen tai sitten ymmärtämättömyyttään. En enää usko siihen, että talouskasvu, työllisyyden koheneminen ja parempi huominen ovat ihan nurkan takana. Eivät ne ole. Minun talousennusteeni on, että vanhoja hyviä aikoja saadaan odotella – kauan. Nurkan takana saattaa olla jotain ihan muuta. Ja kyllä se jollain tapaa pelottaa.

Sitä minä vaan, että…

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, olisi kai fiksumpaa nostaa kissa pöydälle, ottaa tosiasiat tosiasioina ja laatia uusi suunnitelma. Kenellä on rohkeutta myöntää, että homma ei mennyt eikä mene niin kuin odotettiin ja kääntää kurssia. Säästää ja sopeuttaa pitää, mutta nyt kyse on siitä, kuinka paljon, milloin ja mistä. Ei voi olla niin, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevia yritetään keppiä käyttäen usuttaa töihin, joita ei ole. Nyt pitää kaikilla rintamilla keskittyä siihen, miten suomalainen kilpailukyky saadaan palautettua. Miten Suomen maine ja kunnia saadaan palautettua sille tasolle, että suomalaiseen laatuun, osaamiseen ja ahkeruuteen taas luotetaan ja että suomalaista työtä ja suomalaisia tuotteita arvostetaan ja halutaan maailmalla ostaa?

Lähteet:

Koponen, J. & Toivonen, J. (23.9.2025). Työttömyyden luvut ovat nyt synkimpiä vuosikausiin – mikä ajoi Suomen tähän tilanteeseen?. Yle. https://yle.fi/a/74-20184496

Kyyrönen, O., Holappa, L. & Lainá P. (2025). Onko lääke vaarallisempi kuin tauti? Selvitys Orpon hallituksen finanssipolitiikan vaikutuksista talouskasvuun ja julkiseen talouteen. Raportteja 1/2025. Helsinki: Uuden talousajattelun keskus ry. Saatavilla: https://utak.fi/wp-content/uploads/2025/04/Report-2025-04-v2.1-Web.pdf

Tikkala H. (22.9.2025). Valtionvarainministeriö ennustaa talouden hidasta toipumista – ”Tässä on paljon epävarmuuksia”. Yle. https://yle.fi/a/74-20183991

Toivonen J. (27.4.2025). Kritiikki: Hallituksen leikkaukset kurjistavat taloutta niin paljon, että ilman niitä tilanne olisi parempi – VM kiistää. Yle. https://yle.fi/a/74-20156339

Väisänen M. (3.9.2025). Surkean talouden Ranska ajautui kaaoksen partaalle – asiantuntija varoittaa Suomen tiestä. Yle. https://yle.fi/a/74-20180471

Moi taas – pitkästä aikaa…

On kulunut pitkä tovi siitä, kun olen edellisen blogitekstini napsutellut. Tai no – onko tuo nyt niin pitkä tovi? Reilut puoli vuotta…

Mutta hups! Viimeistä edellisestä kirjoitelmasta onkin oikeasti aikaa – reippaat neljä vuotta. Pitkä tauko tosiaan, enkä oikein itsekään tiedä, miksi.

Ensimmäinen teksti tähän blogiin syntyi alkuvuodesta 2016. Olen ottanut kantaa, tuumaillut ja kertonut näkemyksiäni monenlaisista yhteiskunnallisista ilmiöistä – ja vieläpä innolla. Sitten vaan elämässä voi tulla tilanteita, että aiemmin tärkeä jää taka-alalle, kun muu valtaa tonttia. Tuli koronahässäkkä, hyvinvointialueuudistus, työkuvioiden muutoksia, myrskyä ja myllerrystä yksityiselämässäkin… Kaikkeen ei vaan energia riittänyt. On tapahtunut ihan hurjan paljon, ja isosti harmittaa, että kirjoittelu jäi. Mutta jospa käynnistelisi tätä hommaa uudelleen. Sanottavaa ja ihmeteltävää tuntuisi yhä olevan…

Sitä minä vaan, että…

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, niin fiksumpaahan se kai on päästää mölyt mahastaan muidenkin ihmeteltäviksi, kuin kaataa kaiken maailman ihmettelyt paremman puoliskon harteille saunan lauteilla tai jupista kulmat kurtussa hämärässä nurkkapöydässä. Voittepahan sitten vaikka väittää vastaan. 😉

Stay tuned – I’m back!

Tieto, vaikutusten arviointi ja kuntalaisten kuuleminen etusijalle

”Mitään kunnassa ei pysty saamaan aikaan yksin. Kyky luoda luottamukseen perustuvia suhteita myös politiikassa on hirvittävän tärkeää, koska sellaisilla ihmisillä on kokoaan enemmän valtaa…
Kunnanvaltuutetun tärkein ymmärrys on se, että hän ymmärtäää, millaista siinä kunnassa on asua, elää ja tehdä töitä. Hyvä valtuusto on semmoinen, joka mahdollisimman paljon vastaa sitä porukkaa, jota siellä (kunnassa) tallaa”.

Tampereen yliopiston tutkija Jenni Airaksinen, Uutissuomalainen 31.5.2021

Lueskelin tänä aamuna Savon Sanomien verkkolehteä, kun silmiini osui juttu siitä, millainen on kunnan ja kuntapäättäjien työmaa mahdolliseseti (taas kerran) toteutuvan sote-uudistuksen jälkeen. Edellä olevaan lainaukseen on kiteytetty aika hienosti se, millaisia päättäjiä hyvässä kunnanvaltuustossa ja muissa päättävissä elimissä olla. Sellaisia, kuin mitä kuntalaiset ovat. Erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Ihmisiä, joilla on erilaisia näkemyksiä ja tulokulmia. Ihmisiä, jotka elävät omannäköistään arkea – sellaista, kuin kuntalaisetkin. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, mihin kunnalla on mahdollisuudet, mitä kuntalaiset toivovat, ja miten eri näkökohdat ovat sovitettavissa yhteen. Ihmisiä, jotka haluavat tehdä hyvää ja välttää pahaa. Ihmisiä, jotka aidosti haluavat löytää kokonaisuuden kannalta parhaat mahdolliset, tai joskus vähiten huonot, ratkaisut.

Toki kunnallisessa päätöksenteossa ja yhteisten asioiden hoitamisessa tarvitaan tietoa ja osaamista, mutta rakettitieteestä ei ole kyse. Usein käsiteltävänä olevat asiat ovat hyvinkin lähellä arkielämää ja tavallista kuntalaista. Tavallisia kuntalaisia koskevista tavallisista asioista päättämään tarvitaan tavallsia ihmisiä, joilla on halu olla hoitamassa yhteisiä asioita. Mielestäni hyvän kuntapäättäjän tärkeimpiä ominaisuuksia ovat kyky keskustelevaan ja avoimeen yhteistyöhön, halu oppia ja ottaa asioista selvää sekä valmius pohtia sitä, kuinka päätökset vaikuttavat kuntalaisiin, eri kuntalaisryhmiin, kunnan talouteen ja henkilöstöön, paikalliseen ja alueelliseen elinvoimaan ja työllisyyteen, yritysten toimintaedellytyksiin, lapsiin ja lapsiperheisiin, nuoriin, ikäihmisten asemaan ja palveluihin, työssä käyviin ja työttömiin sekä ennen muuta kaikkein haastavimmassa tilanteessa oleviin, monia palveluja tarvitseviin ihmisiin. Päätökset tulee valmistella ja tehdä parhaan saatavilla olevan tiedon perusteella sekä arvioiden niiden vaikutuksia etukäteen.

Osallisuudesta ja kuntalaisten mahdollisuudesta vaikuttaa päätöksiin puhutaan paljon. Ajatuksena kuntalaisten osallistaminen päätöksentekoon on kaunis ja laajalti kannatettu. Mutta ymmärrämmekö, mitä se oikeasti tarkoittaa?

Kuntalaisilla on oikeus tietää, mitä kunnassa päätetään. Kuntalaisilla on myös oikeus muodostaa mielipiteensä kulloinkin päätettävinä olevista asioista ja tuoda näkemyksensä julki. Se, että valtuuston, hallituksen ja lautakuntien pöytäkirjat julkaistaan internetissä, ei vielä vahvista osallistumismahdollisuuksia tippaakaan. Asioista pitää kertoa ja keskustella etukäteen – silloin, kun niitä vielä valmistellaan. Kuntalaisten, kunnan työntekijöiden, yrittäjien, perheiden ja ikäihmisten ja heidän omaistensa huolet ja näkemykset tulee kuulla ja ottaa tosissaan.

Kunnan asukkailla ja kunnan palvelujen käyttäjillä on oltava mahdollisuus vaikuttaa kunnan toimintaan. Tämä voi toteutua vain siten, että kuntalaiset saavat tietoa, voivat muodostaa näkemyksensä ja ilmaista mielipiteensä. Ei riitä, että työryhmiin ja komiteoihin valitaan yksi aktiivinen kuntalaisedustaja, tai että kunta järjestää kuulemis- ja tiedotustilaisuuksia kertoen, millaisia päätöksiä on tulossa tai jo tehty. Kyse on siitä, että kaikilla kuntalaisilla on oltava mahdollisuus päästä tiedon äärelle ja vaikuttaa kuntalaisia koskeviin asioihin. Kovin usein kuulee sanottavan, että tästä asiasta ei vielä voi puhua, koska se on keskeneräinen. Eikö juuri keskeneräisistä asioista puhuminen ja keskusteleminen ole osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia vahvistavaa.

Sitä minä vaan, että…
… mitähän ihmeen salattavaa meillä on? Pelkäämmekö sitä, että jos kuntalaiset tietäisivät enemmän heitä ja heidän arkeaan koskevista suunnitelmista ja päätösten valmistelusta, saattaisi tulla hankalia kysymyksiä. Pelkäämmekö, että joku kuntalainen saattaisi tietää jotain, mitä me emme tiedä, ja keksiä jotain, mitä itse emme osanneet ajatella? Kovin heikkoa tuntuu yhä olevan ymmärrys siitä, että kunnan toiminta on lähtökohtaisesti aina julkista. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kunnan päätöksenteko ja siihen liittyvä tieto ja asiakirjat ovat kuntalaisille julkista tietoa, ellei kyseinen asia tai osa siitä ole lainsäädännössä erikseen määritelty salassa pidettäväksi.

SULLE SALAISUUDEN KERTOA MÄ VOISIN… tai saatanpa olla kertomattakin!

”Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?”, pohdiskeli lauluntekijä pakkaillessaan kassejaan ja miettiessään, mitä kertoisi synnyinmaastaan ja kotiseudustaan ihmisille, joita tulisi maailmalla tapaamaan. Saman kysymyksen äärellä ollaan oltu kunnan viestintätiimissä ja lukuisissa muissa kuntamarkkinointia pohtivissa työryhmissä. Oikeastaan se, mitä me omasta kunnastamme työpaikkana sekä asuin- ja elinympäristönä ajattelemme ja puhumme keskenämme ja muille, on hurjan iso juttu monessakin suhteessa. Ajatuksemme ja puheemme muokkaavat paitsi omaa toimintaamme, myös mielialaa ja tunnelmaa koko vesantolaisessa yhteisössä ja myös kauempana olevien mielikuvissa.

Lauluntekijä jatkaa pohdintaansa: ”Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien…”. Niin – aika usein puhumme kotiseudustamme ja omasta kunnastamme varsin kielteiseen sävyyn. Kahvipöytäkeskustelujen kestosuosikkeja ovat: ”väki vähenee ja rahat loppuu”, ”kuka jää viimeiseksi ja sammuttaa valot”, ”kuoleva kuntahan tämä on” sekä ”ei ne päälliköt ja päättäjät mistään tiedä, ajavat hölmöillä päätöksillään kunnan perikatoon”. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät. Kai se on meihin tehtaalla asennettu, että arvosteluun ja voivotteluun on helppo yhtyä.

”…Tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen!”. Jos oikein hakemalla hakee, kai sitä jotain positiivistakin löytyy, mietti lauluntekijä, ja aloitti kaikille tutun kertosäkeen ylistäen kirkkaan sinistä taivasta, puhtaita vesistöjä, valkoisena hohtavia hankia ja valoisia öitä. Kun Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen julkaistiin vuonna 1972, sai taiteilija joissakin piireissä vihat niskaansa. Moinen kotiseudun ja kotimaan kehuskelu nähtiin poliittisesti arveluttavana, jopa vaarallisena. Ajat ovat tuosta muuttuneet, mutta kyllä moni meistä edelleen katsoo alta kulmien, jos joku oikein yltyy kehumaan, mitä kaikkea hienoa ja hyvää itsellä ja ympärillä onkaan.

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, neuvoi 120 vuotta sitten parikymppinen runoilija Eino Leino – ja hyvin on oppi mennyt perille. Meihin on istutettu syvään ajatus siitä, että jos kokee olevansa onnellinen ja tuntee aihetta tyytyväisyyteen, on se syytä pitää omana tietonaan. Hiljaa mielessään tai omassa pienessä piirissä voi hykerrellä, mutta muille ei sovi hyvää mieltään näyttää. Psykologian emeritusprofessori – onnellisuusprofessoriksikin tituleerattu – Markku Ojanen on kääntänyt neuvon päälaelleen: ”Kell’ onni on, se onnen näyttäköön ja yhdess’ onnest’ nauttikoon”. Ojasen mukaan hyvästä tulee vielä parempaa, kun sitä jaetaan ja kun se on yhteistä.

Se, miten ajattelemme ja mihin uskomme, vaikuttaa tekemiseemme ja tapaamme toimia. Jos mielessämme ja puheissamme olemme valaneet betoniin ajatuksen, että ei tästä mitään tule, homma melko varmasti menee pieleen. Sillä, kiinnitämmekö huomiota enemmän ongelmiin ja epäkohtiin vai onnistumisiin ja mahdollisuuksiin on valtava merkitys. Haasteita riittää – joitakin isoja ja läjäpäin pienempiä – mutta ihan itse me ratkaisemme, jäämmekö päät painuksissa voivottelemaan niitä, vai lähdemmekö yhdessä etsimään niihin ratkaisuja. Omat ajatuksemme ja puheemme vaikuttavat merkittävästi paitsi itseemme, myös muihin, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mielikuvat, joita itse pidämme yllä, leviävät tuttujen ja tutun tuttujen kautta kaikkialle. Ne näkyvät myös niille, jotka täällä muualta käyvät.

Hyvänä esimerkkinä ajattelutavan merkityksestä on Vesannon sijainti kartalla. Meillä on vahva mielikuva, että Vesanto on syrjässä – jossain idässä, Savon korvessa. Ei kuulkaa ole. Itse asiassa olemme keskemmällä, kuin itsekään osaamme ajatella. Otetaanpa Suomen kartta ja vedetään viiva maan leveimmälle kohdalle Ilomantsin Hattuvaaran kylältä idästä Korsnäsiin länteen. Kun sitten katsotaan, missä kohtaa Vesanto sijaitsee, huomataan, että hyvinkin keskellä ollaan. Kun tarkkaan katsoo, koko lailla kaikki löytyy kohtuullisen matkan päästä.

Meillä on paljon hyvää ja monta syytä tyytyväisyyteen. Korona-aikana on opittu arvostamaan tilaa ja väljyyttä, ja sitä meillä riittää. Täällä ei ole pakko olla kenenkään lähellä, ellei varta vasten halua. Moni kaupunkilainen on meille tästä kateellinen, ja haluaisi samaa herkkua itselleenkin. Täällä asuminen on edullista, puhdasta järvivettä on joka puolella ja luontopolut alkavat heti ulko-ovelta. Meillä on myös hyvät ja joustavat palvelut, joissa asioiminen tuttujen ihmisten kanssa on helppoa ja mutkatonta. Kun tänä vuonna on vältelty kaupungin marketteja ja alehalleja, on huomattu, että itse asiassa meillä on omasta takaa koko lailla kaikki tarpeellinen – ja paljon enemmän. Ja mitä ei ole, sen paikalliset yrittäjät useimmiten saavat järjestettyä. Pienessä kunnassa jokaisella on myös mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Talkoohenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä riittää, mistä viimeisimpänä osoituksena innovatiivinen tapa toteuttaa peruuntuneen joulunavauksen toritapahtuman ohjelmat videokoosteena kaikkien katseltaviksi.

Itse olen kasvanut paperitehtaan varjossa Imatralla ja viettänyt sittemmin pitkän pätkän elämästäni risteillen pitkin pääkaupunkiseutua ja Uuttamaata. Keväällä tulee täyteen 20 vuotta siitä, kun minusta tuli vesantolainen. Tästä pikkukunnasta on tullut minulle maailman paras paikka asua ja elää, ja mikäli se minusta riippuu, täällä pysyn. Täällä voin saunan rappusilla istuskellen nauttia maaseudun rauhasta, järvimaisemasta ja maailman hienoimmista auringonlaskuista vaikka joka ilta. Ei tarvitse kesämökkiä, kun arkea eletään oloissa, joista kerrostalokaksioissa voi vain haaveilla, ja joista kaupunkilaiset lähtevät nauttimaan loma-aikoina. Ei ole kertaakaan tullut ikävä tehtaan piippuja, kaupungin valojen välkettä, asematunneleita eikä ostosparatiiseja.

Täällä me ollaan ja elellään. Sen, olemmeko ”synkässä syrjäisessä korvessa, keskellä ei-mitään” vai ”upeassa luonnonläheisessä maalaismaisemassa keskellä kauneinta Järvi-Suomea” voimme valita ihan itse. Senkin valitsemme itse, onko hyvää vauhtia valmistuva uusi hirsikoulumme ”viimeinen virhe köyhälle kunnalle, jossa ei kohta ole lapsiakaan” vai ”rohkea investointi tulevaisuuteen, josta voimme kaikki olla ylpeitä”.

Ei Vesanto kuole, eivätkä nämä kylät lakkaa olemasta, vaikka moni sitä ennustaa, ja vaikka ympäröivässä yhteiskunnassa vellovat kovat myrskyt meidänkin puita huojuttavat.

Pysähdytään hetkeksi, mietitään, mitä kaikkea hyvää meillä on, nautiskellaan siitä ja kerrotaan se sitten muillekin!

Kimmo Salo
Projektikoordinaattori, viestintäsuunnittelija

Yllä oleva kirjoitus on julkaistu Vesannon kunnan verkkosivuilla 30.11.2020.

Vaikutusten arvioinnista tukea päätöksentekoon

Kunnan luottamustehtävissä päätöksentekijät käsittelevät ja päättävät eri valmistelu- ja päätöksentekoelimissä monia asioita. Sillä, mitä päätetään, on usein moninaisia vaikutuksia kuntatalouteen, kunnan henkilöstöön, kuntalaisten elinoloihin ja hyvinvointiin, palvelujen saatavuuteen, ympäristöön ja paikallisesti ja alueellisesti elinkeinoelämän ja yritysten toimintaympäristöön ja -edellytyksiin.

Kunnan johtavat virkamiehet valmistelevat ja esittelevät asioita päättäjien päätettäviksi. Tätä valmistelua tehdään virkavastuulla viranhaltijatyönä. Päättäjien tulee voida olettaa, että valmistelutyö tehdään harkiten ja asioista selvää ottaen – ja näin varmasti useimmiten onkin. Kuitenkin vastuullisuus päätöksenteossa tarkoittaa sitä, että myös luottamuselimissä päättäjät ovat mahdollisimman hyvin perillä siitä, mitä kulloinkin ovat päättämässä, ja siitä, millaisia vaikutuksia päätöksillä voidaan olettaa olevan. Päätösten tulisi pohjautua kattavaan ja parhaaseen saatavilla olevaan tietoon, mutta liian usein päätöksiä tehdään ja asioista äänestetään tuntemusten tai yleisen mielipiteen pohjalta. Jotta kunnan ja kuntalaisten asioita voidaan hoitaa välttäen haittoja ja pyrkien hyvään, tarvitaan tietoa ja asioihin perehtymistä. Päätöksentekijät ovat vastuussa tekemistään päätöksistä kuntalaisille ja yhteiskunnalle. Kun asiat eivät menekään toivottuun tai oletettuun suuntaan, selitykseksi ei kelpaa, että ”en tiennyt”. Moneen asiaan – varsinkin strategisiin linjauksiin – liittyy monia epävarmuustekijöitä, mutta jokaisen päättäjän tulisi perehtyä voidakseen käyttää päätösvaltaansa vastuullisesti. Asioista tulee ottaa selvää saatavilla olevan tiedon valossa niin hyvin, kuin kohtuudella voidaan odottaa. Pelkkä tunne tai jonkun kovaäänisen vakuuttavakaan puhe ei voi olla ainoana perustana silloin, kun päätetään kuntalaisten yhteisistä asioista.

Näitä tuumiessa olen usein selaillut kuntaliiton jo kesästä 2011 lähtien suosittamaa kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin suositusta ja muuta aiheeseen liittyvää materiaalia.

Viime vuoden lopulla kävin asiasta keskustelua muiden kuntapäättäjien ja viranhaltijoiden kanssa ja lopulta kirjoitin seuraavanlaisen valtuustoaloitteen:

Kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarviointi -mallin käyttöönotto Vesannon kunnassa

Kuntaliitto on julkaissut kesäkuussa 2011 suosituksen vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa kuntien ja kuntayhtymien luottamushenkilöille, viranhaltijoille, valmistelijoille sekä soveltuvin osin kuntien liikelaitoksille. Suosituksen tarkoituksena on vahvistaa kuntien päätöksenteon vaikutusten ennakoivaa ja kokonaisvaltaista huomioimista kunnallisessa päätöksenteossa ja lakisääteisten velvoitteiden toteuttamisessa.

Mm. Pohjois-Suomen Aluehallintovirasto on todennut kesäkuussa 2018 julkaistussa tiedotteessaan, että ennakkovaikutusten arviointimenettelyn (EVA-menettelyn) käytössä on paljon kehitettävää. Päätösten vaikutusten ennakkoarvioinnista tuli lakisääteinen velvollisuus vuonna 2011, mutta sen käyttö ei ole yleistynyt kunnissa halutulla tavalla. Kunnassa tehdään paljon mittavia ja laajoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kuntalaisiin ja kunnan talouteen. Päättäjien tulee voida arvioida kokonaisvaltaisesti ja pitkällä tähtäimellä, millaisia vaikutuksia heidän tekemillään päätöksillä on.

Kunnallisen päätöksenteon ennakkoarvioinnille löytyy perusteita useista eri laeista. Päätöksenteon vaikutuksia on tarpeen arvioida mm. kuntalaisten terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin, ympäristön, lasten ja lapsiperheiden, ikääntyneiden ja heille suunnattujen palvelujen, yhdenvertaisuuden, vähemmistöjen, kuntatalouden, kunnan henkilöstön ja organisaation sekä yritystoiminnan ja sen edellytysten ja mahdollisuuksien näkökulmasta.

Edellä mainitun kuntaliiton suosituksen mukaan päätöksiä valmisteltaessa ja tehtäessä tulee ottaa huomioon, miten ne vaikuttavat kuntalaisiin, ympäristöön, organisaatioon ja henkilöstöön sekä talouteen.

- - Kuntalaisvaikutuksilla eli ihmisiin kohdistuvilla vaikutuksilla tarkoitetaan päätösesityksen vaikutuksia, jotka voivat kohdistua yhtäältä kunnan palveluita käyttäviin henkilöihin ja toisaalta henkilöihin, jotka eivät kunnan palveluja käytä.
  - Ympäristövaikutukset kohdistuvat ihmisten elinoloihin, terveyteen ja viihtyvyyteen, maaperään, luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon, maisemaan, kaupunkikuvaan tai kulttuuriperintöön.
  - Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset kohdistuvat eri organisaatioiden välisiin suhteisiin, organisaation tehtäviin ja menettelytapoihin, luottamuselinten toimintaan, henkilöstöön tai hallintoon.
  - Taloudelliset vaikutukset kohdistuvat kunnan tuloihin tai menoihin sekä mm. yritystoimintaan ja sen edellytyksiin kunnan alueella (yritysvaikutukset).

Päätöksenteon vaikutuksia tulee ennakkoon arvioida sekä lyhyellä että pitkällä aikajänteellä. Päätösesityksissä tulisi esittää vaihtoehtoja siten, että valmistelijan esityksen rinnalle nostetaan aina ainakin nollavaihtoehto (arvio siitä, mitä tapahtuu, jos päätöstä ei tehdä). Kunnan tulee linjata, mitkä asiat ja minkälaiset päätökset tulisi ottaa ennakkoarvioinnin kohteeksi. Ennakkoarviointi tulisi suunnata koskemaan niitä päätöksiä, joiden vaikutukset ovat merkittäviä.

Kuntaliitto, sosiaali- ja terveysministeriö ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) toteuttaa parhaillaan Ennakkoarviointikäytäntöjen uudistaminen ja toimeenpano -projektia. Projektin tavoitteena on lisätä vaikutusten ennakkoarviointimenetelmän käyttöä kunnissa ja maakunnissa.

Ennakkoarviointi ja päätösvaihtoehtojen pohtiminen jo valmisteluvaiheessa ennen varsinaista päätöksentekoa lisäisi päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Samalla päätösehdotusten valmistelussa ja käsittelyssä perehtyminen päätösten taustatekijöihin, saatavilla olevaan tietoon ja mahdollisiin vaikutuksiin lisääntyisi. Merkittävien asioiden kohdalla päätöksenteon tulee perustua saatavilla oleviin faktoihin ja mahdollisimman kattavaan ja oikeaan tietoon. Ennakkoarviointi vähentäisi ”musta tuntuu” -ajattelua päätöksenteossa. Vesannon kunnalla on edessään useita haasteita, ja kaikessa päätöksenteossa on tarpeen tarkastella vaikutuksia kuntataloudelle, elinvoimalle ja mm. tuoreen kuntastrategian toteuttamisen edellytyksille. Ennakkoarviointi tarjoaisi hyvän ja toimivan työkalun niin viranhaltijoille kuin kuntapäättäjillekin ja todennäköisesti parantaisi päätöksenteon laatua.

Vaikka kuntaliitto on jo vuosia sitten suosittanut päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin käyttöönottoa kunnissa, ei Vesannon kunnalla ole käytössään yhteisesti sovittua käytäntöä ja mallia arviointien tekemiseksi. Ennakkoarviointia on toki tehty siltä osin, kuin lainsäädäntö sitä edellyttää, mutta arvioinnin käytön hyötyjä ja etuja ei kunnassa laajassa mitassa ole hyödynnetty.

Esitämme, että Vesannon kunnassa otetaan käyttöön kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin toimintamalli. Tämän toimeenpanemiseksi esitämme myös, että kunnanvaltuusto / kunnanhallitus nimeää työryhmän, joka valmistelee esityksen Vesannon kunnan tarpeisiin soveltuvaksi malliksi ja toimintaohjeeksi ennakkoarvioinnille sekä yleisluontoisen ohjeistuksen siitä, milloin ja millaisten asioiden yhteydessä ennakkoarviointi tulisi tehdä. Työryhmä tulisi nimetä viipymättä, jotta ennakkoarviointi voitaisiin ottaa käyttöön mahdollisimman pian alkuvuodesta 2019.

Vesannolla 12.11.2018

Kimmo Salo
Kunnanvaltuutettu (Kok.)

Vesannon kunnanhallitus päätti kokouksessaan 11.2.2019, että asiaa ryhdytään valmistelemaan nelihenkisessä työryhmässä. Työryhmän tehtäväksi annettiin kunnan tarpeisiin sopivan mallin valmistelu.

Soijarouhepihviä ja nyhtökaurajoulukinkkua? Kiitos ei.

No nyt minun maljani läikkyi yli! Pitäisikö minun vaihtaa kesäiltana pihaterassilla grillissä tirisevä pihvi soijarouhejäljitelmään – ja jouluna leivinuunin hellässä huomassa muhiva possun potka nyhtökaurakinkkujäljitelmään? En vaihda.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on viime päivinä kertonut tiedotusvälineille, että hän (ja demarit) ohjailisi kulutusta ja ruokatottumuksia verotuksella haluttuun suuntaan. Mies itse kertoo olevansa, ja sanoo, että on valmis maksamaan pihvistään korkeamman hinnan. Tarkoittaakohan demaripomo, että ne, joilla on varaa, voivat jatkaa lihansyöntiä – tavallinen kansa puputtakoon heinää, jotta maailma pelastuisi. SDP on siis ottanut sydämenasiakseen laittaa suomalaisten lihansyönnin kuriin – jotta maailma pelastuisi! Myös maidontuotantoa pitäisi puheenjohtaja Rinteen mielestä suitsia – ympäristösyöistä. Edelleen demarit ehdottavat ilmasto-ohjelmassaan, kestävän kehityksen arvonlisäveroa, jonka ideana on verottaa ilmaston ja ympäristön kannalta haitallaisia tuotteita ja palveluja. Antti haluaa pelastaa maapallon – ja sehän on toki jaloa ja hienoa.

Kuitenkin: aika haastavan yhtälön äärellä ollaan, jos elintarvikkeiden arvonlisävero halutaan porrastaa ympäristövaikutusten mukaan. Paljonko laitetaan veroa banaanille, appelsiinille tai kahville – tai muille maailmalta meille rahdattaville ruoka-aineille? Kuka tietää, paljonko kukin elintarvike – palveluista nyt puhumattakaan – kuormittaa ilmastoa ja luontoa? Ei Antti ainakaan – tai sitten ei vaan halua kertoa. Rinne kertoo oheisessa jutussa kaikelle kansalle, että maatalous tuottaa päästöjä yhtä paljon kuin liikenne. En tiedä, onko demareilla tässä(kin) asiassa omat tutkimuslähteet. Tilastokeskuksen mukaan kotimaan liikenteen päästöt (ilman ulkomaihin suuntautuvaa tai sieltä tulevaa lentoliikennettä!) olivat 2017 noin kaksi kertaa suuremmat kuin maatalouden, ja energiantuotannon (siis muun kuin liikenteen) päästöt n. 1,5 kertaiset verrattuna maatalouden päästöihin. Kaikkiaan Suomen päästöistä kolme neljännestä tulee energiasektorilta – polttoaineiden käytöstä ja haihtumapäästöistä. Suomen kasvihuonepäästöt ovat noin 1,4 promillea (siis tuhannesosaa) maapallon päästöistä, ja tästä noin 8 % tulee maataloudesta. Antti Rinne tai SDP ei maailmaa pelasta, vaikka maatalous ja syöminen lopetettaisiin Suomessa kokonaan. Kovasti ihmettelen, kun Antti on noin valveutunut ympäristöihminen, ettei hän ehdota energiantuotannon ja teollisuuden lopettamista.

Suomi voi edelleen olla ylpeä puhtaasta luonnostaan. Kyllä me kaikki tiedämme, että roskaaminen on huono juttu, että vesistöjä tulee suojella, että energiaa kannattaa (jo oman lompakonkin takia) säästää, että autoilussa tulee pyrkiä vähäisiin päästöihin – ja että ruokavalinnoissa ympäristöasiat on hyvä huomioida. Mutta kyllä tämä vaalienalusvouhotus on lähtenyt totaalisesti lapasesta. Jos vaaleja pidetään ympäristövaaleina, olisi oikeus ja kohtuus, että käytettäisiin ja esitettäisiin oikeaa tietoa ja oikeita numeroita.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, olen varma siitä – tai no – uskon (tai hartaasti toivon), että suomalaiset ymmärtävät, ettei sähkökiuas puulämmitteisen sijaan kesämökin rantasaunassa, soijarouhepihvi naudan fileen sijaan pihagrillin lämmössä tai nyhtökaurakinkku possun sijaan joulupöydässä todellakaan ole se juttu, mikä meidän pitää maapallon pelastamiseksi tehdä. Jos halutaan oikeasti saada tällä rintamalla jotain aikaan, kannattaisi tunteisiin vetoavat vaalihöpötykset lillukanvarsien äärellä vaihtaa oikeista ongelmista puhumiseen. Ja niitä oikeitakin asioita meillä kyllä riittää.

Sote-soppa paloi pohjaan – nälkä jäi

Nyt se sitten tapahtui. Sote- ja maakuntauudistus kaatui. Voisin sanoa, että mitä minä sanoin, mutta en sano. Olen oikeasti murheellinen siitä, että uudistusta ei ole onnistuttu rakentamaan.

Uudistus ei kaatunut siihen, että aika loppuu. Eikä se kaatunut siihenkään, että toiset jarruttaa eiväkä ole samaa mieltä, vaikka pitäisi. Uudistus kaatui omaan mahdottomuuteensa – siihen, että se ei ollut valmis ja siihen, että se ei kykene vastaamaan niihin haasteisiin ja tavoitteisiin, joiden vuoksi työtä on viimeiset 15 vuotta tehty ja joihin alun alkaen pyrittiin.

Uudistukseen on valmistauduttu. Maakunnissa on tehty valtavasti hyvää työtä, käytetty aikaa ja rahaa, oikeasti mietitty, miten uudistus toteutetaan sitten, kun eduskunnassa saadaan lait säädettyä. Sote-palveluissa on eletty vuosikaudet epätietoisuudessa, mutta valmistautuamista on yritetty tehdä – vaikkei ole tarkalleen tidetty, miten ja mihin valmistautua. Kunnissa on suunniteltu taloutta, ja pidetty selvänä, että sote-palveut, kasvupalvelut, pelastustoimi jne. siirtyvät maakuntien hoidettaviksi. Ajankohtaa on toki suunnitelmissa siirrelty sitä mukaa, kun pääkallopaikalla aikataulut ovat paukkuneet. Siinä uskossa on kuitenkin eletty, että valtava siivu kunnan toiminnasta ja sen myötä myös taloudesta siirtyy pian muiden harteille. Moni kunta on tehnyt ulkoistuksia, kiinteistökauppoja ja muita uudelleenjärjestelyjä, koska sote tulee…Minä olen pitänyt päivänselvänä sitä, että tällaisena megalomaanisena pakettina sote- ja maakuntauudisus ei tule tapahtumaan. Olen vuosia kantanut huolta siitä, että suunnitelmissa olleella mallilla uudistukselle alun alkaen asetetut tavoitteet – sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio, tasavertainen palvelujen saatavuus, toimivat palvelu- ja hoitoketjut, nopeampi hoitoonpääsy, miljardiluokan säästöt – eivät voi toteutua. Tämän olen myös ääneen sanonut kaikkialla, missä aihe on ollut esillä. Olen kerta toisensa jälkeen esittänyt, että varautua pitää myös siihen mahdollisuuteen, että uudistus ei tällä mallilla ja tässä aikataulussa toteudukaan. Moni on ollut samaa mieltä – myös ihan vaikutusvaltaisella tasolla. Useimmat ovat pitäneet epäilijänä, pessimistinä ja pahan ilman lintunakin. Voisin käsiä taputtaen huutaa, että mitä minä sanoin, mutta en huuda. En ole vähääkään vahingoniloinen.

Se, että sote-palvelujen järjestämisen ja tuottamisen malli pitää uudistaa, on edelleen tosi. Ne haasteet, joiden takia uudistaminen on nähty välttämättömäksi, eivät ole kadonneet mihinkään. Suomeen pitää kyetä luomaan järjestelmä, jossa potilaat ja asiakkaat saavat tarpeenmukaiset ja oikea-aikaiset palvelut, jossa eheät ja jouhevat palveluketjut ja -prosessit, jossa kyetään kustannustehokkaasti pitämään yllä hyvä palvelujen laatu ja saatavuus, ja jossa kansalainen löytää tarvitsemansa palvelut ja etuudet helposti ja silloin kun niille on tarve. Tarvitaan sosiaali- ja terveys (ja työllistämis-) palvelujen integraatio. Tarvitaan uudistus, jossa kallis, raskas ja kömpelö hallinto ja rahoitus yksinkertaistetaan ja järkiperäistetään. Sosiaali- ja terveyspalveluihin käytetään kaksi kolmannesta julkisyhteisöjen menoita. Tämä koko hyvinvointiyhteiskunnan keskeisin tekijä tulee kyetä remontoimaan niin, että meillä on varaa pitää sitä yllä myös tulevina vuosikymmeninä. Meillä on ollut ja yhä on maailman paras sosiaali- ja terveydenhuolto. Kukaan ei halua, että jonakin päivänä sitä on pakko alkaa ajaa alas, kun raha loppuu.

Kun uutinen sote- ja maakuntauudistuksen valmistelun lopettamisesta ja hallituksen kaatumisesta tuli julki, levisi eduskunnasta hetkessä myös kuvia naurussa suin ylävitosia heittelevistä oppositiojohtajista. Voi olla, että kivalta tuntuu. Voi olla, että näin vaalien alla iloitaan siitä, että naapuri epäonnistui. Voi olla, että tämä hässäkkä tekee hyvää jonkun kannatukselle ja syö jonkun toisen kannatusta. Oppositiosta käsin on huudeltu helppoja ratkisuja isoon ja vaikeaan ongelmaan. Kuitenkin: sote-palvelujen rakenneuudistusta on ollut vuorollaan yrittämässä kaikki puolueet, ja kaikki yritykset ovat kerta toisensa jälkeen karahtaneet kiville. Tämän savotan suhteen kenenkään pesä ei ole puhdas. Tulevissa eduskuntavaaleissa puolueiden väliset voimasuhteet saattavat muuttua. Tulevan hallituksen pöydällä on tasan samat haasteet kuin edellistenkin. Uudistus on saatava aikaiseksi. Julkisen talouden tasapainottamisen tarve on edelleen olemassa. Aika näyttää, millaisella hallituksella seuraavaa yritystä lähdetään sorvaamaan – ja aika tulee näyttämään myös sen, että ihan niin simppeleistä patenttiratkaisuista homma ei synny, kuin mitä kentän laidalta aidan takaa huudellen on annettu ymmärtää.

Kirjoitin kaksi vuotta siitä, että sote-soppa saattaa palaa pohjaan – ja pohjaanhan se nyt sitten paloi. Nyt pitää muistaa, että vaikka näin kävi, soppaa tarvitaan yhä. Perhe on nälkäinen ja keiton hämmentämistä pitää jatkaa – osin uusin ainesosin. Tuolloin kaksi vuotta sitten lopetin tekstini seuraavin sanoin:

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että historiallisen suuren uudistuksen valmistelu ja suunnittelu olisi fiksua hoitaa huolella ja hosumatta. Jokainen kotikokki tietää, että jos oikeasti hyvä kastike syntyy ajan kanssa ja rauhassa kypsytellen. Kenelläkään ei ole – eikä voikaan olla – kokemusta siitä, miten temppu tehdään. Asiantuntemusta ja osaamista sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa tässä maassa on, ja viimeistään nyt kaikki asiantuntemus ja osaaminen pitää ottaa tehokäyttöön.

Tämä ajatus sopii lopetukseksi tänäänkin. Tarvitaan yhteistä näkemystä siitä, mihin pyritään sekä kovaa toimivan mallin rakentamiseksi. Sote-uudistus tarvitaan. Kansalaiset tarvitsevat palvelunsa tulevaisuudessakin – ja yhdessä pitää löytää keinot siihen, että yhteiskunta kykenee nuo palvelut jatkossakin järjestämään. Työ ei lopu. Se ei myöskään ala taas kerran alusta. Toivottavasti työ jatkuu siten, että kootaan valmistelutyössä löydetyt parhaat mallit, rakenteet ja käytännöt ja sorvataan niistä yhteisymmärryksessä realistinen, toteuttamiskelpoinen ja alkuperäisiin tavoitteisiin tähtäävä kokonaisuus.

Vähän tasa-arvoa liikenteeseen(kin) hei!

Tiedän, ettei pitäisi ärsyyntyä – mutta ärsyynnyn ajoittain silti. Ja taas tänään…

Helsingin Sanomien mukaan on tutkittu vakavia tasa-arvokysymyksiä – tällä kertaa sitä, miten epäekologisesti ja epäeettisesti miehet liikkuvat suhteessa naisiin. Sukupuolten välisiä eroja liikennekäyttäytymisessä – sukupuolittunut liikkuminen… Tuotanoin. ”Miehet ajavat autolla tunteakseen itsensä miehiksi” – Ai niinkö? Tutkimustuloksia en tokikaan kiistä, mutta johtopäätöksissä – tai ainakin niiden uutisoinnissa – on kyllä vedetty mutkat suoriksi.

”Olisiko se joku maskuliininen juttu?”… Hmm…
Tutkimuksen mukaan naiset käyttävät pääkaupunkiseudulla enemmän joukkoliikennettä kuin miehet. ”Henkilöauton omistuksella ja muiden kulkutapojen käytöllä on yhteys”. Tämä ei kai ketään yllätä. Mutta onko niin, että joukkoliikennettä ei käytetä, koska on auto, vai niin, että on auto, koska joukkoliikennettä käyttäen ei pääse sinne, minne pitäisi ja silloi, kun pitäisi? Suomessa auton hankkiminen, omistaminen ja käyttäminen on siinä määrin kallista, että en usko kovinkaan monen huvikseen autolla liikkuvan. Kun joukkoliikennettä ei ole, kun sillä liikkuminen ei onnistu tai sen käyttäminen tulee vielä yksityisautoiluakin kalliimmaksi, omaa autoa käytetään usein ihan pakosta.

Miehet ”tekevät pidempiä matkoja, matkustavat usein yksin ja ruuhka-aikoina”. Olen autoillut pääkaupunkiseudulla ruuhka-aikoina. Kyllä – siellä oli autolla liikkeellä muitakin. Arvelisin, että useimpien (miestenkään) mielestä homma ei jonotteluineen ja odotteluineen ole varsinaista luksusta. Voisiko olla niin, että miehet eivät pääse työmaansa viereen junalla, bussilla tai metrolla yhtä usein kuin naiset? Voisiko olla, että miehet joutuvat liikkumaan myös työpäivän aikana paikasta toiseen naisia enemmän? ”Mitä korkeampi asema, sitä pidemmät työmatkat” – tai kääntäen: kun korkeammassa asemassa olevalla on oletettavasti keskimäärin myös parempi palkka, ei matka (työmatkakustannukset) syö ansioista niin isoa siivua. Paremmin tienaavalla on mahdollisuus käydä kauempanakin töissä – ja moni näin tekee, vaikka se samalla tarkoittaa myös työpäivän pitenemistä.

”Ilmastokysymykset ovat myös tasa-arvokysymyksiä”… ”miesten tulisi kiinnittää huomiota naisille tyypillisiin liikkumisen muotoihin sekä tukea ja suosia niitä”. Toisin sanoen rakennustyömaat, telakat ja teollisuuslaitokset tulee ympäristösyistä ja tasa-arvon toteutumisen varmistamiseksi jatkossa sijoittaa aina juna- tai metroaseman viereen… Onhan tämä tosi syrjivää, että naisvaltaisten alojen työpaikat, kuten kaupan, opetuksen, sosiaalityön tai hoiva-alan työpaikat on sijoitettu hyvien kulkuyhteyksien varsille – ja miesten työmaat taas ei.

”Miehien julkista liikennettä kohtaan osoittama karsastus liittyy kulttuurisiin ihanteisiin miehisyydestä”… ”Auto liittyy vahvasti miehenä olemiseen”. Mihin katosivat sukupuolineutraalit henkilöt? Mihin tällaisella tutkimuksella ja ennen muuta tutkimustulosten tulkitsemisella ja uutisoinnilla pyritään? Onko se tasa-arvoteko, että ihan kaikesta tehdään sukupuolikysymys – ja kerrotaan, kuinka mies maskuliinisessa uhossaan ja pahuuttaan aiheuttaa nyt sitten kaiken muun lisäksi vielä ilmastonmuutoksenkin, kun ajaa autoa naisia enemmän? Mielestäni tällainen sukupuolivääntö on kaikkea muuta kuin tasa-arvon edistämistä. Milloin alamme aidosti nähdä sukupuoliroolein leimaamisen muustakin, kuin feministinäkökulmasta? Moni nykynainen tekee ”miesten juttuja”, käy armeijan, valitsee perinteisesti miehisenä pidetyn ammatin, ostaa katumaasturin, käy metsällä, paistaa nuotiolla makkaraa, ottaa saunaoluen… ja hyvä niin. Toisaalta moni mies pissii istualtaan, opiskelee sairaanhoitajaksi, virkkaa pipoja, kasvattaa kukkia… Toivoa sopii, että huolimatta raja-aitojen raivaamisesta, mies voi jatkosaskin olla miehekäs tai nainen naisellinen ilman, että siitä saa sakkorangaistuksen.

Meidän taloudessa on kaksi autoa. Minä (mies siis) omistan ne molemmat – nimellisesti. Meillä kuitenkin niin autot ja koti kuin rahat ja leipäkin on yhteistä. Joukkoliikennettä emme käytä. Se ei johdu siitä, että on autoja, joilla on kiva ajaa, vaan siitä, että joukkoliikennettä ei ole. Minä ajan sillä isommalla autolla, koska kuskaan usein tavaraa, joka ei siihen pienempään mahdu. Rouva tykkää siitä pienemmästä, koska se on ketterä ja helppo liikuteltava ja parkkeerattava. Molemmat autot ovat yli 10 vuoden ikäisiä ja kumpaankin tankataan bensiiniä. Tietysti voisi kävellä. Oma työmatka on 7 km ja vaimon 15 km. Kauppareissuunkaan ei menisi kävellen kuin vajaa tunti suuntaansa. Lähin bussi lähtee 7 km päästä pari kertaa päivässä kohti Kuopiota. Sinne on harvemmin asiaa, ja jos on, linjuriautot eivät kuskaa iltaisin tai viikonloppuisin – joten ei tule juuri bussilla ajeltua… Niin no – kulkeehan toki junat. Raidekin löytyy vajaan 60 km päästä.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että tasa-arvosta ja tasavertaisuudesta olisi syytä hiljalleen alkaa keskustella uudesta näkökulmasta. Emmekö oikeasti näe tässä suhteessa muuta kuin kuvitellun asetelman, jossa lihaa syövät juopottelevat miehet riistää, räyhää ja rällää ja naiset kärsivät sivusta katsellen? Yhteiskunnassamme on kosolti asioita ja epäkohtia, jotka ihan oikeasti aiheuttavat eriarvoisuutta. Sukupuoli näyttelee tässä sivuosaa – jos sitäkään. Ihan kaikki yhteiskunnalliset ongelmat eivät johdu siitä tai ratkea sillä, että pahan miehen pitäisi ottaa mallia hyvästä naisesta.

Muuten: en tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta olen melko varma, että työttömät autoilevat vähemmän kuin työlliset. Ympäristökysymyshän ratkeaisi siten, että lopetetaan työnteko ja ryhdytään harjoittamaan omavaraistaloutta. Toiset voisivat kasvattaa pötyä pöytään takapihalla ja toiset parvekelaatikossa.

P.S. Se pienempi auto, jolla rouva ajaa, kiihtyy nopeammin ja kulkee kovempaa…

Helsingin sanomat julkaisi 13.2.2019 jutun, jossa asiantuntijanäkemyksiään ovat esittäneet HSL:n liikennetutkija, STM:n tasa-arvoyksikön erityisasiantuntija sekä göteborgilaisen teknillisen korkeakoulun tutkija, joka tutkii kaupunkiliikenteen sukupuolittuneisuuden historiaa (kaikki naisia). Artikkeliin oli haastateltu myös seitsemää ”tavallista” kansalaista. Kaikki odottivat junaa tai bussia – he eivät juurikaan käytä omaa autoa. Haastatelluista yksi oli mies. Jutun voi lukea täältä.

Irtisanomissuoja, ay-liike ja yrittäjyys

Ay-liikkeellä on aikanaan ollut tärkeä yhteiskunnallinen tehtävänsä. Kun Suomi teollistui vauhdilla ja maaseudulta vaellettiin sankoin joukoin teollisuuspaikkakunnille työn perässä, oli moni hämillään. Maalta lähteneiden sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen ei varmasti ollut kaikelta osin helppoa. Tuolloin työnantajaleiri oli tukemassa – joskus jopa konkreettisesti käynnistämässä – palkansaajien järjestäytymistä paikallistasolla. Aina on ymmärretty se, että hyvinvoiva, motivoitunut ja työssään itsensä tarpeelliseksi kokeva työntekijä on tuottava työntekijä. Ay-liike on historiansa aikana ollut ajamassa monia yhteiskunnallisesti merkittäviä uudistuksia – ja hyvä niin.

Varsin pian ay-liike vahvistui ja laajeni. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmat alkoivat siitä, kun työväenliike alkoi joukkovoimansa turvin pyrkiä muokkaamaan yhteiskuntaa sen kaikilla osa-alueilla joka suhteessa mieleisekseen. Demokratian toteutuminen ja koko valtakunnan yleinen etu on monesti saanut väistyä, kun ay-pamppujen painava sana ja omien sidosryhmien edut ovat sanelleet, miten asiat laitetaan ojennukseen. On käynyt ilmi, että läheskään aina päämääränä ja lopputulemana ei ole ollut työntekijän etu, vaan järjestöjen ja niiden johdon aseman vahvistaminen entisestään. Ay-liikkeellä on sidosryhmiensä kautta vuosikymmenten saatossa ollut vahva edustus eduskunnassa. Se on monessa kohdin ohjannut lainsäädäntötyötä ja näin edelleen vahvistanut omaa vaikutusvaltaansa. Selkein esimerkki tästä on työehtosopimusten yleissitovuus. Kansalainen ei voi itse sopia omista työehdoistaan. Työlainsäädäntö ja työehtosopimukset määrittelevät tarkkaan, montako tuntia töissä on soveliasta olla ja mitä siitä maksetaan.

Totta kai on hyvä, että yhteisesti on sovittu ja lainsäädäntöön kirjattu pääpiirteet minimipalkoista, työsuhteen keskeisistä ehdoista, työsuojelusta ja vaikkapa vuosilomien kertymisestä. Mutta kyllä palkansaajan ja -maksajan pitäisi voida keskenään sopia yleisten lakiin kirjattujen raamien sisällä kaikesta muusta. Itse asiassa näin tapahtuu ja on aina tapahtunut. Ay-liikkeen kartelli toimii isoissa yrityksissä – siellä, missä työntekijöitä on paljon ja normaali työaika kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Isossa tehtaassa tämä toimii – pienessä yrityksessä, joka pyörittää vaikkapa grilliä, huoltoasemaa tai muutaman miehen raksaporukkaa joustava sopiminen on ja on aina ollut arkipäivää. Yhä useampi suomalainen palkansaaja tekee epäsäännöllistä työtä, osa-aikatyötä tai useampaa työtä samanaikaisesti. Maailma on muuttunut – ja työelämä sen mukana. Yhä pienempi osa suomen duunareista kävelee tehtaan portista sisään ja ulos pillin soidessa ja yhä useampi hankkii toimeentulonsa ja tekee työuransa enemmän tai vähemmän epätyypillisissä työsuhteissa. Tähään muutokseen ay-liike ei ole kyennyt sopeutumaan.

Ai miksikö minä ay-liikkeen asemaa ja vallankäyttöä tuumailen? No siksi, että SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kehotti eilen Ylen Ykkösaamussa suutaria pysymään lestissään. Hän totesi, että hallituksen tulee johtaa valtion politiikkaa, mutta sen tulee pitää näppinsä irti asioista, jotka ovat muiden osapuolten välisiä. Palkansaajiin, työmarkkinoihin tai työsuhteeseen liittyviin asiat eivät Rinteen näemyksen mukaan kuulu valtakunnan politiikkaan eivätkä näin ollen ole hallituksen tai eduskunnan heiniä. Näistä asioista – myös niihin liittyvästä lainsäädännöstä – päätetään tämän näkemyksen mukaan työmarkkinapöydissä.

Aika pöyristyttävää, kun muistaa, miten ay-liike hoitaa vaikuttamistyötään. Ay-pomot voivat halutessaan sulkea satamat ja lentokentät, pysäyttää tehtaat ja niiden tuottamaa tavaraa ajavat rekat, sammuuttaa ihan konkreettisesti valot yhteiskunnasta. Näin he myös tekevät silloin, kun asiat eivät näitä megalomaanista liksaa saavia järjestöjyriä miellytä.

Parhaillaan käydään vääntöä pienyritysten irtisanomissuojan höllentämiseen tähtäävän lakimuutoksen valmistelusta. Nyt, kun lakitekstiä vielä kirjoitetaan, isot ammattijärjestöt julistavat ylityökieltoja. Ay-liike on uhannut, että mikäli maan hallitus ei lopeta lain valmistelua, käytetään voimakeinoja. Eikö lakien valmistelu ole ministeriöiden ja hallituksen tehtävä. Eikö eduskunta ole se taho, joka tässä maassa hallituksen esitykset käsittelee ja tekee vaaleissa kansalta saamansa mandaatin mukaisesti päätökset. Tämä on parlamentaarista demokratiaa Suomen tasavallassa. Eduskuntavaalit lähestyvät, ja oppositiopuolue SDP tarvitsee kipeästi huomiota osakseen. Myös ay-liikkeen merkitys koetaan entistä vähäisemmäksi. Nyt käynnissä oleva hulabaloo on oivallinen markkinointikampanja – ja ay-liikkeen ja demareiden näkökulmasta ajoituskin on aika kohdallaan.

Ehdotetut muutokset irtisanomissuojaan koskisivat pieniä, alle 20 työntekijän yrityksiä. Kyseessä ei ole kiero suunnitelma, joka toteutuessaan mahdollistaisi mielivaltaisen lopputilien jakelemisen mistä tahansa syystä. Syrjintä tai pelkällä pärstäkertoimella pelaaminen on edelleen maassamme laissa kiellettyä. Pienessä yrityksessä yksittäisen työntekijän merkitys on suuri – niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus käy niin, että yhteinen sävel on kadoksissa tai niin, että työntekijä ei yksinkertaisesti sovellu yrityksen toimintatapoihin tai työyhteisöön. Tätä ei aina rekrytointivaiheessa voi ennakoida. Joskus voi olla myös niin, että yrityksen toimintaympäristö, asiakaskunta tai tuote- ja palvelurepertuaari muuttuu niin, että aiemmin hyvä ja tärkeä työntekijä ei enää palettiin sovi. Maailma muuttuu ja sen mukana myös yritysten arki. Joskus entinen vahvakin osaaminen käy yritykselle tarpeettomaksi ja tilalle tarvitaan uutta tyystin erilaista osaamista. Näihin tilanteisiin joustoa halutaan lisää. Mikäli ehdotus menee läpi, saattaa entistä useammalla olla entistä herkemmin ”kengän kuva persuksissaan”. Toisaalta entistä useampi saattaa entistä helpommin työllistyä. Liikkuvuutta ja vaihtuvuutta saattaa tulla lisää, mutta se ei välttämättä ole huono asia sen enempää yrittäjälle kuin työntekijällekään. Toki ay-liikkeen huolen ymmärtää. Sehän on aina ollut niiden asialla, joilla työpaikka on. Työttömien työllistymisen edistäminen ei ainakaan konkretian tasolla ole juuri näyttänyt ay-liikettä kiinnostavan.

Menin töihin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Siitä on aikaa 36 vuotta. Matkan varrella olen nähnyt aika monta yritystä ja yrittäjää – isoja ja pieniä, monella toimialalla ja monenlaisissa toimintaympäristöissä. Myös tuttavapiirissä yrittäjiä on paljon. Yrityksiä on monenlaisia – kahta samanlaista ei ole. Yrittäjiä kuitenkin yhdistää poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin: yrittäjät tekevät töitä – paljon ja tunteja laskematta. Ja kun ne päivän ”oikeat työt” on tehty, työpäivä jatkuu usein papereita pyöritellen, tulevaa suunnitellen ja verkostoissa sukkuloiden. Toiseksi: jokainen tuntemani yrittäjä haluaa yrityksensä pärjäävän. Yrittäjä haluaa, että liiketoiminta on kannattavaa ja että yritystoimintaan voidaan panostaa lisää ja sitä voidaan jatkaa. Ennen muuta yrittäjä haluaa myydä asiakkailleen hyviä tuotteita ja palveluja kohtuullisella hinnalla. Tyytyväinen asiakas kun on liiketoiminnan kannattavuuden ja jatkuvuuden ainoa tae. Kolmanneksi: kaikki yrittäjät – ainakin ne, joita minä olen tavannut – ymmärtävät, että osaava, motivoitunut ja tulosta tekevä työntekijä on yrityksen tärkein voimavara. Ei komeatkaan seinät, eivät kiiltävätkään koneet – vaan ihmiset, jotka arkisella aherruksellaan valmistavat tuotteita ja palvelevat asiakkaita.

Voi olla, että jossain riittää, kun menee aamulla kahdeksalta töihin ja lähtee neljältä kotiin – ja saa kerran kuussa työehtosopimuksessa määritellyn korvauksen menetetystä vapaa-ajasta. Pienen yrityksen kohdalla työntekijän pitää olla hyvä. Tämän päivän pienen yrityksen pienessä porukassa jokaisen työntekijän tulee ajatella työnantajan etua. Käytännössä tämä ajattelu on sitä, että työntekijä tilipäivänä edes hetken miettii, tuliko kuukauden aikana tehtyä töitä niin, että yritys sai liikevaihtoa, lisäarvoa tai muuta hyötyä siinä määrin, että ”työmies on palkkansa ansainnut”. Tämä ei ole sortoa, riistoa tai ruoskimista. Hyvin pärjäävässä yrityksessä on hyvin pärjääviä työntekijöitä – ja hyvin pärjäävän yrityksen tekevät hyvät työntekijät. Yksikään yrittäjä ei luovu sellaisesta työntekijästä, joka tekee yritykselle liikevaihtoa ja voittoa.

Maamme työllisyystilanne on kohentunut. Se, minkä verran, riippuu vähän siitä, keneltä kysytään. Selvää on, että työtä vailla olevaa työvoimaa on yhä liikaa. Suurin työllistämispotentiaali on pienissä, muutaman työntekijän yrityksissä. Työllistämiskynnystä pitää alentaa ja työllistämiseen liittyviä esteitä, pelkoja ja riskejä vähentää. Tätä ay-liike, SDP ja Antti Rinne vastustaa. Vastustaa, koska jotkut haluavat yhä nähdä yrittäjän riistäjänä, hyväksikäyttäjänä, kierona piruna, joka haluaa repiä itselleen vaurautta sorretun kansan selkänahasta. Vastustaa, koska menestyvä ja voittoa tuottava yritys on yhä joidenkin mielestä yhteiskunnan pahin vihollinen. Tämä kuva on aika kaukana tämän päivän arkitodellisuudesta.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että ay-liikkeenkin piirissä kasvaisi hiljalleen ymmärrys siitä, että tyypillinen suomalainen paljansaaja ei enää ole se, joka menee ammattikoulun jälkeen satojen työntekijöiden paperi- tai metallitehtaaseen töihin ja jää sitten muutaman vuosikymmenen palveluksen jälkeen samasta tehtaasta eläkkeelle tehtaanjohtajalta saatu kultakello ranteessaan. Olisi korkea aika ymmärtää, että iso osa ihmisistä saa elantonsa pienissä yrityksissä ja ihan erilaisissa työtehtävissä, kuin muutama vuosikymmen sitten. Myös viennistä entistä suurempi, ja alati kasvava osa, tehdään pienissä yrityksissä. Pienissä yrityksissä tarvitaan nopeutta, ketteryyttä, joustavuutta, tilanneherkkyyttä, oikeanlaista osaamista ja oikeanlaisia sopivia ihmisiä oikeisiin tehtäviin. Ay-liikkeen olisi aika alkaa ajatella näiden yritysten toimintaedellytyksiä, toimintaympäristöä ja arkea. Ihan hyvä olisi vaikkapa kurkistaa elävään elämään ja yrittäjän ja pienyrityksen työntekijän arkeen.

Antti Rinne: Hallitus on syypää työtaistelutoimiin. Uutinen Yle-uutiset-verkkopalvelussa 15.9.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10406602.

Aktiivimallia arvellessa

Yksi alkuvuoden näkyvimmistä puheenaiheista niin kotimaan politiikassa, tiedotusvälineissä kuin kahvipöytäkeskusteluissakin on ollut työttömyysturvan aktiivimalli. Vuoden alusta voimaan tullut uudistus on herättänyt enimmäkseen hämmennystä, kiukkua ja kiroilua. Joidenkin mielestä jo keskustelussa käytetty aktiivimalli-termi itsessään on halventava, eriarvoistava ja leimaava. Kun työttömien aktivoimiseksi täytyy käyttää ”voimakeinoja”, syntyy helposti mielikuva siitä, että työttömät ovat luonnostaan passiivisia siipeilijöitä.

Toki positiivisiakin viestejä on kuultu. Joillekin aktiivimalli on antanut sysäyksen lähteä liikkeelle. Jotkut ovat terästäytyneet ja ihan oikeasti työllistyneetkin. Varsin monen kohdalla ainakaan alkurytäkässä ei kuitenkaan juuri ole uutta kerrottavaa.

Aktiivimallissahan on kyse siitä, että vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan työttömien osoittama aktiivisuus vaikuttaa työttömyysetuuden suuruuteen, ja tätä aktiivisuutta tarkastellaan noin kolmen kuukauden jaksoissa (65 työttömyysetuuden maksupäivää). Lain tarkoittama aktiivisuuden osoittaminen onnistuu joko olemalla palkkatyössä (TES:n mukaisella palkalla) vähintään 18 tuntia, tienaamalla yritystoiminnassa vähintään reilut 240 euroa tai osallistumalla viitenä päivänä työllistyistä edistäviin palveluihin. Työllistämistä edistävistä palveluista tulee sopia TE-toimiston kanssa. Myös työllistymistä edistäviin palveluihin rinnastettava muu työvoimaviranomaisen järjestämä työllistymisedellytyksiä parantava palvelu tai toiminta sekä muu työpaikalla tai työllistymiseen liittyen toteutettava rekrytointia tukeva toiminta voidaan lukea lain tarkoittamaksi aktiivisuudeksi. Mikäli työtön ei täytä aktiivisuuden vaatimusta, työttömyysetuus heikkenee 4,65 prosenttia seuraavan n. kolmen kuukauden jakson ajaksi.

EPÄKOHDISTA KANTELUITA

Yle uutisoi maaliskuun puolivälissä, että aktiiivimallista on tehty kuusitoista kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja yhdeksän oikeuskanslerinvirastoon. Kanteluissa lakia arvostellaan epäoikeudenmukaiseksi ja sen arvioidaan loukkaavan yhdenvertaisuutta. Myös TE-toimistojen palvelujen riittämättömyys on noussut esiin. Kanteluissa puututtiin myös siihen, että viranomaiset saivat ohjeistuksen lain soveltamisesta vasta helmikuussa, vaikka laki tuli voimaan vuoden alusta. Tästä asiasta eduskunnan oikeusasiamies on jättänyt selvityspyynnön sosiaali- ja terveysministeriöön, työ- ja elinkeinoministeriöön ja Kelaan. Epäoikeudenmukaisena on nähty se, että työtön itse voi vaikuttaa työttömyysturvansa tasoon silloin, kun työpaikkoja tai palveluita on saatavilla. Työtä ei kaikkialla ole tarjolla ja TE-toimistojen järjestämien palvelujen tarjonta vaihtelee. Syrjäseuduilla työmahdollisuudet ovat usein rajallisemmat kuin suurissa kaupungeissa, eikä työnhakuvalmennuksiakaan ole joka torin laidalla tarjolla. Varmasti moni miettii, lähteäkö muutaman päivän kurssille 100 km matkan päähän vai kärsiäkö nahoissaan vajaan viiden prosentin leikkaus päivärahaan. Kuntien, kolmannen sektorin tai vaikkapa ammattiliittojen järjestämiä koulutuksia ja työllistymistä tukevaa toimintaa ei lasketa lain tarkoittamaksi aktiivisuutta osoittavaksi toiminnaksi. Myöskään omatoiminen työnhaku – vaikka sitä tekisi yötä päivää seitsemänä päivänä viikossa – ei ole lain tarkoittamaa aktiivisuutta. Vaikka työtön olisi itse aktiivinen työnhaussan ja pyrkimyksissään työllistyä tai parantaa työllistymismahdollisuuksiaan, aktiivisuuden osoittamisen ehdot – siis ne lainsäätäjän tarkoittamat – eivät välttämättä täyty ja päivärahaa leikataan. Ihan syystä moni pitää tätä epäoikeudenmukaisena.

Laki astui voimaan vuoden vaihteessa, mutta ohjeistus sen soveltamisesta saatiin Sosiaali- ja terveysministeriöstä vasta helmikuussa. Edelleen on osin epäselvää, mitkä kaikki työllistymistä edistävät palvelut kelpaavat aktiivisuuden osoittamiseen ja mitkä eivät. Kun ohjeet lain soveltamisesta saatiin myöhään, ja kun viranomaisiltakin saatu tieto on ollut kirjavaa, on kohtuutonta odottaa, että jokainen työtön olisi ollut ajoissa hereillä ja selvillä yksityiskohdista.

Viime vuoden keväällä käydyllä lausuntokierroksella lakiesitys aktiivimallista sai osakseen arvostelua monelta taholta niin työnantaja- kuin työntekijäleiristäkin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli myös kriittinen ja edellytti, että mikäli henkilö tekee kaiken sen, mitä voidaan kohtuudella odottaa, hänen etuuksiaan ei tule leikata. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausuma siitä, että uudistuksen vaikutuksia on seurattava ja tarvittaessa tehtävä korjauksia, kirjattiin lakiesitykseen.

TILASTOTIETOJEN VALOSSA

Ensimmäiset tilastotiedot Kelan maksamia etuuksia (peruspäiväraha, työmarkkinatuki) saavien osalta on julkaistu. Kelan etuuksien saajista 54 % – reilut 116.000 työtöntä – ei ole aktiivisuusehtoa täyttänyt. Asiaa on uutisoitu myös toisesta näkökulmasta: lähes puolet työttömien sankasta joukosta on ollut aktiivinen. Työministeri Jari Lindström kommentoi Talouselämä-lehdelle, että ”Ihan hyvä suunta”. Aktiivisuusehdon olisi tosin täyttänyt jo ennen lain voimaantuloa n. 40 % työttömistä, joten muutos 46 prosenttiin ei ole kovin hurja.

Tilastoista selviää hieman yllättäen myös se, että vastoin pahimpia pelkoja aktiivisuuden osoittaminen ei ole ollut sen yleisempää suurissa kaupungeissa kuin pienissä kunnissakaan. Kunnittain tarkasteltuna aktiivisuutta – tai sen puutetta – on ollut niin pikkukunnissa kuin kaupungeissakin, ja niin ”parhaat” kuin ”heikoimmatkin” kunnat ovat pääosin sieltä kuntien pienimmästä päästä. Suuret kaupungit näyttäisivät olevan aika lailla valtakunnallisen keskiarvon tuntumassa. Joka tapauksessa erot kuntien ja seutukuntien välillä ovat merkittäviä. Voi olla, että juuri pienissä kunnissa näkyy selvimmin se, kuinka aktiivista työllisyydenhoito ja sitä työkseen tekevien asiaan paneutuminen on. Palvelujen tarjonnalla suhteessa työttömien määrään ja tarpeisiin on tässä aivan ratkaiseva rooli. Eroja ei siis välttämättä suinkaan selitä ainakaan kokonaan työttömien oma tahtotila.

MITÄ TÄSTÄ PITÄISI AJATELLA?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki keinot varsinkin pitkään työttömänä olleiden aktiivisuuden, osallisuuden, työllistymisen ja työllistymisedellytysten edistämiseksi ovat tarpeen. Työttömyyden pitkittyminen johtaa usein pysyvään syrjäytymiseen työelämästä. Kun työ on jo kulttuurisesti meillä merkittävä osa identiteettiä, johtaa sen puuttuminen monasti myös sosiaaliseen syrjäytymiseen. Uskon, että ihmisellä on luontainen tarve kuulua yhteisöön, kantaa kortensa kekoon, saada jotain näkyvää aikaan ja elättää itsensä ja perheensä omalla työllään. Tätä taustaa vasten pidän aktiivimallin ajatusta lähtökohtaisesti hyvänä.

Malli on kuitenkin monelta osin jäykkä ja puutteellinen. Työttömiä on monenlaisia, eikä koko joukon istuttaminen samaan jakkaraan toimi. Työtön voi olla kouluttautumaton nuori aikuinen, jolla ei ole oikein minkäänlaista kosketusta työelämään. Tai sitten hän voi olla pari akateemista loppututkintoa ja parin vuosikymmenen ansiokkaan työhistorian omaava asiantuntija, joka on tuotannollis-taloudellisista syistä tullut irtisanotuksi. Laitetaanko molemmat samalle työnhakukurssille, jossa tehdään asiakirjamallin mukainen CV ja opetellaan kampaamaan tukka ja käyttäytymään työpaikkahaastattelussa? Ei kuulosta kovin fiksulta – tai ei ainakaan palvelutarpeen arviointiin perustuvalta suunnitelmalta. Ensin mainitulla CV on kirjoitettu aika nopeasti, kun taas jälkimmäinen melko varmasti osaa hyödyntää modernitkin työnhaun työkalut ja metodit. Mielestäni aktiivisuuden osoittamista pitäisi voida tarkastella ja arvioida yksilöllisesti ja totuudenmukaisesti. On niitä, jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa, mutta varmasti valtaosa työttömistä haluaa työtä ja tekee parhaansa työllistyäkseen heti tai ainakin lähitulevaisuudessa.

On selvää, että aktiivimallin toimivuudesta on liian varhaista antaa lopullista tuomiota. Osa työttömistä on seurannut uudistusta tarkoin ja hyvissä ajoin lähtenyt miettimään keinoja lain tarkoittaman aktiivisuuden osoittamiseksi. Osa taas on ihmeissään raapinut päätään ja miettinyt, mitä ihmettä tämä aktiivihöpötys oikein tarkoittaa. Sitten on varmasti paljon niitä, joille päivärahan aleneminen tulee isona yllätyksenä. Voi olla, että uutisia on katseltu ja kuunneltu, mutta se, että tämä koskettaa itseä, on jäänyt huomiotta. Ja sitten on toki myös niitä, jotka viis veisaavat ja miettivät, että ”ihan sama – kunhan jotain rahaa tulee”. Työttömyysetuuden aleneminenhan ei juurikaan muuta niitä, jotka saavat toimeentulotukea. Pienenevät päivärahat kun kompensoidaan toimeentulotukea räknäiltäessä.

Kun laki hyväksyttiin, edellytti eduskunta, että mallin tuloksia ja toteutumista tarkastellaan huolella. Hallitus on näin myös luvannut tehdä, ja tästä lupauksesta on syytä pitää kiinni. Asia tulee ottaa pohdintaan pian, sillä laki ja sen tulkinta vaikuttaa ihan konkreettisesti monen jokapäiväiseen leipään. Ja peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella elelevät pitkäaikaistyöttömät ovat usein oikeasti niitä yhteiskunnan vähäosaisimpia.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tämänkään luulisi mitään rakettitiedettä olevan. Aktiivisuus ja siihen kannustaminen on tarpeen ja hyvä asia. Aktiivisuuden osoittamisen keinoja tulee pohtia laajemmin ja siten, että huomioidaan yksilölliset tilanteet. Toki valvova silmä haluaa nähdä jotain konkreettista, ja aktiivisuuskriteerien toteutuminen pitää voida jotenkin osoittaa. Ei kuitenkaan ole oikein pitää automaattisesti passiivisena jokaista, joka ei löydä pätkätyöpaikkaa tai juuri sopivaa ja omaa työllistymispolkua tai kehittymistä tukevaa toimenpidettä. Mielestäni tässä tarvitaan uudenlaista yhteistyötä toisaalta Kelan, työttömyyskassojen ja työvoimahallinnon ja toisaalta työttömien arkea läheltä seuraavien kuntien työllisyys- ja sosiaalipalvelujen ja muiden toimijoiden kesken. Jos työtön seuraa ja etsii avoimia työpaikkoja ja kirjoittaa jatkuvalla syötöllä työpaikkahakemuksia päivästä toiseen, hän on aktiivinen. Hyvä väline tässä voisi olla henkilökohtainen aktivointisuunnitelma, jonka avulla määriteltäisiin yksilölliset työllistymismahdollisuuksia ja -edellytyksiä edesauttavat toimenpiteet, keinot ja askelmerkit.

Lähteet:

Aktiivileikkuri osuu yli puoleen Kelan tukia saavista – katso kotikuntasi tilanne. 2018. Uutinen Taloussanomat-Internet-sivustolla 28.3.2018. http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005621085.html.

Aktiivimallin leikkuri heilahtaa pian – näihin kolmeen ongelmaan hallituksen on löydettävä ratkaisu. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 16.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10118781.

Näin syntyi aktiivimalli: taustalla eripurainen työryhmä, eduskuntakäsittelyn aikana vastuuministeri lähti savusaunaan. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 2.2.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10050264.

Työministeri Lindström kiistää, että aktiivimallilla olisi pyritty menojen leikkaamiseen: ”Ei pidä paikkaansa”. Uutinen Talouselämä-Internet-sivustolla. http://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-lindstromin-mukaan-aktiivimallin-suunta-on-ihan-hyva-alueelliset-erot-iso-ongelma/27c8b9ce-c9ec-3326-b191-5b4c987dad92.

Työttömyysturvan aktiivimalli. Tietosisältö Sosiaali- ja terveysministeriön Internet-sivuilla. http://stm.fi/tyottomyysturvan-aktiivimalli.

Työttömyysturvan aktiivimallista kantelusuma – eduskunnan oikeusasiamies vaatii selvityksiä ohjeistuksen viipymisestä. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 14.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10114956.

Työvoimapolitiikkaa vol. 6

Työmarkkinajärjestöt ovat viime aikoina istuneet ahkerasti neuvottelupöydissä. Nousukaudesta puhutaan ja talouden piristymisestä seuraa palkkamaltin vaipuminen unholaan. Kun kerran tulosta tulee, pitää sen näkyä palkkatasossa.

Puheissa arvellaan, että jakovaraa on aiempaa enemmän. Kyllä minä edelleen pysyisin maltillisten työmarkkinaratkaisujen tiellä ja suuntaisin mahdollisesti käytettävissä olevat nousun hedelmät työllisyyden parantamiseen. Tilastokeskuksen (ja sen julkaisemiin tilastolukuihin viittaavien) mukaan työllisyys on parantunut. Tämä pitää paikkansa, ja tästä myös ahkerasti uutisoidaan. Hallituspuolueet ovat erityisen innokkaita esittelemään säännöllisin väliajoin parempaa huomista lupaavia lukuja.

Ko. tilastojen mukaan työllisten määrä on noussut, ja vaikka työvoima on lisääntynyt, on työttömien määrä vähentynyt. Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli marraskuussa alle 200.000 – n. 23.000 vähemmän kuin vuotta aiemmin. Kuitenkin: ko. tilastoissa työlliseksi katsotaan henkilö, joka on ollut ansiotyössä VÄHINTÄÄN YHDEN TUNNIN tutkimusVIIKON AIKANA. Siis: tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli viime vuoden lopulla 190.000. TE-palveluissa työttömiä työnhakijoita oli samaan aikaan 271.300. Molemmat luvut varmasti oikein. Sitten on vielä yhdet luvut: ne, jotka löytyvät Kelan työttömyysturvaetuuksien tilastosta. Kelan mukaan marraskuussa 2017 ansiosidonnaista päiväraahaa saavia oli 132.969 ja peruspäivärahaa saavia 31.438. Työmarkkinatukea saavia – siis niitä, jotka ovat olleet työttömänä pitkään tai jotka eivät ole olleet työssä siten, että työssäoloehto täyttyisi – oli 195.200. Tilastoja voidaan laatia ja niitä voidaan lukea monin tavoin. Joka tapauksessa meillä on yhä n. 360.000 ihmistä, jotka saavat etuuksia siksi, että töitä ei ole. Talous voi olla nousussa, mutta työllisyyden (työvoiman tarpeen) merkittävää kohenemista yhä odotellaan…

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että jotakuta tässä maassa kiinnostaisi myös tätä joukkoa, joka oikeasti elää pienillä tuloilla ilman palkkatyötä. Luulisi, että kaikkien etu olisi se, että mahdollisimman moni olisi työssä ja saisi palkkatulosta elantonsa. Tästä näkökulmasta olemme vielä varsin kaukana siitä, että työttömyys olisi oikeasti helpottanut.

Tarjolla sekä keppiä että porkkanaa

Työttömyysturvalain uudistus ja siihen sisältyvä ns. aktiivimalli astuu voimaan uudenvuodenpäivänä 2018. Yksinkertaistaen malli tarkoittaa sitä, että jatkossa työttömän on aina noin kolmen kuukauden pituisten tarkastelujaksojen puitteissa osoitettava aktiivisuuttaan säilyttääkseen työttömyysetuutensa täysimääräisenä. Mikäli työtön ei ole riittävän aktiivinen, pienenee hänen työttömyysetuutensa 4,65 % seuraavan 65 maksupäivän (n. 3 kk:n) ajaksi.

Aktiivisuuttaan työtön voi osoittaa joko tekemällä töitä tai sitten osallistumalla työllistymistä edistävään palveluun. Työn tekeminen tarkoittaa tässä kohtaa vähintää 18 tunnin aherrusta – siis kolmen kuukauden jakson aikana. Työn teko kelpaa aktiivisuuden mittariksi myös silloin, kun työtön tienaa yritystoiminnassa vähintään 241 euroa ko. jakson aikana. Ei paha – eihän?

Toisena vaihtoehtona on osallistua työllistymistä edistävään palveluun vähintään viisi päivää kolmen kuukauden jakson aikana. Ensi kuulemalta ei kovin paha tuokaan. Työllistymistä edistäviä palveluja ovat omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu tai kuntouttava työtoiminta. Myös osallistuminen työvoimaviranomaisen järjestämään työllistymisedellytyksiä parantavaan palveluun tai toimintaan katsotaan aktiivisuudeksi.

Lain kumoamista on vaadittu kansalaisaloitteella. Aloitteen perusteluna on se, että laki kohtelee epäreilusti niitä, jotka eivät syystä tai toisesta omasta aktiivisuudestaan huolimatta työtä löydä tai palveluihin pääse. On selvää, että tässä suhteessa alueelliset erot ovat valtavat. Mahdollisuudet aktiivisuuden osoittamiseen vaihtelevat paljon myös riippuen työttömän toiminta- ja työkyvystä, voimavaroista ja osaamisesta. Kansalaisten tasavertaisen kohtelun vaatimus ei näin täyttyisi ja malli rankaisisi yksilötasolla monia, jotka todellisuudessa tekevät kaikkensa löytääkseen työtä.

Lain tarkoittama malli voidaan nähdä myös oikeasti aktivoivana – ja kaikki keinot, joilla työtön pysyy yhteiskunnassa mukana, osallisena ja toimeliaana, ovat hyviä. Passiivisuus kroonistuu nopeasti, ja ”toimettomana” kuluneen työttömyysajan pitkittyessä työelämään paluu tai koulutuspolulle hakeutuminen tutkitusti vaikeutuu. Aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen kannustaminen pitää oikeasti nähdä hyvänä juttuna. Tämän lain tarkoituksena lienee se, että työttömän aktiivisuus näkyy konkreettisesti myös parempana toimeentulona. Elämänhallinnan tunne on keskeinen tekijä ihmisen hyvinvoinnin ja arjessa selviytymisen kannalta. Ja tämän elämänhallinnan tunteen rakentumisessa työllä, yhteisöön kuulumisella ja itsensä ja omien toimensa tarpeelliseksi kokemisella on valtava merkitys.

Kuitenkin: laki ja sen määritelmät aktiivisuudesta ja sen mittaamisesta ovat puutteelliset. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvellakseen, että käytännön toteutus ei tule toimimaan. Jotta työtön voisi osoittaa aktiivisuuttaan, tulisi olla tarjolla a) työmahdollisuuksia ja/tai b) lain tarkoittamia palveluja. Työnantajia ei voida velvoittaa työtä tarjoamaan, vaikka se inhimillisesti ajatellen olisi hieno ja myötätuntoinen teko. Yrittäjän keskeisin tehtävä on jo osakeyhtiölainkin mukaan huolehtia siitä, että toiminta on taloudellisesti tuottavaa. Lyhyidenkin pätkätöiden löytyminen tulee olemaan haastavaa – monille mahdotonta – etenkin siellä, missä työttömien osuus väestöstä on suurin. Myöskään työllistymistä edistäviin palveuihin osallistuminen ei aina ole yksioikoisesti työttömän omasta halusta tai aktiivisuudesta kiinni. Julkistalouden alijäämän paikkaamiseksi tehdyt säästöt ovat nakertaneet tätäkin sektoria, eikä palveluja yksinkertaisesti ole tasavertaisesti kaikkialla ja kaikille tarjolla. Kipeimmin uudistus tulee koskettamaan niitä, joiden työmarkkinatilanne on heikoin. Pitkään työttömänä olleet sekä ne monet nuoret, joille ei missään vaiheessa ole syntynyt kosketusta työelämään, eivät vuoden vaihtuessa automaattisesti tule naksauttamaan aktiivisuus-vaihdetta silmään. On iso joukko, joilla tähän ei ole voimavaroja, osaamista eikä edellytyksiä. Lain ”rangaitus”-vaikutus koskee ennen muuta tätä porukkaa – ja se ei ole pieni. Nämä ihmiset tarvitsevat apua ja tukitoimia. Heidän työllistymispolkunsa pää on paksun syksyisen lehtikasan peitossa. Sen löytymiseen saatetaan tarvita montaa hyvää haravaa, aikaa ja energiaa.

Siis: pyrkimys aktiivisuuden lisäämiseen ja kannustavaksi tekemiseen on hyvä. Keinovalikoiman tämä laki sen sijaan rajaa niin, että edessä on tilanteita, joissa työtön ei onnistu aktiivisuutensa osoittamisessa vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Tarvitaan yksilöllisiä kuntoutus- ja aktivointisuunnitelmia, joiden päämääränä on työllistymisen tai työllistymisedellytysten, koulutukseen hakeutumisen tai kouluttautumisedellytysten sekä elmän- ja arjenhallinnan parantaminen. Kaikki ”oman onnensa nojaan” jääneet tulee pyrkiä saamaan mukaan osallistuviksi ja aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mutta tämä ei voi tapahtua tuuppaamalla sama kesäkeitto kaikkien eteen.

Lain kumoamiseksi tehty kansalaisaloite on toki oikean suuntainen. Valitettavasti ainakaan minä en näe juuri mahdollisuuksia sille, että aloite tulisi eduskunnassa menemään läpi. Aloite ehdottaa yks’kantaan lain heittämistä roskakoppaan. Varmasti eduskunnassa keskustelua – äänekästäkin – käydään, mutta aloite ei esitä vaihtoehtoa. Mikäli siihen olisi kirjattu, kuinka lakia tulisi muuttaa ja millainen olisi toimiva aktivointimalli, voisi menestystäkin olla odotettavissa. Mielestäni malli olisi hyvä, mikäli aktiivisuuden osoittamisen valikoimaa ja aktiivisuuden arviointia laajennettaisiin. Ongelmana tässä on se, että keinovalikoiman laajentaminen vaatisi sekin lisää voimavaroja. Nyt lakiin kirjatut työn tekeminen ja palveluihin osallistuminen ovat kuitenkin suhteellisen helposti todennettavissa ja mitattavissa.

Selvää on se, että nykyinen työllisyyspolitiikka on tehotonta ja kannustinloukkuineen monelta osin passivoivaa. Tämä(kin) on asia, jolle on jotain tehtävä. Uskon, että useimmat työttömyyslukujen takaa löytyvistä ihmisistä aidosti haluaisivat olla työssä ja tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ihan oikeina kansalaisina. Suomalaisen yhteiskunnan ja arvomaailman näkökulmasta työ ja oikeus työhön on keskeinen tekijä. Työn tekeminen ja osallisuus yhteiskunnassa nähdään kriittisenä tekijänä siinä, kuinka yksilö kokee ylipäätään olevansa oikeutettu elämiseen ja olemassaoloon.

Uutissuomalaisen Tietoykkösellä teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää oikeana sitä, että työttömyysturva laskee ellei työtön aktiivisesti edistä omaa työllisyyttään. Kolmannes vastaajista oli sitä toista mieltä. Mielestäni tuo 18 tuntia töitä tai viisi päivää palveluja kolmen kuukauden aikana ei ole kovin paljoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tällainen panostus omaan työllistymiseen tai työllistymisedellytysten ylläpitämiseen tai parantamiseen ole suoranaista nöyryyttämistä, saati orjuuttamista. Korkea työttömyys on yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen ongelma – iso sellainen. Työllistyminen ei työnhakijan näkövinkkelistä ole helppo rasti, ja työllistäminenkin on tehty perin hankalaksi. Yhteistä tahtoa ja yhteiskunnan satsauksia tarvitaan siihen, että kaikkialla Suomessa työttömällä on tasavertaiset mahdollisuudet lain säätämien aktiivisuuskriteerien täyttämiseen. Kun laki aktiivisuutta vaatii, tulee lainsäätäjän ja lain toimeenpanijoiden myös varmistaa se, että työnantajien kannattaa työtön keikkatyöhön ottaa sekä se, että työvoimaviranomainen kykenee palveluja riittävässä määrin järjestämään.

Isänpäivän ihmetystä

Nimismies, talonmies, huoltomies, puhemies, palomies, ulosottomies, lautamies, lakimies, pursimies, perämies, lentoemäntä, hotelliemäntä… Vanhentuneita ammatinimikkeitä, jotka pitää poistaa käytöstä ja korvata sukupuolineutraaleilla versioilla. Iso yhteiskunnallinen ongelma.

Yleisten vessojen ovissa käytetään kuvia seisaallan (ohi)kuseksivista pojista ja nätisti pytyllä istuvista tytöistä. Nämäkin on syytä poistaa, jotta kuka tahansa voi mennä mihin tahansa vessaan. Tämä saattaa myös lyhentää jonoja (tyttöjen)vessan ovella. Iso yhteiskunnallinen ongelma.

Elämme yhteiskunnassa, jossa pyristellään kohti tasa-arvoa, sukupuolineutraaliutta ja sitä, työnteosta pitää miehelle ja naiselle maksaa samaa palkkaa. Tasa-arvokeskustelu on sisällöltään poikkeuksetta keskustelua naisen asemasta, tasapäistämisestä ja samanlaisuudesta. Sen lopputulema on se, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa naisenkin pitää voida kusta seisaallaan ja kiroilla korttipöydässä, sekä se, että kyllä miehellekin olisi hyväksi osallistua imettämiseen ja käyttää (ainakin salaa kotona) mekkoa.

Viimeisin tasa-arvovääntö ryöpsähti valloilleen, kun tänään vietettävän isänpäivän alla pari päiväkotia ilmoitti viettävänsä isänpäivän sijasta lähesenpäivää. Hyvää tarkoittaen joku on tuuminut, että ne lapset, joiden isä ei asu kotona, voivat olla isänpäivänä ihmeissään. Tietenkin he ovat osin oikeassa, mutta onko isänpäivästä luopuminen ratkaisu? Vähentääkö se lapsen ihmetystä? Vastaan: ei.

Jokaisella on isä. Toistaiseksi ihmisen – kuten muidenkin nisäkkäiden – biologia on sellainen, että ilman isää ei ole äitiäkään. Minullakin oli. Tapasin hänet kahdesti; ensimmäisen kerran ollessani parikymppinen, ja toisen kerran reilut 10 vuotta myöhemmin, kun hän oli tullut maailmalta kotikylälleen tuhkauurnassa. Silti tiesin aina, että kyllä se siellä jossain on. Silti en ollut kovinkaan katkera kavereille, joiden molemmat vanhemmat olivat mukana koulun joulujuhlissa ja vanhempainilloissa. Silti minua ei juurikaan harmittanut isänpäivänä. Meillä se oli ihan tavallinen päivä muiden päivien joukossa.

Omassa lapsuudenkodissani isäasia ei ollut ongelma. Ei ollut, koska siitä ei puhuttu. Ja jos me lapset joskus ymmärtämättömyyttämme asia puheeksi otettiin, sai äiti sellaisen hepulin, että pitkään muistettiin olla turhia kyselemättä. Tai niin no – puhuttiinhan siitä. Kun joskus (aika usein) jäin kiinni pahanteosta, sain selkääni ja kuulin saarnan siitä, kuinka olen samanlainen koijari kuin isäni – joka siis ilmeisesti oli läpensä paha.

Hyvät päiväkodin tädit (anteeksi tämä tökerö sukupuolittunut ilmaisu, mutta tädeiksi tätä tärkeää työtä tekeviä henkilöitä ennen sanottiin). Lukekaa tämä ja ymmärtäkää myös mitä luette. Jokaisella on isä, vaikka kaikki eivät isäänsä tunne. Ja niille, joiden arjessa ja juhlassa isä ei ole mukana, tämä asia ei ole yhdentekevä tai helppo. Tämä kylmääkin kylmempi totuus ei katoa, vaikka me aikuiset kuinka vaihdamme kylttejä vessojen oviin ja pidämme mies-loppuisia sanoja kirosanoina. Jokainen lapsi alkaa jossain vaiheessa ihmetellä, mistä on alkunsa saanut ja miten on maailmaan tullut. Ja vastaukseksi ei riitä, että ”äidin masusta tulit”. Juuret ja geenit periytyvät molemmilta vanhemmilta – eikä tämä asia lakkaa olemasta edes silloin, kun aikuiset vetävät verhot kiinni ja sammuttavat valot. Useimpien kohdalla molemmat vanhemmat ovat läsnä. Liikaa on perheitä, joissa lapsen elämästä puuttuu vanhemmista jompi kumpi. Joillakin lapsilla ei ole tietoa kummastakaan.

Jos aikuiset – kuten oma äitini muinoin – eivät ymmärrä ja osaa käsitellä ongelmia, joita puuttuva vanhempi saattaa pienen ihmisen mielessä aiheuttaa, kuinka lapsi yksin kykenisi asian kanssa elämään? Asian kieltäminen ja piilottelu ei tilannetta ainakaan helpommaksi tee.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi sivistyneiden aikuisten ihmisten ymmärtävän, että jokainen lapsi tietää, että isä ja äiti ovat hänet yhdessä samojen vällyjen välissä alulle panneet. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin – tai ainakin tietoisuuteen omista juuristaan. Ja jokainen isä ansaitsee isänpäivänsä ja äiti äitienpäivänsä.

Lippu salkoon! Hyvää isänpäivää jokaiselle isälle!

Työvoimapolitiikkaa vol. 5

Maamme hallitus on valmistellut työttömyysturvalain muuttamista ja ns. aktiivimallin käyttöönottoa. Asia on parhaillaan eduskunnan valiokuntakäsittelyssä ja lakimuutokset on tarkoitus nuijia pöytään siten, että ehdotetut muutokset astuisivat voimaan ensi vuoden alusta. Uudistuksen ydin on siinä, että ellei työtön osoita riittävää aktiivisuutta, hänen työttömyysetuuttaan leikataan 4,65 prosentilla.

Lähtökohtaiseseti pidän erinomaisen hyvänä sitä, että työttömiä pyritään aktivoimaan. Ihminen tottuu joutenoloon nopeasti. Tutkitusti pitkittynyt työttömyys johtaa monen kohdalla pysyvään syrjäytymiseen työelämästä ja tykyvyttömyyteen. Tälle asialle pitää tehdä jotain. Ihminen on sosiaalinen laumaeläin ja janoaa luonnostaan osallisuutta yhteiskunnassa ja yhteisössä. Tämä on elannon hankkimisen ohella merkittävä näkökulma työllisyyteen ja työn tekoon. Suuri osa sosiaalisesta verkostosta ja kanssakäymisestä kietoutuu työhön. Työttömällä tätä verkostoa ei ole.

Työttömyysturvalakia siis esitetään muutettavaksi siten, että ellei työtön ole kolmen etuuskuukauden aikana ollut joko työssä tai sitä vastaavissa työvoimapalvelujen aktivointitoimissa viitenä päivänä, alennetaan hänen työttömyysetuuttaan 4,65 %:lla seuraavan kolmen kuukauden ajaksi. Tämä(kin) uudistus on saanut monilta asiantuntijoilta osakseen kritiikkiä. Ongelmana on se, että mahdollisuus pätkätöihin tai palveluihin on kovin erilainen riippuen työttömän asuinpaikasta ja ammattialasta. Esitetty malli ei huomioi sitä, että joissakin tapauksissa oma aktiivisuus ei riitä, jos työtä tai aktivointitoimia ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Toinen ongelma piilee siinä, että uudistus ei paranna työllisyyttä, ellei työvoiman kysyntä kasva. Vaikka työttömät kuinka hakisivat epätoivon vimmalla töihin, he eivät työllisty, ellei työtä ole tarjolla. Kyllä työmarkkinoillakin vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki. Isossa kuvassa suurtyöttömyys johtuu siitä, että työvoimaa on tällä hetkellä tarjolla enemmän kuin mitä sitä tarvitaan. Ei työvoiman tarve kasva työttömien etuuksilla ja niiden leikkauksilla kikkaillen vaan talouskasvua vauhdittaen. Kolmas pulma on esityksen kaavamainen näkemys aktiivisuuden osoittamisen keinoista. Moni työtön saattaa surffailla joka päivä netissä etsien kuumeisesti potentiaalisia työpaikkoja ja lähetellen hakemuksia. Työttömiä työnhakijoita on vaan paljon, ja joskus voi mennä hyvinkin kauan, ennen kuin tärppää.

Jokainen ihminen – työtönkin – on yksilö. Aktivointiin pyrkiminen on tärkeää, mutta jos siitä halutaan oikeasti hyötyä, ei tällainen työttömät samaan muottiin sysäävä malli ole toimiva. Jokaisen pitkäaikaistyöttömän tilanne pitäisi kokonaisvaltaisesti ja yksilöllisesti selvittää. Jokaiselle pitäisi löytää oma polku ja omat keinot joko työllistymiseen tai työllistymisen edellytysten kohentamiseen. Joidenkin kohdalla se voi tarkoittaa vaikkapa kouluttautumista kokonaan uudelle alalle, joidenkin kohdalla taas elämänhallinnan ja vaikkapa aamuvarhaisella heräämisen opettelua kädestä pitäen. Lisäksi on yleisesti tiedossa, että osa – todennäköisesti varsin suuri osa – työttömistä on terveydentilansa tai toimintakykynsä puolesta siinä jamassa, että työllistymisestä avoimilla työmarkkinoilla on turha edes haaveilla. Työttömän statuksella on paljon ihmisiä, jotka todellisuudessa eivät ole eivätkä koskaan tule olemaan työmarkkinoiden käytettävissä.

On olemassa riski, että kun yksilön voimavarat eivät riitä aktiiviisuuden osoittamiseen tai kun aktiivisuus ei ole viranomaisen mielestä juuri sitä oikeaa sorttia, lisääntyy toimeentulotuen tarve, turhautuneisuus ja lopulta passiivisuus. Toisaalta erityisesti korkeasti koulutettujen työttömien kohdalla tarkoituksenmukaisten lakiesityksessä tarkoitettujen pätkätöiden tai työvoimaviranomaisten palvelujen löytyminen voi olla haasteellista. Jos aktivointitoimiin osallistumista vaaditaan, pitää niitä myös olla tarjolla. Ja näiden toimien pitäisi vielä olla ihan aikuisten oikeasti höydyttää työnhakijaa työllistymisen tai työllistymisedellytysten näkökulmasta. Muutoin saattaa käydä niin, että työtön istuu samalla CV:n laatimiseen opastavalla kurssilla pariin kertaan vuodessa. Tämäkö on tuottavaa ja taloudellisesti järjevää?

Varmuudella jokaisen työttömän syynääminen kolmen kuukauden välein lisää byrokratiaa ja työvoimaviranomaisten työtaakkaa. Monesti on todettu, että työn hakeminen on työttömän työtä. Kyllä sen, että työtön hakee aktiivisesti työtä kuukaudesta ja joskus vuodesta toiseen, pitää olla riittävä osoitus aktiivisuudesta.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että päättäjät laittaisivat kaiken tarmonsa siihen, että työvoiman kysyntä lähtisi kasvuun. En edelleenkään usko, että kovin merkittävä osa työttömistä makailee kotona joutilaana omasta tahdostaan. Ei auta, vaikka kaikki työttömät hyppisivät samaan tahtiin tasajalkaa kuralätäkössä, jos työpaikkoja ei ole tarjolla. Työllisyys ei kohene, ellei tarve palkata lisää työvoimaa kasva. Ja työvoiman tarve kasvaa kun talous kasvaa, tilauskirjat täyttyvät ja kauppa käy.

Kuntavaikuttamista vol. 1

Kevään kuntavaaleista on vierähtänyt jo puoli vuotta. Olin ehdolla ja tulin valituksi pienen kotikuntani kunnanvaltuustoon ja sen jälkeen myös tarkastuslautakunnan varapuheenjohtajaksi.

Politiikka on monen mielestä kähmintää, likaista peliä, oman edun tavoittelua ja jonninjoutavaa vatulointia. Siinä keskeistä roolia näyttelevät poliittiset puolueet, joita ei oikein erota toisistaan, ja jotka kaikki lupaavat paljon, mutta pettävät lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Voin olla sinisilmäinen ja naiivi, mutta minä näen asian vähän toisin. Yhteiskunnassa on valtava määrä yhteisiä asioita, joita pitää hoitaa, joista pitää tehdä päätöksiä ja joita pitää viedä oikeaan suuntaan. Vaikka siitä, mikä tuo mikä tuo oikea suunta on ja millaisin keinoin laivaa käännellään, ollaan montaa mieltä, on politiikka minun mielestäni yhteisistä asioista huolehtimista. Huolehtimista niin, että isossa kuvassa nähdään vaikutukset yhteisöihin, yhteiskuntaan, julkiseen talouteen sekä elämisen, asumisen, työnteon ja toimimisen edellytyksiin ja olosuhteisiin yleensä – ja toisaalta niin, ettei yksikään yksilö – pieni ihminen – jää huomiotta ja putoa yhteisiltä rattailta.

Politiikka näkyy päivittäin televisiossa, sosiaalisessa mediassa ja muussa tiedon valtavirrassa. Yleinen mielikuva on, että se on sitä touhua, missä ministerit höpisevät omiaan ja kansanedustajat puhuvat seisaallaan tyhjässä salissa. Sen arvellaan olevan sitä, että ne tekevät siellä jossain päätöksiä, jotka useimmiten ovat vääriä, epäoikeudenmukaisia ja jopa hölmöjä. Nämä mediassa näkyvät valtakunnan politiikan, EU-politiikan ja kansainvälisen politiikan näyteikkunat ovat kuitenkin vain se ulkokuori, mikä mediaa kiinnostaa ja minkä se meille välittää. Ei ole tässäkään asiassa ”koira karvoihin katsominen”.

Ei ihan kaikki, mitä ne siellä Arkadianmäellä päättää, mene vikaan. Kyllä eduskunnassa ajoittain ihan fiksujakin puhutaan. Isoja ja haastavia asioita, kuten sote- ja maakuntauudistus ja julkisen talouden valtava alijäämä, on paljon. Kun valtion talous pyörii vuodesta toiseen miljarditolkulla miinuksella, on hyvät ja mukavat uutiset aika harvassa. Helposti tulee sellainen olo, että herrat siellä jossain kyykyttävät köyhää kansaa, eikä se tunnu kivalta. Kaukaa katsottuna saattaa näyttää siltäkin, että ne ihan tahallaan kiusaavat.

Niin – kaukaa… Tämä kaikki tuntuu kovin kaukaiselta. Se ei oikein tavallista ihmistä kosketa – saati kiinnosta. Mutta sitä politiikkaa, niitä asioita ja sellaisia päätöksiä, jotka ihan konkreettisesti vaikuttavat meidän arkeemme, tehdään usein varsin lähellä – omassa kunnassa. Kunta päättää paikallisista palveluista, opetuksesta, sivistyksestä, asuinympäristöstä, liikenneratkaisuista, liikuntapaikoista ja monesta muusta arkeen vaikuttavasta asiasta pitkälti ihan itse. Kunta myös tekee merkittäviä arvovalintoja päättäessään, mihin satsataan ja mistä mahdollisesti joudutaan tinkimään – toisin sanoen siitä, miten käytettävissä olevaa kakkua jaetaan.

Niin – kunta päättää ja kunta tekee… Kuntahan on se kunnantoimisto tai kaupungintalo ja kunnanhallitus ja valtuusto. Ne ”kyläpäälliköt”, jotka siellä keskenään sopivat asioista ja tekevät päätöksiä. Ja yleensä ne päätökset menevät pieleen – tai ainakin useimmiten.

Mutta kun ei sekään oikeasti ihan niin mene. Kunta on kuntalaisten oma juttu. Kunta muodostuu kunnassa asuvista ihmisistä ja sen alueella toimivista yrityksistä sekä siitä ympäristöstä, joka on vuosikymmenten tai -satojen kuluessa yhdessä rakennettu ja niistä palveluista, joita kunnan alueelle on saatu ja onnistutaan jatkossa saamaan. Totta on, että asioiden valmistelu ja niistä päättäminen voi isossa kaupungissa tuntua kaukaiselta. Voi olla, että yksittäisellä kuntalaisella ei aina ole hirveästi vaikutusvaltaa. Mutta toisenlaisiakin kuntia on.

Suomessa on 311 kuntaa. Niiden väkiluku on keskimäärin vajaat 18.000. Isoja kaupunkeja kunnista on vain murto-osa, vaikka niissä valtaosa suomalaista asuukin. Yhdeksässä Suomen kaupungissa asuu yli 100.000 asukasta, ja 99:ssä yli 10.000. Alle 10.000 asukkaan kuntia maassamme on siis 212, ja niitä tosi pieniä, joissa asukkaita on alle 5.000 löytyy 134 – siis reilusti yli kolmannes.

Vesanto on keskellä Suomea, Pohjois-Savon länsilaidalla sijaitseva pieni maaseutukunta. Vesannolla asui tilastojen mukaan tämän vuoden elokuun lopussa 2.114 ihmistä. Asukasluvulla mitattuna Vesanto on Suomen 261. suurin kunta. Vielä Vesantoakin pienempiä kuntia on siis 50. Kunnan pinta-ala on 569,8 neliökilometriä. Tilaa siis riittää, sillä sitä on jokaista vesantolaista kohti lähes 27 hehtaaria. Helsinkiläisillä muuten on maata sen verran vähän, että jos se jaettaisiin tasan, riittäisi jokaiselle stadilaiselle reilun 300 neliön kokoinen tontti. Joku fiksu alakoululainen on kiteyttänyt asian suurin piirtein näin: ”Kaupungissa on paljon ihmisiä ja siellä on ahdasta. Ihmiset ihmiset pinotaan päällekkäin asumaan kerrostaloissa, jotta tilaa jäisi teille ja leikkipuistoille”. Täällä maalla tällaista ongelmaa ei ole.

Vesannolla kunnanvaltuutettuja on 21 – yksi sataa vesantolaista kohti. Helsingin kaupunginvaltuustossa jäseniä on 85 – yksi 7.553 asukasta kohti. Kun Vesannon kaltaisessa pienessä maaseutukunnassa kaikki tuntevat kaikki, on aivan varmaa, että jokainen tuntee ainakin yhden kunnanvaltuutetun paremmin kuin hyvin. Olet varmaan kuullut puhuttavan lähidemokratiasta. Se tarkoittaa sitä, että suurten kaupunkikeskusten ohella myös reuna-alueille tulisi antaa vaikutus- ja päätösvaltaa. Vesanto on (ihan vähän karrikoiden) pelkkää reuna-aluetta ja täällä kuntatasolla tapahtuva yhteisten asioiden hoito ja päätöksenteko on lähidemokratiaa aina. Kun lähes jokainen vesantolainen tuntee lähes jokaisen kunnallispoliitikon ja ihan jokainen tuhtee jonkun kuntapäättäjistä hyvin, on jokaisella kuntalaisella ihan aito ja oikea mahdollisuus vaikuttaa.

Usein arvellaan, että kuntapäättäjät tekevät vääriä, huonoja tai tyhmiä päätöksiä. Kukaan ei kuitenkaan varmasti ole lähtenyt ehdolle kunnanvaltuustoon tai toimimaan muissa päättävissä elimissä siksi, että haluaisi tietoisesti viedä asioita huonoon tai entistä heikompaan suuntaan. Taatusti kaikki kuntalaiset – myös kunnallispoliitikot – haluavat omalle kotikunnalleen ja sen asukkaille hyvää. Kun arvellaan, etteivät ”ne” mistään tiedä eivätkä ymmärrä, on jokaisen kuntalaisen syytä katsoa peiliin. Eivät kuunnanvaltuustossa, kunnanhallituksessa tai lautakunnissa asioita miettivät ja niistä päättävät varmaankaan tiedä, mitä missäkin kahvipöydässä tuumaillaan. Mutta heille voi kertoa asioista, kysyä kysymyksiä ja nostaa esiin uusia näkökulmia. Tämä on varmasti monin verroin helpompaa pienessä kunnassa kuin suuressa kaupungissa.

Päättäjät joutuvat päätöksiä tehdessään ottamaan huomioon talouden realilteetit. Myös laillisuuden ja hyvän hallinnon vaatimuksia tulee noudattaa. Ei mielivaltaisesti voi toimia. Eivät asiat aina mene, niinkuin yksittäinen päättäjä haluaisi. Eikä jokaisen kaikkia toiveita aina voida täyttää. Kuntapäättäjien tulee perehtyä asioihin ja ottaa niistä selvää. Monessa kohtaa on kuitenkin olemassa tietoa ja osatekijöitä, joita ei osata huomioida. Joskus ymmärrys ei vaan riitä. Mutta pienessä kunnassa kuntalaisilla on oivallinen mahdollisuus olla mukana hommassa jakaen tietoaan, kertoen kokemuksistaan, näkemyksistään ja mielipiteistään ja nostaen esiin omia näkökulmiaan. Tyytymätön nurina ja kiroilu hämärissä nurkissa on useimmiten turhaa. Sen sijaan avoimella ja rehdillä keskustelulla – joskus kiivaalla väittelylläkin – monessa asiassa saattaa löytyä uusia hyvinkin merkittäviä seikkoja, jotka saattavat olla ratkaisevia silloin, kun päätöksiä sorvataan.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että etenkin tämän kaltaisessa kunnassa olisi yhteistä tahtoa viedä yhteisiä asioita yhdessä fiksuun suuntaan. Luulisi, että jos joku asia mieltä painaa tai askarruttaa, sille tutulle päättävissä elimissä toimivalle naapurille, sukulaiselle tai kyläläiselle olisi helppo mennä juttelemaan. Varmaa on, että jos johonkin asiaan muutosta haluaa, se tapahtuu varmemmin siten, että aukaisee suunsa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuin siten, että jupisee yksin omassa nurkassaan.

Pienen tauon jälkeen

On päässyt vierähtämään tovi edellisestä blogauksesta. Tässä kohtaa pitää varmaan sanoa, että on ollut muuta kiirettä. Siihen kai sitä yleensä vedotaan.

Mutta kyllä tässä oikeasti on puuhaa ollut. Juuri kun hetken orientoiduin siihen, että kesän voi ottaa rennommin, sain töitä. Niin sanottu kesäloma jäi parin viikon huokaisun mittaiseksi, mutta siitä en todellakaan ole harmissani. Kuntapolitiikka ja muut luottamushommelit ovat myös vieneet läjäpäin aikaa ja energiaa loppukesän ja alkusyksyn aikana. Mutta kaipa niidenkin rientojen tiimoilla alkaa rytmi löytyä.

Kova urakka on ollut opiskeluprojektin loppukirin kimpussa häärääminen. Opinnäytetyötä on sorvattu, sahattu, porattu ja höylätty. Välillä on ollut hiki hatussa ihan kirjaimellisesti – milloin tuskanhiki ja milloin ihan tavallinen. Työn aiheenahan oli Kuntoutus- ja palveluohjaus tulevissa sote-maakunnissa – siis monessa mielessä aika lailla ”kuuma peruna”. Urakka oli työläs eikä sitä helpottanut nopeat ja toistuvat käänteet valtakunnanpolitiikassa. Työ paisui varsin laajaksi (lue: lähti vähän lapasesta), mutta valmista lopulta tuli. Tuotos on luovutettu tarkastettavaksi ja arvioitavaksi – ja nyt sitten vaan odotellaan. Iso kiitos Tampereelle Kuhmosen Ilonalle, jonka kanssa yhdessä ollaan työtä väännetty, sekä työtä ohjanneille Tepolle ja Kristiinalle. Ja kyllä tässä kohtaa on syytä isosti kiittää kaikkia opiskelutovereita sekä JAMK:n hyvinvointiyksikön opetushenkilöstöä. Vähän epätodelliselta tuntuu, että tässä vaiheessa elämänuraa tuollainen iso revohka alkaa olla pian taputeltu. Oudolta tuntuu jo sekin, ettei enää tarvitse aamulla ani varhain käynnistää konetta ja alkaa kiireellä miettiä, mitä oppimistehtävää tänään tehtäisiin.

Kuntapolitiikankin saralla on touhua ja tohinaa ollut ihan riittämiin. Uudet kunnanvaltuustothan aloittivat toimikautensa kesäkuun alussa. Siitä lähtien on ollut kalenterissa jos jonkinlaista kokousta, palaveria, neuvonpitoa, koulutusta, seminaaria, tapaamisia ja vaikka mitä. Tästäkään en ole pahoillani. Sitä saa, mitä tilaa – ja kun on leikkiin lähtenyt, pitää käsille koota parhaat saatavilla olevat lelut ja leikkiä sata lasissa. Mutta näistä kirjoittelen pala palalta tuonnempana lisää.

En siis ole minnekään kadonnut. Jatkan näkemysten ja ajatusten jakamista päivän polttavista asioista tai sitten muuten vaan merkittävältä tuntuvista ilmiöistä – omakohtaisista ja ylesemmistä. Virtaa kintaissa edelleen riittää ja järkikin ainakin jollain tasolla toimii – ajoittain.

Ai niin. Täytin muuten tuossa kuukausi sitten 50 vuotta. Puoli vuosisataa on takana tietä, jolla mutkia, kuoppia ja kiviäkin on riittänyt. Eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan ole puuttunut. Varmaksihan sitä ei tiedä, mutta uskaltaisin kyllä veikata, että puolimatkan krouvi on joka tapauksessa ohitettu. Matka jatkuu – saa nähdä, onko tie yhtään tasoittumaan päin. Oikeastaan en ainakaan vielä toivo, että liian tasaiseksi käy…

Jätän nyt tästä sen standardin mukaisen lopetuksen pois. Mutta näillä aatoksilla peliä jatketaan – päätyyn asti!

Keski-ikäinen monimuoto-opiskelija

Jäin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa elämässäni virallisesti työttömäksi. Takana oli pitkä polku työelämässä. Olin tehnyt vaikka mitä teollisuudessa, raksalla, koulumaailmassa, järjestötehtävissä, kaupan alalla, ravintola-alalla… ja jotain varmaan jäi mainitsemattakin. Viimeiseen 15 vuoteen on mahtunut paljon pätkätöitä, osa-aikatöitä, epätyypillisiä töitä – usein paria kolmea hommaa samanaikaisesti.

Katselin hetken taakse jäänyttä taivalta ja aloin pohtia, miten vietän jäljellä olevat kaksi vuosikymmentä työikäisen elämää (jos luoja suo ja elämme). Joutenolo ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja aloin vakavasti pohtia, josko vielä vanhoilla päivillä koulun penkille. Lyhyen tuumailutauon jälkeen ryhdyin suorittamaan opintojaksoja Jyväskylän avoimessa ammattikorkeakoulussa. Kuntoutuksen ohjaajan (AMK) tutkinto alkoi tuntua hienolta mahdollisuudelta yhdistää työssä, harrasteissa ja yleensäkin elämässä kertynyttä osaamista sekä mielenkiinnon kohteita.

Hain opiskelupaikkaa ja tulin hyväksytyksi Jyväskylän AMK:n kuntoutuksen ohjaaja –tutkinto-ohjelmaan. Silloin – syksyllä 2015 – lähti rytinällä käyntiin projekti, joka nyt on loppusuoralla. Hain työttömänä tukea omaehtoiseen opiskeluun työttömyysetuudella, ja se minulle myönnettiin. Asetin heti päämääräkseni saada projektin valmiiksi 24 kuukaudeksi myönnetyn etuusajan puitteissa, mikä tiesi aikamoista urakkaa. Olin suorittanut avoimen AMK:n tutkintoon sisällytettäväksi sopivia opintoja 40 opintopisteen verran ennakkoon, mikä helpotti hommaa vähän. Siitä huolimatta 170 opintopistettä kahdessa vuodessa – 85 opintopistettä vuodessa – on pajon.

Matkan varrella olen moneen kertaan päätynyt pitämään itseäni mielenvikaisena. Vanhana äijänä koulun penkissä ehkä luomassa uutta uraa. Vaikka ajatus tuntuu hullulta, ei se nykypäivänä sitä ole. Yhä suurempi osa korkeakouluopiskelijoista on aikuisopiskelijoita, jotka joko jatkokouluttautuvat tai hakevat opiskellen kokonaan uutta paikkaa työmarkkinoilla. Elinikäisestä oppimisesta on puhuttu vuosikymmenet, mutta nyt aletaan hiljalleen ymmärtää, että vauhdilla muuttuva maailma ja työelämä vaatii osaamisen päivittämistä, valmiutta oppia jatkuvasti uutta sekä halua ja intoa pysyä ”ajan hermolla”.

Kuten sanottu, projekti on loppusuoralla. Kaikki opinnot on tehty ja opinnäytetyö on hyvällä alulla ja valmistuu kesän kuluessa. Vain yksi harjoittelujakso puuttuu opintorekisteristä. Olen viettänyt viimeiset kaksi vuotta enimmäkseen istuen ranteet työpöydän reunalla. Olen tehnyt pitkää päivää niin arkena kuin sunnuntainakin. Olen kahlannut läpi melkoisesti kirjallisuutta ja ahminut tietoa. Olen kirjoittanut muistiinpanoja, oppimistehtäviä, raportteja ja muita tuotoksia läjäpäin. Olen istunut luennoilla sekä kotona luurit päässä verkko-opintojen, lukemattomien Skype-palaverien ja tiimityöskentelyn merkeissä. Ja ”normaalin” opiskelun ohessa olen ollut mukana monenlaisissa isommissa ja pienemmissä projekteissa – mm. uusien opsikelijoiden vertaistutorina sekä Kuntoutussäätiön ja JAMK:n yhteisessä Kuntoutuksen prosessikiihdyttämössä. Olen oppinut hurjasti uutta. Olen saanut tutustua moniin hienoihin ihmisiin. Olen verkostoitunut. Ja varmasti olen tällä matkalla muuttunut ja kasvanut ihmisenä.

Vaikka monimuoto-opiskelu ”vanhoilla päivillä” on haastavaa, ovat opinnot edenneet hyvin ja vauhdilla. Olen moneen kertaan yllättänyt itsenikin ja olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Olen saanut paljon ja olen saanut olla myös jakamassa muille. Hermoja – niin omia kuin muidenkin – on koeteltu moneen kertaan. Väsymystäkin on ollut. Kotiaskareet ja monet muut puuhat ovat siirtyneet kerta toisensa jälkeen tuonnemmas. Kotona vaimokin on saanut liian vähän huomiota. Mutta tämä matka on ollut hieno ja antoisa. Valmistun ja saan tutkintotodistukseni tulevan syksyn aikana. Uskon, että minulla on meillä – elämällä ja minulla – on toisillemme vielä paljon annettavaa!

Motto: ”Jos se olisi helppoa, sitä tekisi kaikki!”

Niin – nämä kirjoituksethan pitää aina lopettaa… Sehän tässä on vähän ollut sellaisena punaisena lankana. Joten lopetetaan nyt tämänkin.

Sitä minä vaan, että…

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että itseensä ja omaan osaamiseensa panostaminen nähtäisiin kannattavana sijoituksena. Monet meistä ovat kuulleet sanottavan, että menestyvät yritykset investoivat silloin, kun hiljainen aika. Näin ne valmistautuvat tulevaan ja ovat iskukykyisiä silloin, kun markkinat alkavat taas vetää. Minusta tämä ajatus toimii aika hyvin yksilötasollakin. Jos ja kun palkkatyötä ei ole tarjolla, sitä pitää jostain yrittää tehdä. Jos sitä ei hakemallakaan löydy, on hyvä miettiä, miten voisi fiksusti investoida itseensä siten, että jatkossa oma markkinarako työelämästä löytyy. Joutenolo ja syrjään jääminen on monin verroin huonompi vaihtoehto.

Äänestäisinkö sittenkin?

”En varmasti äänestä. Ikinä en oo äänestäny”.
No miksi?
”No ei siellä kellään mitään järkee oo. Sama jaarittelu ja touhu vaan jatkuu”.
No eikö sinne kannattais sitten äänestää uusia ihmisiä?
”Aina ovat päättäneet päin helvettiä. Ei siellä kukaan mistään ymmärrä. Ja jos joku ymmärtää, ei se niille siellä mitään mahda”.

Moni kokee vaaleissa äänestämisen kansalaisoikeudekseen – jotkut jopa velvollisuudekseen. Asian toisin näkeviäkin on paljon. Äänestysprosentti eduskuntavaaleissa on ollut edellisissä vaaleissa 70 prosentin ja kuntavaaleissa 60 prosentin paikkeilla. Tämä tarkoittaa sitä, että eduskuntavaaleissa kolme ja kuntavaaleissa neljä kymmenestä jättää äänioikeutensa käyttämättä.

Kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan kahvipöydissä ja baaritiskeillä, nousee jatkuvasti esiin se, että kansalaiset ovat tyytymättömiä politiikkaan, poliitikkoihin, puolueisiin ja ylipäätään vallitsevaan asiain tilaan päätöksenteossa. Vaalien alla käytävää keskustelua kyllä seurataan. Vaalilupaukset muistetaan, samoin kuin se, että niitä ei sitten vaalien jälkeen pidetty. Kuitenkin useimmat niistä, jotka äänestävät, äänestävät kerta toisensa jälkeen samaa puoluetta tai samaa tuttua naamaa. Ja ne, jotka eivät ole äänestäneet, eivät edelleenkään äänestä. Ollaan tyytymättömiä ja halutaan muutosta, mutta silloin, kun asioihin voitaisiin vaikuttaa, toimitaan, kuten ennenkin – tai ollaan toimimatta.

Kaikilla täysi-ikäisillä suomalaisilla on oikeus äänestää vaaleissa. Siis oikeus – ei velvollisuus. Maassamme ihmisillä on vapaus valita, mitä puoluetta tai ketä henkilöä äänestää. Samoin meillä on vapaus jättää äänestämättä. Äänioikeuden käyttäminen ei ole pakollista.

Minulla on sellainen tunne, että yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat kansalaisia laajasti. Hallituksen politiikasta, sote-uudistuksesta ja hävittäjähankinnoista puhutaan. Samoin tuulivoima, koulujen sisäilmaongelmat, päivähoito, teiden kunto, kirjaston palvelut, liikuntapaikkojen hoito ja ravitsemusliikkeiden aukioloajat herättävät suuria tunteita. Kunnan ja valtion rahankäyttöä päivitellään ja vanhusten hoivasta kannetaan huolta. Kyllä nämä asiat ovat tavalla tai toisella lähellä meitä kaikkia. Ja monen mielestä moni asia on suomeksi sanottuna päin helvettiä. Tästäkin huolimatta vaalien aikaan toimitaan – tai ollaan toimimatta – kuten aina ennenkin.

Itsekin olen aina ollut kiinnostunut monista yhteiskunnan ilmiöistä ja kansalaisia koskevista asioista. Olen myös aktiivisesti asioista keskustellut ja ottanut kantaa. Monia älyttömyyksiä olen moittinut ja monen asian kohdalla arvellut tietäväni, miten pitäisi menetellä. Näiden nyt meneillään olevien kuntavaalien alla aloin entistä vakavammin miettiä, että kentän laidalla huutelu aitaan nojaillen ei riitä. Ajattelin, että kun kerran vaihtopenkiltä olen neuvoja heitellyt ja tuomaripeliä arvostellut, nyt on aika pukea pelipaita päälle, ja olla käytettävissä – joko maalintekijän tai pakin roolissa – jos äänestäjät niin tuumaavat.

Pienessä kotikunnassani Vesannolla viime vaaleissa 21 valtuustopaikasta 15 sai Keskusta. Pienessä maaseutupitäjässä Keskustalla on vahvat perinteet ja vahva asema. Hyvä niin. Ei perinteissä mitään vikaa ole eikä paikallisissa keskustalaisissa kuntapäättäjissäkään. Kuitenkin näen, että demokratian kannalta on hyvä, että vaihtoehtoja on tarjolla. Pienen kunnan asioita pisäisi voida hoitaa puoluekannoista riippumatta hyvässä yhteistyössä. Tärkeää olisi kuitenkin se, että kun asioita valmistellaan ja keskusteluja käytään, esiin nousisi monipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä eri näkökulmista. Kun yhdellä ryhmittymällä on kuntapolitiikassa yli 2/3 enemmistö, on vaarana, että vähemmistössä olevien näkemykset jäävät huomiotta. Jos vielä suurimman ryhmän sisällä ohjaksia vetelee muutama vahva persoona, saattaa joissakin asioissa olla sanelupolitiikka aika lähellä. En väitä, että meillä Vesannolla näin olisi, mutta nykytilanne saattaa tämän mahdollistaa. Kunnan päätöksentekijöiden joukkoon tarvitaan erilaisia näkemyksiä ja asioiden puntarointia erilaisten kuntalaisten näkökulmasta. Ennen muuta tarvitaan ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita asioista sekä valmiita kuuntelemaan, ottamaan asioista selvää ja laittamaan itsensä likoon.

Varmasti meillä Keskusta säilyttää vahvan asemansa näidenkin vaalien jälkeen. Ihan hyvä olisi, jos muiden puolueiden listoilta tulisi valituksi sen verran moni, että puntit edes jossain määrin tasoittuisivat. Hienoa on se, että kuntavaaliehdokkaita Vesannolla on sentään kuudesta eri puolueesta yhteensä neljäkymmentä. Hyviä ehdokkaita ja valinnan varaa siis löytyy.

Vesannolla – kuten monessa muussakin pienessä maaseutukunnassa – äänestysaktiivisuus ennakkoäänestyksen aikana on valtakunnallisesti vertaillen parasta a-luokkaa. Nyt, kun ennakkoäänestys on taputeltu, jo neljä kymmenestä äänioikeutetusta on äänensä antanut. Tämä tarkoittaa aiempien vaalien äänestyskäyttäytymisen mukaan sitä, että niistä, jotka aikovat äänensä antaa, kaksi kolmesta on homman jo hoitanut. Minä toivon, että varsinaisena vaalipäivänä äänestyspaikalla käy kuhina ja äänestysprosentti Vesannolla nousee ennätyskorkealle. Pienessä kunnassa jokaisella äänellä on aidsti merkitystä.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että pienen kunnan pienessä porukassa olisi kiinnostusta yhteisiä asioita kohtaan. Luulisi, että kun ”kaikki tuntee kaikki”, sillä, keitä yhteisiä asioita junailemaan valitaan, olisi merkitystä. En minä ole mikään kenellekään sanomaan, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta pitäisi äänestää. Mutta äänestämään minä silti kaikkia kehotan. Äänestäminen kannattaa, sillä ”nukkuvien puolueella” ei Vesannolla(kaan) näissä(kään) vaaleissa ole yhtään ehdokasta.

Minä aion äänestää – itseäni! Sen verran uskon siihen, että minulla on kotikuntani päätöksentekoon ja asioiden hoitoon annettavaa. Muuten en olisi ehdolla.

Palaako sote-soppa pohjaan?

Meneillään olevien kuntavaalien yhteydessä on puhuttu siitä, kuinka sote- ja maakuntauudistus muuttaa kuntien ja kuntapäätäjien roolia. On vallinnut suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen siirtyy kaikkinensa maakuntien kontolle vuoden 2019 alussa. Kuitenkin on syytä muistaa, että uudistusta koskeva lakipaketti on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Sitä ei vielä ole lyöty lukkoon. Kaikki puolueet ovat kuntavaalikampanjoissaan toitottaneet sitä, mitä tärkeitä asioita kunnan päätettäväksi ja hoidettavaksi jää sote-uudistuksen toteuduttua. Suunniteltuun muutokseen on kuitenkin aikaa lähes puolet vaalikaudesta, eikä tämä keikaus tapahdu itsestään kertaheitolla. Juuri nyt näyttää siltä, että asia on kaikkea muuta kuin taputeltu.

Jatkossa kunnan keskeisimmät tehtävät liittyvät varhaiskasvatukseen ja opetukseen, kuntalaisten hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen, liikunta-, kulttuuri- ja sivistyspalveluihin, kaavoitukseen ja asuinympäristöön sekä elinvoiman ja yrittäjyyden kehittämiseen. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita, joiden parissa askaretta taatusti riittää. Päättäjiltä vaaditaan kuitenkin edelleen myös sote-osaamista – ymmärrystä sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaisuudesta sekä niiden järjestämisestä ja tuottamisesta.

Sanottakoon, että minä toivon sydämestäni, että sote-uudistus saataisiin vihdoin toteutettua. Asiaa on vatuloitu vuodesta toiseen ihan liian kauan. Ensin yhdistettiin kiireellä kuntia, että palvelujen tuottamiseen saataisiin leveämpiä harteita. Sitten alettiin tuumia, että palvelut pitää järjestää kuntaa suuremman organisaation toimesta. Monet asiantuntijat pitivät 5-6 sote-alueen mallia toimivuuden ja kustannustehokkuuden kannalta parhaana. Lopulta kuitenkin päädyttiin siihen, että sote-hommat hoituvat jatkossa vahvojen maakuntien toimesta. Tätä kuviota nyt sitten koitetaan kokoon kursia valinnanvapauksineen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatioineen.

Sote-uudistuksesta ja valinnanvapauden toteuttamisesta hallitus on kerännyt ja saanut läjäpäin lausuntoja monen tason toimijoilta. Vähän ennen helmikuun puoliväliä valtioneuvoston kansliassa toimiva riippumaton ja itsenäinen laisäädännön arviointineuvosto arvioi lausunnossaan, että sote-uudistuksen vaikutusten arviointi on vaikeaa, kun kaikesta asiaan liittyvästä ei vielä ole harmainta hajuakaan. Neuvosto kehoitti hallitusta vielä pohtimaan uudistuksen vaikutuksia yhdenvertaisuuteen, palvelujen laatuun ja saatavuuteen sekä kansalaisten hyvinvointiin. Esitetyn rahoitusmallin (valtion täysi rahoitus) riskejä ja mahdollista menojen kasvua ei ole pohdittu. Myöskään uudistuksen siirtymävaiheen kustannuksia ja uudistuksella saatavia säästöjä ei ole riittävästi kyetty esittämään. Vaihtoehtoisia malleja uudistuksen tavoitteisiin pääsemiseksi ei myöskään ole pohdittu, ei riittävässä määrin myöskään vaikutusten jälkiseurantaa. Aiottuun valinnanvapausmallin suhdetta perustuslakiin on pohdittu valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin yhteydessä. Esityksen hyväksyttävyyden on sanottu edellyttävän sitä, että lainsäädäntö turvaa yhdenvertaisella tavalla kaikille oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä mahdollisuuden olla väestön hyvinvointia ja terveyttä edistävien toimenpiteiden piirissä. Tosiasialliset vaikutukset yhdenvertaisuuteen valtakunnallisesti ja eri väestöryhmien kesken ovat vielä arvailujen varassa.

Sote-uudistukseen liittyy vielä valtavasti avoimia kysymyksiä ennen muuta liittyen rahoitukseen, valinnanvapauden toteutukseen ja yhtiöittäiseen liittyen. Ei ole vielä olemassa selkeää tietoa siitä, miten nyt julkisella sektorilla perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon tehtävissä työskentelevää osaavaa henkilöstöä tullaan kohtelemaan. Palveluja tarvitsevat ihmisethän eivät mihinkään häviä – eivätkä myöskään työpaikat. Miltä osin tullaan soveltamaan liikkeenluovutuksen periaatteita ja turvaamaan henkilöstön asema vanhoina työntekijöinä? Turvataanko työsuhteiden säilyminen – ja jos turvataan, kuinka pitkäksi aikaa? Hämärän peitossa on myös se, kuinka kuntien nyt omistamille kiinteistöille käy. Rakennukset palelujen tuottamiseen tarvitaan jatkossakin, mutta lunastavatko maakunnat ne itselleen noin vain? Monesti kiinteistöjä on remontoitu ja remontteja on rahoitettu velkarahalla. Jäävätkö velat kunnille jos kiinteää omaisuutta ”sosialisoidaan” maakunnille? Ei kai sentään…

Yksi keskeinen sote-uudistuksen tarkoitus on sosiaali- ja terveyspalvelujen hallinnollinen yhdistäminen. Terveyspalvelujen järjestämisestä puhutaan paljon, mutta sosiaalihuollon ja sosiaalipalvelujen osuus uudistuksessa ja sen valmistelussa näyttää jääneen sivuosaan. Tämä puoli kokonaisuudesta on kuitenkin hyvin merkittävä. Kattaahan sosiaalihuolto mm. lastensuojelun, perhetyön, kehitysvammaisten erityishuollon (asuminen, päivätoiminta jne.), ikääntyneiden palveluasumisen ja monta muuta osa-aluetta. Kunnissa tämä kokonaisuus on juuri se näkyvin ja eniten resursseja vaativa pala sote-kakkua – siis huomattavasti suurempi kuin varsinaiset terveyspalvelut. Tuntuu käsittämättömältä, että uudistuksesta puhuttaessa sosiaalihuollon osuus tuntuu unohtuneen lähes täysin.

Valinnanvapausmallin ja koko sote-uudistuksen toteuttamisaikataulua on kritisoitu voimakkaasti. Lakipaketti on ollut kunnissa, kuntayhtymissä, maakunnissa ja monilla muilla toimijoilla lausuntokierroksella. Hyvähän lausuntoja olisi antaa, jos tarkalleen tiedettäisiin, mistä lopulta on kyse. Mutta kun ei edelleenkään monilta osin tiedetä. Viimeeksi eilen (6.4.2017) Ylen verkkosivuilla uutisoitiin Tampereen yliopiston hallintotieteen professori Jari Stenvallin epäilyksistä. Hallitus lupasi valinnanvapuslakiin puolen vuoden jouston vuodenvaihteen 2019 molemmin puolin. Stenvallin mukaan tämä ei ongelmia poista. Uudistuksen toteutukseen tarvitaan joustoja ja siirtymäaikoja. Viittä erilaista mallia valinnanvapauden toteuttamiseksi on alettu kokeilla tänä talvena. Ripeimmin käynnistyneistä kokeiluista on nyt siis parin kuukauden kokemus. Voi olla, että vähän pidemmän ajan kokemuksia tarvittaisiin, jotta oikeanlaisia päätöksiä osattaisiin tehdä.

Kaiken kaikkiaan sote-soppaa koitetaan nyt keittää liian kovalla tulella. Kun kiireessä tehdään, saattaa keitos palaa pohjaan. Hosumalla harvoin tulee hyvää jälkeä. Oma villi veikkaukseni on, että hankkeen mahdottomuus lopulta tunnustetaan, ja aikatauluja venytetään merkittävällä tavalla. Vaikka kaikki menisi hallituksen suunnitelmien mukaan, sote-osaamista ja -ymmärrystä tarvitaan kuntien päätöksenteossa vielä kaksi vuotta – siis puolet vaalikaudesta. Saattaa olla, että kunnissa pohditaan sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä asioita vielä kauan vuoden 2019 ensimmäisen päivän jälkeenkin. Kävi niin tai näin, uudistukseen tulee kunnissa osata ja kyetä valmistautumaan huolella ja ripeään tahtiin. Isot yksityiset toimijat ovat aloittamisen muuttuvaan toimintaympäristöön ja markkinatilanteeseen kauan sitten. Näin pitääkin toimia. Monin paikoin voi käydä niin, että tässä myllerryksessä moni nykyinen kunnallinen toimija jää jalkoihin.