Säästää pitää – mutta leikata ei saa!

Viime kesästä lähtien yksi kuumana puheenaiheena ja lööppien kestosuosikkina ovat olleet maan hallituksen suunnittelemat ja tekemät säästöt ja leikkaukset. Vielä viime vuoden keväällä kaikki puolueet olivat sitä mieltä, että valtion ja kuntien menoista on pakko tinkiä. Samoin oltiin yksimielisiä siitä, että suomalaisten yritysten kilpailukykyä on pyrittävä parantamaan remontoimalla työn hintaan vaikuttavia tekijöitä ja kehittämällä työmarkkinoita joustavampaan ja jouhevammin toimivaan suuntaan. Merkille pantavaa on se, että vaalikeväänä gallupien ja mielipiteitä mittaavien kyselyiden perusteella kansan syvissä riveissä tunnuttiin olevan samoilla linjoilla. Kahvipöytäkeskusteluissa oltiin yleisesti huolestuneita Suomen julkistalouden jatkuvasta ja vauhdikkaasta velkaantumisesta ja työttömyyden kasvusta. Keinoja ja konkreettisia toimia odotettiin, toivottiin ja suorastaan vaadittiin isoon ääneen. Edellinen hallitus pyrki tekemään uudistuksia ja kääntämään Suomen syöksykierrettä vaakalennon kautta uuteen nousuun. Yritys toisensa jälkeen karahti kiville ja hallitusta moitittiin isoon ääneen saamattomuudesta.

Kansan muisti – ja eritoten poliitikkojen todellisuudentaju – on lyhyt ja valikoiva. Vaalien jälkeen – kun hallitus saatiin kasaan – alkoi tapahtua. Alettiin puhua yhteiskuntasopimuksesta, työelämän pelisääntöjen uudistamisesta ja säästötoimista. Ja samalla alkoi h….tinmoinen huuto, itku ja hammasten kiristely. Yhteiskuntasopimusta ei syntynyt. Sopu ei ollut lähelläkään. Kun julkisten menojen tasapainottamista alettiin pukea numeroiksi ja konkreettisiksi toimiksi, alkoi vastalauseiden myrsky. Ei lasten päivähoitoon voi koskea. Koulutuksesta leikkaaminen on omaan jalkaan ampumista. Opiskeilijoiden tukiin ei saa koskea. Työttömyysetuudet on jätettävä rauhaan. Lapsiperheiden etuuksiin tai päivähoitomaksuihin kajoaminen on törkeää. Työssäkäyvien sairasajan palkat, ylityö- ja arkipyhäkorvaukset sekä pitkät lomat ja lomarahat ovat ansaittuja etuuksia, joista tinkiminen on duunarin sortamista. Ja ihan kamalin ajatus on se, että eläke-etuuksia ei koroteta niin paljon kuin pitäisi.

Istuva hallitus – siis Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten muodostama poppoo – näyttivät ottavan homman tosissaan ja lähtivät hallitusohjelmassaan siitä, että tehdään työtä käskettyä. Säästötoimia listattiin yli 4,5 miljadrin edestä. Kesäkuun alussa uutisoitiin (HS 1.6.2015), että suunnitelluista säästöistä 18 % kohdistuu julkisiin palveluihin ja hallintoon, 16 % koulutuksen järjestäjiin, 15 % eläkeläisiin ja ikääntyneisiin, 15 % lapsiperheisiin, 8 % ulkomaille suuntautuviin mm. kehitysyhteistyömenoihin, 8 % opiskelijoiden etuuksiin ja 5 % yritystukiin. Valtionvarainministeriön vaikuttavuusmuistiossa todettiin, että säästötoimet kohdistuvat väestöryhmistä eniten eläkeläisiin ja ikääntyneisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja (muihin) sosiaaliturvaa käyttäviin. Oppositio – etunenässä hallituksesta ulos jäänyt SDP puheenjohtansa Antti Rinteen suulla nosti älämölön. Pieni- ja keskituloisten sekä yhteiskunnan heikompiosaisten etuuksiin kajotaan ja lompakolle mennään. Ay-liike kaatoi yhteiskuntasopimuksen. Kaikki mököttivät, valittivat ja kauhistelivat. Alettiin puhua työelämää koskettavien pakkolakien valmistelusta. Sipilän hallitus tuumi, että hallitusohjelman mukaisiin toimiin on ryhdyttävä – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla – tykättiin tai ei. Matkalla kelkka on kääntynyt ja mieli muuttunut useaan otteeseen. Valmistelu on ollut monen asian kohdalla hätäistä ja jopa vaillinnaista. Edellistä hallitusta moitittiin saamattomuudesta, ja nykyistä siitä, että tehdään liikaa ja liian kovalla kiireellä. Suo siellä – vetelä täällä.

Avainkysymys kuuluu: miksi Suomen julkisyhteisöt velkaantuvat jatkuvasti hurjaa vauhtia? No ihan siitä samasta syystä, mikä saa tavallisen pulliaisenkin velkaantumaan. Menot ovat tuloja suuremmat. Velkaantumiseen on kaksi mahdollista lääkettä. Joko menojen pitää pienentyä tai sitten tulojen lisääntyä. Tai no – onhan kolmaskin vaihtoehto. Se, että molemmat edellä mainitut tapahtuvat samalla kertaa. Mistä julkistalous sitten tulojaan voi kasvattaa? Julkisyhteisöjen tulot ovat pääosin verotuloja. Verotuksen kiristäminen – siis kokonaisveroasteen nostaminen – ei enää ole vaihtoehto. Kaikki suomalaiset lienevät yhtä mieltä siitä, että meitä verotetaan riittävästi – useimpien mielestä liikaa. Veroasteen nostamisen ohessa toinen tie verotulojen lisääntymiseen on se, että verotettava kakku kasvaa. Toisin sanoen se, että työssäkäyviä on enemmän, yritykset tekevät parempaa tulosta – eli siis se, että talous kasvaa. Tätähän on odoteltu viimeiset seitsemän vuotta, ja vasta nyt aletaan pikku hiljaa ymmärtää, että tämän varaan ei yksinkertaisesti voida laskea. Taloudessa liikkuva rahamäärä ei ole lisääntynyt. Toivossahan on toki hyvä elää, mutta minkäänlaista konkreettista merkkiä, saati varmuutta, taantuman kääntymisestä nousukaudeksi ei ole näköpiirissä.

Talouden tasapainottamisen keinoksi jää siis menoista tinkiminen – suun säkkiä myöten laittaminen. Useimmat kansalaisista ovat tähän asti edelleenkin yksimielisiä. Mutta sitten eteen tulee hankala kysymys. Mistä voidaan säästää? Ymmärtääkseni säästäminen on mahdollista sieltä, mihin rahaa kuluu – sieltä, missä menot ovat suuret.

Julkistalouden menoista lähes puolet (43,8 % vuonna 2014) menee sosiaaliturvan rahoittamiseen. Sosiaaliturvan menot myös kasvavat julkisista menoista kovinta vauhtia, mikä johtuu työttömyyden kasvusta ja väestön ikääntymisestä. Terveydenhuolto ahamaisi vuonna 2014 julkisyhteisöjen menoista 14,3 % ja koulutus 11 %. Nämä edellä mainitut kattavat siis n. 70 % julkisyhteisöjen kokonaismenoista. Yleiseen hallintoon julkisista menoista kului vuonna 2014 14,3 % ja elinkeinoelämän edistämiseen 8,3 %. Nyt siis ollaan jo reippaasti yli 90 %:ssa kokonaismenoista. Muut menot – siis esimerkiksi puolustus (2,4 %) ja yleinen järjestys ja turvallisuus (2,3 % 2014) ovat kokonaisuuden kannalta varsin marginaalisia.

Edellä olevasta numeroleikistä käy selväksi, että valtaosa julkisista menoista käytetään palvelujen tuottamiseen ja etuuksien kustantamiseen niille, jotka niitä ihan oikeasti tarvitsevat. Suurimman osan yhteisestä verovaroista kertyvästä kakusta käyttävät lapsiperheet, työttömät, eläkeläiset, sairaat ja vähävaraiset. Tämä tulonsiirtoina tunnettu tosiasia on luonnollisesti keskeinen julkisen talouden tarkoitus ja tehtävä. Mutta millä ihmeen matematiikalla merkittäviä säästöjä voisi mistään muualta saada aikaiseksi? Eihän sieltä voi kovin paljoa säästää, missä rahaa ei kovin paljoa käytetä. Tai no – tietysti voi. Lopetetaan pariksi vuodeksi rahan työntäminen vaikkapa puolustusministeriöön (n. 2,9 mrd. € 2016) ja sisäministeriöön (n. 1,7 mrd. €). Eihän puolustusvoimilla, poliisilla ja tullilla ole niin väliä – etenkään näin rauhan aikana tällaisessa vakaassa ja rauhaisassa tilanteessa – eihän? Ministerien, kansanedustajien, kunnanjohtajien ja valtion tai kuntien korkeiden virkamiesten isot palkat toki meitä pers’aukisia harmittavat. Nämä presidentin ja muiden päälliköiden omaehtoisten talkoisiin osallistumisten merkitys on toki symbolisesti iso, mutta julkisen talouden kokonaisuudessa ne ovat niitä puroista pienimpiä.

Voihan tietysti olla, ettei säästöjä tarvitsisi tehdä ollenkaan. Monet ovat tätäkin mieltä. Minun mielestäni tarvitsee. Suomen julkisen velan määrä sinällään ei vielä ole järkyttävän suuri. Se ei ole katastrofaalinen edes bruttokansantuotteeseen verrattuna. Sen sijaan velan jatkuva kasvaminen on ongelma. Ei meillä olisi huolen häivää, jos tulevaisuuden talousnäkymät olisivat edes vähän valoisammat. Mutta niin meillä kuin koko Euroopassa ja maailmantaloudessa näyttää varsin hiljaiselta. Nousukautta voidaan alkaa ounastella sitten, kun konkreettista piristymistä nähdään maailmalla ja Euroopassa. Mutta kun sitä ei vaan yksinkertaisesti näy. Isossa kuvassa talous taantumineen ja nousukausineen on historiassa aina noudattanut aaltoliiketta. Nyt näyttää siltä, että talouden luonnonlait ovat menneet remonttin, mikä näkyy siinä, että tuo aalto on joko tyystin pysähtynyt tai sitten dramaattisesti hidastunut. Ei nousukauden pelastusta voi loputtomiin odottaa. Kurkkaa vaikka ohesta linkkiä ja ”ajatteleppa ite”.

Sitä minä vaan, että…
… jos säästöjä pitää tehdä, ne kirpaisevat väistämättä niitä, jotka tulevat heikoimmin omillaan toimeen. Todettakoon, että itse kuulun tähän ryhmään. Opiskelen työttömyysetuuden turvin. Ja mistään ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta en ole aikapäiviin edes haaveillut. Että tiedän kyllä, kuinka tunteisiin vetoavaa on, kun joku lupaa säästöjä ilman leikkauksia. Kuitenkin pitää ymmärtää, että tällaisilla lupauksilla on aika heppoisesti katetta tai todellisuuspohjaa. Onneksi vaimolla sentään on vakituinen työ – vaikkakin pienipalkkaisella alalla.

 

Tästä näet Suomen valtion velkaa mittaavan velkakellon…