Yleinen arkistot - Sitä minä vaan, että...

SULLE SALAISUUDEN KERTOA MÄ VOISIN… tai saatanpa olla kertomattakin!

”Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?”, pohdiskeli lauluntekijä pakkaillessaan kassejaan ja miettiessään, mitä kertoisi synnyinmaastaan ja kotiseudustaan ihmisille, joita tulisi maailmalla tapaamaan. Saman kysymyksen äärellä ollaan oltu kunnan viestintätiimissä ja lukuisissa muissa kuntamarkkinointia pohtivissa työryhmissä. Oikeastaan se, mitä me omasta kunnastamme työpaikkana sekä asuin- ja elinympäristönä ajattelemme ja puhumme keskenämme ja muille, on hurjan iso juttu monessakin suhteessa. Ajatuksemme ja puheemme muokkaavat paitsi omaa toimintaamme, myös mielialaa ja tunnelmaa koko vesantolaisessa yhteisössä ja myös kauempana olevien mielikuvissa.

Lauluntekijä jatkaa pohdintaansa: ”Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien…”. Niin – aika usein puhumme kotiseudustamme ja omasta kunnastamme varsin kielteiseen sävyyn. Kahvipöytäkeskustelujen kestosuosikkeja ovat: ”väki vähenee ja rahat loppuu”, ”kuka jää viimeiseksi ja sammuttaa valot”, ”kuoleva kuntahan tämä on” sekä ”ei ne päälliköt ja päättäjät mistään tiedä, ajavat hölmöillä päätöksillään kunnan perikatoon”. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät. Kai se on meihin tehtaalla asennettu, että arvosteluun ja voivotteluun on helppo yhtyä.

”…Tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen!”. Jos oikein hakemalla hakee, kai sitä jotain positiivistakin löytyy, mietti lauluntekijä, ja aloitti kaikille tutun kertosäkeen ylistäen kirkkaan sinistä taivasta, puhtaita vesistöjä, valkoisena hohtavia hankia ja valoisia öitä. Kun Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen julkaistiin vuonna 1972, sai taiteilija joissakin piireissä vihat niskaansa. Moinen kotiseudun ja kotimaan kehuskelu nähtiin poliittisesti arveluttavana, jopa vaarallisena. Ajat ovat tuosta muuttuneet, mutta kyllä moni meistä edelleen katsoo alta kulmien, jos joku oikein yltyy kehumaan, mitä kaikkea hienoa ja hyvää itsellä ja ympärillä onkaan.

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, neuvoi 120 vuotta sitten parikymppinen runoilija Eino Leino – ja hyvin on oppi mennyt perille. Meihin on istutettu syvään ajatus siitä, että jos kokee olevansa onnellinen ja tuntee aihetta tyytyväisyyteen, on se syytä pitää omana tietonaan. Hiljaa mielessään tai omassa pienessä piirissä voi hykerrellä, mutta muille ei sovi hyvää mieltään näyttää. Psykologian emeritusprofessori – onnellisuusprofessoriksikin tituleerattu – Markku Ojanen on kääntänyt neuvon päälaelleen: ”Kell’ onni on, se onnen näyttäköön ja yhdess’ onnest’ nauttikoon”. Ojasen mukaan hyvästä tulee vielä parempaa, kun sitä jaetaan ja kun se on yhteistä.

Se, miten ajattelemme ja mihin uskomme, vaikuttaa tekemiseemme ja tapaamme toimia. Jos mielessämme ja puheissamme olemme valaneet betoniin ajatuksen, että ei tästä mitään tule, homma melko varmasti menee pieleen. Sillä, kiinnitämmekö huomiota enemmän ongelmiin ja epäkohtiin vai onnistumisiin ja mahdollisuuksiin on valtava merkitys. Haasteita riittää – joitakin isoja ja läjäpäin pienempiä – mutta ihan itse me ratkaisemme, jäämmekö päät painuksissa voivottelemaan niitä, vai lähdemmekö yhdessä etsimään niihin ratkaisuja. Omat ajatuksemme ja puheemme vaikuttavat merkittävästi paitsi itseemme, myös muihin, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mielikuvat, joita itse pidämme yllä, leviävät tuttujen ja tutun tuttujen kautta kaikkialle. Ne näkyvät myös niille, jotka täällä muualta käyvät.

Hyvänä esimerkkinä ajattelutavan merkityksestä on Vesannon sijainti kartalla. Meillä on vahva mielikuva, että Vesanto on syrjässä – jossain idässä, Savon korvessa. Ei kuulkaa ole. Itse asiassa olemme keskemmällä, kuin itsekään osaamme ajatella. Otetaanpa Suomen kartta ja vedetään viiva maan leveimmälle kohdalle Ilomantsin Hattuvaaran kylältä idästä Korsnäsiin länteen. Kun sitten katsotaan, missä kohtaa Vesanto sijaitsee, huomataan, että hyvinkin keskellä ollaan. Kun tarkkaan katsoo, koko lailla kaikki löytyy kohtuullisen matkan päästä.

Meillä on paljon hyvää ja monta syytä tyytyväisyyteen. Korona-aikana on opittu arvostamaan tilaa ja väljyyttä, ja sitä meillä riittää. Täällä ei ole pakko olla kenenkään lähellä, ellei varta vasten halua. Moni kaupunkilainen on meille tästä kateellinen, ja haluaisi samaa herkkua itselleenkin. Täällä asuminen on edullista, puhdasta järvivettä on joka puolella ja luontopolut alkavat heti ulko-ovelta. Meillä on myös hyvät ja joustavat palvelut, joissa asioiminen tuttujen ihmisten kanssa on helppoa ja mutkatonta. Kun tänä vuonna on vältelty kaupungin marketteja ja alehalleja, on huomattu, että itse asiassa meillä on omasta takaa koko lailla kaikki tarpeellinen – ja paljon enemmän. Ja mitä ei ole, sen paikalliset yrittäjät useimmiten saavat järjestettyä. Pienessä kunnassa jokaisella on myös mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Talkoohenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä riittää, mistä viimeisimpänä osoituksena innovatiivinen tapa toteuttaa peruuntuneen joulunavauksen toritapahtuman ohjelmat videokoosteena kaikkien katseltaviksi.

Itse olen kasvanut paperitehtaan varjossa Imatralla ja viettänyt sittemmin pitkän pätkän elämästäni risteillen pitkin pääkaupunkiseutua ja Uuttamaata. Keväällä tulee täyteen 20 vuotta siitä, kun minusta tuli vesantolainen. Tästä pikkukunnasta on tullut minulle maailman paras paikka asua ja elää, ja mikäli se minusta riippuu, täällä pysyn. Täällä voin saunan rappusilla istuskellen nauttia maaseudun rauhasta, järvimaisemasta ja maailman hienoimmista auringonlaskuista vaikka joka ilta. Ei tarvitse kesämökkiä, kun arkea eletään oloissa, joista kerrostalokaksioissa voi vain haaveilla, ja joista kaupunkilaiset lähtevät nauttimaan loma-aikoina. Ei ole kertaakaan tullut ikävä tehtaan piippuja, kaupungin valojen välkettä, asematunneleita eikä ostosparatiiseja.

Täällä me ollaan ja elellään. Sen, olemmeko ”synkässä syrjäisessä korvessa, keskellä ei-mitään” vai ”upeassa luonnonläheisessä maalaismaisemassa keskellä kauneinta Järvi-Suomea” voimme valita ihan itse. Senkin valitsemme itse, onko hyvää vauhtia valmistuva uusi hirsikoulumme ”viimeinen virhe köyhälle kunnalle, jossa ei kohta ole lapsiakaan” vai ”rohkea investointi tulevaisuuteen, josta voimme kaikki olla ylpeitä”.

Ei Vesanto kuole, eivätkä nämä kylät lakkaa olemasta, vaikka moni sitä ennustaa, ja vaikka ympäröivässä yhteiskunnassa vellovat kovat myrskyt meidänkin puita huojuttavat.

Pysähdytään hetkeksi, mietitään, mitä kaikkea hyvää meillä on, nautiskellaan siitä ja kerrotaan se sitten muillekin!

Kimmo Salo
Projektikoordinaattori, viestintäsuunnittelija

Yllä oleva kirjoitus on julkaistu Vesannon kunnan verkkosivuilla 30.11.2020.

Soijarouhepihviä ja nyhtökaurajoulukinkkua? Kiitos ei.

No nyt minun maljani läikkyi yli! Pitäisikö minun vaihtaa kesäiltana pihaterassilla grillissä tirisevä pihvi soijarouhejäljitelmään – ja jouluna leivinuunin hellässä huomassa muhiva possun potka nyhtökaurakinkkujäljitelmään? En vaihda.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on viime päivinä kertonut tiedotusvälineille, että hän (ja demarit) ohjailisi kulutusta ja ruokatottumuksia verotuksella haluttuun suuntaan. Mies itse kertoo olevansa, ja sanoo, että on valmis maksamaan pihvistään korkeamman hinnan. Tarkoittaakohan demaripomo, että ne, joilla on varaa, voivat jatkaa lihansyöntiä – tavallinen kansa puputtakoon heinää, jotta maailma pelastuisi. SDP on siis ottanut sydämenasiakseen laittaa suomalaisten lihansyönnin kuriin – jotta maailma pelastuisi! Myös maidontuotantoa pitäisi puheenjohtaja Rinteen mielestä suitsia – ympäristösyöistä. Edelleen demarit ehdottavat ilmasto-ohjelmassaan, kestävän kehityksen arvonlisäveroa, jonka ideana on verottaa ilmaston ja ympäristön kannalta haitallaisia tuotteita ja palveluja. Antti haluaa pelastaa maapallon – ja sehän on toki jaloa ja hienoa.

Kuitenkin: aika haastavan yhtälön äärellä ollaan, jos elintarvikkeiden arvonlisävero halutaan porrastaa ympäristövaikutusten mukaan. Paljonko laitetaan veroa banaanille, appelsiinille tai kahville – tai muille maailmalta meille rahdattaville ruoka-aineille? Kuka tietää, paljonko kukin elintarvike – palveluista nyt puhumattakaan – kuormittaa ilmastoa ja luontoa? Ei Antti ainakaan – tai sitten ei vaan halua kertoa. Rinne kertoo oheisessa jutussa kaikelle kansalle, että maatalous tuottaa päästöjä yhtä paljon kuin liikenne. En tiedä, onko demareilla tässä(kin) asiassa omat tutkimuslähteet. Tilastokeskuksen mukaan kotimaan liikenteen päästöt (ilman ulkomaihin suuntautuvaa tai sieltä tulevaa lentoliikennettä!) olivat 2017 noin kaksi kertaa suuremmat kuin maatalouden, ja energiantuotannon (siis muun kuin liikenteen) päästöt n. 1,5 kertaiset verrattuna maatalouden päästöihin. Kaikkiaan Suomen päästöistä kolme neljännestä tulee energiasektorilta – polttoaineiden käytöstä ja haihtumapäästöistä. Suomen kasvihuonepäästöt ovat noin 1,4 promillea (siis tuhannesosaa) maapallon päästöistä, ja tästä noin 8 % tulee maataloudesta. Antti Rinne tai SDP ei maailmaa pelasta, vaikka maatalous ja syöminen lopetettaisiin Suomessa kokonaan. Kovasti ihmettelen, kun Antti on noin valveutunut ympäristöihminen, ettei hän ehdota energiantuotannon ja teollisuuden lopettamista.

Suomi voi edelleen olla ylpeä puhtaasta luonnostaan. Kyllä me kaikki tiedämme, että roskaaminen on huono juttu, että vesistöjä tulee suojella, että energiaa kannattaa (jo oman lompakonkin takia) säästää, että autoilussa tulee pyrkiä vähäisiin päästöihin – ja että ruokavalinnoissa ympäristöasiat on hyvä huomioida. Mutta kyllä tämä vaalienalusvouhotus on lähtenyt totaalisesti lapasesta. Jos vaaleja pidetään ympäristövaaleina, olisi oikeus ja kohtuus, että käytettäisiin ja esitettäisiin oikeaa tietoa ja oikeita numeroita.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, olen varma siitä – tai no – uskon (tai hartaasti toivon), että suomalaiset ymmärtävät, ettei sähkökiuas puulämmitteisen sijaan kesämökin rantasaunassa, soijarouhepihvi naudan fileen sijaan pihagrillin lämmössä tai nyhtökaurakinkku possun sijaan joulupöydässä todellakaan ole se juttu, mikä meidän pitää maapallon pelastamiseksi tehdä. Jos halutaan oikeasti saada tällä rintamalla jotain aikaan, kannattaisi tunteisiin vetoavat vaalihöpötykset lillukanvarsien äärellä vaihtaa oikeista ongelmista puhumiseen. Ja niitä oikeitakin asioita meillä kyllä riittää.

Vähän tasa-arvoa liikenteeseen(kin) hei!

Tiedän, ettei pitäisi ärsyyntyä – mutta ärsyynnyn ajoittain silti. Ja taas tänään…

Helsingin Sanomien mukaan on tutkittu vakavia tasa-arvokysymyksiä – tällä kertaa sitä, miten epäekologisesti ja epäeettisesti miehet liikkuvat suhteessa naisiin. Sukupuolten välisiä eroja liikennekäyttäytymisessä – sukupuolittunut liikkuminen… Tuotanoin. ”Miehet ajavat autolla tunteakseen itsensä miehiksi” – Ai niinkö? Tutkimustuloksia en tokikaan kiistä, mutta johtopäätöksissä – tai ainakin niiden uutisoinnissa – on kyllä vedetty mutkat suoriksi.

”Olisiko se joku maskuliininen juttu?”… Hmm…
Tutkimuksen mukaan naiset käyttävät pääkaupunkiseudulla enemmän joukkoliikennettä kuin miehet. ”Henkilöauton omistuksella ja muiden kulkutapojen käytöllä on yhteys”. Tämä ei kai ketään yllätä. Mutta onko niin, että joukkoliikennettä ei käytetä, koska on auto, vai niin, että on auto, koska joukkoliikennettä käyttäen ei pääse sinne, minne pitäisi ja silloi, kun pitäisi? Suomessa auton hankkiminen, omistaminen ja käyttäminen on siinä määrin kallista, että en usko kovinkaan monen huvikseen autolla liikkuvan. Kun joukkoliikennettä ei ole, kun sillä liikkuminen ei onnistu tai sen käyttäminen tulee vielä yksityisautoiluakin kalliimmaksi, omaa autoa käytetään usein ihan pakosta.

Miehet ”tekevät pidempiä matkoja, matkustavat usein yksin ja ruuhka-aikoina”. Olen autoillut pääkaupunkiseudulla ruuhka-aikoina. Kyllä – siellä oli autolla liikkeellä muitakin. Arvelisin, että useimpien (miestenkään) mielestä homma ei jonotteluineen ja odotteluineen ole varsinaista luksusta. Voisiko olla niin, että miehet eivät pääse työmaansa viereen junalla, bussilla tai metrolla yhtä usein kuin naiset? Voisiko olla, että miehet joutuvat liikkumaan myös työpäivän aikana paikasta toiseen naisia enemmän? ”Mitä korkeampi asema, sitä pidemmät työmatkat” – tai kääntäen: kun korkeammassa asemassa olevalla on oletettavasti keskimäärin myös parempi palkka, ei matka (työmatkakustannukset) syö ansioista niin isoa siivua. Paremmin tienaavalla on mahdollisuus käydä kauempanakin töissä – ja moni näin tekee, vaikka se samalla tarkoittaa myös työpäivän pitenemistä.

”Ilmastokysymykset ovat myös tasa-arvokysymyksiä”… ”miesten tulisi kiinnittää huomiota naisille tyypillisiin liikkumisen muotoihin sekä tukea ja suosia niitä”. Toisin sanoen rakennustyömaat, telakat ja teollisuuslaitokset tulee ympäristösyistä ja tasa-arvon toteutumisen varmistamiseksi jatkossa sijoittaa aina juna- tai metroaseman viereen… Onhan tämä tosi syrjivää, että naisvaltaisten alojen työpaikat, kuten kaupan, opetuksen, sosiaalityön tai hoiva-alan työpaikat on sijoitettu hyvien kulkuyhteyksien varsille – ja miesten työmaat taas ei.

”Miehien julkista liikennettä kohtaan osoittama karsastus liittyy kulttuurisiin ihanteisiin miehisyydestä”… ”Auto liittyy vahvasti miehenä olemiseen”. Mihin katosivat sukupuolineutraalit henkilöt? Mihin tällaisella tutkimuksella ja ennen muuta tutkimustulosten tulkitsemisella ja uutisoinnilla pyritään? Onko se tasa-arvoteko, että ihan kaikesta tehdään sukupuolikysymys – ja kerrotaan, kuinka mies maskuliinisessa uhossaan ja pahuuttaan aiheuttaa nyt sitten kaiken muun lisäksi vielä ilmastonmuutoksenkin, kun ajaa autoa naisia enemmän? Mielestäni tällainen sukupuolivääntö on kaikkea muuta kuin tasa-arvon edistämistä. Milloin alamme aidosti nähdä sukupuoliroolein leimaamisen muustakin, kuin feministinäkökulmasta? Moni nykynainen tekee ”miesten juttuja”, käy armeijan, valitsee perinteisesti miehisenä pidetyn ammatin, ostaa katumaasturin, käy metsällä, paistaa nuotiolla makkaraa, ottaa saunaoluen… ja hyvä niin. Toisaalta moni mies pissii istualtaan, opiskelee sairaanhoitajaksi, virkkaa pipoja, kasvattaa kukkia… Toivoa sopii, että huolimatta raja-aitojen raivaamisesta, mies voi jatkosaskin olla miehekäs tai nainen naisellinen ilman, että siitä saa sakkorangaistuksen.

Meidän taloudessa on kaksi autoa. Minä (mies siis) omistan ne molemmat – nimellisesti. Meillä kuitenkin niin autot ja koti kuin rahat ja leipäkin on yhteistä. Joukkoliikennettä emme käytä. Se ei johdu siitä, että on autoja, joilla on kiva ajaa, vaan siitä, että joukkoliikennettä ei ole. Minä ajan sillä isommalla autolla, koska kuskaan usein tavaraa, joka ei siihen pienempään mahdu. Rouva tykkää siitä pienemmästä, koska se on ketterä ja helppo liikuteltava ja parkkeerattava. Molemmat autot ovat yli 10 vuoden ikäisiä ja kumpaankin tankataan bensiiniä. Tietysti voisi kävellä. Oma työmatka on 7 km ja vaimon 15 km. Kauppareissuunkaan ei menisi kävellen kuin vajaa tunti suuntaansa. Lähin bussi lähtee 7 km päästä pari kertaa päivässä kohti Kuopiota. Sinne on harvemmin asiaa, ja jos on, linjuriautot eivät kuskaa iltaisin tai viikonloppuisin – joten ei tule juuri bussilla ajeltua… Niin no – kulkeehan toki junat. Raidekin löytyy vajaan 60 km päästä.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että tasa-arvosta ja tasavertaisuudesta olisi syytä hiljalleen alkaa keskustella uudesta näkökulmasta. Emmekö oikeasti näe tässä suhteessa muuta kuin kuvitellun asetelman, jossa lihaa syövät juopottelevat miehet riistää, räyhää ja rällää ja naiset kärsivät sivusta katsellen? Yhteiskunnassamme on kosolti asioita ja epäkohtia, jotka ihan oikeasti aiheuttavat eriarvoisuutta. Sukupuoli näyttelee tässä sivuosaa – jos sitäkään. Ihan kaikki yhteiskunnalliset ongelmat eivät johdu siitä tai ratkea sillä, että pahan miehen pitäisi ottaa mallia hyvästä naisesta.

Muuten: en tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta olen melko varma, että työttömät autoilevat vähemmän kuin työlliset. Ympäristökysymyshän ratkeaisi siten, että lopetetaan työnteko ja ryhdytään harjoittamaan omavaraistaloutta. Toiset voisivat kasvattaa pötyä pöytään takapihalla ja toiset parvekelaatikossa.

P.S. Se pienempi auto, jolla rouva ajaa, kiihtyy nopeammin ja kulkee kovempaa…

Helsingin sanomat julkaisi 13.2.2019 jutun, jossa asiantuntijanäkemyksiään ovat esittäneet HSL:n liikennetutkija, STM:n tasa-arvoyksikön erityisasiantuntija sekä göteborgilaisen teknillisen korkeakoulun tutkija, joka tutkii kaupunkiliikenteen sukupuolittuneisuuden historiaa (kaikki naisia). Artikkeliin oli haastateltu myös seitsemää ”tavallista” kansalaista. Kaikki odottivat junaa tai bussia – he eivät juurikaan käytä omaa autoa. Haastatelluista yksi oli mies. Jutun voi lukea täältä.

Aktiivimallia arvellessa

Yksi alkuvuoden näkyvimmistä puheenaiheista niin kotimaan politiikassa, tiedotusvälineissä kuin kahvipöytäkeskusteluissakin on ollut työttömyysturvan aktiivimalli. Vuoden alusta voimaan tullut uudistus on herättänyt enimmäkseen hämmennystä, kiukkua ja kiroilua. Joidenkin mielestä jo keskustelussa käytetty aktiivimalli-termi itsessään on halventava, eriarvoistava ja leimaava. Kun työttömien aktivoimiseksi täytyy käyttää ”voimakeinoja”, syntyy helposti mielikuva siitä, että työttömät ovat luonnostaan passiivisia siipeilijöitä.

Toki positiivisiakin viestejä on kuultu. Joillekin aktiivimalli on antanut sysäyksen lähteä liikkeelle. Jotkut ovat terästäytyneet ja ihan oikeasti työllistyneetkin. Varsin monen kohdalla ainakaan alkurytäkässä ei kuitenkaan juuri ole uutta kerrottavaa.

Aktiivimallissahan on kyse siitä, että vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan työttömien osoittama aktiivisuus vaikuttaa työttömyysetuuden suuruuteen, ja tätä aktiivisuutta tarkastellaan noin kolmen kuukauden jaksoissa (65 työttömyysetuuden maksupäivää). Lain tarkoittama aktiivisuuden osoittaminen onnistuu joko olemalla palkkatyössä (TES:n mukaisella palkalla) vähintään 18 tuntia, tienaamalla yritystoiminnassa vähintään reilut 240 euroa tai osallistumalla viitenä päivänä työllistyistä edistäviin palveluihin. Työllistämistä edistävistä palveluista tulee sopia TE-toimiston kanssa. Myös työllistymistä edistäviin palveluihin rinnastettava muu työvoimaviranomaisen järjestämä työllistymisedellytyksiä parantava palvelu tai toiminta sekä muu työpaikalla tai työllistymiseen liittyen toteutettava rekrytointia tukeva toiminta voidaan lukea lain tarkoittamaksi aktiivisuudeksi. Mikäli työtön ei täytä aktiivisuuden vaatimusta, työttömyysetuus heikkenee 4,65 prosenttia seuraavan n. kolmen kuukauden jakson ajaksi.

EPÄKOHDISTA KANTELUITA

Yle uutisoi maaliskuun puolivälissä, että aktiiivimallista on tehty kuusitoista kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja yhdeksän oikeuskanslerinvirastoon. Kanteluissa lakia arvostellaan epäoikeudenmukaiseksi ja sen arvioidaan loukkaavan yhdenvertaisuutta. Myös TE-toimistojen palvelujen riittämättömyys on noussut esiin. Kanteluissa puututtiin myös siihen, että viranomaiset saivat ohjeistuksen lain soveltamisesta vasta helmikuussa, vaikka laki tuli voimaan vuoden alusta. Tästä asiasta eduskunnan oikeusasiamies on jättänyt selvityspyynnön sosiaali- ja terveysministeriöön, työ- ja elinkeinoministeriöön ja Kelaan. Epäoikeudenmukaisena on nähty se, että työtön itse voi vaikuttaa työttömyysturvansa tasoon silloin, kun työpaikkoja tai palveluita on saatavilla. Työtä ei kaikkialla ole tarjolla ja TE-toimistojen järjestämien palvelujen tarjonta vaihtelee. Syrjäseuduilla työmahdollisuudet ovat usein rajallisemmat kuin suurissa kaupungeissa, eikä työnhakuvalmennuksiakaan ole joka torin laidalla tarjolla. Varmasti moni miettii, lähteäkö muutaman päivän kurssille 100 km matkan päähän vai kärsiäkö nahoissaan vajaan viiden prosentin leikkaus päivärahaan. Kuntien, kolmannen sektorin tai vaikkapa ammattiliittojen järjestämiä koulutuksia ja työllistymistä tukevaa toimintaa ei lasketa lain tarkoittamaksi aktiivisuutta osoittavaksi toiminnaksi. Myöskään omatoiminen työnhaku – vaikka sitä tekisi yötä päivää seitsemänä päivänä viikossa – ei ole lain tarkoittamaa aktiivisuutta. Vaikka työtön olisi itse aktiivinen työnhaussan ja pyrkimyksissään työllistyä tai parantaa työllistymismahdollisuuksiaan, aktiivisuuden osoittamisen ehdot – siis ne lainsäätäjän tarkoittamat – eivät välttämättä täyty ja päivärahaa leikataan. Ihan syystä moni pitää tätä epäoikeudenmukaisena.

Laki astui voimaan vuoden vaihteessa, mutta ohjeistus sen soveltamisesta saatiin Sosiaali- ja terveysministeriöstä vasta helmikuussa. Edelleen on osin epäselvää, mitkä kaikki työllistymistä edistävät palvelut kelpaavat aktiivisuuden osoittamiseen ja mitkä eivät. Kun ohjeet lain soveltamisesta saatiin myöhään, ja kun viranomaisiltakin saatu tieto on ollut kirjavaa, on kohtuutonta odottaa, että jokainen työtön olisi ollut ajoissa hereillä ja selvillä yksityiskohdista.

Viime vuoden keväällä käydyllä lausuntokierroksella lakiesitys aktiivimallista sai osakseen arvostelua monelta taholta niin työnantaja- kuin työntekijäleiristäkin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli myös kriittinen ja edellytti, että mikäli henkilö tekee kaiken sen, mitä voidaan kohtuudella odottaa, hänen etuuksiaan ei tule leikata. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausuma siitä, että uudistuksen vaikutuksia on seurattava ja tarvittaessa tehtävä korjauksia, kirjattiin lakiesitykseen.

TILASTOTIETOJEN VALOSSA

Ensimmäiset tilastotiedot Kelan maksamia etuuksia (peruspäiväraha, työmarkkinatuki) saavien osalta on julkaistu. Kelan etuuksien saajista 54 % – reilut 116.000 työtöntä – ei ole aktiivisuusehtoa täyttänyt. Asiaa on uutisoitu myös toisesta näkökulmasta: lähes puolet työttömien sankasta joukosta on ollut aktiivinen. Työministeri Jari Lindström kommentoi Talouselämä-lehdelle, että ”Ihan hyvä suunta”. Aktiivisuusehdon olisi tosin täyttänyt jo ennen lain voimaantuloa n. 40 % työttömistä, joten muutos 46 prosenttiin ei ole kovin hurja.

Tilastoista selviää hieman yllättäen myös se, että vastoin pahimpia pelkoja aktiivisuuden osoittaminen ei ole ollut sen yleisempää suurissa kaupungeissa kuin pienissä kunnissakaan. Kunnittain tarkasteltuna aktiivisuutta – tai sen puutetta – on ollut niin pikkukunnissa kuin kaupungeissakin, ja niin ”parhaat” kuin ”heikoimmatkin” kunnat ovat pääosin sieltä kuntien pienimmästä päästä. Suuret kaupungit näyttäisivät olevan aika lailla valtakunnallisen keskiarvon tuntumassa. Joka tapauksessa erot kuntien ja seutukuntien välillä ovat merkittäviä. Voi olla, että juuri pienissä kunnissa näkyy selvimmin se, kuinka aktiivista työllisyydenhoito ja sitä työkseen tekevien asiaan paneutuminen on. Palvelujen tarjonnalla suhteessa työttömien määrään ja tarpeisiin on tässä aivan ratkaiseva rooli. Eroja ei siis välttämättä suinkaan selitä ainakaan kokonaan työttömien oma tahtotila.

MITÄ TÄSTÄ PITÄISI AJATELLA?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki keinot varsinkin pitkään työttömänä olleiden aktiivisuuden, osallisuuden, työllistymisen ja työllistymisedellytysten edistämiseksi ovat tarpeen. Työttömyyden pitkittyminen johtaa usein pysyvään syrjäytymiseen työelämästä. Kun työ on jo kulttuurisesti meillä merkittävä osa identiteettiä, johtaa sen puuttuminen monasti myös sosiaaliseen syrjäytymiseen. Uskon, että ihmisellä on luontainen tarve kuulua yhteisöön, kantaa kortensa kekoon, saada jotain näkyvää aikaan ja elättää itsensä ja perheensä omalla työllään. Tätä taustaa vasten pidän aktiivimallin ajatusta lähtökohtaisesti hyvänä.

Malli on kuitenkin monelta osin jäykkä ja puutteellinen. Työttömiä on monenlaisia, eikä koko joukon istuttaminen samaan jakkaraan toimi. Työtön voi olla kouluttautumaton nuori aikuinen, jolla ei ole oikein minkäänlaista kosketusta työelämään. Tai sitten hän voi olla pari akateemista loppututkintoa ja parin vuosikymmenen ansiokkaan työhistorian omaava asiantuntija, joka on tuotannollis-taloudellisista syistä tullut irtisanotuksi. Laitetaanko molemmat samalle työnhakukurssille, jossa tehdään asiakirjamallin mukainen CV ja opetellaan kampaamaan tukka ja käyttäytymään työpaikkahaastattelussa? Ei kuulosta kovin fiksulta – tai ei ainakaan palvelutarpeen arviointiin perustuvalta suunnitelmalta. Ensin mainitulla CV on kirjoitettu aika nopeasti, kun taas jälkimmäinen melko varmasti osaa hyödyntää modernitkin työnhaun työkalut ja metodit. Mielestäni aktiivisuuden osoittamista pitäisi voida tarkastella ja arvioida yksilöllisesti ja totuudenmukaisesti. On niitä, jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa, mutta varmasti valtaosa työttömistä haluaa työtä ja tekee parhaansa työllistyäkseen heti tai ainakin lähitulevaisuudessa.

On selvää, että aktiivimallin toimivuudesta on liian varhaista antaa lopullista tuomiota. Osa työttömistä on seurannut uudistusta tarkoin ja hyvissä ajoin lähtenyt miettimään keinoja lain tarkoittaman aktiivisuuden osoittamiseksi. Osa taas on ihmeissään raapinut päätään ja miettinyt, mitä ihmettä tämä aktiivihöpötys oikein tarkoittaa. Sitten on varmasti paljon niitä, joille päivärahan aleneminen tulee isona yllätyksenä. Voi olla, että uutisia on katseltu ja kuunneltu, mutta se, että tämä koskettaa itseä, on jäänyt huomiotta. Ja sitten on toki myös niitä, jotka viis veisaavat ja miettivät, että ”ihan sama – kunhan jotain rahaa tulee”. Työttömyysetuuden aleneminenhan ei juurikaan muuta niitä, jotka saavat toimeentulotukea. Pienenevät päivärahat kun kompensoidaan toimeentulotukea räknäiltäessä.

Kun laki hyväksyttiin, edellytti eduskunta, että mallin tuloksia ja toteutumista tarkastellaan huolella. Hallitus on näin myös luvannut tehdä, ja tästä lupauksesta on syytä pitää kiinni. Asia tulee ottaa pohdintaan pian, sillä laki ja sen tulkinta vaikuttaa ihan konkreettisesti monen jokapäiväiseen leipään. Ja peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella elelevät pitkäaikaistyöttömät ovat usein oikeasti niitä yhteiskunnan vähäosaisimpia.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tämänkään luulisi mitään rakettitiedettä olevan. Aktiivisuus ja siihen kannustaminen on tarpeen ja hyvä asia. Aktiivisuuden osoittamisen keinoja tulee pohtia laajemmin ja siten, että huomioidaan yksilölliset tilanteet. Toki valvova silmä haluaa nähdä jotain konkreettista, ja aktiivisuuskriteerien toteutuminen pitää voida jotenkin osoittaa. Ei kuitenkaan ole oikein pitää automaattisesti passiivisena jokaista, joka ei löydä pätkätyöpaikkaa tai juuri sopivaa ja omaa työllistymispolkua tai kehittymistä tukevaa toimenpidettä. Mielestäni tässä tarvitaan uudenlaista yhteistyötä toisaalta Kelan, työttömyyskassojen ja työvoimahallinnon ja toisaalta työttömien arkea läheltä seuraavien kuntien työllisyys- ja sosiaalipalvelujen ja muiden toimijoiden kesken. Jos työtön seuraa ja etsii avoimia työpaikkoja ja kirjoittaa jatkuvalla syötöllä työpaikkahakemuksia päivästä toiseen, hän on aktiivinen. Hyvä väline tässä voisi olla henkilökohtainen aktivointisuunnitelma, jonka avulla määriteltäisiin yksilölliset työllistymismahdollisuuksia ja -edellytyksiä edesauttavat toimenpiteet, keinot ja askelmerkit.

Lähteet:

Aktiivileikkuri osuu yli puoleen Kelan tukia saavista – katso kotikuntasi tilanne. 2018. Uutinen Taloussanomat-Internet-sivustolla 28.3.2018. http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005621085.html.

Aktiivimallin leikkuri heilahtaa pian – näihin kolmeen ongelmaan hallituksen on löydettävä ratkaisu. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 16.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10118781.

Näin syntyi aktiivimalli: taustalla eripurainen työryhmä, eduskuntakäsittelyn aikana vastuuministeri lähti savusaunaan. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 2.2.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10050264.

Työministeri Lindström kiistää, että aktiivimallilla olisi pyritty menojen leikkaamiseen: ”Ei pidä paikkaansa”. Uutinen Talouselämä-Internet-sivustolla. http://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-lindstromin-mukaan-aktiivimallin-suunta-on-ihan-hyva-alueelliset-erot-iso-ongelma/27c8b9ce-c9ec-3326-b191-5b4c987dad92.

Työttömyysturvan aktiivimalli. Tietosisältö Sosiaali- ja terveysministeriön Internet-sivuilla. http://stm.fi/tyottomyysturvan-aktiivimalli.

Työttömyysturvan aktiivimallista kantelusuma – eduskunnan oikeusasiamies vaatii selvityksiä ohjeistuksen viipymisestä. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 14.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10114956.

Isänpäivän ihmetystä

Nimismies, talonmies, huoltomies, puhemies, palomies, ulosottomies, lautamies, lakimies, pursimies, perämies, lentoemäntä, hotelliemäntä… Vanhentuneita ammatinimikkeitä, jotka pitää poistaa käytöstä ja korvata sukupuolineutraaleilla versioilla. Iso yhteiskunnallinen ongelma.

Yleisten vessojen ovissa käytetään kuvia seisaallan (ohi)kuseksivista pojista ja nätisti pytyllä istuvista tytöistä. Nämäkin on syytä poistaa, jotta kuka tahansa voi mennä mihin tahansa vessaan. Tämä saattaa myös lyhentää jonoja (tyttöjen)vessan ovella. Iso yhteiskunnallinen ongelma.

Elämme yhteiskunnassa, jossa pyristellään kohti tasa-arvoa, sukupuolineutraaliutta ja sitä, työnteosta pitää miehelle ja naiselle maksaa samaa palkkaa. Tasa-arvokeskustelu on sisällöltään poikkeuksetta keskustelua naisen asemasta, tasapäistämisestä ja samanlaisuudesta. Sen lopputulema on se, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa naisenkin pitää voida kusta seisaallaan ja kiroilla korttipöydässä, sekä se, että kyllä miehellekin olisi hyväksi osallistua imettämiseen ja käyttää (ainakin salaa kotona) mekkoa.

Viimeisin tasa-arvovääntö ryöpsähti valloilleen, kun tänään vietettävän isänpäivän alla pari päiväkotia ilmoitti viettävänsä isänpäivän sijasta lähesenpäivää. Hyvää tarkoittaen joku on tuuminut, että ne lapset, joiden isä ei asu kotona, voivat olla isänpäivänä ihmeissään. Tietenkin he ovat osin oikeassa, mutta onko isänpäivästä luopuminen ratkaisu? Vähentääkö se lapsen ihmetystä? Vastaan: ei.

Jokaisella on isä. Toistaiseksi ihmisen – kuten muidenkin nisäkkäiden – biologia on sellainen, että ilman isää ei ole äitiäkään. Minullakin oli. Tapasin hänet kahdesti; ensimmäisen kerran ollessani parikymppinen, ja toisen kerran reilut 10 vuotta myöhemmin, kun hän oli tullut maailmalta kotikylälleen tuhkauurnassa. Silti tiesin aina, että kyllä se siellä jossain on. Silti en ollut kovinkaan katkera kavereille, joiden molemmat vanhemmat olivat mukana koulun joulujuhlissa ja vanhempainilloissa. Silti minua ei juurikaan harmittanut isänpäivänä. Meillä se oli ihan tavallinen päivä muiden päivien joukossa.

Omassa lapsuudenkodissani isäasia ei ollut ongelma. Ei ollut, koska siitä ei puhuttu. Ja jos me lapset joskus ymmärtämättömyyttämme asia puheeksi otettiin, sai äiti sellaisen hepulin, että pitkään muistettiin olla turhia kyselemättä. Tai niin no – puhuttiinhan siitä. Kun joskus (aika usein) jäin kiinni pahanteosta, sain selkääni ja kuulin saarnan siitä, kuinka olen samanlainen koijari kuin isäni – joka siis ilmeisesti oli läpensä paha.

Hyvät päiväkodin tädit (anteeksi tämä tökerö sukupuolittunut ilmaisu, mutta tädeiksi tätä tärkeää työtä tekeviä henkilöitä ennen sanottiin). Lukekaa tämä ja ymmärtäkää myös mitä luette. Jokaisella on isä, vaikka kaikki eivät isäänsä tunne. Ja niille, joiden arjessa ja juhlassa isä ei ole mukana, tämä asia ei ole yhdentekevä tai helppo. Tämä kylmääkin kylmempi totuus ei katoa, vaikka me aikuiset kuinka vaihdamme kylttejä vessojen oviin ja pidämme mies-loppuisia sanoja kirosanoina. Jokainen lapsi alkaa jossain vaiheessa ihmetellä, mistä on alkunsa saanut ja miten on maailmaan tullut. Ja vastaukseksi ei riitä, että ”äidin masusta tulit”. Juuret ja geenit periytyvät molemmilta vanhemmilta – eikä tämä asia lakkaa olemasta edes silloin, kun aikuiset vetävät verhot kiinni ja sammuttavat valot. Useimpien kohdalla molemmat vanhemmat ovat läsnä. Liikaa on perheitä, joissa lapsen elämästä puuttuu vanhemmista jompi kumpi. Joillakin lapsilla ei ole tietoa kummastakaan.

Jos aikuiset – kuten oma äitini muinoin – eivät ymmärrä ja osaa käsitellä ongelmia, joita puuttuva vanhempi saattaa pienen ihmisen mielessä aiheuttaa, kuinka lapsi yksin kykenisi asian kanssa elämään? Asian kieltäminen ja piilottelu ei tilannetta ainakaan helpommaksi tee.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi sivistyneiden aikuisten ihmisten ymmärtävän, että jokainen lapsi tietää, että isä ja äiti ovat hänet yhdessä samojen vällyjen välissä alulle panneet. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin – tai ainakin tietoisuuteen omista juuristaan. Ja jokainen isä ansaitsee isänpäivänsä ja äiti äitienpäivänsä.

Lippu salkoon! Hyvää isänpäivää jokaiselle isälle!

Kuntavaikuttamista vol. 1

Kevään kuntavaaleista on vierähtänyt jo puoli vuotta. Olin ehdolla ja tulin valituksi pienen kotikuntani kunnanvaltuustoon ja sen jälkeen myös tarkastuslautakunnan varapuheenjohtajaksi.

Politiikka on monen mielestä kähmintää, likaista peliä, oman edun tavoittelua ja jonninjoutavaa vatulointia. Siinä keskeistä roolia näyttelevät poliittiset puolueet, joita ei oikein erota toisistaan, ja jotka kaikki lupaavat paljon, mutta pettävät lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Voin olla sinisilmäinen ja naiivi, mutta minä näen asian vähän toisin. Yhteiskunnassa on valtava määrä yhteisiä asioita, joita pitää hoitaa, joista pitää tehdä päätöksiä ja joita pitää viedä oikeaan suuntaan. Vaikka siitä, mikä tuo mikä tuo oikea suunta on ja millaisin keinoin laivaa käännellään, ollaan montaa mieltä, on politiikka minun mielestäni yhteisistä asioista huolehtimista. Huolehtimista niin, että isossa kuvassa nähdään vaikutukset yhteisöihin, yhteiskuntaan, julkiseen talouteen sekä elämisen, asumisen, työnteon ja toimimisen edellytyksiin ja olosuhteisiin yleensä – ja toisaalta niin, ettei yksikään yksilö – pieni ihminen – jää huomiotta ja putoa yhteisiltä rattailta.

Politiikka näkyy päivittäin televisiossa, sosiaalisessa mediassa ja muussa tiedon valtavirrassa. Yleinen mielikuva on, että se on sitä touhua, missä ministerit höpisevät omiaan ja kansanedustajat puhuvat seisaallaan tyhjässä salissa. Sen arvellaan olevan sitä, että ne tekevät siellä jossain päätöksiä, jotka useimmiten ovat vääriä, epäoikeudenmukaisia ja jopa hölmöjä. Nämä mediassa näkyvät valtakunnan politiikan, EU-politiikan ja kansainvälisen politiikan näyteikkunat ovat kuitenkin vain se ulkokuori, mikä mediaa kiinnostaa ja minkä se meille välittää. Ei ole tässäkään asiassa ”koira karvoihin katsominen”.

Ei ihan kaikki, mitä ne siellä Arkadianmäellä päättää, mene vikaan. Kyllä eduskunnassa ajoittain ihan fiksujakin puhutaan. Isoja ja haastavia asioita, kuten sote- ja maakuntauudistus ja julkisen talouden valtava alijäämä, on paljon. Kun valtion talous pyörii vuodesta toiseen miljarditolkulla miinuksella, on hyvät ja mukavat uutiset aika harvassa. Helposti tulee sellainen olo, että herrat siellä jossain kyykyttävät köyhää kansaa, eikä se tunnu kivalta. Kaukaa katsottuna saattaa näyttää siltäkin, että ne ihan tahallaan kiusaavat.

Niin – kaukaa… Tämä kaikki tuntuu kovin kaukaiselta. Se ei oikein tavallista ihmistä kosketa – saati kiinnosta. Mutta sitä politiikkaa, niitä asioita ja sellaisia päätöksiä, jotka ihan konkreettisesti vaikuttavat meidän arkeemme, tehdään usein varsin lähellä – omassa kunnassa. Kunta päättää paikallisista palveluista, opetuksesta, sivistyksestä, asuinympäristöstä, liikenneratkaisuista, liikuntapaikoista ja monesta muusta arkeen vaikuttavasta asiasta pitkälti ihan itse. Kunta myös tekee merkittäviä arvovalintoja päättäessään, mihin satsataan ja mistä mahdollisesti joudutaan tinkimään – toisin sanoen siitä, miten käytettävissä olevaa kakkua jaetaan.

Niin – kunta päättää ja kunta tekee… Kuntahan on se kunnantoimisto tai kaupungintalo ja kunnanhallitus ja valtuusto. Ne ”kyläpäälliköt”, jotka siellä keskenään sopivat asioista ja tekevät päätöksiä. Ja yleensä ne päätökset menevät pieleen – tai ainakin useimmiten.

Mutta kun ei sekään oikeasti ihan niin mene. Kunta on kuntalaisten oma juttu. Kunta muodostuu kunnassa asuvista ihmisistä ja sen alueella toimivista yrityksistä sekä siitä ympäristöstä, joka on vuosikymmenten tai -satojen kuluessa yhdessä rakennettu ja niistä palveluista, joita kunnan alueelle on saatu ja onnistutaan jatkossa saamaan. Totta on, että asioiden valmistelu ja niistä päättäminen voi isossa kaupungissa tuntua kaukaiselta. Voi olla, että yksittäisellä kuntalaisella ei aina ole hirveästi vaikutusvaltaa. Mutta toisenlaisiakin kuntia on.

Suomessa on 311 kuntaa. Niiden väkiluku on keskimäärin vajaat 18.000. Isoja kaupunkeja kunnista on vain murto-osa, vaikka niissä valtaosa suomalaista asuukin. Yhdeksässä Suomen kaupungissa asuu yli 100.000 asukasta, ja 99:ssä yli 10.000. Alle 10.000 asukkaan kuntia maassamme on siis 212, ja niitä tosi pieniä, joissa asukkaita on alle 5.000 löytyy 134 – siis reilusti yli kolmannes.

Vesanto on keskellä Suomea, Pohjois-Savon länsilaidalla sijaitseva pieni maaseutukunta. Vesannolla asui tilastojen mukaan tämän vuoden elokuun lopussa 2.114 ihmistä. Asukasluvulla mitattuna Vesanto on Suomen 261. suurin kunta. Vielä Vesantoakin pienempiä kuntia on siis 50. Kunnan pinta-ala on 569,8 neliökilometriä. Tilaa siis riittää, sillä sitä on jokaista vesantolaista kohti lähes 27 hehtaaria. Helsinkiläisillä muuten on maata sen verran vähän, että jos se jaettaisiin tasan, riittäisi jokaiselle stadilaiselle reilun 300 neliön kokoinen tontti. Joku fiksu alakoululainen on kiteyttänyt asian suurin piirtein näin: ”Kaupungissa on paljon ihmisiä ja siellä on ahdasta. Ihmiset ihmiset pinotaan päällekkäin asumaan kerrostaloissa, jotta tilaa jäisi teille ja leikkipuistoille”. Täällä maalla tällaista ongelmaa ei ole.

Vesannolla kunnanvaltuutettuja on 21 – yksi sataa vesantolaista kohti. Helsingin kaupunginvaltuustossa jäseniä on 85 – yksi 7.553 asukasta kohti. Kun Vesannon kaltaisessa pienessä maaseutukunnassa kaikki tuntevat kaikki, on aivan varmaa, että jokainen tuntee ainakin yhden kunnanvaltuutetun paremmin kuin hyvin. Olet varmaan kuullut puhuttavan lähidemokratiasta. Se tarkoittaa sitä, että suurten kaupunkikeskusten ohella myös reuna-alueille tulisi antaa vaikutus- ja päätösvaltaa. Vesanto on (ihan vähän karrikoiden) pelkkää reuna-aluetta ja täällä kuntatasolla tapahtuva yhteisten asioiden hoito ja päätöksenteko on lähidemokratiaa aina. Kun lähes jokainen vesantolainen tuntee lähes jokaisen kunnallispoliitikon ja ihan jokainen tuhtee jonkun kuntapäättäjistä hyvin, on jokaisella kuntalaisella ihan aito ja oikea mahdollisuus vaikuttaa.

Usein arvellaan, että kuntapäättäjät tekevät vääriä, huonoja tai tyhmiä päätöksiä. Kukaan ei kuitenkaan varmasti ole lähtenyt ehdolle kunnanvaltuustoon tai toimimaan muissa päättävissä elimissä siksi, että haluaisi tietoisesti viedä asioita huonoon tai entistä heikompaan suuntaan. Taatusti kaikki kuntalaiset – myös kunnallispoliitikot – haluavat omalle kotikunnalleen ja sen asukkaille hyvää. Kun arvellaan, etteivät ”ne” mistään tiedä eivätkä ymmärrä, on jokaisen kuntalaisen syytä katsoa peiliin. Eivät kuunnanvaltuustossa, kunnanhallituksessa tai lautakunnissa asioita miettivät ja niistä päättävät varmaankaan tiedä, mitä missäkin kahvipöydässä tuumaillaan. Mutta heille voi kertoa asioista, kysyä kysymyksiä ja nostaa esiin uusia näkökulmia. Tämä on varmasti monin verroin helpompaa pienessä kunnassa kuin suuressa kaupungissa.

Päättäjät joutuvat päätöksiä tehdessään ottamaan huomioon talouden realilteetit. Myös laillisuuden ja hyvän hallinnon vaatimuksia tulee noudattaa. Ei mielivaltaisesti voi toimia. Eivät asiat aina mene, niinkuin yksittäinen päättäjä haluaisi. Eikä jokaisen kaikkia toiveita aina voida täyttää. Kuntapäättäjien tulee perehtyä asioihin ja ottaa niistä selvää. Monessa kohtaa on kuitenkin olemassa tietoa ja osatekijöitä, joita ei osata huomioida. Joskus ymmärrys ei vaan riitä. Mutta pienessä kunnassa kuntalaisilla on oivallinen mahdollisuus olla mukana hommassa jakaen tietoaan, kertoen kokemuksistaan, näkemyksistään ja mielipiteistään ja nostaen esiin omia näkökulmiaan. Tyytymätön nurina ja kiroilu hämärissä nurkissa on useimmiten turhaa. Sen sijaan avoimella ja rehdillä keskustelulla – joskus kiivaalla väittelylläkin – monessa asiassa saattaa löytyä uusia hyvinkin merkittäviä seikkoja, jotka saattavat olla ratkaisevia silloin, kun päätöksiä sorvataan.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että etenkin tämän kaltaisessa kunnassa olisi yhteistä tahtoa viedä yhteisiä asioita yhdessä fiksuun suuntaan. Luulisi, että jos joku asia mieltä painaa tai askarruttaa, sille tutulle päättävissä elimissä toimivalle naapurille, sukulaiselle tai kyläläiselle olisi helppo mennä juttelemaan. Varmaa on, että jos johonkin asiaan muutosta haluaa, se tapahtuu varmemmin siten, että aukaisee suunsa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuin siten, että jupisee yksin omassa nurkassaan.

Pienen tauon jälkeen

On päässyt vierähtämään tovi edellisestä blogauksesta. Tässä kohtaa pitää varmaan sanoa, että on ollut muuta kiirettä. Siihen kai sitä yleensä vedotaan.

Mutta kyllä tässä oikeasti on puuhaa ollut. Juuri kun hetken orientoiduin siihen, että kesän voi ottaa rennommin, sain töitä. Niin sanottu kesäloma jäi parin viikon huokaisun mittaiseksi, mutta siitä en todellakaan ole harmissani. Kuntapolitiikka ja muut luottamushommelit ovat myös vieneet läjäpäin aikaa ja energiaa loppukesän ja alkusyksyn aikana. Mutta kaipa niidenkin rientojen tiimoilla alkaa rytmi löytyä.

Kova urakka on ollut opiskeluprojektin loppukirin kimpussa häärääminen. Opinnäytetyötä on sorvattu, sahattu, porattu ja höylätty. Välillä on ollut hiki hatussa ihan kirjaimellisesti – milloin tuskanhiki ja milloin ihan tavallinen. Työn aiheenahan oli Kuntoutus- ja palveluohjaus tulevissa sote-maakunnissa – siis monessa mielessä aika lailla ”kuuma peruna”. Urakka oli työläs eikä sitä helpottanut nopeat ja toistuvat käänteet valtakunnanpolitiikassa. Työ paisui varsin laajaksi (lue: lähti vähän lapasesta), mutta valmista lopulta tuli. Tuotos on luovutettu tarkastettavaksi ja arvioitavaksi – ja nyt sitten vaan odotellaan. Iso kiitos Tampereelle Kuhmosen Ilonalle, jonka kanssa yhdessä ollaan työtä väännetty, sekä työtä ohjanneille Tepolle ja Kristiinalle. Ja kyllä tässä kohtaa on syytä isosti kiittää kaikkia opiskelutovereita sekä JAMK:n hyvinvointiyksikön opetushenkilöstöä. Vähän epätodelliselta tuntuu, että tässä vaiheessa elämänuraa tuollainen iso revohka alkaa olla pian taputeltu. Oudolta tuntuu jo sekin, ettei enää tarvitse aamulla ani varhain käynnistää konetta ja alkaa kiireellä miettiä, mitä oppimistehtävää tänään tehtäisiin.

Kuntapolitiikankin saralla on touhua ja tohinaa ollut ihan riittämiin. Uudet kunnanvaltuustothan aloittivat toimikautensa kesäkuun alussa. Siitä lähtien on ollut kalenterissa jos jonkinlaista kokousta, palaveria, neuvonpitoa, koulutusta, seminaaria, tapaamisia ja vaikka mitä. Tästäkään en ole pahoillani. Sitä saa, mitä tilaa – ja kun on leikkiin lähtenyt, pitää käsille koota parhaat saatavilla olevat lelut ja leikkiä sata lasissa. Mutta näistä kirjoittelen pala palalta tuonnempana lisää.

En siis ole minnekään kadonnut. Jatkan näkemysten ja ajatusten jakamista päivän polttavista asioista tai sitten muuten vaan merkittävältä tuntuvista ilmiöistä – omakohtaisista ja ylesemmistä. Virtaa kintaissa edelleen riittää ja järkikin ainakin jollain tasolla toimii – ajoittain.

Ai niin. Täytin muuten tuossa kuukausi sitten 50 vuotta. Puoli vuosisataa on takana tietä, jolla mutkia, kuoppia ja kiviäkin on riittänyt. Eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan ole puuttunut. Varmaksihan sitä ei tiedä, mutta uskaltaisin kyllä veikata, että puolimatkan krouvi on joka tapauksessa ohitettu. Matka jatkuu – saa nähdä, onko tie yhtään tasoittumaan päin. Oikeastaan en ainakaan vielä toivo, että liian tasaiseksi käy…

Jätän nyt tästä sen standardin mukaisen lopetuksen pois. Mutta näillä aatoksilla peliä jatketaan – päätyyn asti!

Keski-ikäinen monimuoto-opiskelija

Jäin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa elämässäni virallisesti työttömäksi. Takana oli pitkä polku työelämässä. Olin tehnyt vaikka mitä teollisuudessa, raksalla, koulumaailmassa, järjestötehtävissä, kaupan alalla, ravintola-alalla… ja jotain varmaan jäi mainitsemattakin. Viimeiseen 15 vuoteen on mahtunut paljon pätkätöitä, osa-aikatöitä, epätyypillisiä töitä – usein paria kolmea hommaa samanaikaisesti.

Katselin hetken taakse jäänyttä taivalta ja aloin pohtia, miten vietän jäljellä olevat kaksi vuosikymmentä työikäisen elämää (jos luoja suo ja elämme). Joutenolo ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja aloin vakavasti pohtia, josko vielä vanhoilla päivillä koulun penkille. Lyhyen tuumailutauon jälkeen ryhdyin suorittamaan opintojaksoja Jyväskylän avoimessa ammattikorkeakoulussa. Kuntoutuksen ohjaajan (AMK) tutkinto alkoi tuntua hienolta mahdollisuudelta yhdistää työssä, harrasteissa ja yleensäkin elämässä kertynyttä osaamista sekä mielenkiinnon kohteita.

Hain opiskelupaikkaa ja tulin hyväksytyksi Jyväskylän AMK:n kuntoutuksen ohjaaja –tutkinto-ohjelmaan. Silloin – syksyllä 2015 – lähti rytinällä käyntiin projekti, joka nyt on loppusuoralla. Hain työttömänä tukea omaehtoiseen opiskeluun työttömyysetuudella, ja se minulle myönnettiin. Asetin heti päämääräkseni saada projektin valmiiksi 24 kuukaudeksi myönnetyn etuusajan puitteissa, mikä tiesi aikamoista urakkaa. Olin suorittanut avoimen AMK:n tutkintoon sisällytettäväksi sopivia opintoja 40 opintopisteen verran ennakkoon, mikä helpotti hommaa vähän. Siitä huolimatta 170 opintopistettä kahdessa vuodessa – 85 opintopistettä vuodessa – on pajon.

Matkan varrella olen moneen kertaan päätynyt pitämään itseäni mielenvikaisena. Vanhana äijänä koulun penkissä ehkä luomassa uutta uraa. Vaikka ajatus tuntuu hullulta, ei se nykypäivänä sitä ole. Yhä suurempi osa korkeakouluopiskelijoista on aikuisopiskelijoita, jotka joko jatkokouluttautuvat tai hakevat opiskellen kokonaan uutta paikkaa työmarkkinoilla. Elinikäisestä oppimisesta on puhuttu vuosikymmenet, mutta nyt aletaan hiljalleen ymmärtää, että vauhdilla muuttuva maailma ja työelämä vaatii osaamisen päivittämistä, valmiutta oppia jatkuvasti uutta sekä halua ja intoa pysyä ”ajan hermolla”.

Kuten sanottu, projekti on loppusuoralla. Kaikki opinnot on tehty ja opinnäytetyö on hyvällä alulla ja valmistuu kesän kuluessa. Vain yksi harjoittelujakso puuttuu opintorekisteristä. Olen viettänyt viimeiset kaksi vuotta enimmäkseen istuen ranteet työpöydän reunalla. Olen tehnyt pitkää päivää niin arkena kuin sunnuntainakin. Olen kahlannut läpi melkoisesti kirjallisuutta ja ahminut tietoa. Olen kirjoittanut muistiinpanoja, oppimistehtäviä, raportteja ja muita tuotoksia läjäpäin. Olen istunut luennoilla sekä kotona luurit päässä verkko-opintojen, lukemattomien Skype-palaverien ja tiimityöskentelyn merkeissä. Ja ”normaalin” opiskelun ohessa olen ollut mukana monenlaisissa isommissa ja pienemmissä projekteissa – mm. uusien opsikelijoiden vertaistutorina sekä Kuntoutussäätiön ja JAMK:n yhteisessä Kuntoutuksen prosessikiihdyttämössä. Olen oppinut hurjasti uutta. Olen saanut tutustua moniin hienoihin ihmisiin. Olen verkostoitunut. Ja varmasti olen tällä matkalla muuttunut ja kasvanut ihmisenä.

Vaikka monimuoto-opiskelu ”vanhoilla päivillä” on haastavaa, ovat opinnot edenneet hyvin ja vauhdilla. Olen moneen kertaan yllättänyt itsenikin ja olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Olen saanut paljon ja olen saanut olla myös jakamassa muille. Hermoja – niin omia kuin muidenkin – on koeteltu moneen kertaan. Väsymystäkin on ollut. Kotiaskareet ja monet muut puuhat ovat siirtyneet kerta toisensa jälkeen tuonnemmas. Kotona vaimokin on saanut liian vähän huomiota. Mutta tämä matka on ollut hieno ja antoisa. Valmistun ja saan tutkintotodistukseni tulevan syksyn aikana. Uskon, että minulla on meillä – elämällä ja minulla – on toisillemme vielä paljon annettavaa!

Motto: ”Jos se olisi helppoa, sitä tekisi kaikki!”

Niin – nämä kirjoituksethan pitää aina lopettaa… Sehän tässä on vähän ollut sellaisena punaisena lankana. Joten lopetetaan nyt tämänkin.

Sitä minä vaan, että…

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että itseensä ja omaan osaamiseensa panostaminen nähtäisiin kannattavana sijoituksena. Monet meistä ovat kuulleet sanottavan, että menestyvät yritykset investoivat silloin, kun hiljainen aika. Näin ne valmistautuvat tulevaan ja ovat iskukykyisiä silloin, kun markkinat alkavat taas vetää. Minusta tämä ajatus toimii aika hyvin yksilötasollakin. Jos ja kun palkkatyötä ei ole tarjolla, sitä pitää jostain yrittää tehdä. Jos sitä ei hakemallakaan löydy, on hyvä miettiä, miten voisi fiksusti investoida itseensä siten, että jatkossa oma markkinarako työelämästä löytyy. Joutenolo ja syrjään jääminen on monin verroin huonompi vaihtoehto.

Äänestäisinkö sittenkin?

”En varmasti äänestä. Ikinä en oo äänestäny”.
No miksi?
”No ei siellä kellään mitään järkee oo. Sama jaarittelu ja touhu vaan jatkuu”.
No eikö sinne kannattais sitten äänestää uusia ihmisiä?
”Aina ovat päättäneet päin helvettiä. Ei siellä kukaan mistään ymmärrä. Ja jos joku ymmärtää, ei se niille siellä mitään mahda”.

Moni kokee vaaleissa äänestämisen kansalaisoikeudekseen – jotkut jopa velvollisuudekseen. Asian toisin näkeviäkin on paljon. Äänestysprosentti eduskuntavaaleissa on ollut edellisissä vaaleissa 70 prosentin ja kuntavaaleissa 60 prosentin paikkeilla. Tämä tarkoittaa sitä, että eduskuntavaaleissa kolme ja kuntavaaleissa neljä kymmenestä jättää äänioikeutensa käyttämättä.

Kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan kahvipöydissä ja baaritiskeillä, nousee jatkuvasti esiin se, että kansalaiset ovat tyytymättömiä politiikkaan, poliitikkoihin, puolueisiin ja ylipäätään vallitsevaan asiain tilaan päätöksenteossa. Vaalien alla käytävää keskustelua kyllä seurataan. Vaalilupaukset muistetaan, samoin kuin se, että niitä ei sitten vaalien jälkeen pidetty. Kuitenkin useimmat niistä, jotka äänestävät, äänestävät kerta toisensa jälkeen samaa puoluetta tai samaa tuttua naamaa. Ja ne, jotka eivät ole äänestäneet, eivät edelleenkään äänestä. Ollaan tyytymättömiä ja halutaan muutosta, mutta silloin, kun asioihin voitaisiin vaikuttaa, toimitaan, kuten ennenkin – tai ollaan toimimatta.

Kaikilla täysi-ikäisillä suomalaisilla on oikeus äänestää vaaleissa. Siis oikeus – ei velvollisuus. Maassamme ihmisillä on vapaus valita, mitä puoluetta tai ketä henkilöä äänestää. Samoin meillä on vapaus jättää äänestämättä. Äänioikeuden käyttäminen ei ole pakollista.

Minulla on sellainen tunne, että yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat kansalaisia laajasti. Hallituksen politiikasta, sote-uudistuksesta ja hävittäjähankinnoista puhutaan. Samoin tuulivoima, koulujen sisäilmaongelmat, päivähoito, teiden kunto, kirjaston palvelut, liikuntapaikkojen hoito ja ravitsemusliikkeiden aukioloajat herättävät suuria tunteita. Kunnan ja valtion rahankäyttöä päivitellään ja vanhusten hoivasta kannetaan huolta. Kyllä nämä asiat ovat tavalla tai toisella lähellä meitä kaikkia. Ja monen mielestä moni asia on suomeksi sanottuna päin helvettiä. Tästäkin huolimatta vaalien aikaan toimitaan – tai ollaan toimimatta – kuten aina ennenkin.

Itsekin olen aina ollut kiinnostunut monista yhteiskunnan ilmiöistä ja kansalaisia koskevista asioista. Olen myös aktiivisesti asioista keskustellut ja ottanut kantaa. Monia älyttömyyksiä olen moittinut ja monen asian kohdalla arvellut tietäväni, miten pitäisi menetellä. Näiden nyt meneillään olevien kuntavaalien alla aloin entistä vakavammin miettiä, että kentän laidalla huutelu aitaan nojaillen ei riitä. Ajattelin, että kun kerran vaihtopenkiltä olen neuvoja heitellyt ja tuomaripeliä arvostellut, nyt on aika pukea pelipaita päälle, ja olla käytettävissä – joko maalintekijän tai pakin roolissa – jos äänestäjät niin tuumaavat.

Pienessä kotikunnassani Vesannolla viime vaaleissa 21 valtuustopaikasta 15 sai Keskusta. Pienessä maaseutupitäjässä Keskustalla on vahvat perinteet ja vahva asema. Hyvä niin. Ei perinteissä mitään vikaa ole eikä paikallisissa keskustalaisissa kuntapäättäjissäkään. Kuitenkin näen, että demokratian kannalta on hyvä, että vaihtoehtoja on tarjolla. Pienen kunnan asioita pisäisi voida hoitaa puoluekannoista riippumatta hyvässä yhteistyössä. Tärkeää olisi kuitenkin se, että kun asioita valmistellaan ja keskusteluja käytään, esiin nousisi monipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä eri näkökulmista. Kun yhdellä ryhmittymällä on kuntapolitiikassa yli 2/3 enemmistö, on vaarana, että vähemmistössä olevien näkemykset jäävät huomiotta. Jos vielä suurimman ryhmän sisällä ohjaksia vetelee muutama vahva persoona, saattaa joissakin asioissa olla sanelupolitiikka aika lähellä. En väitä, että meillä Vesannolla näin olisi, mutta nykytilanne saattaa tämän mahdollistaa. Kunnan päätöksentekijöiden joukkoon tarvitaan erilaisia näkemyksiä ja asioiden puntarointia erilaisten kuntalaisten näkökulmasta. Ennen muuta tarvitaan ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita asioista sekä valmiita kuuntelemaan, ottamaan asioista selvää ja laittamaan itsensä likoon.

Varmasti meillä Keskusta säilyttää vahvan asemansa näidenkin vaalien jälkeen. Ihan hyvä olisi, jos muiden puolueiden listoilta tulisi valituksi sen verran moni, että puntit edes jossain määrin tasoittuisivat. Hienoa on se, että kuntavaaliehdokkaita Vesannolla on sentään kuudesta eri puolueesta yhteensä neljäkymmentä. Hyviä ehdokkaita ja valinnan varaa siis löytyy.

Vesannolla – kuten monessa muussakin pienessä maaseutukunnassa – äänestysaktiivisuus ennakkoäänestyksen aikana on valtakunnallisesti vertaillen parasta a-luokkaa. Nyt, kun ennakkoäänestys on taputeltu, jo neljä kymmenestä äänioikeutetusta on äänensä antanut. Tämä tarkoittaa aiempien vaalien äänestyskäyttäytymisen mukaan sitä, että niistä, jotka aikovat äänensä antaa, kaksi kolmesta on homman jo hoitanut. Minä toivon, että varsinaisena vaalipäivänä äänestyspaikalla käy kuhina ja äänestysprosentti Vesannolla nousee ennätyskorkealle. Pienessä kunnassa jokaisella äänellä on aidsti merkitystä.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että pienen kunnan pienessä porukassa olisi kiinnostusta yhteisiä asioita kohtaan. Luulisi, että kun ”kaikki tuntee kaikki”, sillä, keitä yhteisiä asioita junailemaan valitaan, olisi merkitystä. En minä ole mikään kenellekään sanomaan, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta pitäisi äänestää. Mutta äänestämään minä silti kaikkia kehotan. Äänestäminen kannattaa, sillä ”nukkuvien puolueella” ei Vesannolla(kaan) näissä(kään) vaaleissa ole yhtään ehdokasta.

Minä aion äänestää – itseäni! Sen verran uskon siihen, että minulla on kotikuntani päätöksentekoon ja asioiden hoitoon annettavaa. Muuten en olisi ehdolla.

Löylyn lyömänä joka päivä

Meinasin, että kirjoitan muutaman ajatuksen työterveydenhuollosta, ammatillisesta kuntoutuksesta, työttömyyden hoidosta tai koulutuksesta. Tulin toisiin ajatuksiin. Näin joulun välipäivinä on syytä keskittyä asioihin, jotka liittyvät lomaan, lepoon ja rentoutumiseen. Vakavammat aiheet joutavat odottaa. Vaikka toki vakava juttu seuraavakin monelle meistä on.

Kirjoitin joulupäivänä Facebookiin päivityksen: ”Jouluhan on siitä mukava juttu, että ensin voi saunoa hyvin ja syödä hyvin ja levätä hyvin… Ja sitten voi oikein hyvin saunoa lisää, syödä lisää ja levätä lisää…”.

Wikipedian mukaan ”sauna on suomalainen hikoilukylpylä ja peseytymistä varten rakennettu tila. Saunomista on tiettävästi maassamme harrastettu ainakin kolmen vuosituhannen ajan. Jo pronssikaudella – 1500-900 vuotta ennen ajanlaskumme alkua – kylpeä ropsautettiin maahan kaivetuissa kuoppasaunoissa. Historoitsijat ovat arvelleet suomalaisen saunan historian ulottuvan jopa kymmenen vuosituhannen taakse jääkauden jälkeiseen aikaan. Joka tapauksessa saunominen on osa kaikkien suomalaisten elämää – ja sauna monelle lähestulkoon pyhä paikka.

Meillä on kotona kaksi saunaa. Toinen on tontin nurkassa sijaitseva pihasauna, jolla on ikää enemmän kuin minulla. Tiedättehän – sellainen tyypillinen perinteinen lautarakenteinen pihamökki, jossa on sauna ja puuliiteri – ja jonka toisessa päädyssä on joskus ollut myös ulkohuussi. Tällaisen saunan pitää näyttää, tuoksua ja tuntua vanhalta puusaunalta – siis ilman pullosta otettavia saunatuoksuja, välkkyviä led-valoja, lauteisiin upotettuja kiukaita tai bluetooth-äänentoistojärjestelmää. Sitten se toinen on sisällä talossa oleva parikymmentä vuotta sitten rakennettu vähän nykyaikaisempi ihan tavallinen sähkösauna. Parempi näistä kahdesta on vanha pihasauna – ylivoimaisesti. Siitäkin huolimatta, että vedet sinne viedään kantaen ja lämmitetään padassa puilla. Siltikin, vaikka vanhat ja kuluneet lauteet vähän natisevat. Pihasaunassa on juuri se oikea perinteisen suomalaisen saunan tunnelma – ja maailman parhaat löylyt. Ihan hyvä se kakkossaunakin on. Sen verran hyvän kokoinen, ettei happi heti pääse loppumaan. Ja sähkösaunaksi löylykin on kelvollinen.

Meillä saunotaan joka päivä. Joko pihasaunassa pitkän kaavan mukaan, tai sitten sisäsaunassa pikaisesti.

Suomalainen sauna ja saunakulttuuri on ollut viime vuosina moneen otteeseen EU:n päättäjien ja ajoittain myös kotimaisten eksperttien hampaissa. Saunomista ovat uhanneet vuoroin päästörajat ja huoli pienhiukkaspäästöistä – vuoroin energiansäästövaatimukset tai halu rajoittaa saunan enimmäislämpötilaa. Niin EU:ssa kuin Suomessakin on käyty pitkään keskustelua puun pienpoltosta syntyvistä pienhukkaspäästöistä. Nämä päästöt on todettu siinä määrin haitallisiksi, että pienpoltto aiheuttaa Suomessakin satamäärin hengenlähtöjä vuosittain. Toki näitä pienhiukkasia tulee kiukaiden ja takkojen lisäksi kynttilöistä, grillauksesta ja makkaranuotioista. Vaikka sauna lämpiäisi sähköllä, ongelmana on suuri energiantarve. Ja miksi suomalaisten pitäisi kylpeä yli 80-asteisessa saunassa, kun keski- ja eteläeurooppalaisille riittää 45-asteinen höyryhuone?

Minä rohkenen olla tästäkin asiasta hivenen eri mieltä. On totta, että Suomen ympäristöterveystoimikunta on arvioinut mietinnössään, että ilmansaasteet aiheuttavat Suomessa parisataa kuolemantapausta vuodessa. Puunpolton yleensä – saati saunanlämmityksen – osuutta tästä on melko mahdoton arvioida. Kun arvioidaan riskejä tai uhkia olisi kyettävä vertaamaan niitä myös hyötyihin, olipa kyse puulla lämmitettävästä saunasta tai asunnosta. Kyllä minä pidän puun – etenkin muuhun käyttöön kelpaamattoman puun – käyttämistä energianlähteenä Suomen oloissa enemmän kuin fiksuna. Varsinkin, kun metsissämme edelleen kasvaa vuosittain puuta enemmän kuin mitä sitä monenlaiseen hyötykäyttöön hakataan. Pitkän sähkökatkon osuessa kohdalle talvipakkasilla puilla lämpiävä hella, uuni ja saunan kiuas nousevat arvoon arvaamattomaan.

Hämmästyttävänä pidän sitä, että meillä suurinta ääntä ympäristöasioissa tuntuvat käyttävän city-vihreät, jotka eivät ole koskaan ympäristöä Kehä-kolmosen ulkopuolella nähneetkään. Junaradan tai metroaseman vierestä saattaa näyttää siltä, että suurimma ympäristöuhat ovat haja-asutusalueiden pitkien välimatkojen autoilu tai rantasaunan lämmitys. Voin kertoa, että ei täällä maalla savu juurikaan silmiä kirvele. Autojakin kulkee aika harvakseltaan.

Mutta takaisin saunaan. Saunomisella on todettu – ja vielä enemmän arveltu – olevan positiivisia terveysvaikutuksia. Keskeisin näistä on saunan niin psyykessä kuin kropassakin tuntuva rentouttava vaikutus. Saunomisen on todettu tekevän hyvää myös hengitykselle (astmapotilailla), unelle ja verenkierrolle. Nivelten kolotuksetkin helpottuvat saunoessa. Itä-Suomen yliopiston tekemien tutkimusten mukaan saunominen pidentää ikää ja ehkäisee sydän- ja verisuoniperäisiä kuolemia. Nimenomaan paljon saunovilla riski kuolla sydän- ja verisuonitauteihin tai sydänperäiseen äkkikuolemaan on noin puolet pienempi kuin kerran viikossa saunovien. Samaan tutkimusaineistoon pohjautuvassa tutkimuksessa on todettu, että runsas saunominen voi pienentää dementiaan sairastumisen riskiä. Neljästä seitsemään kertaa viikossa saunovilla miehillä todettiin 20 vuotta kestäneessä seurantatutkimuksessa 66 prosenttia pienempi todennäköisyys kuin kerran viikossa saunovilla. Nämä tulokset eivät ole yleistettävissä kaiken maailman höyryhuoneisiin, vaan ne liittyvät nimenomaan suomalaiseen saunakulttuuriin – siis saunomiseen kuumassa saunassa, jossa heitetään löylyä.

Tutkimustuloksia tuumaillessa on hyvä muistaa, että ihmisen hyvinvointi ja terveys on monitahoinen ja useista eri tekijöistä riippuva asia. Keskeinen tekijä voi olla – ja todennäköisesti on – saunomisen rentouttava ja stressiä lievittävä vaikutus.

Niin – meillä saunotaan joka päivä. Mielestäni saunomisen keskeisin vaikutus on siinä, että lauteilla löylyistä nautiskellessa saa vuoden jokaisena päivänä katkaistuksi päivän kiireiden ja murheiden mietiskelyn. Saunan löylyissä työntäyteinen päivä vaihtuu iltaan, jonka kuluessa huomio kiinnittyy kuormittavista ja stressaavista asioista lepoon ja rentoutumiseen. Tällä uskon olevan terveydelle ja hyvinvoinnille iso merkitys – kunhan saunaoluiden nautiskelu pysyy kohtuudessa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä koittaa ajatella, olen melko varma siitä, että tämän pallon pelastuminen tai tuho ei ole kiinni kesämökin rantasaunanlämmittäjien tai lapin tunturin makkaranpaistajien nuotiotulista. Tähän pitää vielä sanoa se, että saunan lisäksi meillä lämpenee puita poltellen myös koko torppa. Enkä kyllä siitä koe tippaakaan tunnontuskia. Sähköä käyttäen tulisi aika paljon kalliimmaksi.

blogsauna

Työvoimapolitiikkaa vol. 3

Syksyllä 1975 tapahtui maassamme kummia. Presidentti Kekkonen – niin, se aito oikea Urkki – nimitti kansallisen hätätilan hallituksen. Maassamme oli tuolloin 63.000 työtöntä. Taloustilanne ja ennätyksellisen suuri työttömien määrä sai presidentin tarttumaan toimeen. Martti Miettusen johdolla kootun hallituksen päällimmäisenä tehtävänä oli työllisyystilanteen parantaminen. Keinot taisivat kuitenkin olla vähissä, sillä työttömyys kaksinkertaistui seuraavan kahden vuoden aikana.

Jonkinlainen hätätila meillä on nytkin ollut jo kauan. Työttömiä maassamme on tilastokeskuksen mukaan reilusti yli 200.000. Pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta on puolet. Asiaa voidaan tarkastella monelta kantilta ja laskutavasta riippuen työttömien määrä näyttäytyy kovin erilaisena. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömiä työnhakijoita on vajaat 370.000 ja pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta reilu kolmannes. Oli miten oli, työttömiä on paljon – hurjan paljon – ja yhä useamman kohdalla työttömyys on jatkunut ja näyttää edelleen jatkuvan pitkään. Kun samalla työvoiman ulkopuolella olevien osuus on kasvanut ennen muuta väestön ikääntymisen seurauksena, on tilanne kestämätön. Avoimia työpaikkoja TE-palvelujen kautta on tällä hetkellä 13.802. Kokopäiväisiä näistä paikoista on alle 10.000. Presidentti Kekkonen saisi halvauksen, ellei jo olisi autuaammille kalavesille siirtynyt.

Jos meillä oli hätätila 1970-luvulla, on sellainen varmuudella nytkin. Eikä maan hallituskaan toki toimettomana ole ollut. Työvoimapolitiikan käänteitä tulee siihen tahtiin, että niiden seuraaminen mediassa alkaa jo päihittää saippuasarjat kuusi-nolla. Monenlaisia konsteja yritetään ja muutoksia sorvataan. Muutosten perusteena kerrotaan olevan pyrkimys työttömyyden vähentämiseen ja työllistymisen edistämiseen. Kovin isoon ääneen ei sanota sitä, että perimmäinen syy on se, että rahat eivät riitä, ellei säästöjä saada aikaan. Ei sanota, koska vaalit ovat lähellä – aina. Työtä tekeväisiä on koko Suomen kansasta alle puolet – työikäisistäkin vain kaksi kolmesta. Muu väki elää enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ”siivellä”, ja tähän julkisen talouden rahat eivät nykymenolla kertakaikkiaan riitä.

Niin – niistä keinoista. Keinoja hallitus ja sen asettama työryhmä on tykönään tuumaillut. Puhutaan työttömyyden taltuttamisesta ja työttömien kannustamisesta töihin. Ja keinot näyttävät aika radikaaleilta – koviltakin.

Pari päivää sitten eduskunnassa hyväksyttiin esitys ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisestä 500 päivästä 400 päivään. Alle kolmen vuoden työhistorialla ansiosidonnaista saa jatkossa vain 300 päivältä. Ajatuksena varmaan on, että kun ylellinen elämä ansiosidonnaisella päivärahalla muuttuu entistä aiemmin peruspäivärahalla kituuttamiseksi, ryhtyy työtön entistä aikaisemmassa vaiheessa toden teolla etsimään uutta työtä. Olen tästä vähän eri mieltä. Kyllähän meillä toki yhteiskunnassa kannustinloukkuja on, mutta mistä niitä töitä etsitään, jos niitä ei kerta kaikkiaan kaikille ole. En usko, että kovin monet pitkäaikaistyöttömistä tieten tahtoen työtä välttelevät. Peruspäivärahalla eläminen kannustaa työnhakuun varmasti. Jos työpaikkoja ei ole, seuraa muutoksesta ainoastaan se, että entistä useampi kamppailee toimeentulostaan toden teolla entistä aiemmin. Minä olisin tehnyt toisenlaisen remontin. Ansiosidonnaisen päivärahan tasoa olisi voinut vähän nipistää, jolloin jonkinlaiset elämisen edellytykset olisivat työttömyyden kohdatessa säilyneet vähän pidempään. Ansiosidonnaisen tason leikkaaminen vaikkapa 20 prosentilla tekisi kuitenkin töihin lähtemisen kannattavaksi, vaikka palkka olisi vähän totuttua pienempi.

Iltasanomat uutisoi eilen hallituksen kaavaileman osallistavan työttömyystuen – osallistumistulon – mallista. Aktivointitoimet ovat olleet työvoimapoliittisessa keskustelussa näkyvästi esillä aiemminkin. Hallitus on jo hallitusohjelmassa päättänyt, että osallistavan sosiaaliturvan mallia kehitellään. Nyt suunnitelmissa on, että jos työtön haluaa saada työttömyyspäivärahaa, tulee hänen osallistua yhteisölliseen toimintaan. Tämä toiminta voisi olla tutkijaryhmää vetävän professori Heikki Hiilamon mukaan vapaaehtoistyötä, opiskelua, työharjottelua tai vaikkapa omaishoitoa. On selvää, että työttömänä joutenoloon tottuu helposti ja nopeasti. Mikä tahansa toimeliaisuus on parempi kuin kotona makaaminen. Tämä kaavailu haiskahtaa kuitenkin aika lailla pakottamiselta – jopa kiristämiseltä. Jos nämä suunnitelmat toteutuvat, paimennetaan massiivista työttömien armeijaa pian risusavottaan. Vai laitetaanko heidät tekemään vapaaehtoistyötä vaikkapa paikallisen uimaseuran valmentajiksi? Vapaaehtoistyön – jota sivumennen sanoen Suomessa tehdään kaikkien kansainvälisten mittareiden mukaan enemmän kuin missään muualla – perimmäisenä ajatuksenahan on nimen omaan vapaaehtoisuus. Pakkollinen vapaaehtoistyö on ihan uusi keksintö.

Kyllä osallistamista ja aktivoimista tarvitaan. Mielestäni tässä pitäisi kuitenkin pyrkiä yksilötasolla löytämään jokaiselle tarvitsijalle tukea oman paikan löytämiseksi yhteiskunnassa kartoittaen ja etsien omia osaamisia, vahvuuksia, voimavaroja ja kiinnostuksen kohteita sekä omaa ammatillista polkua. Tärkeä osa ihmisenä olemista kietoutuu siihen, että yksilö kokee itsensä ja elämisensä merkityksellisenä. Osallisuus yhteisössä ja yhteiskunnassa on yksi perustarpeistamme. En tiedä, mutta arvelen, että yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista nämä nyt kaavaillut uudistukset tukevat heikosti.

Niin – vielä piti yhdestä asiasta tähän liittyen mainita. Luin tässä joku päivä työttömästä toimittajasta, joka oli ehkä saamassa sopimuksen jonkun jutun kirjoittamisesta lehteen. Kyse oli ilmeisesti osa-aikaisesta keikkahommasta. Kunniallisena kansalaisena toimittaja kyseli TE-palveluista, kuinka hänen tulee menetellä, jos tilaisuus osa-aikaiseen työllistymiseen konkretisoituu. Työvoimaviranomainen tuumasi, että työtön on lähellä solmia sopimuksen työstä, ja aloitti kuukauden kestävän selvitystyön. Samalla Kela katkaisi päivärahan maksamisen selvityksen ajaksi. Kun työtön yritti aktiivisesti etsiä itselleen työtä – edes osa-aikaista keikkatyötä – kohteli työvoimahallinto häntä kuin rahanpesusta epäiltyä talousrikollista. Tämä ei kuulosta kovin kannustavalta – pöyristyttävältä kylläkin.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, en ymmärrä, miten työttömän kyykyttämisellä lopulta voidaan työllisyyttä kohentaa. On selvää, että nälkä kannustaa insinöörinkin vaikka ojaa kaivamaan tai sukkia kutomaan. Mutta kuka tässä työttömien valtavassa joukossa harhailevasta pienestä ihmisestä ottaa aidosti kopin, kun työtä ei kertakaikkiaan kaikille ole? Kun työttömyys tekee kulttuurissamme vallitsevassa asenneympäristössä ja ajatusmaailmassa kansalaisesta kelvottoman, mitä meillä mahtaa pian olla edessämme, ellei työttömyyteen jumittuneiden elämään löydetä oikeasti punaista lankaa – jostakin – pian.

Oon köyhä laulaja mä vain…

Olin eilen mukana Sisäiset voimavarat vahvuudeksi -koulutuksessa. Kyseessä oli osa Ylä- ja Sisä-Savon alueella toimivan Etappi-työllisyyspalvelujen Nilakan osaajatreffit -projektia. Tilaisuudessa pakistiin kaikenlaista asiaan liittyvää. Yhtenä tehtävänä oli luoda oma unelmatyön kartta. Kartan rakentelussa piti miettiä omaa ammatillista historiaa, omia osaamisia ja vahvuuksia sekä kuvaa siitä, minkälaisia asioita liittyy omaan unelmaan tulevasta työurasta. Tehtävän toteuttamiseen annettiin vapaat kädet. Useimmat leikkelivät kuvia ja tekstinpätkiä lehdistä ja liimailivat niitä paperille. Jotkut myös piirsivät aiheesta. Itse en ole kovin innostunut paperi-ja-sakset-askartelusta, enkä oikein osaa piirtääkään, ellei hyväksi voi käyttää viivoitinta ja harppia. Niinpä aloin kirjoittaa aiheesta runoa – tai jotain sen kaltaista. Lopputulos on tässä. Kukin tulkitkoon mielensä mukaan:

Oon köyhä laulaja mä vain…
Ja mitä muuta olla sain…
Asentaja, rakentaja
Valmentaja, opettaja
Kehittäjä, romuttaja
Alkuun panija, loppuun saattaja
Rikkinäisen korjaaja, rämettyneen raivaaja

Pätkätyötä, vuorotyötä
Yötyötä, kireää vyötä
Ottaisin kopin, mut ei ne syötä
Paljossa mukana, ilman työtä
Ikuinen oppija, syvältä kuokkija
Totuuden etsijä, ojan kaivaja

Isoa kuvaa hahmottaa, silmät isona tuijottaa
Pientä ihmistä opastaa, suojatiellä taluttaa
Nälkään auttaa leipäpala, koukkuun tarttuu uusi kala
Sormenjälki jäädä saattaa, paikkaan jossa se ei haittaa

Yksin tuolla orpo piru, sydämessään kultasiru
Kulkee synkän metsän laitaa, ei löydä tietä, eksyä taitaa
Hänelle jos kartan piirtäis, tielle ehkä jalan siirtäis
Maaliin koittais pallon laittaa, pitkän talven niskan taittaa

Jokaiselta löytyy taito, oma voima, halu aito
Narusta jos kiinni saa, kuuseenkin voi kurkottaa
Moni massan alle hukkuu, yksin rämpii, yksin nukkuu
Jos joku löytäis, esiin toisi, oman polun löytää voisi

Työvoimapolitiikkaa vol. 2

Työttömyyden hoito ja myös työttömän arki on muuttunut takavuosista modernimpaan suuntaan. Näin asia on ainakin haluttu monella taholla nähdä. Työttömäksi joutunut voi käynnistää työnkahunsa TE-palvelujen Oma asiointi -sivuilla. Työvoimahallinnon asiantuntijat ovat arvioineet työttömän tilannetta ja harkinneet henkiökohtaisen palvelun tarpeellisuutta. Työttömän antamien tietojen pohjalta TE-toimisto on myös pyytänyt tarvittavat lisäselvitykset ja paperit työvoimapoliittista lausuntoa varten. Työttömyysajan asiointi on sujunut pääosin verkossa tai puhelimitse.

Digitalisaatio on tuonut mukanaan paljon hyvää. Verkkoasiointiin tottunut työtön on saanut palvelua tarvitessaan joustavasti ja sujuvasti. Samalla on pajolti päästy eroon monen kokemasta pompottelun tunteesta. Nopeus, vaivattomuus asioiden hoidossa on kaikkien etu. Käytäntö on ollut varmasti hyvä ja sopiva – osalle työttömien suurta joukkoa. Toisaalta tässä systeemissä on entistä helpompi jäädä syrjään, lepäillä laakereillaan ja passivoitua. Kun kukaan ei hoputa, monelta unohtuu, että työnhaku on työttömän päätyö. Toisaalta: mitäpä haet, jos työtä ei kertakaikkiaan ole tarjolla. Ainakaan sopivaa työtä sopivassa paikassa sopivalla palkalla ja luontaiseduilla.

Digitalisaation myötä myös työvoimatoimistojen ja palvelupisteiden verkostoa on harvennettu kovalla kädellä. Jos työtön ei satu asumaan isossa kaupungissa, saattaa henkilökohtaiseen asiointiin vierähtää matkoineen kokonainen päivä.

Maan hallitus on hallitusohjelmansa mukaisesti pyrkinyt puuttumaan työttömyystilanteeseen monin tavoin. Työttömien määrä on kestämättömän suuri. Samalla, kun julkisten palvelujen tarve on lisääntynyt mm. väestön ikääntymisen myötä, on työssä olevien työikäisten määrä vähentynyt. Tästä seuraa tietysti se, että samalla kun suuri joukko työttömiä lisäävät entisestään julkishallinnon menoja, verotuloja kertyy menoihin nähden niukasti.

Yksi hallituksen kaavaileman keinovalikoiman työkaluista on työttömien henkilökohtaisten määräaikaishaastattelujen ottaminen uudelleen käyttöön. Työttömiä on päätetty haastatella poikkeuksetta kolmen kuukauden välein. Jokaisella työttömällä tulee olla jatkossa työllistymissuunnitema, jonka toteutumista seurataan tehostetusti. Rikkomuksista ja laiminlyönneistä seuraa sanktioita, kuten karensseja – toisin sanoen päivärahojen menetyksiä.

Ihan vähän aikaa sitten puhuttiin ”varmana tietona” siitä, että kun työttömiä aletaan haastatella kolmen kuukauden välein, ulkoistetaan homma yrityksille. Monessa maan kolkassa pidettiin jo selvänä, että kontaktoinnin lisäämiseen ja muuhun työttömien aktivointiin kohdennettu 17 miljoonan euron potti menee hankintasopimusten myötä henkilöstöpaveluyrityksille. Tähän olen suhtautunut alusta pitäen skeptisesti.

Työministeri Jari Linsdström totesi muutama päivä sitten TV-uutisissa, että (tähän liittyvää juridista pulmaa) ei tiedetty. Siis ei tiedetty sitä, että mm. lainsäädännön nojalla tapahtuva toisen eduista, oikeuksista tai velvollisuuksista päättäminen on julkisen vallan käyttöä. Eikä tiedetty sitä, että viranomaistehtävät, joihin tällaista julkisen vallan käyttöä sisältyy, tulee lain mukaa hoitaa virkasuhteessa olevan viranhaltijan toimesta. Julkisuudessa ministeri kertoi, että tämä tuli yllättäen esiin. Ikään kuin nurkan takaa ja puskista.

Nyt sitten seuraava vaihe lienee se, että TE-palvelujen väki alkaa hurjalla kiireellä tuumia, miten homma toteutetaan. Väkeä tarvitaan paljon lisää. Arvelisin, että myös työpöytiä joudutaan hankkimaan. Voi olla, että monelle kylälle työvoimatoimiston (tai vastaavan) vihreät logot tekevät paluun katukuvaan.

Ulkoistamista ehdittiin kaiketi valmistella monella taholla varsin pitkälle. Ja vain siksi, että ministeriössä ei tiedetty. Kyllä minä tiesin. Moni muukin taisi tietää. Kyllä tämän(kin) rajauksen pitäisi olla tiedossa kaikille, jotka julkisten palvelujen järjestämistä ja toteuttamista pohtivat. Asia sanotaan yksiselitteisesti kuntalain 44 §:ssä. Olisi tämä Lindström kilauttanut kaverille. Tai ottaneen todesta, kun Jörn Donner muinoin sanoi TV-mainoksessa, että lukeminen kannattaa aina. Tai kysynyt joltain viisaammalta. Kysyvä kun ei kuulemma tieltä eksy. Minusta tämä tällainen asioiden valmistelu lainsäädäntötyössä on aika outoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että lainsäätäjillä, ministereillä ja ministeriöiden virkamiehillä on näinkin perustavaa laatua oleva asia hallussa. Moneen kertaan kansa on ihmetellyt lainsäädäntötyötä, joka vaikutta hosumiselta. Liian usein ensin valmistellaan yhtä ja sitten kalkkiviivoilla toteutetaan toista.

Hei Kelaa vähän – ja muita kielikukkasia

Kyllä. Minulla on luonnevika. Tai oikeastaan niitä on monta. Yksi hankalimmista omalla kohdallani liittyy kieleen ja sen käyttämiseen. Enkä nyt tarkoita sitä suuontelon pohjassa sijaitsevaa, ihmiskehon vahvinta lihasta, jota käytämme muun muassa syömiemme eväiden möyhentämiseen. Tarkoitan sitä järjestelmää, jota käytämme viestimiseen, ajatusten ilmaisemiseen ja tiedon jakamiseen. Siis sitä kielellistä ilmaisua, jota käyttäen puhumme suumme puhtaaksi tai kirjoitamme tuntemuksistamme milloin vihan, milloin kiihkon tai lempeiden tunteiden vallassa, tai jonka ymmärtäminen antaa meille mahdollisuuden oppia uutta tulkitsemalla lukemaamme ja kuulemaamme.

Kieli ei ole pysyvä, kerran koottu ja sitten kiveen hakattu järjestelmä, vaan se muuttuu jatkuvasti. Maailma ympärillämme muuttuu ja kieli sen mukana. Kieleen löytyy uusia ilmaisuja ja sanoja sitä mukaa, kun ympäristöömme ilmestyy uusia asioita tai ilmiöitä. Ihminen pyrkii kieltä käyttäen kuvaamaan ympäristöään ja kertomaan löydöistään ja uusista ajatuksistaan kanssaihmisilleen. Tähän tarkoitukseen tarvitaan jatkuvasti uusia ilmaisuja ja kielikuvia. Se, mihin suuntaan kieli ja sen käyttö kehittyy, riippuu siitä, miten sitä missäkin yhteyksissä kytetään.

Erityisen suuri vaikutus kielen kehitykseen on niillä, jotka käyttävät sitä paljon. Tai tarkemmin niillä, joiden kielenkäyttö saavuttaa paljon ihmisiä. Kaikkihan me kieltä käytämme koko valveissaoloaikamme – joskus nukkuessammekin – mutta niillä, jotka tuottavat kielellisiä ilmaisuja suurille ihmisjoukoille, on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi kielemme vähä vähältä muuttuu. Siksi koen, että joillakin on kielenkäytön suhteen keskivertoa suurempi vastuu. Opettajilta, poliitikoilta, uutistoimittajilta, lehdistön edustajilta ja virkamiehiltä on lupa odottaa laadukasta kielenkäyttöä, koska heidän käyttämänsä kielen ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys on jo yhteiskunnallisestikin merkittävää. Jos jokainen television uutistoimittaja lukisi uutiset omien sukujuuriensa mukaisella murteella, vain osa kansasta ymmärtäisi kaiken siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Iltauutisten kuuntelemminen raumanmurteella tai savoksi voisi olla hetken ihan hauskaa. Aika pian kansan syvistä riveistä voisi kuitenkin alkaa kuulua soraääniä, kun suurella osalla kansasta ei olisi hajuakaan siitä, mistä hallitus leikkaa ja paljonko verotus kiristyy.

Teknologian kehitys ja internet-aikakausi ovat mahdollistaneet sen, että tekstiä – siis kirjoitettua kieltä – tuotetaan valtavasti ja kiihtyvällä vauhdilla. Kyllähän painettukin sana kilpailee lukijoista, minkä seurauksena vaikkapa sanomalehdet tehdään hurjalla kiireellä. Viimeisetkin uutiset pitää saada mukaan ennen kuin lehti menee painoon. Aina ei ehditä ihan kaikkea tarkastaa. Internetin uutispalveluihin tuotetaan uutta sisältöä ympäri vuorokauden samanlaisella sykkeellä, jolla formulakisojen varikoilla vaihdetaan uutta kumia menopelien alle. Kun kiireellä tehdään, virheitäkin tulee. Itseäni ärsyttää aivan julmetusti, kun näen päivän lehdessä kijroitusvihreitä tai kieliopillisia kömmähdyksiä. Ennen niitä sanottiin painovirheiksi, kun tekstin latoja oli saattanut asetella kirjaimet väärään järjestykseen. Nyt kirjoitettu kieli kulkeutuu digitaalisena tietoverkossa. Se saattaa pysähtyä jonkun lukaistavaksi matkalla toimittajan tablettitietokoneelta painokoneelle, mutta aika usein taitaa oikoluku jäädä varsin hätäiseksi. Se, mikä on päässyt painoon asti, jatkaa matkaansa postilaatikoihin, kioskeihin ja huoltoasemien baareihin, eikä virhettä voi enää korjata.

Internet-sivustot on mediana monessa mielessä erilainen. Nettiin sisällön tuottaminen tapahtuu nopeasti ja helposti. Sähköisen median yksi vahvuus piilee juuri siinä, että kun jossain kaukana kuuluu hälytysajoneuvon sireenien ulina, voi muutaman minuutin kuluttua lukea netistä, mitä kylän toisella laidalla on tapahtunut. Kun uutisvirtaa tuotetaan hurjalla vauhdilla, on ymmärrettävää, että virheitä tulee. Toisaalta myös niiden korjaamisen luulisi olevan ihan yhtä nopeaa ja helppoa.

Itseäni kielikömmähdykset ärsyttävät sitä enemmän, mitä virallisemman oloinen tai mitä arvovaltaisempi on taho, joka niitä käsistään päästää. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että iltapäivälehden nettisivuilla tai juorulehden kuumimmissa uutisissa kirjoitellaan mitä milloinkin ja miten sattuu. Kun viihdyttävyys ja lukijoiden metsästys – eli rahan tekeminen – on pääasia, ei tarkkuus kielessä ymmärrettävästi ole ihan koko ajan päällimmäisenä mielessä. Sen sijaan vaikkapa verorahoituksen turvin toimivalta Yleltä tai julkishallinnon virallisilta tietolähteiltä on lupa odottaa laatua tässäkin mielessä. Ylen poliittisen toimituksen toimittajalla pitäisi olla käyttämästään kielestä suurempi vastuu kuin tosi-tv-ohjelman juontajalla.

Niin kutsuttua ”virallista tietoa” levittävien ”virallisten tahojen” käyttämästä kielestä on puhuttu ja puhutaan vastaisuudessakin paljon. Kun kieltä käytetään vaikkapa viranomaispäätösten, lainsäädännön tai kansalaisten ohjeistamisen yhteydessä, on tärkeää, että kieli on oikeaoppista ja helposti ymmärrettävää. Tässä saattaa astua kuvaan jopa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu ja oikeusturva. Kapulakielestä – siis siitä kömpelöstä ja vaikeasti ymmärrettävästä – on yritetty pyristellä eroon, mutta työtä tällä rintamalla riittää vielä pitkäksi aikaa.

Pidän Haluatko miljonääriksi? -ohjelmasta. Sitä katsellessa on mukava puntaroida omaa yleissivistystään ja samalla kauhistella sitä, miten helppoihin kysymyksiin kilpailijoiden taival kohti rikkauksia usein katkeaa. Pidin myös filosofian tohtori Lasse Lehtisestä, ohjelman entisestä juontajasta. Hänen kielenkäyttönsä oli miellyttävää, sujuvaa, ymmärrettävää, rikasta ja huoliteltua. Pitkä ura median, ministeriöiden ja lähetystöjen palkkalistoilla sekä kirjailijana näkyy ja kuuluu. Tästä uudesta juontajasta, Jaajo Linnonmaasta, sen sijaan en juurikaan pidä. Ura Radio Suomipopilla, MTV3:lla ja Sub-TV:lla ei ole samanlaista jälkeä jättänyt. Linnonmaan puheessa mies on ”äijä”. Hän on toki värikäs persoona ja pyrkii varmasti olemaan oma aito itsensä. Mutta kun kielenkäyttö käy liian rennoksi ja arkiseksi, se saattaa ärsyttää. Erityisesti oma verenpaineeni nousee aina, kun tämä Jaajo käyttää ilmaisua mikälisikäli. Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mitä se tarkoittaa. Sekä sanaa mikäli että sanaa sikäli voidaan käyttää korvaamaan sanaa jos. Pieni sävyero sanoilla mielestäni on. Ymmärrän sanan mikäli tarkoittavan vaikkapa ajatusta ”jos näin tapahtuu”. Sikäli puolestaan viittaa ajatukseen ”siinä tapauksessa, että”. Siis sikäli mikäli pääset tuolle tasolle asti, saat vähintään tonnin riihikuivaa rahaa. Mutta mikä ihmeen mikälisikäli? Kun visailussa mitataan kilpailijoiden yleissivistystä ja tietämystä, luulisi, että juontajaltakin voisi odottaa yleissivistystä ja ymmärrettävää kieltä.

Tiesitkö muuten, että ”työparin muodostaa kaksi työntekijää, jotka ovat eri henkilöitä”. No nyt tiedät. Tämä on kerrottu Kelan avo- ja laitosmuotoisen kuntoutuksen standardin yleisessä osassa. Kelan kuntoutuksen standardeissa mainitaan useaan otteeseen myös se, että ”työryhmään kuuluu X jäsentä, jotka ovat eri henkilöitä”. Ihmisen on hyvä tietää, että pätevinkään meistä ei voi muodostaa työparia itsensä kanssa, koska silloin kyseessä olisi sama henkilö. Itse olen usein harkinnut perustaa työryhmän, jonka jäseninä olisi minä ja muutama ajoittain esiin pyrkivä sivupersoonani. Sekään ei Kelan standardien mukaan ole mahdollista. Harmi!

Noista Kelan standardeista tekemistäni löydöistä oli pakko kirjoittaa myös Aristoteleen kantapää -sivulle Facebookiin. Sielläkin nämä ilmaisut herättivät hilpeyttä. Pari hyvää kommenttia tähän parinmuodostukseen liittyen on pakko tähän lainata: Minulla on kaksi paria talvikenkiä. Toinen vapaa-ajalle, ja se toinen on työpari. Ja toinen perään: Kaveri kävi lääkärissä. Tohtori totesi, että ”aivan selvä käärmeenpurema. Kaksi pientä hampaan pistoa yhtä kaukana toisistaan”.

Sitä minä vaan, että …

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, ettei kielenkäytön tarvitse vääntyä ihan kaikkeen modernin vapaamieliseen vouhotukseen. Kapulakielestä irti pyristely on hyvä asia, mutta myös selkosuomalaiset ilmaisut ovat joskus yksiselitteisyyteen pyrkiessään aika hassuja. En minä mikään kielitieteilijä ole. Ihan varma en aina ole edes siitä, missä pilkkua pitää käyttää, ja missä se on kiellettyä.

Ketä täällä sorretaan?

No niin. Pitkäksi venähtäneen kesätauon jälkeen on taas aika pohdiskella syvällisiä ja tietenkin parantaa maailmaa. Samalla kun omalla kohdalla syksyn opiskelukausi ja sen aiheuttama stressi ja ahdistus on lähtenyt ryminällä käyntiin, pyörii mielessä monia aiheita, joista tunnen pakottavaa tarvetta sanoa sanan tai kaksi.

Mutta aloitetaan nyt vaikka tästä:

Seuraava kirjoitus käsittelee arkaa aihetta. Monesti olen tätä pohtinut ja jotain ääneenkin lausunut. Tiedän, että otan nyt riskin. Voi olla, että hurja suosioni naismarkkinoilla kärsii inflaatiota. Mutta näin onnellisesti naimisissa olevana ukkomiehenä en koe tätä niin suurena uhkana, että se saisi kovin tiukasti pitämään käsijarrusta kiinni.

Yle uutisoi nettisivuillaan elokuun puolivälissä, että yksityisellä sektorilla miesten keskiansiot ovat miehillä yli 800 euroa suuremmat kuin naisilla. Kuinka kauan tämä voi jatkua. Eihän ole mahdollista, että Suomessa – maassa, joka on kaikkialla maailmalla kuulu tasa-arvoisesta ajattelusta ja naisten asemasta – naista sorretaan yhä edelleen näin räikeällä tavalla työmarkkinoilla… Vai sorretaanko?

Uutisessa kerrotaan Tilastokeskuksen tuoreesta julkaisusta, jonka mukaan yksityisen sektorin kuukausipalkkaisten säännöllisen työajan keskiarvo oli 3574 euroa kuukaudessa vuonna 2015. Miesten liksa oli 3970 euroa ja naisten 3150 euroa kuukaudessa. Mediaaniansio – siis se tulojen mukaan suuruusjärjestykseen järjestetyssä palkkajonossa keskimmäiseksi sijoittuvan palkka – oli 3 170 euroa. Miesten mediaaniansiot olivat 3 590 ja naisten 2 812 euroa.

Taas on siis naisten euro noin 80 senttiä, ja siitäkös saadaan tasaarvokeskustelun myllyyn vettä (suokaa anteesi, jos tämä kuulostaa sarkastiselta). Asiaa voi tarkastella myös siten, että vähiten antsaitsevan joukon (kymmenyksen) euro on 60 senttiä ja eniten tienaavien euro 1,54 euroa – sukupuolesta riippumatta. Katsantokantoja on monia, mutta paljas yleisellä tasolla tapahtuva numeroiden tarkastelu voi olla harhaanjohtavaa. Väitän, että samaa työtä saman verran samankaltaisen työnantajan palveluksessa tekeviä vertaillen eroa miesten ja naisten välillä ei juurikaan ole. Tämäkin on tutkittu. Samassa tehtävässä ja samassa yrityksessä naisen ja miehen välinen palkkaero on kolme prosenttia. Tasa-arvolain mukaan samasta työstä pitää maksaa samaa palkkaa ja näin uskon useimmiten myös tapahtuvan. Ja mitä sitten rekrytointitilanteisiin tulee, uskon, että jokaisen työnantajan intresseissä on palkata kulloinkin avoinna olevaan tehtävään pätevin ja sopivin. Saatan olla sinisilmäinen, mutta en todellakaan usko, että mies kategorisesti marssisi hakijoiden jonoissa naisen ohi.

Pitkäaikaistyöttömän euro on muuten vajaat 21 senttiä. Suomalaisten kokoaikaisten palkansaajien (valtio, kunnat ja yksityinen sektori) keskiansio on 3308 euroa kuukaudessa (2014), kun peruspäivärahalle pudonnut pitkäaikaistyötön ”tienaa ilman lisiä” (lapsikorotukset yms.) 686,28 euroa kuukaudessa (21 arkipäivää x 32,68 €/päivä). Päivärahasta lähtee automaattisesti 20 %:n ennakonpidätys, minkä jälkeen käteen jää 549,02 euroa. Pitkäaikaistyöttömiä maassamme on tuoreimpien tietojen mukaan 126.800 ja työttömiä yhteensä n. 350.000. Eritysesti pitkäaikaistyöttömyyden arvioidaan pahenevan edelleen.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että joku tässä tasa-arvoisesta ja solidaarisesta yhteiskunnastaan tunnetussa maassa lopultakin alkaisi isoon ääneen huolta niistä, jotka täällä oikeasti ovat ahtaalla. Vaikka moni pienellä palkalla sinnitteleekin, se oikeasti köyhä ei ole työssä käyvä nainen. Aidossa talousahdingon suossa rämpivät ne, jotka ovat työelämän ulkopuolella ja laskevat, miten rahat riittävät ruokaan seuraavaan päivärahan maksupäivään asti. Tässä joukossa on lapsistaan huolehtivia yksinhuoltajia ja perheitä, joissa molemmat vanhemmat saavat tuon saman muutaman satasen tilin – sukupuolesta riippumatta. Eikä näköpiirissä ole konkreettisia merkkejä siitä, että tämä joukko lähiaikoina merkittävästi pienenisi.

Alkuperäinen uutinen Ylen sivuilla.

Tervehdys!

Olen 48-vuotias monitoimimies Pohjois-Savosta Vesannolta. Asun omakotitalossa keskellä ihan aitoa maalaismaisemaa kivenheiton päässä järven rannasta. Olen syntynyt Helsingissä. Lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni asuin Etelä-Karjalassa Imatralla, ja mieleltäni olenkin ikuisesti ”Karjalan poikii”. Kesällä 1985 muutin pääkaupunkiseudulle nautiskelemaan nousukauden huumasta. Alkuvuodesta 2000 tapasin vaimoni. Häitä vietettiin seuraavan vuoden keväällä ja heti avioon astuttuamme muutimme tänne järvi-Suomen ytimeen – vaimoni synnyinsijoille.

Olen ehtinyt olla monessa mukana. Työhistoriani alkoi aikoinaan sähkö- ja metalliteollisuuden parissa. Koulumaailmassa olen tehnyt töitä koulunkäyntiavustajana, tuntiopettajana (liikunta, tekninen työ), luokanopettajana sekä erityisopettajana – epäpätevänä, mutta varmaan kuitenkin suhteellisen sopivana. Olen työskennellyt myös huostaanotettujen päihde- ja kriminaalinuorten hoitokodissa. Erityisnuorisotyö on tullut tutuksi myös nuorten ja lasten tukihenkilö- ja tukiperhetoiminnan kautta.

Urheilu ja liikunta on näytellyt merkittävää osaa elämässäni siitä lähtien, kun pienenä poikana ensimmäisiä kertoja urheiluharjoituksiin eksyin. Oma kilpaueheilu-ura päättyi varhain, mutta lähes kolme vuosikymmentä olen valmentanut pääasiassa nuoria yleisurheilijoita – välillä työkseni, välillä ammattimaisesti harrastaen. Ammattivalmentajaksi (VEAT) olen valmistunut Kuortaneen urheiluopistolta tammikuussa 2007. Valmentamisen ohessa olen toiminut monenlaisissa tehtävissä urheilun seura- ja järjestörintamalla, mm. Suomen Urheiluliiton Pohjois-Savon piirin nuorisopäällikkönä.

Edellä mainittujen lisäksi työhistoriastani löytyy mm. rakennustöitä sekä kaupan tekoa niin vähittäis- kuin b-to-b-myynnissäkin. Myös ravintola-ala ja ohelmapalvelut ovat tulleet tutuiksi. Olen myös sekä työtehtävieni että harrastusteni puitteissa ollut mukana monissa projekteissa, selvityksissä ja hankkeissa suunnittelusta loppuun saattamiseen sekä tuottanut läjäpäin raportteja ja materiaaleja tiedotuksen ja markkinoinnin tarpeisiin.

Reilut kaksi vuotta sitten jäin virallisesti työttömäksi – ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun olin vuosikaudet tehnyt paljon pätkä- ja osa-aikatyötä ja koittanut keräillä leivänmuruja sieltä täältä, oli korkea aika pysähtyä tuumailemaan, miten aion viimeiset 20 vuotta työurastani käyttää. Ryhdyin tekemään ensin opintoja avoimessa ammattikorkeakoulussa ja viime syksystä lähtien olen opiskellut Jyväskylän ammattikorkeakoulussa kuntoutuksen ohjaaja (AMK) -tutkinto-ohjelmassa. Olen todennut, että vanhanakin oppii…

Omakotiasujan vakioharrastuksena taitaa olla monenlainen remontointi, nikkarointi, rakentelu ja pihatouhut. Musiikki on elämässäni tärkeä henkireikä. Laulan ja soitan kitaraa blues-rock-bändissä nimeltä Lowbrow Blues Band. Puuhastelen myös mielelläni kitaroiden ja muiden musiikkivikineiden rakentelun, korjailun ja huoltamisen parissa. Kesällä vietän mielelläni aikaani järvellä kalastellen tai veneillen ja hermoja lepuutellen ihan muuten vaan.

LBBoma05

Tarkoitukseni ei varsinaisesti ollut tässä yhteydessä alkaa mitään ansioluetteloa kirjoittelemaan. Edellä oleva tiivistetty kurkistus historiikkiini kertoo kuitenkin jotain oleellista siitä, miten ajatukseni tänäänkin kumpuavat. Menneisyys on polku – ylä- ja alamäkineen, kivikkoineen, kuralammikoineen, kukkaniittyineen ja repivine oksineen – jota kulkiessa meistä on tullut se, mitä tänään olemme. Matka ei ole joka kohdassa suinkaan ollut helppo ja monessa risteyksessä olisi varmaan voinut valita toisenkin tien. Mutta kun on ollut monessa mukana ja tarkastellut asioita monenlaisista näkövinkkeleistä, on mukaan ehkä tarttunut jonkinlaista ymmärrystä ja käsitystä aika moneltakin elämän alueelta. Olen aina ollut kiinnostunut ympäröivästä maailmasta, yhteiskunnallisista ilmiöistä ja politiikan kiemuroista. Otan myös mielelläni kantaa ja käyn keskustelua – milloin mistäkin.

Tässä blogissa kirjoittelen ajatuksiani ja näkemyksiäni ja tartun ajankohtaisiin aiheisiin laidasta laitaan. Kirjoittaminen on minulle itselleni tehokas ja toimiva tapa perehtyä asioihin ja tarkentaa omia ajatuksiani ja asenteitani. Kun jostain tärkeäksi kokemastaan asiasta alkaa kirjoittaa, sitä ihminen mielellään kaivelee ja tonkii jostakin tietoa ja etsii ymmärrystä, ettei kirjoittelisi ihan puuta-heinää.

Sitä minä vaan, että…
… jos näillä kirjoituksilla saan herätetyksi ajatuksia ja keskustelua, niin hyvä. Samalla yritän oppia lisää itsestäni ja maailmasta, jossa elämme.

Älä koskaan kasva niin isoksi,
ettetkö voisi esittää kysymyksiä,
älä koskaan tiedä niin paljon,
ettetkö voisi oppia jotain uutta.
(Og Mandino)

Juhannus01