Tekijä: Kimmo Salo

SULLE SALAISUUDEN KERTOA MÄ VOISIN… tai saatanpa olla kertomattakin!

”Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?”, pohdiskeli lauluntekijä pakkaillessaan kassejaan ja miettiessään, mitä kertoisi synnyinmaastaan ja kotiseudustaan ihmisille, joita tulisi maailmalla tapaamaan. Saman kysymyksen äärellä ollaan oltu kunnan viestintätiimissä ja lukuisissa muissa kuntamarkkinointia pohtivissa työryhmissä. Oikeastaan se, mitä me omasta kunnastamme työpaikkana sekä asuin- ja elinympäristönä ajattelemme ja puhumme keskenämme ja muille, on hurjan iso juttu monessakin suhteessa. Ajatuksemme ja puheemme muokkaavat paitsi omaa toimintaamme, myös mielialaa ja tunnelmaa koko vesantolaisessa yhteisössä ja myös kauempana olevien mielikuvissa.

Lauluntekijä jatkaa pohdintaansa: ”Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien…”. Niin – aika usein puhumme kotiseudustamme ja omasta kunnastamme varsin kielteiseen sävyyn. Kahvipöytäkeskustelujen kestosuosikkeja ovat: ”väki vähenee ja rahat loppuu”, ”kuka jää viimeiseksi ja sammuttaa valot”, ”kuoleva kuntahan tämä on” sekä ”ei ne päälliköt ja päättäjät mistään tiedä, ajavat hölmöillä päätöksillään kunnan perikatoon”. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät. Kai se on meihin tehtaalla asennettu, että arvosteluun ja voivotteluun on helppo yhtyä.

”…Tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen!”. Jos oikein hakemalla hakee, kai sitä jotain positiivistakin löytyy, mietti lauluntekijä, ja aloitti kaikille tutun kertosäkeen ylistäen kirkkaan sinistä taivasta, puhtaita vesistöjä, valkoisena hohtavia hankia ja valoisia öitä. Kun Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen julkaistiin vuonna 1972, sai taiteilija joissakin piireissä vihat niskaansa. Moinen kotiseudun ja kotimaan kehuskelu nähtiin poliittisesti arveluttavana, jopa vaarallisena. Ajat ovat tuosta muuttuneet, mutta kyllä moni meistä edelleen katsoo alta kulmien, jos joku oikein yltyy kehumaan, mitä kaikkea hienoa ja hyvää itsellä ja ympärillä onkaan.

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, neuvoi 120 vuotta sitten parikymppinen runoilija Eino Leino – ja hyvin on oppi mennyt perille. Meihin on istutettu syvään ajatus siitä, että jos kokee olevansa onnellinen ja tuntee aihetta tyytyväisyyteen, on se syytä pitää omana tietonaan. Hiljaa mielessään tai omassa pienessä piirissä voi hykerrellä, mutta muille ei sovi hyvää mieltään näyttää. Psykologian emeritusprofessori – onnellisuusprofessoriksikin tituleerattu – Markku Ojanen on kääntänyt neuvon päälaelleen: ”Kell’ onni on, se onnen näyttäköön ja yhdess’ onnest’ nauttikoon”. Ojasen mukaan hyvästä tulee vielä parempaa, kun sitä jaetaan ja kun se on yhteistä.

Se, miten ajattelemme ja mihin uskomme, vaikuttaa tekemiseemme ja tapaamme toimia. Jos mielessämme ja puheissamme olemme valaneet betoniin ajatuksen, että ei tästä mitään tule, homma melko varmasti menee pieleen. Sillä, kiinnitämmekö huomiota enemmän ongelmiin ja epäkohtiin vai onnistumisiin ja mahdollisuuksiin on valtava merkitys. Haasteita riittää – joitakin isoja ja läjäpäin pienempiä – mutta ihan itse me ratkaisemme, jäämmekö päät painuksissa voivottelemaan niitä, vai lähdemmekö yhdessä etsimään niihin ratkaisuja. Omat ajatuksemme ja puheemme vaikuttavat merkittävästi paitsi itseemme, myös muihin, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mielikuvat, joita itse pidämme yllä, leviävät tuttujen ja tutun tuttujen kautta kaikkialle. Ne näkyvät myös niille, jotka täällä muualta käyvät.

Hyvänä esimerkkinä ajattelutavan merkityksestä on Vesannon sijainti kartalla. Meillä on vahva mielikuva, että Vesanto on syrjässä – jossain idässä, Savon korvessa. Ei kuulkaa ole. Itse asiassa olemme keskemmällä, kuin itsekään osaamme ajatella. Otetaanpa Suomen kartta ja vedetään viiva maan leveimmälle kohdalle Ilomantsin Hattuvaaran kylältä idästä Korsnäsiin länteen. Kun sitten katsotaan, missä kohtaa Vesanto sijaitsee, huomataan, että hyvinkin keskellä ollaan. Kun tarkkaan katsoo, koko lailla kaikki löytyy kohtuullisen matkan päästä.

Meillä on paljon hyvää ja monta syytä tyytyväisyyteen. Korona-aikana on opittu arvostamaan tilaa ja väljyyttä, ja sitä meillä riittää. Täällä ei ole pakko olla kenenkään lähellä, ellei varta vasten halua. Moni kaupunkilainen on meille tästä kateellinen, ja haluaisi samaa herkkua itselleenkin. Täällä asuminen on edullista, puhdasta järvivettä on joka puolella ja luontopolut alkavat heti ulko-ovelta. Meillä on myös hyvät ja joustavat palvelut, joissa asioiminen tuttujen ihmisten kanssa on helppoa ja mutkatonta. Kun tänä vuonna on vältelty kaupungin marketteja ja alehalleja, on huomattu, että itse asiassa meillä on omasta takaa koko lailla kaikki tarpeellinen – ja paljon enemmän. Ja mitä ei ole, sen paikalliset yrittäjät useimmiten saavat järjestettyä. Pienessä kunnassa jokaisella on myös mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Talkoohenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä riittää, mistä viimeisimpänä osoituksena innovatiivinen tapa toteuttaa peruuntuneen joulunavauksen toritapahtuman ohjelmat videokoosteena kaikkien katseltaviksi.

Itse olen kasvanut paperitehtaan varjossa Imatralla ja viettänyt sittemmin pitkän pätkän elämästäni risteillen pitkin pääkaupunkiseutua ja Uuttamaata. Keväällä tulee täyteen 20 vuotta siitä, kun minusta tuli vesantolainen. Tästä pikkukunnasta on tullut minulle maailman paras paikka asua ja elää, ja mikäli se minusta riippuu, täällä pysyn. Täällä voin saunan rappusilla istuskellen nauttia maaseudun rauhasta, järvimaisemasta ja maailman hienoimmista auringonlaskuista vaikka joka ilta. Ei tarvitse kesämökkiä, kun arkea eletään oloissa, joista kerrostalokaksioissa voi vain haaveilla, ja joista kaupunkilaiset lähtevät nauttimaan loma-aikoina. Ei ole kertaakaan tullut ikävä tehtaan piippuja, kaupungin valojen välkettä, asematunneleita eikä ostosparatiiseja.

Täällä me ollaan ja elellään. Sen, olemmeko ”synkässä syrjäisessä korvessa, keskellä ei-mitään” vai ”upeassa luonnonläheisessä maalaismaisemassa keskellä kauneinta Järvi-Suomea” voimme valita ihan itse. Senkin valitsemme itse, onko hyvää vauhtia valmistuva uusi hirsikoulumme ”viimeinen virhe köyhälle kunnalle, jossa ei kohta ole lapsiakaan” vai ”rohkea investointi tulevaisuuteen, josta voimme kaikki olla ylpeitä”.

Ei Vesanto kuole, eivätkä nämä kylät lakkaa olemasta, vaikka moni sitä ennustaa, ja vaikka ympäröivässä yhteiskunnassa vellovat kovat myrskyt meidänkin puita huojuttavat.

Pysähdytään hetkeksi, mietitään, mitä kaikkea hyvää meillä on, nautiskellaan siitä ja kerrotaan se sitten muillekin!

Kimmo Salo
Projektikoordinaattori, viestintäsuunnittelija

Yllä oleva kirjoitus on julkaistu Vesannon kunnan verkkosivuilla 30.11.2020.

Vaikutusten arvioinnista tukea päätöksentekoon

Kunnan luottamustehtävissä päätöksentekijät käsittelevät ja päättävät eri valmistelu- ja päätöksentekoelimissä monia asioita. Sillä, mitä päätetään, on usein moninaisia vaikutuksia kuntatalouteen, kunnan henkilöstöön, kuntalaisten elinoloihin ja hyvinvointiin, palvelujen saatavuuteen, ympäristöön ja paikallisesti ja alueellisesti elinkeinoelämän ja yritysten toimintaympäristöön ja -edellytyksiin.

Kunnan johtavat virkamiehet valmistelevat ja esittelevät asioita päättäjien päätettäviksi. Tätä valmistelua tehdään virkavastuulla viranhaltijatyönä. Päättäjien tulee voida olettaa, että valmistelutyö tehdään harkiten ja asioista selvää ottaen – ja näin varmasti useimmiten onkin. Kuitenkin vastuullisuus päätöksenteossa tarkoittaa sitä, että myös luottamuselimissä päättäjät ovat mahdollisimman hyvin perillä siitä, mitä kulloinkin ovat päättämässä, ja siitä, millaisia vaikutuksia päätöksillä voidaan olettaa olevan. Päätösten tulisi pohjautua kattavaan ja parhaaseen saatavilla olevaan tietoon, mutta liian usein päätöksiä tehdään ja asioista äänestetään tuntemusten tai yleisen mielipiteen pohjalta. Jotta kunnan ja kuntalaisten asioita voidaan hoitaa välttäen haittoja ja pyrkien hyvään, tarvitaan tietoa ja asioihin perehtymistä. Päätöksentekijät ovat vastuussa tekemistään päätöksistä kuntalaisille ja yhteiskunnalle. Kun asiat eivät menekään toivottuun tai oletettuun suuntaan, selitykseksi ei kelpaa, että ”en tiennyt”. Moneen asiaan – varsinkin strategisiin linjauksiin – liittyy monia epävarmuustekijöitä, mutta jokaisen päättäjän tulisi perehtyä voidakseen käyttää päätösvaltaansa vastuullisesti. Asioista tulee ottaa selvää saatavilla olevan tiedon valossa niin hyvin, kuin kohtuudella voidaan odottaa. Pelkkä tunne tai jonkun kovaäänisen vakuuttavakaan puhe ei voi olla ainoana perustana silloin, kun päätetään kuntalaisten yhteisistä asioista.

Näitä tuumiessa olen usein selaillut kuntaliiton jo kesästä 2011 lähtien suosittamaa kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin suositusta ja muuta aiheeseen liittyvää materiaalia.

Viime vuoden lopulla kävin asiasta keskustelua muiden kuntapäättäjien ja viranhaltijoiden kanssa ja lopulta kirjoitin seuraavanlaisen valtuustoaloitteen:

Kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarviointi -mallin käyttöönotto Vesannon kunnassa

Kuntaliitto on julkaissut kesäkuussa 2011 suosituksen vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa kuntien ja kuntayhtymien luottamushenkilöille, viranhaltijoille, valmistelijoille sekä soveltuvin osin kuntien liikelaitoksille. Suosituksen tarkoituksena on vahvistaa kuntien päätöksenteon vaikutusten ennakoivaa ja kokonaisvaltaista huomioimista kunnallisessa päätöksenteossa ja lakisääteisten velvoitteiden toteuttamisessa.

Mm. Pohjois-Suomen Aluehallintovirasto on todennut kesäkuussa 2018 julkaistussa tiedotteessaan, että ennakkovaikutusten arviointimenettelyn (EVA-menettelyn) käytössä on paljon kehitettävää. Päätösten vaikutusten ennakkoarvioinnista tuli lakisääteinen velvollisuus vuonna 2011, mutta sen käyttö ei ole yleistynyt kunnissa halutulla tavalla. Kunnassa tehdään paljon mittavia ja laajoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kuntalaisiin ja kunnan talouteen. Päättäjien tulee voida arvioida kokonaisvaltaisesti ja pitkällä tähtäimellä, millaisia vaikutuksia heidän tekemillään päätöksillä on.

Kunnallisen päätöksenteon ennakkoarvioinnille löytyy perusteita useista eri laeista. Päätöksenteon vaikutuksia on tarpeen arvioida mm. kuntalaisten terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin, ympäristön, lasten ja lapsiperheiden, ikääntyneiden ja heille suunnattujen palvelujen, yhdenvertaisuuden, vähemmistöjen, kuntatalouden, kunnan henkilöstön ja organisaation sekä yritystoiminnan ja sen edellytysten ja mahdollisuuksien näkökulmasta.

Edellä mainitun kuntaliiton suosituksen mukaan päätöksiä valmisteltaessa ja tehtäessä tulee ottaa huomioon, miten ne vaikuttavat kuntalaisiin, ympäristöön, organisaatioon ja henkilöstöön sekä talouteen.

      • Kuntalaisvaikutuksilla eli ihmisiin kohdistuvilla vaikutuksilla tarkoitetaan päätösesityksen vaikutuksia, jotka voivat kohdistua yhtäältä kunnan palveluita käyttäviin henkilöihin ja toisaalta henkilöihin, jotka eivät kunnan palveluja käytä.
      • Ympäristövaikutukset kohdistuvat ihmisten elinoloihin, terveyteen ja viihtyvyyteen, maaperään, luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon, maisemaan, kaupunkikuvaan tai kulttuuriperintöön.
      • Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset kohdistuvat eri organisaatioiden välisiin suhteisiin, organisaation tehtäviin ja menettelytapoihin, luottamuselinten toimintaan, henkilöstöön tai hallintoon.
      • Taloudelliset vaikutukset kohdistuvat kunnan tuloihin tai menoihin sekä mm. yritystoimintaan ja sen edellytyksiin kunnan alueella (yritysvaikutukset).

Päätöksenteon vaikutuksia tulee ennakkoon arvioida sekä lyhyellä että pitkällä aikajänteellä. Päätösesityksissä tulisi esittää vaihtoehtoja siten, että valmistelijan esityksen rinnalle nostetaan aina ainakin nollavaihtoehto (arvio siitä, mitä tapahtuu, jos päätöstä ei tehdä). Kunnan tulee linjata, mitkä asiat ja minkälaiset päätökset tulisi ottaa ennakkoarvioinnin kohteeksi. Ennakkoarviointi tulisi suunnata koskemaan niitä päätöksiä, joiden vaikutukset ovat merkittäviä.

Kuntaliitto, sosiaali- ja terveysministeriö ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) toteuttaa parhaillaan Ennakkoarviointikäytäntöjen uudistaminen ja toimeenpano -projektia. Projektin tavoitteena on lisätä vaikutusten ennakkoarviointimenetelmän käyttöä kunnissa ja maakunnissa.

Ennakkoarviointi ja päätösvaihtoehtojen pohtiminen jo valmisteluvaiheessa ennen varsinaista päätöksentekoa lisäisi päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Samalla päätösehdotusten valmistelussa ja käsittelyssä perehtyminen päätösten taustatekijöihin, saatavilla olevaan tietoon ja mahdollisiin vaikutuksiin lisääntyisi. Merkittävien asioiden kohdalla päätöksenteon tulee perustua saatavilla oleviin faktoihin ja mahdollisimman kattavaan ja oikeaan tietoon. Ennakkoarviointi vähentäisi ”musta tuntuu” -ajattelua päätöksenteossa. Vesannon kunnalla on edessään useita haasteita, ja kaikessa päätöksenteossa on tarpeen tarkastella vaikutuksia kuntataloudelle, elinvoimalle ja mm. tuoreen kuntastrategian toteuttamisen edellytyksille. Ennakkoarviointi tarjoaisi hyvän ja toimivan työkalun niin viranhaltijoille kuin kuntapäättäjillekin ja todennäköisesti parantaisi päätöksenteon laatua.

Vaikka kuntaliitto on jo vuosia sitten suosittanut päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin käyttöönottoa kunnissa, ei Vesannon kunnalla ole käytössään yhteisesti sovittua käytäntöä ja mallia arviointien tekemiseksi. Ennakkoarviointia on toki tehty siltä osin, kuin lainsäädäntö sitä edellyttää, mutta arvioinnin käytön hyötyjä ja etuja ei kunnassa laajassa mitassa ole hyödynnetty.

Esitämme, että Vesannon kunnassa otetaan käyttöön kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin toimintamalli. Tämän toimeenpanemiseksi esitämme myös, että kunnanvaltuusto / kunnanhallitus nimeää työryhmän, joka valmistelee esityksen Vesannon kunnan tarpeisiin soveltuvaksi malliksi ja toimintaohjeeksi ennakkoarvioinnille sekä yleisluontoisen ohjeistuksen siitä, milloin ja millaisten asioiden yhteydessä ennakkoarviointi tulisi tehdä. Työryhmä tulisi nimetä viipymättä, jotta ennakkoarviointi voitaisiin ottaa käyttöön mahdollisimman pian alkuvuodesta 2019.

Vesannolla 12.11.2018

Kimmo Salo
Kunnanvaltuutettu (Kok.)

Vesannon kunnanhallitus päätti kokouksessaan 11.2.2019, että asiaa ryhdytään valmistelemaan nelihenkisessä työryhmässä. Työryhmän tehtäväksi annettiin kunnan tarpeisiin sopivan mallin valmistelu.

Soijarouhepihviä ja nyhtökaurajoulukinkkua? Kiitos ei.

No nyt minun maljani läikkyi yli! Pitäisikö minun vaihtaa kesäiltana pihaterassilla grillissä tirisevä pihvi soijarouhejäljitelmään – ja jouluna leivinuunin hellässä huomassa muhiva possun potka nyhtökaurakinkkujäljitelmään? En vaihda.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on viime päivinä kertonut tiedotusvälineille, että hän (ja demarit) ohjailisi kulutusta ja ruokatottumuksia verotuksella haluttuun suuntaan. Mies itse kertoo olevansa, ja sanoo, että on valmis maksamaan pihvistään korkeamman hinnan. Tarkoittaakohan demaripomo, että ne, joilla on varaa, voivat jatkaa lihansyöntiä – tavallinen kansa puputtakoon heinää, jotta maailma pelastuisi. SDP on siis ottanut sydämenasiakseen laittaa suomalaisten lihansyönnin kuriin – jotta maailma pelastuisi! Myös maidontuotantoa pitäisi puheenjohtaja Rinteen mielestä suitsia – ympäristösyöistä. Edelleen demarit ehdottavat ilmasto-ohjelmassaan, kestävän kehityksen arvonlisäveroa, jonka ideana on verottaa ilmaston ja ympäristön kannalta haitallaisia tuotteita ja palveluja. Antti haluaa pelastaa maapallon – ja sehän on toki jaloa ja hienoa.

Kuitenkin: aika haastavan yhtälön äärellä ollaan, jos elintarvikkeiden arvonlisävero halutaan porrastaa ympäristövaikutusten mukaan. Paljonko laitetaan veroa banaanille, appelsiinille tai kahville – tai muille maailmalta meille rahdattaville ruoka-aineille? Kuka tietää, paljonko kukin elintarvike – palveluista nyt puhumattakaan – kuormittaa ilmastoa ja luontoa? Ei Antti ainakaan – tai sitten ei vaan halua kertoa. Rinne kertoo oheisessa jutussa kaikelle kansalle, että maatalous tuottaa päästöjä yhtä paljon kuin liikenne. En tiedä, onko demareilla tässä(kin) asiassa omat tutkimuslähteet. Tilastokeskuksen mukaan kotimaan liikenteen päästöt (ilman ulkomaihin suuntautuvaa tai sieltä tulevaa lentoliikennettä!) olivat 2017 noin kaksi kertaa suuremmat kuin maatalouden, ja energiantuotannon (siis muun kuin liikenteen) päästöt n. 1,5 kertaiset verrattuna maatalouden päästöihin. Kaikkiaan Suomen päästöistä kolme neljännestä tulee energiasektorilta – polttoaineiden käytöstä ja haihtumapäästöistä. Suomen kasvihuonepäästöt ovat noin 1,4 promillea (siis tuhannesosaa) maapallon päästöistä, ja tästä noin 8 % tulee maataloudesta. Antti Rinne tai SDP ei maailmaa pelasta, vaikka maatalous ja syöminen lopetettaisiin Suomessa kokonaan. Kovasti ihmettelen, kun Antti on noin valveutunut ympäristöihminen, ettei hän ehdota energiantuotannon ja teollisuuden lopettamista.

Suomi voi edelleen olla ylpeä puhtaasta luonnostaan. Kyllä me kaikki tiedämme, että roskaaminen on huono juttu, että vesistöjä tulee suojella, että energiaa kannattaa (jo oman lompakonkin takia) säästää, että autoilussa tulee pyrkiä vähäisiin päästöihin – ja että ruokavalinnoissa ympäristöasiat on hyvä huomioida. Mutta kyllä tämä vaalienalusvouhotus on lähtenyt totaalisesti lapasesta. Jos vaaleja pidetään ympäristövaaleina, olisi oikeus ja kohtuus, että käytettäisiin ja esitettäisiin oikeaa tietoa ja oikeita numeroita.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, olen varma siitä – tai no – uskon (tai hartaasti toivon), että suomalaiset ymmärtävät, ettei sähkökiuas puulämmitteisen sijaan kesämökin rantasaunassa, soijarouhepihvi naudan fileen sijaan pihagrillin lämmössä tai nyhtökaurakinkku possun sijaan joulupöydässä todellakaan ole se juttu, mikä meidän pitää maapallon pelastamiseksi tehdä. Jos halutaan oikeasti saada tällä rintamalla jotain aikaan, kannattaisi tunteisiin vetoavat vaalihöpötykset lillukanvarsien äärellä vaihtaa oikeista ongelmista puhumiseen. Ja niitä oikeitakin asioita meillä kyllä riittää.

Sote-soppa paloi pohjaan – nälkä jäi

Nyt se sitten tapahtui. Sote- ja maakuntauudistus kaatui. Voisin sanoa, että mitä minä sanoin, mutta en sano. Olen oikeasti murheellinen siitä, että uudistusta ei ole onnistuttu rakentamaan.

Uudistus ei kaatunut siihen, että aika loppuu. Eikä se kaatunut siihenkään, että toiset jarruttaa eiväkä ole samaa mieltä, vaikka pitäisi. Uudistus kaatui omaan mahdottomuuteensa – siihen, että se ei ollut valmis ja siihen, että se ei kykene vastaamaan niihin haasteisiin ja tavoitteisiin, joiden vuoksi työtä on viimeiset 15 vuotta tehty ja joihin alun alkaen pyrittiin.

Uudistukseen on valmistauduttu. Maakunnissa on tehty valtavasti hyvää työtä, käytetty aikaa ja rahaa, oikeasti mietitty, miten uudistus toteutetaan sitten, kun eduskunnassa saadaan lait säädettyä. Sote-palveluissa on eletty vuosikaudet epätietoisuudessa, mutta valmistautuamista on yritetty tehdä – vaikkei ole tarkalleen tidetty, miten ja mihin valmistautua. Kunnissa on suunniteltu taloutta, ja pidetty selvänä, että sote-palveut, kasvupalvelut, pelastustoimi jne. siirtyvät maakuntien hoidettaviksi. Ajankohtaa on toki suunnitelmissa siirrelty sitä mukaa, kun pääkallopaikalla aikataulut ovat paukkuneet. Siinä uskossa on kuitenkin eletty, että valtava siivu kunnan toiminnasta ja sen myötä myös taloudesta siirtyy pian muiden harteille. Moni kunta on tehnyt ulkoistuksia, kiinteistökauppoja ja muita uudelleenjärjestelyjä, koska sote tulee…Minä olen pitänyt päivänselvänä sitä, että tällaisena megalomaanisena pakettina sote- ja maakuntauudisus ei tule tapahtumaan. Olen vuosia kantanut huolta siitä, että suunnitelmissa olleella mallilla uudistukselle alun alkaen asetetut tavoitteet – sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio, tasavertainen palvelujen saatavuus, toimivat palvelu- ja hoitoketjut, nopeampi hoitoonpääsy, miljardiluokan säästöt – eivät voi toteutua. Tämän olen myös ääneen sanonut kaikkialla, missä aihe on ollut esillä. Olen kerta toisensa jälkeen esittänyt, että varautua pitää myös siihen mahdollisuuteen, että uudistus ei tällä mallilla ja tässä aikataulussa toteudukaan. Moni on ollut samaa mieltä – myös ihan vaikutusvaltaisella tasolla. Useimmat ovat pitäneet epäilijänä, pessimistinä ja pahan ilman lintunakin. Voisin käsiä taputtaen huutaa, että mitä minä sanoin, mutta en huuda. En ole vähääkään vahingoniloinen.

Se, että sote-palvelujen järjestämisen ja tuottamisen malli pitää uudistaa, on edelleen tosi. Ne haasteet, joiden takia uudistaminen on nähty välttämättömäksi, eivät ole kadonneet mihinkään. Suomeen pitää kyetä luomaan järjestelmä, jossa potilaat ja asiakkaat saavat tarpeenmukaiset ja oikea-aikaiset palvelut, jossa eheät ja jouhevat palveluketjut ja -prosessit, jossa kyetään kustannustehokkaasti pitämään yllä hyvä palvelujen laatu ja saatavuus, ja jossa kansalainen löytää tarvitsemansa palvelut ja etuudet helposti ja silloin kun niille on tarve. Tarvitaan sosiaali- ja terveys (ja työllistämis-) palvelujen integraatio. Tarvitaan uudistus, jossa kallis, raskas ja kömpelö hallinto ja rahoitus yksinkertaistetaan ja järkiperäistetään. Sosiaali- ja terveyspalveluihin käytetään kaksi kolmannesta julkisyhteisöjen menoita. Tämä koko hyvinvointiyhteiskunnan keskeisin tekijä tulee kyetä remontoimaan niin, että meillä on varaa pitää sitä yllä myös tulevina vuosikymmeninä. Meillä on ollut ja yhä on maailman paras sosiaali- ja terveydenhuolto. Kukaan ei halua, että jonakin päivänä sitä on pakko alkaa ajaa alas, kun raha loppuu.

Kun uutinen sote- ja maakuntauudistuksen valmistelun lopettamisesta ja hallituksen kaatumisesta tuli julki, levisi eduskunnasta hetkessä myös kuvia naurussa suin ylävitosia heittelevistä oppositiojohtajista. Voi olla, että kivalta tuntuu. Voi olla, että näin vaalien alla iloitaan siitä, että naapuri epäonnistui. Voi olla, että tämä hässäkkä tekee hyvää jonkun kannatukselle ja syö jonkun toisen kannatusta. Oppositiosta käsin on huudeltu helppoja ratkisuja isoon ja vaikeaan ongelmaan. Kuitenkin: sote-palvelujen rakenneuudistusta on ollut vuorollaan yrittämässä kaikki puolueet, ja kaikki yritykset ovat kerta toisensa jälkeen karahtaneet kiville. Tämän savotan suhteen kenenkään pesä ei ole puhdas. Tulevissa eduskuntavaaleissa puolueiden väliset voimasuhteet saattavat muuttua. Tulevan hallituksen pöydällä on tasan samat haasteet kuin edellistenkin. Uudistus on saatava aikaiseksi. Julkisen talouden tasapainottamisen tarve on edelleen olemassa. Aika näyttää, millaisella hallituksella seuraavaa yritystä lähdetään sorvaamaan – ja aika tulee näyttämään myös sen, että ihan niin simppeleistä patenttiratkaisuista homma ei synny, kuin mitä kentän laidalta aidan takaa huudellen on annettu ymmärtää.

Kirjoitin kaksi vuotta siitä, että sote-soppa saattaa palaa pohjaan – ja pohjaanhan se nyt sitten paloi. Nyt pitää muistaa, että vaikka näin kävi, soppaa tarvitaan yhä. Perhe on nälkäinen ja keiton hämmentämistä pitää jatkaa – osin uusin ainesosin. Tuolloin kaksi vuotta sitten lopetin tekstini seuraavin sanoin:

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että historiallisen suuren uudistuksen valmistelu ja suunnittelu olisi fiksua hoitaa huolella ja hosumatta. Jokainen kotikokki tietää, että jos oikeasti hyvä kastike syntyy ajan kanssa ja rauhassa kypsytellen. Kenelläkään ei ole – eikä voikaan olla – kokemusta siitä, miten temppu tehdään. Asiantuntemusta ja osaamista sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa tässä maassa on, ja viimeistään nyt kaikki asiantuntemus ja osaaminen pitää ottaa tehokäyttöön.

Tämä ajatus sopii lopetukseksi tänäänkin. Tarvitaan yhteistä näkemystä siitä, mihin pyritään sekä kovaa toimivan mallin rakentamiseksi. Sote-uudistus tarvitaan. Kansalaiset tarvitsevat palvelunsa tulevaisuudessakin – ja yhdessä pitää löytää keinot siihen, että yhteiskunta kykenee nuo palvelut jatkossakin järjestämään. Työ ei lopu. Se ei myöskään ala taas kerran alusta. Toivottavasti työ jatkuu siten, että kootaan valmistelutyössä löydetyt parhaat mallit, rakenteet ja käytännöt ja sorvataan niistä yhteisymmärryksessä realistinen, toteuttamiskelpoinen ja alkuperäisiin tavoitteisiin tähtäävä kokonaisuus.

Vähän tasa-arvoa liikenteeseen(kin) hei!

Tiedän, ettei pitäisi ärsyyntyä – mutta ärsyynnyn ajoittain silti. Ja taas tänään…

Helsingin Sanomien mukaan on tutkittu vakavia tasa-arvokysymyksiä – tällä kertaa sitä, miten epäekologisesti ja epäeettisesti miehet liikkuvat suhteessa naisiin. Sukupuolten välisiä eroja liikennekäyttäytymisessä – sukupuolittunut liikkuminen… Tuotanoin. ”Miehet ajavat autolla tunteakseen itsensä miehiksi” – Ai niinkö? Tutkimustuloksia en tokikaan kiistä, mutta johtopäätöksissä – tai ainakin niiden uutisoinnissa – on kyllä vedetty mutkat suoriksi.

”Olisiko se joku maskuliininen juttu?”… Hmm…
Tutkimuksen mukaan naiset käyttävät pääkaupunkiseudulla enemmän joukkoliikennettä kuin miehet. ”Henkilöauton omistuksella ja muiden kulkutapojen käytöllä on yhteys”. Tämä ei kai ketään yllätä. Mutta onko niin, että joukkoliikennettä ei käytetä, koska on auto, vai niin, että on auto, koska joukkoliikennettä käyttäen ei pääse sinne, minne pitäisi ja silloi, kun pitäisi? Suomessa auton hankkiminen, omistaminen ja käyttäminen on siinä määrin kallista, että en usko kovinkaan monen huvikseen autolla liikkuvan. Kun joukkoliikennettä ei ole, kun sillä liikkuminen ei onnistu tai sen käyttäminen tulee vielä yksityisautoiluakin kalliimmaksi, omaa autoa käytetään usein ihan pakosta.

Miehet ”tekevät pidempiä matkoja, matkustavat usein yksin ja ruuhka-aikoina”. Olen autoillut pääkaupunkiseudulla ruuhka-aikoina. Kyllä – siellä oli autolla liikkeellä muitakin. Arvelisin, että useimpien (miestenkään) mielestä homma ei jonotteluineen ja odotteluineen ole varsinaista luksusta. Voisiko olla niin, että miehet eivät pääse työmaansa viereen junalla, bussilla tai metrolla yhtä usein kuin naiset? Voisiko olla, että miehet joutuvat liikkumaan myös työpäivän aikana paikasta toiseen naisia enemmän? ”Mitä korkeampi asema, sitä pidemmät työmatkat” – tai kääntäen: kun korkeammassa asemassa olevalla on oletettavasti keskimäärin myös parempi palkka, ei matka (työmatkakustannukset) syö ansioista niin isoa siivua. Paremmin tienaavalla on mahdollisuus käydä kauempanakin töissä – ja moni näin tekee, vaikka se samalla tarkoittaa myös työpäivän pitenemistä.

”Ilmastokysymykset ovat myös tasa-arvokysymyksiä”… ”miesten tulisi kiinnittää huomiota naisille tyypillisiin liikkumisen muotoihin sekä tukea ja suosia niitä”. Toisin sanoen rakennustyömaat, telakat ja teollisuuslaitokset tulee ympäristösyistä ja tasa-arvon toteutumisen varmistamiseksi jatkossa sijoittaa aina juna- tai metroaseman viereen… Onhan tämä tosi syrjivää, että naisvaltaisten alojen työpaikat, kuten kaupan, opetuksen, sosiaalityön tai hoiva-alan työpaikat on sijoitettu hyvien kulkuyhteyksien varsille – ja miesten työmaat taas ei.

”Miehien julkista liikennettä kohtaan osoittama karsastus liittyy kulttuurisiin ihanteisiin miehisyydestä”… ”Auto liittyy vahvasti miehenä olemiseen”. Mihin katosivat sukupuolineutraalit henkilöt? Mihin tällaisella tutkimuksella ja ennen muuta tutkimustulosten tulkitsemisella ja uutisoinnilla pyritään? Onko se tasa-arvoteko, että ihan kaikesta tehdään sukupuolikysymys – ja kerrotaan, kuinka mies maskuliinisessa uhossaan ja pahuuttaan aiheuttaa nyt sitten kaiken muun lisäksi vielä ilmastonmuutoksenkin, kun ajaa autoa naisia enemmän? Mielestäni tällainen sukupuolivääntö on kaikkea muuta kuin tasa-arvon edistämistä. Milloin alamme aidosti nähdä sukupuoliroolein leimaamisen muustakin, kuin feministinäkökulmasta? Moni nykynainen tekee ”miesten juttuja”, käy armeijan, valitsee perinteisesti miehisenä pidetyn ammatin, ostaa katumaasturin, käy metsällä, paistaa nuotiolla makkaraa, ottaa saunaoluen… ja hyvä niin. Toisaalta moni mies pissii istualtaan, opiskelee sairaanhoitajaksi, virkkaa pipoja, kasvattaa kukkia… Toivoa sopii, että huolimatta raja-aitojen raivaamisesta, mies voi jatkosaskin olla miehekäs tai nainen naisellinen ilman, että siitä saa sakkorangaistuksen.

Meidän taloudessa on kaksi autoa. Minä (mies siis) omistan ne molemmat – nimellisesti. Meillä kuitenkin niin autot ja koti kuin rahat ja leipäkin on yhteistä. Joukkoliikennettä emme käytä. Se ei johdu siitä, että on autoja, joilla on kiva ajaa, vaan siitä, että joukkoliikennettä ei ole. Minä ajan sillä isommalla autolla, koska kuskaan usein tavaraa, joka ei siihen pienempään mahdu. Rouva tykkää siitä pienemmästä, koska se on ketterä ja helppo liikuteltava ja parkkeerattava. Molemmat autot ovat yli 10 vuoden ikäisiä ja kumpaankin tankataan bensiiniä. Tietysti voisi kävellä. Oma työmatka on 7 km ja vaimon 15 km. Kauppareissuunkaan ei menisi kävellen kuin vajaa tunti suuntaansa. Lähin bussi lähtee 7 km päästä pari kertaa päivässä kohti Kuopiota. Sinne on harvemmin asiaa, ja jos on, linjuriautot eivät kuskaa iltaisin tai viikonloppuisin – joten ei tule juuri bussilla ajeltua… Niin no – kulkeehan toki junat. Raidekin löytyy vajaan 60 km päästä.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että tasa-arvosta ja tasavertaisuudesta olisi syytä hiljalleen alkaa keskustella uudesta näkökulmasta. Emmekö oikeasti näe tässä suhteessa muuta kuin kuvitellun asetelman, jossa lihaa syövät juopottelevat miehet riistää, räyhää ja rällää ja naiset kärsivät sivusta katsellen? Yhteiskunnassamme on kosolti asioita ja epäkohtia, jotka ihan oikeasti aiheuttavat eriarvoisuutta. Sukupuoli näyttelee tässä sivuosaa – jos sitäkään. Ihan kaikki yhteiskunnalliset ongelmat eivät johdu siitä tai ratkea sillä, että pahan miehen pitäisi ottaa mallia hyvästä naisesta.

Muuten: en tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta olen melko varma, että työttömät autoilevat vähemmän kuin työlliset. Ympäristökysymyshän ratkeaisi siten, että lopetetaan työnteko ja ryhdytään harjoittamaan omavaraistaloutta. Toiset voisivat kasvattaa pötyä pöytään takapihalla ja toiset parvekelaatikossa.

P.S. Se pienempi auto, jolla rouva ajaa, kiihtyy nopeammin ja kulkee kovempaa…

Helsingin sanomat julkaisi 13.2.2019 jutun, jossa asiantuntijanäkemyksiään ovat esittäneet HSL:n liikennetutkija, STM:n tasa-arvoyksikön erityisasiantuntija sekä göteborgilaisen teknillisen korkeakoulun tutkija, joka tutkii kaupunkiliikenteen sukupuolittuneisuuden historiaa (kaikki naisia). Artikkeliin oli haastateltu myös seitsemää ”tavallista” kansalaista. Kaikki odottivat junaa tai bussia – he eivät juurikaan käytä omaa autoa. Haastatelluista yksi oli mies. Jutun voi lukea täältä.

Irtisanomissuoja, ay-liike ja yrittäjyys

Ay-liikkeellä on aikanaan ollut tärkeä yhteiskunnallinen tehtävänsä. Kun Suomi teollistui vauhdilla ja maaseudulta vaellettiin sankoin joukoin teollisuuspaikkakunnille työn perässä, oli moni hämillään. Maalta lähteneiden sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen ei varmasti ollut kaikelta osin helppoa. Tuolloin työnantajaleiri oli tukemassa – joskus jopa konkreettisesti käynnistämässä – palkansaajien järjestäytymistä paikallistasolla. Aina on ymmärretty se, että hyvinvoiva, motivoitunut ja työssään itsensä tarpeelliseksi kokeva työntekijä on tuottava työntekijä. Ay-liike on historiansa aikana ollut ajamassa monia yhteiskunnallisesti merkittäviä uudistuksia – ja hyvä niin.

Varsin pian ay-liike vahvistui ja laajeni. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmat alkoivat siitä, kun työväenliike alkoi joukkovoimansa turvin pyrkiä muokkaamaan yhteiskuntaa sen kaikilla osa-alueilla joka suhteessa mieleisekseen. Demokratian toteutuminen ja koko valtakunnan yleinen etu on monesti saanut väistyä, kun ay-pamppujen painava sana ja omien sidosryhmien edut ovat sanelleet, miten asiat laitetaan ojennukseen. On käynyt ilmi, että läheskään aina päämääränä ja lopputulemana ei ole ollut työntekijän etu, vaan järjestöjen ja niiden johdon aseman vahvistaminen entisestään. Ay-liikkeellä on sidosryhmiensä kautta vuosikymmenten saatossa ollut vahva edustus eduskunnassa. Se on monessa kohdin ohjannut lainsäädäntötyötä ja näin edelleen vahvistanut omaa vaikutusvaltaansa. Selkein esimerkki tästä on työehtosopimusten yleissitovuus. Kansalainen ei voi itse sopia omista työehdoistaan. Työlainsäädäntö ja työehtosopimukset määrittelevät tarkkaan, montako tuntia töissä on soveliasta olla ja mitä siitä maksetaan.

Totta kai on hyvä, että yhteisesti on sovittu ja lainsäädäntöön kirjattu pääpiirteet minimipalkoista, työsuhteen keskeisistä ehdoista, työsuojelusta ja vaikkapa vuosilomien kertymisestä. Mutta kyllä palkansaajan ja -maksajan pitäisi voida keskenään sopia yleisten lakiin kirjattujen raamien sisällä kaikesta muusta. Itse asiassa näin tapahtuu ja on aina tapahtunut. Ay-liikkeen kartelli toimii isoissa yrityksissä – siellä, missä työntekijöitä on paljon ja normaali työaika kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Isossa tehtaassa tämä toimii – pienessä yrityksessä, joka pyörittää vaikkapa grilliä, huoltoasemaa tai muutaman miehen raksaporukkaa joustava sopiminen on ja on aina ollut arkipäivää. Yhä useampi suomalainen palkansaaja tekee epäsäännöllistä työtä, osa-aikatyötä tai useampaa työtä samanaikaisesti. Maailma on muuttunut – ja työelämä sen mukana. Yhä pienempi osa suomen duunareista kävelee tehtaan portista sisään ja ulos pillin soidessa ja yhä useampi hankkii toimeentulonsa ja tekee työuransa enemmän tai vähemmän epätyypillisissä työsuhteissa. Tähään muutokseen ay-liike ei ole kyennyt sopeutumaan.

Ai miksikö minä ay-liikkeen asemaa ja vallankäyttöä tuumailen? No siksi, että SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kehotti eilen Ylen Ykkösaamussa suutaria pysymään lestissään. Hän totesi, että hallituksen tulee johtaa valtion politiikkaa, mutta sen tulee pitää näppinsä irti asioista, jotka ovat muiden osapuolten välisiä. Palkansaajiin, työmarkkinoihin tai työsuhteeseen liittyviin asiat eivät Rinteen näemyksen mukaan kuulu valtakunnan politiikkaan eivätkä näin ollen ole hallituksen tai eduskunnan heiniä. Näistä asioista – myös niihin liittyvästä lainsäädännöstä – päätetään tämän näkemyksen mukaan työmarkkinapöydissä.

Aika pöyristyttävää, kun muistaa, miten ay-liike hoitaa vaikuttamistyötään. Ay-pomot voivat halutessaan sulkea satamat ja lentokentät, pysäyttää tehtaat ja niiden tuottamaa tavaraa ajavat rekat, sammuuttaa ihan konkreettisesti valot yhteiskunnasta. Näin he myös tekevät silloin, kun asiat eivät näitä megalomaanista liksaa saavia järjestöjyriä miellytä.

Parhaillaan käydään vääntöä pienyritysten irtisanomissuojan höllentämiseen tähtäävän lakimuutoksen valmistelusta. Nyt, kun lakitekstiä vielä kirjoitetaan, isot ammattijärjestöt julistavat ylityökieltoja. Ay-liike on uhannut, että mikäli maan hallitus ei lopeta lain valmistelua, käytetään voimakeinoja. Eikö lakien valmistelu ole ministeriöiden ja hallituksen tehtävä. Eikö eduskunta ole se taho, joka tässä maassa hallituksen esitykset käsittelee ja tekee vaaleissa kansalta saamansa mandaatin mukaisesti päätökset. Tämä on parlamentaarista demokratiaa Suomen tasavallassa. Eduskuntavaalit lähestyvät, ja oppositiopuolue SDP tarvitsee kipeästi huomiota osakseen. Myös ay-liikkeen merkitys koetaan entistä vähäisemmäksi. Nyt käynnissä oleva hulabaloo on oivallinen markkinointikampanja – ja ay-liikkeen ja demareiden näkökulmasta ajoituskin on aika kohdallaan.

Ehdotetut muutokset irtisanomissuojaan koskisivat pieniä, alle 20 työntekijän yrityksiä. Kyseessä ei ole kiero suunnitelma, joka toteutuessaan mahdollistaisi mielivaltaisen lopputilien jakelemisen mistä tahansa syystä. Syrjintä tai pelkällä pärstäkertoimella pelaaminen on edelleen maassamme laissa kiellettyä. Pienessä yrityksessä yksittäisen työntekijän merkitys on suuri – niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus käy niin, että yhteinen sävel on kadoksissa tai niin, että työntekijä ei yksinkertaisesti sovellu yrityksen toimintatapoihin tai työyhteisöön. Tätä ei aina rekrytointivaiheessa voi ennakoida. Joskus voi olla myös niin, että yrityksen toimintaympäristö, asiakaskunta tai tuote- ja palvelurepertuaari muuttuu niin, että aiemmin hyvä ja tärkeä työntekijä ei enää palettiin sovi. Maailma muuttuu ja sen mukana myös yritysten arki. Joskus entinen vahvakin osaaminen käy yritykselle tarpeettomaksi ja tilalle tarvitaan uutta tyystin erilaista osaamista. Näihin tilanteisiin joustoa halutaan lisää. Mikäli ehdotus menee läpi, saattaa entistä useammalla olla entistä herkemmin ”kengän kuva persuksissaan”. Toisaalta entistä useampi saattaa entistä helpommin työllistyä. Liikkuvuutta ja vaihtuvuutta saattaa tulla lisää, mutta se ei välttämättä ole huono asia sen enempää yrittäjälle kuin työntekijällekään. Toki ay-liikkeen huolen ymmärtää. Sehän on aina ollut niiden asialla, joilla työpaikka on. Työttömien työllistymisen edistäminen ei ainakaan konkretian tasolla ole juuri näyttänyt ay-liikettä kiinnostavan.

Menin töihin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Siitä on aikaa 36 vuotta. Matkan varrella olen nähnyt aika monta yritystä ja yrittäjää – isoja ja pieniä, monella toimialalla ja monenlaisissa toimintaympäristöissä. Myös tuttavapiirissä yrittäjiä on paljon. Yrityksiä on monenlaisia – kahta samanlaista ei ole. Yrittäjiä kuitenkin yhdistää poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin: yrittäjät tekevät töitä – paljon ja tunteja laskematta. Ja kun ne päivän ”oikeat työt” on tehty, työpäivä jatkuu usein papereita pyöritellen, tulevaa suunnitellen ja verkostoissa sukkuloiden. Toiseksi: jokainen tuntemani yrittäjä haluaa yrityksensä pärjäävän. Yrittäjä haluaa, että liiketoiminta on kannattavaa ja että yritystoimintaan voidaan panostaa lisää ja sitä voidaan jatkaa. Ennen muuta yrittäjä haluaa myydä asiakkailleen hyviä tuotteita ja palveluja kohtuullisella hinnalla. Tyytyväinen asiakas kun on liiketoiminnan kannattavuuden ja jatkuvuuden ainoa tae. Kolmanneksi: kaikki yrittäjät – ainakin ne, joita minä olen tavannut – ymmärtävät, että osaava, motivoitunut ja tulosta tekevä työntekijä on yrityksen tärkein voimavara. Ei komeatkaan seinät, eivät kiiltävätkään koneet – vaan ihmiset, jotka arkisella aherruksellaan valmistavat tuotteita ja palvelevat asiakkaita.

Voi olla, että jossain riittää, kun menee aamulla kahdeksalta töihin ja lähtee neljältä kotiin – ja saa kerran kuussa työehtosopimuksessa määritellyn korvauksen menetetystä vapaa-ajasta. Pienen yrityksen kohdalla työntekijän pitää olla hyvä. Tämän päivän pienen yrityksen pienessä porukassa jokaisen työntekijän tulee ajatella työnantajan etua. Käytännössä tämä ajattelu on sitä, että työntekijä tilipäivänä edes hetken miettii, tuliko kuukauden aikana tehtyä töitä niin, että yritys sai liikevaihtoa, lisäarvoa tai muuta hyötyä siinä määrin, että ”työmies on palkkansa ansainnut”. Tämä ei ole sortoa, riistoa tai ruoskimista. Hyvin pärjäävässä yrityksessä on hyvin pärjääviä työntekijöitä – ja hyvin pärjäävän yrityksen tekevät hyvät työntekijät. Yksikään yrittäjä ei luovu sellaisesta työntekijästä, joka tekee yritykselle liikevaihtoa ja voittoa.

Maamme työllisyystilanne on kohentunut. Se, minkä verran, riippuu vähän siitä, keneltä kysytään. Selvää on, että työtä vailla olevaa työvoimaa on yhä liikaa. Suurin työllistämispotentiaali on pienissä, muutaman työntekijän yrityksissä. Työllistämiskynnystä pitää alentaa ja työllistämiseen liittyviä esteitä, pelkoja ja riskejä vähentää. Tätä ay-liike, SDP ja Antti Rinne vastustaa. Vastustaa, koska jotkut haluavat yhä nähdä yrittäjän riistäjänä, hyväksikäyttäjänä, kierona piruna, joka haluaa repiä itselleen vaurautta sorretun kansan selkänahasta. Vastustaa, koska menestyvä ja voittoa tuottava yritys on yhä joidenkin mielestä yhteiskunnan pahin vihollinen. Tämä kuva on aika kaukana tämän päivän arkitodellisuudesta.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että ay-liikkeenkin piirissä kasvaisi hiljalleen ymmärrys siitä, että tyypillinen suomalainen paljansaaja ei enää ole se, joka menee ammattikoulun jälkeen satojen työntekijöiden paperi- tai metallitehtaaseen töihin ja jää sitten muutaman vuosikymmenen palveluksen jälkeen samasta tehtaasta eläkkeelle tehtaanjohtajalta saatu kultakello ranteessaan. Olisi korkea aika ymmärtää, että iso osa ihmisistä saa elantonsa pienissä yrityksissä ja ihan erilaisissa työtehtävissä, kuin muutama vuosikymmen sitten. Myös viennistä entistä suurempi, ja alati kasvava osa, tehdään pienissä yrityksissä. Pienissä yrityksissä tarvitaan nopeutta, ketteryyttä, joustavuutta, tilanneherkkyyttä, oikeanlaista osaamista ja oikeanlaisia sopivia ihmisiä oikeisiin tehtäviin. Ay-liikkeen olisi aika alkaa ajatella näiden yritysten toimintaedellytyksiä, toimintaympäristöä ja arkea. Ihan hyvä olisi vaikkapa kurkistaa elävään elämään ja yrittäjän ja pienyrityksen työntekijän arkeen.

Antti Rinne: Hallitus on syypää työtaistelutoimiin. Uutinen Yle-uutiset-verkkopalvelussa 15.9.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10406602.

Aktiivimallia arvellessa

Yksi alkuvuoden näkyvimmistä puheenaiheista niin kotimaan politiikassa, tiedotusvälineissä kuin kahvipöytäkeskusteluissakin on ollut työttömyysturvan aktiivimalli. Vuoden alusta voimaan tullut uudistus on herättänyt enimmäkseen hämmennystä, kiukkua ja kiroilua. Joidenkin mielestä jo keskustelussa käytetty aktiivimalli-termi itsessään on halventava, eriarvoistava ja leimaava. Kun työttömien aktivoimiseksi täytyy käyttää ”voimakeinoja”, syntyy helposti mielikuva siitä, että työttömät ovat luonnostaan passiivisia siipeilijöitä.

Toki positiivisiakin viestejä on kuultu. Joillekin aktiivimalli on antanut sysäyksen lähteä liikkeelle. Jotkut ovat terästäytyneet ja ihan oikeasti työllistyneetkin. Varsin monen kohdalla ainakaan alkurytäkässä ei kuitenkaan juuri ole uutta kerrottavaa.

Aktiivimallissahan on kyse siitä, että vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan työttömien osoittama aktiivisuus vaikuttaa työttömyysetuuden suuruuteen, ja tätä aktiivisuutta tarkastellaan noin kolmen kuukauden jaksoissa (65 työttömyysetuuden maksupäivää). Lain tarkoittama aktiivisuuden osoittaminen onnistuu joko olemalla palkkatyössä (TES:n mukaisella palkalla) vähintään 18 tuntia, tienaamalla yritystoiminnassa vähintään reilut 240 euroa tai osallistumalla viitenä päivänä työllistyistä edistäviin palveluihin. Työllistämistä edistävistä palveluista tulee sopia TE-toimiston kanssa. Myös työllistymistä edistäviin palveluihin rinnastettava muu työvoimaviranomaisen järjestämä työllistymisedellytyksiä parantava palvelu tai toiminta sekä muu työpaikalla tai työllistymiseen liittyen toteutettava rekrytointia tukeva toiminta voidaan lukea lain tarkoittamaksi aktiivisuudeksi. Mikäli työtön ei täytä aktiivisuuden vaatimusta, työttömyysetuus heikkenee 4,65 prosenttia seuraavan n. kolmen kuukauden jakson ajaksi.

EPÄKOHDISTA KANTELUITA

Yle uutisoi maaliskuun puolivälissä, että aktiiivimallista on tehty kuusitoista kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja yhdeksän oikeuskanslerinvirastoon. Kanteluissa lakia arvostellaan epäoikeudenmukaiseksi ja sen arvioidaan loukkaavan yhdenvertaisuutta. Myös TE-toimistojen palvelujen riittämättömyys on noussut esiin. Kanteluissa puututtiin myös siihen, että viranomaiset saivat ohjeistuksen lain soveltamisesta vasta helmikuussa, vaikka laki tuli voimaan vuoden alusta. Tästä asiasta eduskunnan oikeusasiamies on jättänyt selvityspyynnön sosiaali- ja terveysministeriöön, työ- ja elinkeinoministeriöön ja Kelaan. Epäoikeudenmukaisena on nähty se, että työtön itse voi vaikuttaa työttömyysturvansa tasoon silloin, kun työpaikkoja tai palveluita on saatavilla. Työtä ei kaikkialla ole tarjolla ja TE-toimistojen järjestämien palvelujen tarjonta vaihtelee. Syrjäseuduilla työmahdollisuudet ovat usein rajallisemmat kuin suurissa kaupungeissa, eikä työnhakuvalmennuksiakaan ole joka torin laidalla tarjolla. Varmasti moni miettii, lähteäkö muutaman päivän kurssille 100 km matkan päähän vai kärsiäkö nahoissaan vajaan viiden prosentin leikkaus päivärahaan. Kuntien, kolmannen sektorin tai vaikkapa ammattiliittojen järjestämiä koulutuksia ja työllistymistä tukevaa toimintaa ei lasketa lain tarkoittamaksi aktiivisuutta osoittavaksi toiminnaksi. Myöskään omatoiminen työnhaku – vaikka sitä tekisi yötä päivää seitsemänä päivänä viikossa – ei ole lain tarkoittamaa aktiivisuutta. Vaikka työtön olisi itse aktiivinen työnhaussan ja pyrkimyksissään työllistyä tai parantaa työllistymismahdollisuuksiaan, aktiivisuuden osoittamisen ehdot – siis ne lainsäätäjän tarkoittamat – eivät välttämättä täyty ja päivärahaa leikataan. Ihan syystä moni pitää tätä epäoikeudenmukaisena.

Laki astui voimaan vuoden vaihteessa, mutta ohjeistus sen soveltamisesta saatiin Sosiaali- ja terveysministeriöstä vasta helmikuussa. Edelleen on osin epäselvää, mitkä kaikki työllistymistä edistävät palvelut kelpaavat aktiivisuuden osoittamiseen ja mitkä eivät. Kun ohjeet lain soveltamisesta saatiin myöhään, ja kun viranomaisiltakin saatu tieto on ollut kirjavaa, on kohtuutonta odottaa, että jokainen työtön olisi ollut ajoissa hereillä ja selvillä yksityiskohdista.

Viime vuoden keväällä käydyllä lausuntokierroksella lakiesitys aktiivimallista sai osakseen arvostelua monelta taholta niin työnantaja- kuin työntekijäleiristäkin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli myös kriittinen ja edellytti, että mikäli henkilö tekee kaiken sen, mitä voidaan kohtuudella odottaa, hänen etuuksiaan ei tule leikata. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausuma siitä, että uudistuksen vaikutuksia on seurattava ja tarvittaessa tehtävä korjauksia, kirjattiin lakiesitykseen.

TILASTOTIETOJEN VALOSSA

Ensimmäiset tilastotiedot Kelan maksamia etuuksia (peruspäiväraha, työmarkkinatuki) saavien osalta on julkaistu. Kelan etuuksien saajista 54 % – reilut 116.000 työtöntä – ei ole aktiivisuusehtoa täyttänyt. Asiaa on uutisoitu myös toisesta näkökulmasta: lähes puolet työttömien sankasta joukosta on ollut aktiivinen. Työministeri Jari Lindström kommentoi Talouselämä-lehdelle, että ”Ihan hyvä suunta”. Aktiivisuusehdon olisi tosin täyttänyt jo ennen lain voimaantuloa n. 40 % työttömistä, joten muutos 46 prosenttiin ei ole kovin hurja.

Tilastoista selviää hieman yllättäen myös se, että vastoin pahimpia pelkoja aktiivisuuden osoittaminen ei ole ollut sen yleisempää suurissa kaupungeissa kuin pienissä kunnissakaan. Kunnittain tarkasteltuna aktiivisuutta – tai sen puutetta – on ollut niin pikkukunnissa kuin kaupungeissakin, ja niin ”parhaat” kuin ”heikoimmatkin” kunnat ovat pääosin sieltä kuntien pienimmästä päästä. Suuret kaupungit näyttäisivät olevan aika lailla valtakunnallisen keskiarvon tuntumassa. Joka tapauksessa erot kuntien ja seutukuntien välillä ovat merkittäviä. Voi olla, että juuri pienissä kunnissa näkyy selvimmin se, kuinka aktiivista työllisyydenhoito ja sitä työkseen tekevien asiaan paneutuminen on. Palvelujen tarjonnalla suhteessa työttömien määrään ja tarpeisiin on tässä aivan ratkaiseva rooli. Eroja ei siis välttämättä suinkaan selitä ainakaan kokonaan työttömien oma tahtotila.

MITÄ TÄSTÄ PITÄISI AJATELLA?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki keinot varsinkin pitkään työttömänä olleiden aktiivisuuden, osallisuuden, työllistymisen ja työllistymisedellytysten edistämiseksi ovat tarpeen. Työttömyyden pitkittyminen johtaa usein pysyvään syrjäytymiseen työelämästä. Kun työ on jo kulttuurisesti meillä merkittävä osa identiteettiä, johtaa sen puuttuminen monasti myös sosiaaliseen syrjäytymiseen. Uskon, että ihmisellä on luontainen tarve kuulua yhteisöön, kantaa kortensa kekoon, saada jotain näkyvää aikaan ja elättää itsensä ja perheensä omalla työllään. Tätä taustaa vasten pidän aktiivimallin ajatusta lähtökohtaisesti hyvänä.

Malli on kuitenkin monelta osin jäykkä ja puutteellinen. Työttömiä on monenlaisia, eikä koko joukon istuttaminen samaan jakkaraan toimi. Työtön voi olla kouluttautumaton nuori aikuinen, jolla ei ole oikein minkäänlaista kosketusta työelämään. Tai sitten hän voi olla pari akateemista loppututkintoa ja parin vuosikymmenen ansiokkaan työhistorian omaava asiantuntija, joka on tuotannollis-taloudellisista syistä tullut irtisanotuksi. Laitetaanko molemmat samalle työnhakukurssille, jossa tehdään asiakirjamallin mukainen CV ja opetellaan kampaamaan tukka ja käyttäytymään työpaikkahaastattelussa? Ei kuulosta kovin fiksulta – tai ei ainakaan palvelutarpeen arviointiin perustuvalta suunnitelmalta. Ensin mainitulla CV on kirjoitettu aika nopeasti, kun taas jälkimmäinen melko varmasti osaa hyödyntää modernitkin työnhaun työkalut ja metodit. Mielestäni aktiivisuuden osoittamista pitäisi voida tarkastella ja arvioida yksilöllisesti ja totuudenmukaisesti. On niitä, jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa, mutta varmasti valtaosa työttömistä haluaa työtä ja tekee parhaansa työllistyäkseen heti tai ainakin lähitulevaisuudessa.

On selvää, että aktiivimallin toimivuudesta on liian varhaista antaa lopullista tuomiota. Osa työttömistä on seurannut uudistusta tarkoin ja hyvissä ajoin lähtenyt miettimään keinoja lain tarkoittaman aktiivisuuden osoittamiseksi. Osa taas on ihmeissään raapinut päätään ja miettinyt, mitä ihmettä tämä aktiivihöpötys oikein tarkoittaa. Sitten on varmasti paljon niitä, joille päivärahan aleneminen tulee isona yllätyksenä. Voi olla, että uutisia on katseltu ja kuunneltu, mutta se, että tämä koskettaa itseä, on jäänyt huomiotta. Ja sitten on toki myös niitä, jotka viis veisaavat ja miettivät, että ”ihan sama – kunhan jotain rahaa tulee”. Työttömyysetuuden aleneminenhan ei juurikaan muuta niitä, jotka saavat toimeentulotukea. Pienenevät päivärahat kun kompensoidaan toimeentulotukea räknäiltäessä.

Kun laki hyväksyttiin, edellytti eduskunta, että mallin tuloksia ja toteutumista tarkastellaan huolella. Hallitus on näin myös luvannut tehdä, ja tästä lupauksesta on syytä pitää kiinni. Asia tulee ottaa pohdintaan pian, sillä laki ja sen tulkinta vaikuttaa ihan konkreettisesti monen jokapäiväiseen leipään. Ja peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella elelevät pitkäaikaistyöttömät ovat usein oikeasti niitä yhteiskunnan vähäosaisimpia.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tämänkään luulisi mitään rakettitiedettä olevan. Aktiivisuus ja siihen kannustaminen on tarpeen ja hyvä asia. Aktiivisuuden osoittamisen keinoja tulee pohtia laajemmin ja siten, että huomioidaan yksilölliset tilanteet. Toki valvova silmä haluaa nähdä jotain konkreettista, ja aktiivisuuskriteerien toteutuminen pitää voida jotenkin osoittaa. Ei kuitenkaan ole oikein pitää automaattisesti passiivisena jokaista, joka ei löydä pätkätyöpaikkaa tai juuri sopivaa ja omaa työllistymispolkua tai kehittymistä tukevaa toimenpidettä. Mielestäni tässä tarvitaan uudenlaista yhteistyötä toisaalta Kelan, työttömyyskassojen ja työvoimahallinnon ja toisaalta työttömien arkea läheltä seuraavien kuntien työllisyys- ja sosiaalipalvelujen ja muiden toimijoiden kesken. Jos työtön seuraa ja etsii avoimia työpaikkoja ja kirjoittaa jatkuvalla syötöllä työpaikkahakemuksia päivästä toiseen, hän on aktiivinen. Hyvä väline tässä voisi olla henkilökohtainen aktivointisuunnitelma, jonka avulla määriteltäisiin yksilölliset työllistymismahdollisuuksia ja -edellytyksiä edesauttavat toimenpiteet, keinot ja askelmerkit.

 

Lähteet:

Aktiivileikkuri osuu yli puoleen Kelan tukia saavista – katso kotikuntasi tilanne. 2018. Uutinen Taloussanomat-Internet-sivustolla 28.3.2018. http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005621085.html.

Aktiivimallin leikkuri heilahtaa pian – näihin kolmeen ongelmaan hallituksen on löydettävä ratkaisu. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 16.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10118781.

Näin syntyi aktiivimalli: taustalla eripurainen työryhmä, eduskuntakäsittelyn aikana vastuuministeri lähti savusaunaan. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 2.2.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10050264.

Työministeri Lindström kiistää, että aktiivimallilla olisi pyritty menojen leikkaamiseen: ”Ei pidä paikkaansa”. Uutinen Talouselämä-Internet-sivustolla. http://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-lindstromin-mukaan-aktiivimallin-suunta-on-ihan-hyva-alueelliset-erot-iso-ongelma/27c8b9ce-c9ec-3326-b191-5b4c987dad92.

Työttömyysturvan aktiivimalli. Tietosisältö Sosiaali- ja terveysministeriön Internet-sivuilla. http://stm.fi/tyottomyysturvan-aktiivimalli.

Työttömyysturvan aktiivimallista kantelusuma – eduskunnan oikeusasiamies vaatii selvityksiä ohjeistuksen viipymisestä. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 14.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10114956.

Työvoimapolitiikkaa vol. 6

Työmarkkinajärjestöt ovat viime aikoina istuneet ahkerasti neuvottelupöydissä. Nousukaudesta puhutaan ja talouden piristymisestä seuraa palkkamaltin vaipuminen unholaan. Kun kerran tulosta tulee, pitää sen näkyä palkkatasossa.

Puheissa arvellaan, että jakovaraa on aiempaa enemmän. Kyllä minä edelleen pysyisin maltillisten työmarkkinaratkaisujen tiellä ja suuntaisin mahdollisesti käytettävissä olevat nousun hedelmät työllisyyden parantamiseen. Tilastokeskuksen (ja sen julkaisemiin tilastolukuihin viittaavien) mukaan työllisyys on parantunut. Tämä pitää paikkansa, ja tästä myös ahkerasti uutisoidaan. Hallituspuolueet ovat erityisen innokkaita esittelemään säännöllisin väliajoin parempaa huomista lupaavia lukuja.

Ko. tilastojen mukaan työllisten määrä on noussut, ja vaikka työvoima on lisääntynyt, on työttömien määrä vähentynyt. Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli marraskuussa alle 200.000 – n. 23.000 vähemmän kuin vuotta aiemmin. Kuitenkin: ko. tilastoissa työlliseksi katsotaan henkilö, joka on ollut ansiotyössä VÄHINTÄÄN YHDEN TUNNIN tutkimusVIIKON AIKANA. Siis: tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli viime vuoden lopulla 190.000. TE-palveluissa työttömiä työnhakijoita oli samaan aikaan 271.300. Molemmat luvut varmasti oikein. Sitten on vielä yhdet luvut: ne, jotka löytyvät Kelan työttömyysturvaetuuksien tilastosta. Kelan mukaan marraskuussa 2017 ansiosidonnaista päiväraahaa saavia oli 132.969 ja peruspäivärahaa saavia 31.438. Työmarkkinatukea saavia – siis niitä, jotka ovat olleet työttömänä pitkään tai jotka eivät ole olleet työssä siten, että työssäoloehto täyttyisi – oli 195.200. Tilastoja voidaan laatia ja niitä voidaan lukea monin tavoin. Joka tapauksessa meillä on yhä n. 360.000 ihmistä, jotka saavat etuuksia siksi, että töitä ei ole. Talous voi olla nousussa, mutta työllisyyden (työvoiman tarpeen) merkittävää kohenemista yhä odotellaan…

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että jotakuta tässä maassa kiinnostaisi myös tätä joukkoa, joka oikeasti elää pienillä tuloilla ilman palkkatyötä. Luulisi, että kaikkien etu olisi se, että mahdollisimman moni olisi työssä ja saisi palkkatulosta elantonsa. Tästä näkökulmasta olemme vielä varsin kaukana siitä, että työttömyys olisi oikeasti helpottanut.

Tarjolla sekä keppiä että porkkanaa

Työttömyysturvalain uudistus ja siihen sisältyvä ns. aktiivimalli astuu voimaan uudenvuodenpäivänä 2018. Yksinkertaistaen malli tarkoittaa sitä, että jatkossa työttömän on aina noin kolmen kuukauden pituisten tarkastelujaksojen puitteissa osoitettava aktiivisuuttaan säilyttääkseen työttömyysetuutensa täysimääräisenä. Mikäli työtön ei ole riittävän aktiivinen, pienenee hänen työttömyysetuutensa 4,65 % seuraavan 65 maksupäivän (n. 3 kk:n) ajaksi.

Aktiivisuuttaan työtön voi osoittaa joko tekemällä töitä tai sitten osallistumalla työllistymistä edistävään palveluun. Työn tekeminen tarkoittaa tässä kohtaa vähintää 18 tunnin aherrusta – siis kolmen kuukauden jakson aikana. Työn teko kelpaa aktiivisuuden mittariksi myös silloin, kun työtön tienaa yritystoiminnassa vähintään 241 euroa ko. jakson aikana. Ei paha – eihän?

Toisena vaihtoehtona on osallistua työllistymistä edistävään palveluun vähintään viisi päivää kolmen kuukauden jakson aikana. Ensi kuulemalta ei kovin paha tuokaan. Työllistymistä edistäviä palveluja ovat omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu tai kuntouttava työtoiminta. Myös osallistuminen työvoimaviranomaisen järjestämään työllistymisedellytyksiä parantavaan palveluun tai toimintaan katsotaan aktiivisuudeksi.

Lain kumoamista on vaadittu kansalaisaloitteella. Aloitteen perusteluna on se, että laki kohtelee epäreilusti niitä, jotka eivät syystä tai toisesta omasta aktiivisuudestaan huolimatta työtä löydä tai palveluihin pääse. On selvää, että tässä suhteessa alueelliset erot ovat valtavat. Mahdollisuudet aktiivisuuden osoittamiseen vaihtelevat paljon myös riippuen työttömän toiminta- ja työkyvystä, voimavaroista ja osaamisesta. Kansalaisten tasavertaisen kohtelun vaatimus ei näin täyttyisi ja malli rankaisisi yksilötasolla monia, jotka todellisuudessa tekevät kaikkensa löytääkseen työtä.

Lain tarkoittama malli voidaan nähdä myös oikeasti aktivoivana – ja kaikki keinot, joilla työtön pysyy yhteiskunnassa mukana, osallisena ja toimeliaana, ovat hyviä. Passiivisuus kroonistuu nopeasti, ja ”toimettomana” kuluneen työttömyysajan pitkittyessä työelämään paluu tai koulutuspolulle hakeutuminen tutkitusti vaikeutuu. Aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen kannustaminen pitää oikeasti nähdä hyvänä juttuna. Tämän lain tarkoituksena lienee se, että työttömän aktiivisuus näkyy konkreettisesti myös parempana toimeentulona. Elämänhallinnan tunne on keskeinen tekijä ihmisen hyvinvoinnin ja arjessa selviytymisen kannalta. Ja tämän elämänhallinnan tunteen rakentumisessa työllä, yhteisöön kuulumisella ja itsensä ja omien toimensa tarpeelliseksi kokemisella on valtava merkitys.

Kuitenkin: laki ja sen määritelmät aktiivisuudesta ja sen mittaamisesta ovat puutteelliset. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvellakseen, että käytännön toteutus ei tule toimimaan. Jotta työtön voisi osoittaa aktiivisuuttaan, tulisi olla tarjolla a) työmahdollisuuksia ja/tai b) lain tarkoittamia palveluja. Työnantajia ei voida velvoittaa työtä tarjoamaan, vaikka se inhimillisesti ajatellen olisi hieno ja myötätuntoinen teko. Yrittäjän keskeisin tehtävä on jo osakeyhtiölainkin mukaan huolehtia siitä, että toiminta on taloudellisesti tuottavaa. Lyhyidenkin pätkätöiden löytyminen tulee olemaan haastavaa – monille mahdotonta – etenkin siellä, missä työttömien osuus väestöstä on suurin. Myöskään työllistymistä edistäviin palveuihin osallistuminen ei aina ole yksioikoisesti työttömän omasta halusta tai aktiivisuudesta kiinni. Julkistalouden alijäämän paikkaamiseksi tehdyt säästöt ovat nakertaneet tätäkin sektoria, eikä palveluja yksinkertaisesti ole tasavertaisesti kaikkialla ja kaikille tarjolla. Kipeimmin uudistus tulee koskettamaan niitä, joiden työmarkkinatilanne on heikoin. Pitkään työttömänä olleet sekä ne monet nuoret, joille ei missään vaiheessa ole syntynyt kosketusta työelämään, eivät vuoden vaihtuessa automaattisesti tule naksauttamaan aktiivisuus-vaihdetta silmään. On iso joukko, joilla tähän ei ole voimavaroja, osaamista eikä edellytyksiä. Lain ”rangaitus”-vaikutus koskee ennen muuta tätä porukkaa – ja se ei ole pieni. Nämä ihmiset tarvitsevat apua ja tukitoimia. Heidän työllistymispolkunsa pää on paksun syksyisen lehtikasan peitossa. Sen löytymiseen saatetaan tarvita montaa hyvää haravaa, aikaa ja energiaa.

Siis: pyrkimys aktiivisuuden lisäämiseen ja kannustavaksi tekemiseen on hyvä. Keinovalikoiman tämä laki sen sijaan rajaa niin, että edessä on tilanteita, joissa työtön ei onnistu aktiivisuutensa osoittamisessa vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Tarvitaan yksilöllisiä kuntoutus- ja aktivointisuunnitelmia, joiden päämääränä on työllistymisen tai työllistymisedellytysten, koulutukseen hakeutumisen tai kouluttautumisedellytysten sekä elmän- ja arjenhallinnan parantaminen. Kaikki ”oman onnensa nojaan” jääneet tulee pyrkiä saamaan mukaan osallistuviksi ja aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mutta tämä ei voi tapahtua tuuppaamalla sama kesäkeitto kaikkien eteen.

Lain kumoamiseksi tehty kansalaisaloite on toki oikean suuntainen. Valitettavasti ainakaan minä en näe juuri mahdollisuuksia sille, että aloite tulisi eduskunnassa menemään läpi. Aloite ehdottaa yks’kantaan lain heittämistä roskakoppaan. Varmasti eduskunnassa keskustelua – äänekästäkin – käydään, mutta aloite ei esitä vaihtoehtoa. Mikäli siihen olisi kirjattu, kuinka lakia tulisi muuttaa ja millainen olisi toimiva aktivointimalli, voisi menestystäkin olla odotettavissa. Mielestäni malli olisi hyvä, mikäli aktiivisuuden osoittamisen valikoimaa ja aktiivisuuden arviointia laajennettaisiin. Ongelmana tässä on se, että keinovalikoiman laajentaminen vaatisi sekin lisää voimavaroja. Nyt lakiin kirjatut työn tekeminen ja palveluihin osallistuminen ovat kuitenkin suhteellisen helposti todennettavissa ja mitattavissa.

Selvää on se, että nykyinen työllisyyspolitiikka on tehotonta ja kannustinloukkuineen monelta osin passivoivaa. Tämä(kin) on asia, jolle on jotain tehtävä. Uskon, että useimmat työttömyyslukujen takaa löytyvistä ihmisistä aidosti haluaisivat olla työssä ja tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ihan oikeina kansalaisina. Suomalaisen yhteiskunnan ja arvomaailman näkökulmasta työ ja oikeus työhön on keskeinen tekijä. Työn tekeminen ja osallisuus yhteiskunnassa nähdään kriittisenä tekijänä siinä, kuinka yksilö kokee ylipäätään olevansa oikeutettu elämiseen ja olemassaoloon.

Uutissuomalaisen Tietoykkösellä teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää oikeana sitä, että työttömyysturva laskee ellei työtön aktiivisesti edistä omaa työllisyyttään. Kolmannes vastaajista oli sitä toista mieltä. Mielestäni tuo 18 tuntia töitä tai viisi päivää palveluja kolmen kuukauden aikana ei ole kovin paljoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tällainen panostus omaan työllistymiseen tai työllistymisedellytysten ylläpitämiseen tai parantamiseen ole suoranaista nöyryyttämistä, saati orjuuttamista. Korkea työttömyys on yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen ongelma – iso sellainen. Työllistyminen ei työnhakijan näkövinkkelistä ole helppo rasti, ja työllistäminenkin on tehty perin hankalaksi. Yhteistä tahtoa ja yhteiskunnan satsauksia tarvitaan siihen, että kaikkialla Suomessa työttömällä on tasavertaiset mahdollisuudet lain säätämien aktiivisuuskriteerien täyttämiseen. Kun laki aktiivisuutta vaatii, tulee lainsäätäjän ja lain toimeenpanijoiden myös varmistaa se, että työnantajien kannattaa työtön keikkatyöhön ottaa sekä se, että työvoimaviranomainen kykenee palveluja riittävässä määrin järjestämään.

Isänpäivän ihmetystä

Nimismies, talonmies, huoltomies, puhemies, palomies, ulosottomies, lautamies, lakimies, pursimies, perämies, lentoemäntä, hotelliemäntä… Vanhentuneita ammatinimikkeitä, jotka pitää poistaa käytöstä ja korvata sukupuolineutraaleilla versioilla. Iso yhteiskunnallinen ongelma.

Yleisten vessojen ovissa käytetään kuvia seisaallan (ohi)kuseksivista pojista ja nätisti pytyllä istuvista tytöistä. Nämäkin on syytä poistaa, jotta kuka tahansa voi mennä mihin tahansa vessaan. Tämä saattaa myös lyhentää jonoja (tyttöjen)vessan ovella. Iso yhteiskunnallinen ongelma.

Elämme yhteiskunnassa, jossa pyristellään kohti tasa-arvoa, sukupuolineutraaliutta ja sitä, työnteosta pitää miehelle ja naiselle maksaa samaa palkkaa. Tasa-arvokeskustelu on sisällöltään poikkeuksetta keskustelua naisen asemasta, tasapäistämisestä ja samanlaisuudesta. Sen lopputulema on se, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa naisenkin pitää voida kusta seisaallaan ja kiroilla korttipöydässä, sekä se, että kyllä miehellekin olisi hyväksi osallistua imettämiseen ja käyttää (ainakin salaa kotona) mekkoa.

Viimeisin tasa-arvovääntö ryöpsähti valloilleen, kun tänään vietettävän isänpäivän alla pari päiväkotia ilmoitti viettävänsä isänpäivän sijasta lähesenpäivää. Hyvää tarkoittaen joku on tuuminut, että ne lapset, joiden isä ei asu kotona, voivat olla isänpäivänä ihmeissään. Tietenkin he ovat osin oikeassa, mutta onko isänpäivästä luopuminen ratkaisu? Vähentääkö se lapsen ihmetystä? Vastaan: ei.

Jokaisella on isä. Toistaiseksi ihmisen – kuten muidenkin nisäkkäiden – biologia on sellainen, että ilman isää ei ole äitiäkään. Minullakin oli. Tapasin hänet kahdesti; ensimmäisen kerran ollessani parikymppinen, ja toisen kerran reilut 10 vuotta myöhemmin, kun hän oli tullut maailmalta kotikylälleen tuhkauurnassa. Silti tiesin aina, että kyllä se siellä jossain on. Silti en ollut kovinkaan katkera kavereille, joiden molemmat vanhemmat olivat mukana koulun joulujuhlissa ja vanhempainilloissa. Silti minua ei juurikaan harmittanut isänpäivänä. Meillä se oli ihan tavallinen päivä muiden päivien joukossa.

Omassa lapsuudenkodissani isäasia ei ollut ongelma. Ei ollut, koska siitä ei puhuttu. Ja jos me lapset joskus ymmärtämättömyyttämme asia puheeksi otettiin, sai äiti sellaisen hepulin, että pitkään muistettiin olla turhia kyselemättä. Tai niin no – puhuttiinhan siitä. Kun joskus (aika usein) jäin kiinni pahanteosta, sain selkääni ja kuulin saarnan siitä, kuinka olen samanlainen koijari kuin isäni – joka siis ilmeisesti oli läpensä paha.

Hyvät päiväkodin tädit (anteeksi tämä tökerö sukupuolittunut ilmaisu, mutta tädeiksi tätä tärkeää työtä tekeviä henkilöitä ennen sanottiin). Lukekaa tämä ja ymmärtäkää myös mitä luette. Jokaisella on isä, vaikka kaikki eivät isäänsä tunne. Ja niille, joiden arjessa ja juhlassa isä ei ole mukana, tämä asia ei ole yhdentekevä tai helppo. Tämä kylmääkin kylmempi totuus ei katoa, vaikka me aikuiset kuinka vaihdamme kylttejä vessojen oviin ja pidämme mies-loppuisia sanoja kirosanoina. Jokainen lapsi alkaa jossain vaiheessa ihmetellä, mistä on alkunsa saanut ja miten on maailmaan tullut. Ja vastaukseksi ei riitä, että ”äidin masusta tulit”. Juuret ja geenit periytyvät molemmilta vanhemmilta – eikä tämä asia lakkaa olemasta edes silloin, kun aikuiset vetävät verhot kiinni ja sammuttavat valot. Useimpien kohdalla molemmat vanhemmat ovat läsnä. Liikaa on perheitä, joissa lapsen elämästä puuttuu vanhemmista jompi kumpi. Joillakin lapsilla ei ole tietoa kummastakaan.

Jos aikuiset – kuten oma äitini muinoin – eivät ymmärrä ja osaa käsitellä ongelmia, joita puuttuva vanhempi saattaa pienen ihmisen mielessä aiheuttaa, kuinka lapsi yksin kykenisi asian kanssa elämään? Asian kieltäminen ja piilottelu ei tilannetta ainakaan helpommaksi tee.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi sivistyneiden aikuisten ihmisten ymmärtävän, että jokainen lapsi tietää, että isä ja äiti ovat hänet yhdessä samojen vällyjen välissä alulle panneet. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin – tai ainakin tietoisuuteen omista juuristaan. Ja jokainen isä ansaitsee isänpäivänsä ja äiti äitienpäivänsä.

Lippu salkoon! Hyvää isänpäivää jokaiselle isälle!

Työvoimapolitiikkaa vol. 5

Maamme hallitus on valmistellut työttömyysturvalain muuttamista ja ns. aktiivimallin käyttöönottoa. Asia on parhaillaan eduskunnan valiokuntakäsittelyssä ja lakimuutokset on tarkoitus nuijia pöytään siten, että ehdotetut muutokset astuisivat voimaan ensi vuoden alusta. Uudistuksen ydin on siinä, että ellei työtön osoita riittävää aktiivisuutta, hänen työttömyysetuuttaan leikataan 4,65 prosentilla.

Lähtökohtaiseseti pidän erinomaisen hyvänä sitä, että työttömiä pyritään aktivoimaan. Ihminen tottuu joutenoloon nopeasti. Tutkitusti pitkittynyt työttömyys johtaa monen kohdalla pysyvään syrjäytymiseen työelämästä ja tykyvyttömyyteen. Tälle asialle pitää tehdä jotain. Ihminen on sosiaalinen laumaeläin ja janoaa luonnostaan osallisuutta yhteiskunnassa ja yhteisössä. Tämä on elannon hankkimisen ohella merkittävä näkökulma työllisyyteen ja työn tekoon. Suuri osa sosiaalisesta verkostosta ja kanssakäymisestä kietoutuu työhön. Työttömällä tätä verkostoa ei ole.

Työttömyysturvalakia siis esitetään muutettavaksi siten, että ellei työtön ole kolmen etuuskuukauden aikana ollut joko työssä tai sitä vastaavissa työvoimapalvelujen aktivointitoimissa viitenä päivänä, alennetaan hänen työttömyysetuuttaan 4,65 %:lla seuraavan kolmen kuukauden ajaksi. Tämä(kin) uudistus on saanut monilta asiantuntijoilta osakseen kritiikkiä. Ongelmana on se, että mahdollisuus pätkätöihin tai palveluihin on kovin erilainen riippuen työttömän asuinpaikasta ja ammattialasta. Esitetty malli ei huomioi sitä, että joissakin tapauksissa oma aktiivisuus ei riitä, jos työtä tai aktivointitoimia ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Toinen ongelma piilee siinä, että uudistus ei paranna työllisyyttä, ellei työvoiman kysyntä kasva. Vaikka työttömät kuinka hakisivat epätoivon vimmalla töihin, he eivät työllisty, ellei työtä ole tarjolla. Kyllä työmarkkinoillakin vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki. Isossa kuvassa suurtyöttömyys johtuu siitä, että työvoimaa on tällä hetkellä tarjolla enemmän kuin mitä sitä tarvitaan. Ei työvoiman tarve kasva työttömien etuuksilla ja niiden leikkauksilla kikkaillen vaan talouskasvua vauhdittaen. Kolmas pulma on esityksen kaavamainen näkemys aktiivisuuden osoittamisen keinoista. Moni työtön saattaa surffailla joka päivä netissä etsien kuumeisesti potentiaalisia työpaikkoja ja lähetellen hakemuksia. Työttömiä työnhakijoita on vaan paljon, ja joskus voi mennä hyvinkin kauan, ennen kuin tärppää.

Jokainen ihminen – työtönkin – on yksilö. Aktivointiin pyrkiminen on tärkeää, mutta jos siitä halutaan oikeasti hyötyä, ei tällainen työttömät samaan muottiin sysäävä malli ole toimiva. Jokaisen pitkäaikaistyöttömän tilanne pitäisi kokonaisvaltaisesti ja yksilöllisesti selvittää. Jokaiselle pitäisi löytää oma polku ja omat keinot joko työllistymiseen tai työllistymisen edellytysten kohentamiseen. Joidenkin kohdalla se voi tarkoittaa vaikkapa kouluttautumista kokonaan uudelle alalle, joidenkin kohdalla taas elämänhallinnan ja vaikkapa aamuvarhaisella heräämisen opettelua kädestä pitäen. Lisäksi on yleisesti tiedossa, että osa – todennäköisesti varsin suuri osa – työttömistä on terveydentilansa tai toimintakykynsä puolesta siinä jamassa, että työllistymisestä avoimilla työmarkkinoilla on turha edes haaveilla. Työttömän statuksella on paljon ihmisiä, jotka todellisuudessa eivät ole eivätkä koskaan tule olemaan työmarkkinoiden käytettävissä.

On olemassa riski, että kun yksilön voimavarat eivät riitä aktiiviisuuden osoittamiseen tai kun aktiivisuus ei ole viranomaisen mielestä juuri sitä oikeaa sorttia, lisääntyy toimeentulotuen tarve, turhautuneisuus ja lopulta passiivisuus. Toisaalta erityisesti korkeasti koulutettujen työttömien kohdalla tarkoituksenmukaisten lakiesityksessä tarkoitettujen pätkätöiden tai työvoimaviranomaisten palvelujen löytyminen voi olla haasteellista. Jos aktivointitoimiin osallistumista vaaditaan, pitää niitä myös olla tarjolla. Ja näiden toimien pitäisi vielä olla ihan aikuisten oikeasti höydyttää työnhakijaa työllistymisen tai työllistymisedellytysten näkökulmasta. Muutoin saattaa käydä niin, että työtön istuu samalla CV:n laatimiseen opastavalla kurssilla pariin kertaan vuodessa. Tämäkö on tuottavaa ja taloudellisesti järjevää?

Varmuudella jokaisen työttömän syynääminen kolmen kuukauden välein lisää byrokratiaa ja työvoimaviranomaisten työtaakkaa. Monesti on todettu, että työn hakeminen on työttömän työtä. Kyllä sen, että työtön hakee aktiivisesti työtä kuukaudesta ja joskus vuodesta toiseen, pitää olla riittävä osoitus aktiivisuudesta.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että päättäjät laittaisivat kaiken tarmonsa siihen, että työvoiman kysyntä lähtisi kasvuun. En edelleenkään usko, että kovin merkittävä osa työttömistä makailee kotona joutilaana omasta tahdostaan. Ei auta, vaikka kaikki työttömät hyppisivät samaan tahtiin tasajalkaa kuralätäkössä, jos työpaikkoja ei ole tarjolla. Työllisyys ei kohene, ellei tarve palkata lisää työvoimaa kasva. Ja työvoiman tarve kasvaa kun talous kasvaa, tilauskirjat täyttyvät ja kauppa käy.

Kuntavaikuttamista vol. 1

Kevään kuntavaaleista on vierähtänyt jo puoli vuotta. Olin ehdolla ja tulin valituksi pienen kotikuntani kunnanvaltuustoon ja sen jälkeen myös tarkastuslautakunnan varapuheenjohtajaksi.

Politiikka on monen mielestä kähmintää, likaista peliä, oman edun tavoittelua ja jonninjoutavaa vatulointia. Siinä keskeistä roolia näyttelevät poliittiset puolueet, joita ei oikein erota toisistaan, ja jotka kaikki lupaavat paljon, mutta pettävät lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Voin olla sinisilmäinen ja naiivi, mutta minä näen asian vähän toisin. Yhteiskunnassa on valtava määrä yhteisiä asioita, joita pitää hoitaa, joista pitää tehdä päätöksiä ja joita pitää viedä oikeaan suuntaan. Vaikka siitä, mikä tuo mikä tuo oikea suunta on ja millaisin keinoin laivaa käännellään, ollaan montaa mieltä, on politiikka minun mielestäni yhteisistä asioista huolehtimista. Huolehtimista niin, että isossa kuvassa nähdään vaikutukset yhteisöihin, yhteiskuntaan, julkiseen talouteen sekä elämisen, asumisen, työnteon ja toimimisen edellytyksiin ja olosuhteisiin yleensä – ja toisaalta niin, ettei yksikään yksilö – pieni ihminen – jää huomiotta ja putoa yhteisiltä rattailta.

Politiikka näkyy päivittäin televisiossa, sosiaalisessa mediassa ja muussa tiedon valtavirrassa. Yleinen mielikuva on, että se on sitä touhua, missä ministerit höpisevät omiaan ja kansanedustajat puhuvat seisaallaan tyhjässä salissa. Sen arvellaan olevan sitä,  että ne tekevät siellä jossain päätöksiä, jotka useimmiten ovat vääriä, epäoikeudenmukaisia ja jopa hölmöjä. Nämä mediassa näkyvät valtakunnan politiikan, EU-politiikan ja kansainvälisen politiikan näyteikkunat ovat kuitenkin vain se ulkokuori, mikä mediaa kiinnostaa ja minkä se meille välittää. Ei ole tässäkään asiassa ”koira karvoihin katsominen”.

Ei ihan kaikki, mitä ne siellä Arkadianmäellä päättää, mene vikaan. Kyllä eduskunnassa ajoittain ihan fiksujakin puhutaan. Isoja ja haastavia asioita, kuten sote- ja maakuntauudistus ja julkisen talouden valtava alijäämä, on paljon. Kun valtion talous pyörii vuodesta toiseen miljarditolkulla miinuksella, on hyvät ja mukavat uutiset aika harvassa. Helposti tulee sellainen olo, että herrat siellä jossain kyykyttävät köyhää kansaa, eikä se tunnu kivalta. Kaukaa katsottuna saattaa näyttää siltäkin, että ne ihan tahallaan kiusaavat.

Niin – kaukaa… Tämä kaikki tuntuu kovin kaukaiselta. Se ei oikein tavallista ihmistä kosketa – saati kiinnosta. Mutta sitä politiikkaa, niitä asioita ja sellaisia päätöksiä, jotka ihan konkreettisesti vaikuttavat meidän arkeemme, tehdään usein varsin lähellä – omassa kunnassa. Kunta päättää paikallisista palveluista, opetuksesta, sivistyksestä, asuinympäristöstä, liikenneratkaisuista, liikuntapaikoista ja monesta muusta arkeen vaikuttavasta asiasta pitkälti ihan itse. Kunta myös tekee merkittäviä arvovalintoja päättäessään, mihin satsataan ja mistä mahdollisesti joudutaan tinkimään – toisin sanoen siitä, miten käytettävissä olevaa kakkua jaetaan.

Niin – kunta päättää ja kunta tekee… Kuntahan on se kunnantoimisto tai kaupungintalo ja kunnanhallitus ja valtuusto. Ne ”kyläpäälliköt”, jotka siellä keskenään sopivat asioista ja tekevät päätöksiä. Ja yleensä ne päätökset menevät pieleen – tai ainakin useimmiten.

Mutta kun ei sekään oikeasti ihan niin mene. Kunta on kuntalaisten oma juttu. Kunta muodostuu kunnassa asuvista ihmisistä ja sen alueella toimivista yrityksistä sekä siitä ympäristöstä, joka on vuosikymmenten tai -satojen kuluessa yhdessä rakennettu ja niistä palveluista, joita kunnan alueelle on saatu ja onnistutaan jatkossa saamaan. Totta on, että asioiden valmistelu ja niistä päättäminen voi isossa kaupungissa tuntua kaukaiselta. Voi olla, että yksittäisellä kuntalaisella ei aina ole hirveästi vaikutusvaltaa. Mutta toisenlaisiakin kuntia on.

Suomessa on 311 kuntaa. Niiden väkiluku on keskimäärin vajaat 18.000. Isoja kaupunkeja kunnista on vain murto-osa, vaikka niissä valtaosa suomalaista asuukin. Yhdeksässä Suomen kaupungissa asuu yli 100.000 asukasta, ja 99:ssä yli 10.000. Alle 10.000 asukkaan kuntia maassamme on siis 212, ja niitä tosi pieniä, joissa asukkaita on alle 5.000 löytyy 134 – siis reilusti yli kolmannes.

Vesanto on keskellä Suomea, Pohjois-Savon länsilaidalla sijaitseva pieni maaseutukunta. Vesannolla asui tilastojen mukaan tämän vuoden elokuun lopussa 2.114 ihmistä. Asukasluvulla mitattuna Vesanto on Suomen 261. suurin kunta. Vielä Vesantoakin pienempiä kuntia on siis 50. Kunnan pinta-ala on 569,8 neliökilometriä. Tilaa siis riittää, sillä sitä on jokaista vesantolaista kohti lähes 27 hehtaaria. Helsinkiläisillä muuten on maata sen verran vähän, että jos se jaettaisiin tasan, riittäisi jokaiselle stadilaiselle reilun 300 neliön kokoinen tontti. Joku fiksu alakoululainen on kiteyttänyt asian suurin piirtein näin: ”Kaupungissa on paljon ihmisiä ja siellä on ahdasta. Ihmiset ihmiset pinotaan päällekkäin asumaan kerrostaloissa, jotta tilaa jäisi teille ja leikkipuistoille”. Täällä maalla tällaista ongelmaa ei ole.

Vesannolla kunnanvaltuutettuja on 21 – yksi sataa vesantolaista kohti. Helsingin kaupunginvaltuustossa jäseniä on 85 – yksi 7.553 asukasta kohti. Kun Vesannon kaltaisessa pienessä maaseutukunnassa kaikki tuntevat kaikki, on aivan varmaa, että jokainen tuntee ainakin yhden kunnanvaltuutetun paremmin kuin hyvin. Olet varmaan kuullut puhuttavan lähidemokratiasta. Se tarkoittaa sitä, että suurten kaupunkikeskusten ohella myös reuna-alueille tulisi antaa vaikutus- ja päätösvaltaa. Vesanto on (ihan vähän karrikoiden) pelkkää reuna-aluetta ja täällä kuntatasolla tapahtuva yhteisten asioiden hoito ja päätöksenteko on lähidemokratiaa aina. Kun lähes jokainen vesantolainen tuntee lähes jokaisen kunnallispoliitikon ja ihan jokainen tuhtee jonkun kuntapäättäjistä hyvin, on jokaisella kuntalaisella ihan aito ja oikea mahdollisuus vaikuttaa.

Usein arvellaan, että kuntapäättäjät tekevät vääriä, huonoja tai tyhmiä päätöksiä. Kukaan ei kuitenkaan varmasti ole lähtenyt ehdolle kunnanvaltuustoon tai toimimaan muissa päättävissä elimissä siksi, että haluaisi tietoisesti viedä asioita huonoon tai entistä heikompaan suuntaan. Taatusti kaikki kuntalaiset – myös kunnallispoliitikot – haluavat omalle kotikunnalleen ja sen asukkaille hyvää. Kun arvellaan, etteivät ”ne” mistään tiedä eivätkä ymmärrä, on jokaisen kuntalaisen syytä katsoa peiliin. Eivät kuunnanvaltuustossa, kunnanhallituksessa tai lautakunnissa asioita miettivät ja niistä päättävät varmaankaan tiedä, mitä missäkin kahvipöydässä tuumaillaan. Mutta heille voi kertoa asioista, kysyä kysymyksiä ja nostaa esiin uusia näkökulmia. Tämä on varmasti monin verroin helpompaa pienessä kunnassa kuin suuressa kaupungissa.

Päättäjät joutuvat päätöksiä tehdessään ottamaan huomioon talouden realilteetit. Myös laillisuuden ja hyvän hallinnon vaatimuksia tulee noudattaa. Ei mielivaltaisesti voi toimia. Eivät asiat aina mene, niinkuin yksittäinen päättäjä haluaisi. Eikä jokaisen kaikkia toiveita aina voida täyttää. Kuntapäättäjien tulee perehtyä asioihin ja ottaa niistä selvää. Monessa kohtaa on kuitenkin olemassa tietoa ja osatekijöitä, joita ei osata huomioida. Joskus ymmärrys ei vaan riitä. Mutta pienessä kunnassa kuntalaisilla on oivallinen mahdollisuus olla mukana hommassa jakaen tietoaan, kertoen kokemuksistaan, näkemyksistään ja mielipiteistään ja nostaen esiin omia näkökulmiaan. Tyytymätön nurina ja kiroilu hämärissä nurkissa on useimmiten turhaa. Sen sijaan avoimella ja rehdillä keskustelulla – joskus kiivaalla väittelylläkin – monessa asiassa saattaa löytyä uusia hyvinkin merkittäviä seikkoja, jotka saattavat olla ratkaisevia silloin, kun päätöksiä sorvataan.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että etenkin tämän kaltaisessa kunnassa olisi yhteistä tahtoa viedä yhteisiä asioita yhdessä fiksuun suuntaan. Luulisi, että jos joku asia mieltä painaa tai askarruttaa, sille tutulle päättävissä elimissä toimivalle naapurille, sukulaiselle tai kyläläiselle olisi helppo mennä juttelemaan. Varmaa on, että jos johonkin asiaan muutosta haluaa, se tapahtuu varmemmin siten, että aukaisee suunsa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuin siten, että jupisee yksin omassa nurkassaan.

Pienen tauon jälkeen

On päässyt vierähtämään tovi edellisestä blogauksesta. Tässä kohtaa pitää varmaan sanoa, että on ollut muuta kiirettä. Siihen kai sitä yleensä vedotaan.

Mutta kyllä tässä oikeasti on puuhaa ollut. Juuri kun hetken orientoiduin siihen, että kesän voi ottaa rennommin, sain töitä. Niin sanottu kesäloma jäi parin viikon huokaisun mittaiseksi, mutta siitä en todellakaan ole harmissani. Kuntapolitiikka ja muut luottamushommelit ovat myös vieneet läjäpäin aikaa ja energiaa loppukesän ja alkusyksyn aikana. Mutta kaipa niidenkin rientojen tiimoilla alkaa rytmi löytyä.

Kova urakka on ollut opiskeluprojektin loppukirin kimpussa häärääminen. Opinnäytetyötä on sorvattu, sahattu, porattu ja höylätty. Välillä on ollut hiki hatussa ihan kirjaimellisesti – milloin tuskanhiki ja milloin ihan tavallinen. Työn aiheenahan oli Kuntoutus- ja palveluohjaus tulevissa sote-maakunnissa – siis monessa mielessä aika lailla ”kuuma peruna”. Urakka oli työläs eikä sitä helpottanut nopeat ja toistuvat käänteet valtakunnanpolitiikassa. Työ paisui varsin laajaksi (lue: lähti vähän lapasesta), mutta valmista lopulta tuli. Tuotos on luovutettu tarkastettavaksi ja arvioitavaksi – ja nyt sitten vaan odotellaan. Iso kiitos Tampereelle Kuhmosen Ilonalle, jonka kanssa yhdessä ollaan työtä väännetty, sekä työtä ohjanneille Tepolle ja Kristiinalle. Ja kyllä tässä kohtaa on syytä isosti kiittää kaikkia opiskelutovereita sekä JAMK:n hyvinvointiyksikön opetushenkilöstöä. Vähän epätodelliselta tuntuu, että tässä vaiheessa elämänuraa tuollainen iso revohka alkaa olla pian taputeltu. Oudolta tuntuu jo sekin, ettei enää tarvitse aamulla ani varhain käynnistää konetta ja alkaa kiireellä miettiä, mitä oppimistehtävää tänään tehtäisiin.

Kuntapolitiikankin saralla on touhua ja tohinaa ollut ihan riittämiin. Uudet kunnanvaltuustothan aloittivat toimikautensa kesäkuun alussa. Siitä lähtien on ollut kalenterissa jos jonkinlaista kokousta, palaveria, neuvonpitoa, koulutusta, seminaaria, tapaamisia ja vaikka mitä. Tästäkään en ole pahoillani. Sitä saa, mitä tilaa – ja kun on leikkiin lähtenyt, pitää käsille koota parhaat saatavilla olevat lelut ja leikkiä sata lasissa. Mutta näistä kirjoittelen pala palalta tuonnempana lisää.

En siis ole minnekään kadonnut. Jatkan näkemysten ja ajatusten jakamista päivän polttavista asioista tai sitten muuten vaan merkittävältä tuntuvista ilmiöistä – omakohtaisista ja ylesemmistä. Virtaa kintaissa edelleen riittää ja järkikin ainakin jollain tasolla toimii – ajoittain.

Ai niin. Täytin muuten tuossa kuukausi sitten 50 vuotta. Puoli vuosisataa on takana tietä, jolla mutkia, kuoppia ja kiviäkin on riittänyt. Eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan ole puuttunut. Varmaksihan sitä ei tiedä, mutta uskaltaisin kyllä veikata, että puolimatkan krouvi on joka tapauksessa ohitettu. Matka jatkuu – saa nähdä, onko tie yhtään tasoittumaan päin. Oikeastaan en ainakaan vielä toivo, että liian tasaiseksi käy…

Jätän nyt tästä sen standardin mukaisen lopetuksen pois. Mutta näillä aatoksilla peliä jatketaan – päätyyn asti!

Keski-ikäinen monimuoto-opiskelija

Jäin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa elämässäni virallisesti työttömäksi. Takana oli pitkä polku työelämässä. Olin tehnyt vaikka mitä teollisuudessa, raksalla, koulumaailmassa, järjestötehtävissä, kaupan alalla, ravintola-alalla… ja jotain varmaan jäi mainitsemattakin. Viimeiseen 15 vuoteen on mahtunut paljon pätkätöitä, osa-aikatöitä, epätyypillisiä töitä – usein paria kolmea hommaa samanaikaisesti.

Katselin hetken taakse jäänyttä taivalta ja aloin pohtia, miten vietän jäljellä olevat kaksi vuosikymmentä työikäisen elämää (jos luoja suo ja elämme). Joutenolo ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja aloin vakavasti pohtia, josko vielä vanhoilla päivillä koulun penkille. Lyhyen tuumailutauon jälkeen ryhdyin suorittamaan opintojaksoja Jyväskylän avoimessa ammattikorkeakoulussa. Kuntoutuksen ohjaajan (AMK) tutkinto alkoi tuntua hienolta mahdollisuudelta yhdistää työssä, harrasteissa ja yleensäkin elämässä kertynyttä osaamista sekä mielenkiinnon kohteita.

Hain opiskelupaikkaa ja tulin hyväksytyksi Jyväskylän AMK:n kuntoutuksen ohjaaja –tutkinto-ohjelmaan. Silloin – syksyllä 2015 – lähti rytinällä käyntiin projekti, joka nyt on loppusuoralla. Hain työttömänä tukea omaehtoiseen opiskeluun työttömyysetuudella, ja se minulle myönnettiin. Asetin heti päämääräkseni saada projektin valmiiksi 24 kuukaudeksi myönnetyn etuusajan puitteissa, mikä tiesi aikamoista urakkaa. Olin suorittanut avoimen AMK:n tutkintoon sisällytettäväksi sopivia opintoja 40 opintopisteen verran ennakkoon, mikä helpotti hommaa vähän. Siitä huolimatta 170 opintopistettä kahdessa vuodessa – 85 opintopistettä vuodessa – on pajon.

Matkan varrella olen moneen kertaan päätynyt pitämään itseäni mielenvikaisena. Vanhana äijänä koulun penkissä ehkä luomassa uutta uraa. Vaikka ajatus tuntuu hullulta, ei se nykypäivänä sitä ole. Yhä suurempi osa korkeakouluopiskelijoista on aikuisopiskelijoita, jotka joko jatkokouluttautuvat tai hakevat opiskellen kokonaan uutta paikkaa työmarkkinoilla. Elinikäisestä oppimisesta on puhuttu vuosikymmenet, mutta nyt aletaan hiljalleen ymmärtää, että vauhdilla muuttuva maailma ja työelämä vaatii osaamisen päivittämistä, valmiutta oppia jatkuvasti uutta sekä halua ja intoa pysyä ”ajan hermolla”.

Kuten sanottu, projekti on loppusuoralla. Kaikki opinnot on tehty ja opinnäytetyö on hyvällä alulla ja valmistuu kesän kuluessa. Vain yksi harjoittelujakso puuttuu opintorekisteristä. Olen viettänyt viimeiset kaksi vuotta enimmäkseen istuen ranteet työpöydän reunalla. Olen tehnyt pitkää päivää niin arkena kuin sunnuntainakin. Olen kahlannut läpi melkoisesti kirjallisuutta ja ahminut tietoa. Olen kirjoittanut muistiinpanoja, oppimistehtäviä, raportteja ja muita tuotoksia läjäpäin. Olen istunut luennoilla sekä kotona luurit päässä verkko-opintojen, lukemattomien Skype-palaverien ja tiimityöskentelyn merkeissä. Ja ”normaalin” opiskelun ohessa olen ollut mukana monenlaisissa isommissa ja pienemmissä projekteissa – mm. uusien opsikelijoiden vertaistutorina sekä Kuntoutussäätiön ja JAMK:n yhteisessä Kuntoutuksen prosessikiihdyttämössä. Olen oppinut hurjasti uutta. Olen saanut tutustua moniin hienoihin ihmisiin. Olen verkostoitunut. Ja varmasti olen tällä matkalla muuttunut ja kasvanut ihmisenä.

Vaikka monimuoto-opiskelu ”vanhoilla päivillä” on haastavaa, ovat opinnot edenneet hyvin ja vauhdilla. Olen moneen kertaan yllättänyt itsenikin ja olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Olen saanut paljon ja olen saanut olla myös jakamassa muille. Hermoja – niin omia kuin muidenkin – on koeteltu moneen kertaan. Väsymystäkin on ollut. Kotiaskareet ja monet muut puuhat ovat siirtyneet kerta toisensa jälkeen tuonnemmas. Kotona vaimokin on saanut liian vähän huomiota. Mutta tämä matka on ollut hieno ja antoisa. Valmistun ja saan tutkintotodistukseni tulevan syksyn aikana. Uskon, että minulla on meillä – elämällä ja minulla – on toisillemme vielä paljon annettavaa!

Motto: ”Jos se olisi helppoa, sitä tekisi kaikki!”

Niin – nämä kirjoituksethan pitää aina lopettaa… Sehän tässä on vähän ollut sellaisena punaisena lankana. Joten lopetetaan nyt tämänkin.

Sitä minä vaan, että…

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että itseensä ja omaan osaamiseensa panostaminen nähtäisiin kannattavana sijoituksena. Monet meistä ovat kuulleet sanottavan, että menestyvät yritykset investoivat silloin, kun hiljainen aika. Näin ne valmistautuvat tulevaan ja ovat iskukykyisiä silloin, kun markkinat alkavat taas vetää. Minusta tämä ajatus toimii aika hyvin yksilötasollakin. Jos ja kun palkkatyötä ei ole tarjolla, sitä pitää jostain yrittää tehdä. Jos sitä ei hakemallakaan löydy, on hyvä miettiä, miten voisi fiksusti investoida itseensä siten, että jatkossa oma markkinarako työelämästä löytyy. Joutenolo ja syrjään jääminen on monin verroin huonompi vaihtoehto.

Äänestäisinkö sittenkin?

”En varmasti äänestä. Ikinä en oo äänestäny”.
No miksi?
”No ei siellä kellään mitään järkee oo. Sama jaarittelu ja touhu vaan jatkuu”.
No eikö sinne kannattais sitten äänestää uusia ihmisiä?
”Aina ovat päättäneet päin helvettiä. Ei siellä kukaan mistään ymmärrä. Ja jos joku ymmärtää, ei se niille siellä mitään mahda”.

Moni kokee vaaleissa äänestämisen kansalaisoikeudekseen – jotkut jopa velvollisuudekseen. Asian toisin näkeviäkin on paljon. Äänestysprosentti eduskuntavaaleissa on ollut edellisissä vaaleissa 70 prosentin ja kuntavaaleissa 60 prosentin paikkeilla. Tämä tarkoittaa sitä, että eduskuntavaaleissa kolme ja kuntavaaleissa neljä kymmenestä jättää äänioikeutensa käyttämättä.

Kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan kahvipöydissä ja baaritiskeillä, nousee jatkuvasti esiin se, että kansalaiset ovat tyytymättömiä politiikkaan, poliitikkoihin, puolueisiin ja ylipäätään vallitsevaan asiain tilaan päätöksenteossa. Vaalien alla käytävää keskustelua kyllä seurataan. Vaalilupaukset muistetaan, samoin kuin se, että niitä ei sitten vaalien jälkeen pidetty. Kuitenkin useimmat niistä, jotka äänestävät, äänestävät kerta toisensa jälkeen samaa puoluetta tai samaa tuttua naamaa. Ja ne, jotka eivät ole äänestäneet, eivät edelleenkään äänestä. Ollaan tyytymättömiä ja halutaan muutosta, mutta silloin, kun asioihin voitaisiin vaikuttaa, toimitaan, kuten ennenkin – tai ollaan toimimatta.

Kaikilla täysi-ikäisillä suomalaisilla on oikeus äänestää vaaleissa. Siis oikeus – ei velvollisuus. Maassamme ihmisillä on vapaus valita, mitä puoluetta tai ketä henkilöä äänestää. Samoin meillä on vapaus jättää äänestämättä. Äänioikeuden käyttäminen ei ole pakollista.

Minulla on sellainen tunne, että yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat kansalaisia laajasti. Hallituksen politiikasta, sote-uudistuksesta ja hävittäjähankinnoista puhutaan. Samoin tuulivoima, koulujen sisäilmaongelmat, päivähoito, teiden kunto, kirjaston palvelut, liikuntapaikkojen hoito ja ravitsemusliikkeiden aukioloajat herättävät suuria tunteita. Kunnan ja valtion rahankäyttöä päivitellään ja vanhusten hoivasta kannetaan huolta. Kyllä nämä asiat ovat tavalla tai toisella lähellä meitä kaikkia. Ja monen mielestä moni asia on suomeksi sanottuna päin helvettiä. Tästäkin huolimatta vaalien aikaan toimitaan – tai ollaan toimimatta – kuten aina ennenkin.

Itsekin olen aina ollut kiinnostunut monista yhteiskunnan ilmiöistä ja kansalaisia koskevista asioista. Olen myös aktiivisesti asioista keskustellut ja ottanut kantaa. Monia älyttömyyksiä olen moittinut ja monen asian kohdalla arvellut tietäväni, miten pitäisi menetellä. Näiden nyt meneillään olevien kuntavaalien alla aloin entistä vakavammin miettiä, että kentän laidalla huutelu aitaan nojaillen ei riitä. Ajattelin, että kun kerran vaihtopenkiltä olen neuvoja heitellyt ja tuomaripeliä arvostellut, nyt on aika pukea pelipaita päälle, ja olla käytettävissä – joko maalintekijän tai pakin roolissa – jos äänestäjät niin tuumaavat.

Pienessä kotikunnassani Vesannolla viime vaaleissa 21 valtuustopaikasta 15 sai Keskusta. Pienessä maaseutupitäjässä Keskustalla on vahvat perinteet ja vahva asema. Hyvä niin. Ei perinteissä mitään vikaa ole eikä paikallisissa keskustalaisissa kuntapäättäjissäkään. Kuitenkin näen, että demokratian kannalta on hyvä, että vaihtoehtoja on tarjolla. Pienen kunnan asioita pisäisi voida hoitaa puoluekannoista riippumatta hyvässä yhteistyössä. Tärkeää olisi kuitenkin se, että kun asioita valmistellaan ja keskusteluja käytään, esiin nousisi monipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä eri näkökulmista. Kun yhdellä ryhmittymällä on kuntapolitiikassa yli 2/3 enemmistö, on vaarana, että vähemmistössä olevien näkemykset jäävät huomiotta. Jos vielä suurimman ryhmän sisällä ohjaksia vetelee muutama vahva persoona, saattaa joissakin asioissa olla sanelupolitiikka aika lähellä. En väitä, että meillä Vesannolla näin olisi, mutta nykytilanne saattaa tämän mahdollistaa. Kunnan päätöksentekijöiden joukkoon tarvitaan erilaisia näkemyksiä ja asioiden puntarointia erilaisten kuntalaisten näkökulmasta. Ennen muuta tarvitaan ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita asioista sekä valmiita kuuntelemaan, ottamaan asioista selvää ja laittamaan itsensä likoon.

Varmasti meillä Keskusta säilyttää vahvan asemansa näidenkin vaalien jälkeen. Ihan hyvä olisi, jos muiden puolueiden listoilta tulisi valituksi sen verran moni, että puntit edes jossain määrin tasoittuisivat. Hienoa on se, että kuntavaaliehdokkaita Vesannolla on sentään kuudesta eri puolueesta yhteensä neljäkymmentä. Hyviä ehdokkaita ja valinnan varaa siis löytyy.

Vesannolla – kuten monessa muussakin pienessä maaseutukunnassa – äänestysaktiivisuus ennakkoäänestyksen aikana on valtakunnallisesti vertaillen parasta a-luokkaa. Nyt, kun ennakkoäänestys on taputeltu, jo neljä kymmenestä äänioikeutetusta on äänensä antanut. Tämä tarkoittaa aiempien vaalien äänestyskäyttäytymisen mukaan sitä, että niistä, jotka aikovat äänensä antaa, kaksi kolmesta on homman jo hoitanut. Minä toivon, että varsinaisena vaalipäivänä äänestyspaikalla käy kuhina ja äänestysprosentti Vesannolla nousee ennätyskorkealle. Pienessä kunnassa jokaisella äänellä on aidsti merkitystä.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että pienen kunnan pienessä porukassa olisi kiinnostusta yhteisiä asioita kohtaan. Luulisi, että kun ”kaikki tuntee kaikki”, sillä, keitä yhteisiä asioita junailemaan valitaan, olisi merkitystä. En minä ole mikään kenellekään sanomaan, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta pitäisi äänestää. Mutta äänestämään minä silti kaikkia kehotan. Äänestäminen kannattaa, sillä ”nukkuvien puolueella” ei Vesannolla(kaan) näissä(kään) vaaleissa ole yhtään ehdokasta.

Minä aion äänestää – itseäni! Sen verran uskon siihen, että minulla on kotikuntani päätöksentekoon ja asioiden hoitoon annettavaa. Muuten en olisi ehdolla.

Palaako sote-soppa pohjaan?

Meneillään olevien kuntavaalien yhteydessä on puhuttu siitä, kuinka sote- ja maakuntauudistus muuttaa kuntien ja kuntapäätäjien roolia. On vallinnut suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen siirtyy kaikkinensa maakuntien kontolle vuoden 2019 alussa. Kuitenkin on syytä muistaa, että uudistusta koskeva lakipaketti on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Sitä ei vielä ole lyöty lukkoon. Kaikki puolueet ovat kuntavaalikampanjoissaan toitottaneet sitä, mitä tärkeitä asioita kunnan päätettäväksi ja hoidettavaksi jää sote-uudistuksen toteuduttua. Suunniteltuun muutokseen on kuitenkin aikaa lähes puolet vaalikaudesta, eikä tämä keikaus tapahdu itsestään kertaheitolla. Juuri nyt näyttää siltä, että asia on kaikkea muuta kuin taputeltu.

Jatkossa kunnan keskeisimmät tehtävät liittyvät varhaiskasvatukseen ja opetukseen, kuntalaisten hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen, liikunta-, kulttuuri- ja sivistyspalveluihin, kaavoitukseen ja asuinympäristöön sekä elinvoiman ja yrittäjyyden kehittämiseen. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita, joiden parissa askaretta taatusti riittää. Päättäjiltä vaaditaan kuitenkin edelleen myös sote-osaamista – ymmärrystä sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaisuudesta sekä niiden järjestämisestä ja tuottamisesta.

Sanottakoon, että minä toivon sydämestäni, että sote-uudistus saataisiin vihdoin toteutettua. Asiaa on vatuloitu vuodesta toiseen ihan liian kauan. Ensin yhdistettiin kiireellä kuntia, että palvelujen tuottamiseen saataisiin leveämpiä harteita. Sitten alettiin tuumia, että palvelut pitää järjestää kuntaa suuremman organisaation toimesta. Monet asiantuntijat pitivät 5-6 sote-alueen mallia toimivuuden ja kustannustehokkuuden kannalta parhaana. Lopulta kuitenkin päädyttiin siihen, että sote-hommat hoituvat jatkossa vahvojen maakuntien toimesta. Tätä kuviota nyt sitten koitetaan kokoon kursia valinnanvapauksineen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatioineen.

Sote-uudistuksesta ja valinnanvapauden toteuttamisesta hallitus on kerännyt ja saanut läjäpäin lausuntoja monen tason toimijoilta. Vähän ennen helmikuun puoliväliä valtioneuvoston kansliassa toimiva riippumaton ja itsenäinen laisäädännön arviointineuvosto arvioi lausunnossaan, että sote-uudistuksen vaikutusten arviointi on vaikeaa, kun kaikesta asiaan liittyvästä ei vielä ole harmainta hajuakaan. Neuvosto kehoitti hallitusta vielä pohtimaan uudistuksen vaikutuksia yhdenvertaisuuteen, palvelujen laatuun ja saatavuuteen sekä kansalaisten hyvinvointiin. Esitetyn rahoitusmallin (valtion täysi rahoitus) riskejä ja mahdollista menojen kasvua ei ole pohdittu. Myöskään uudistuksen siirtymävaiheen kustannuksia ja uudistuksella saatavia säästöjä ei ole riittävästi kyetty esittämään. Vaihtoehtoisia malleja uudistuksen tavoitteisiin pääsemiseksi ei myöskään ole pohdittu, ei riittävässä määrin myöskään vaikutusten jälkiseurantaa. Aiottuun valinnanvapausmallin suhdetta perustuslakiin on pohdittu valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin yhteydessä. Esityksen hyväksyttävyyden on sanottu edellyttävän sitä, että lainsäädäntö turvaa yhdenvertaisella tavalla kaikille oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä mahdollisuuden olla väestön hyvinvointia ja terveyttä edistävien toimenpiteiden piirissä. Tosiasialliset vaikutukset yhdenvertaisuuteen valtakunnallisesti ja eri väestöryhmien kesken ovat vielä arvailujen varassa.

Sote-uudistukseen liittyy vielä valtavasti avoimia kysymyksiä ennen muuta liittyen rahoitukseen, valinnanvapauden toteutukseen ja yhtiöittäiseen liittyen. Ei ole vielä olemassa selkeää tietoa siitä, miten nyt julkisella sektorilla perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon tehtävissä työskentelevää osaavaa henkilöstöä tullaan kohtelemaan. Palveluja tarvitsevat ihmisethän eivät mihinkään häviä – eivätkä myöskään työpaikat. Miltä osin tullaan soveltamaan liikkeenluovutuksen periaatteita ja turvaamaan henkilöstön asema vanhoina työntekijöinä? Turvataanko työsuhteiden säilyminen – ja jos turvataan, kuinka pitkäksi aikaa? Hämärän peitossa on myös se, kuinka kuntien nyt omistamille kiinteistöille käy. Rakennukset palelujen tuottamiseen tarvitaan jatkossakin, mutta lunastavatko maakunnat ne itselleen noin vain? Monesti kiinteistöjä on remontoitu ja remontteja on rahoitettu velkarahalla. Jäävätkö velat kunnille jos kiinteää omaisuutta ”sosialisoidaan” maakunnille? Ei kai sentään…

Yksi keskeinen sote-uudistuksen tarkoitus on sosiaali- ja terveyspalvelujen hallinnollinen yhdistäminen. Terveyspalvelujen järjestämisestä puhutaan paljon, mutta sosiaalihuollon ja sosiaalipalvelujen osuus uudistuksessa ja sen valmistelussa näyttää jääneen sivuosaan. Tämä puoli kokonaisuudesta on kuitenkin hyvin merkittävä. Kattaahan sosiaalihuolto mm. lastensuojelun, perhetyön, kehitysvammaisten erityishuollon (asuminen, päivätoiminta jne.), ikääntyneiden palveluasumisen ja monta muuta osa-aluetta. Kunnissa tämä kokonaisuus on juuri se näkyvin ja eniten resursseja vaativa pala sote-kakkua – siis huomattavasti suurempi kuin varsinaiset terveyspalvelut. Tuntuu käsittämättömältä, että uudistuksesta puhuttaessa sosiaalihuollon osuus tuntuu unohtuneen lähes täysin.

Valinnanvapausmallin ja koko sote-uudistuksen toteuttamisaikataulua on kritisoitu voimakkaasti. Lakipaketti on ollut kunnissa, kuntayhtymissä, maakunnissa ja monilla muilla toimijoilla lausuntokierroksella. Hyvähän lausuntoja olisi antaa, jos tarkalleen tiedettäisiin, mistä lopulta on kyse. Mutta kun ei edelleenkään monilta osin tiedetä. Viimeeksi eilen (6.4.2017) Ylen verkkosivuilla uutisoitiin Tampereen yliopiston hallintotieteen professori Jari Stenvallin epäilyksistä. Hallitus lupasi valinnanvapuslakiin puolen vuoden jouston vuodenvaihteen 2019 molemmin puolin. Stenvallin mukaan tämä ei ongelmia poista. Uudistuksen toteutukseen tarvitaan joustoja ja siirtymäaikoja. Viittä erilaista mallia valinnanvapauden toteuttamiseksi on alettu kokeilla tänä talvena. Ripeimmin käynnistyneistä kokeiluista on nyt siis parin kuukauden kokemus. Voi olla, että vähän pidemmän ajan kokemuksia tarvittaisiin, jotta oikeanlaisia päätöksiä osattaisiin tehdä.

Kaiken kaikkiaan sote-soppaa koitetaan nyt keittää liian kovalla tulella. Kun kiireessä tehdään, saattaa keitos palaa pohjaan. Hosumalla harvoin tulee hyvää jälkeä. Oma villi veikkaukseni on, että hankkeen mahdottomuus lopulta tunnustetaan, ja aikatauluja venytetään merkittävällä tavalla. Vaikka kaikki menisi hallituksen suunnitelmien mukaan, sote-osaamista ja -ymmärrystä tarvitaan kuntien päätöksenteossa vielä kaksi vuotta – siis puolet vaalikaudesta. Saattaa olla, että kunnissa pohditaan sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä asioita vielä kauan vuoden 2019 ensimmäisen päivän jälkeenkin. Kävi niin tai näin, uudistukseen tulee kunnissa osata ja kyetä valmistautumaan huolella ja ripeään tahtiin. Isot yksityiset toimijat ovat aloittamisen muuttuvaan toimintaympäristöön ja markkinatilanteeseen kauan sitten. Näin pitääkin toimia. Monin paikoin voi käydä niin, että tässä myllerryksessä moni nykyinen kunnallinen toimija jää jalkoihin.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että historiallisen suuren uudistuksen valmistelu ja suunnittelu olisi fiksua hoitaa huolella ja hosumatta. Jokainen kotikokki tietää, että jos oikeasti hyvä kastike syntyy ajan kanssa ja rauhassa kypsytellen. Kenelläkään ei ole – eikä voikaan olla – kokemusta siitä, miten temppu tehdään. Asiantuntemusta ja osaamista sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa tässä maassa on, ja viimeistään nyt kaikki asiantuntemus ja osaaminen pitää ottaa tehokäyttöön.

Työmies on palkkansa ansainnut

Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Veli-Matti Mattila totesi viikko sitten, että suomalaisilla on liian hyvät liksat. Vaikka hän ei suoranaisesti palkkojen alentamista ehdottanutkaan, siihen suuntaan puheet monella taholla tulkittiin. Mattilan näkemyksen mukaan suomalaisen palkka on kilpailukyvyn näkökulmasta 10-15 % liian korkea. Moni yskähteli hihaansa ja nieli kiukkuaan. Työmarkkinaosapuolia ärsytti, koska vaarana on, että moisella muurahaispesän tökkimisellä on kielteinen vaikutus palkkamalttiin ja työrauhaan neuvottelupöydissä. Palkansaajiakin ärsytti. He kokivat jälleen kerran itsensä loukatuiksi, kun kilpailukykyvajeen ja heikon viennin väitettiin johtuvan siitä, että duunarilla on liian hieno auto. Minuakin ärsytti. Pitäisi noin keskeisellä ja näkyvällä tuolilla istuvan isopalkkaisen päällikön tietää, mitä näkemyksiä kannattaa julkisesti huudella ja mitä ei. Päivänselvää on, että tällaiset lausumat ovat bensaa aatteen palon liekkeihin monella rintamalla.

Yksi vastaus tähän möläytykseen kuultiin eilen. Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL ilmoitti toimialajohtajiensa Håkan Ekströmin ja Teija Asara-Laaksosen suulla, että työntekijät ovat vihaisia ja haluavat lisää liksaa. Liiton mukaan ns. Suomen malli on kuollut ja kuopattu. Palkankorotuksia tullaan vaatimaan, neuvoteltiinpa sitten missä ja miten tahansa. Taas monia ärsyttää – minuakin. Taitaa palkkamaltti ja oraalla olevan talouskasvun hedelmät tämän molemminpuolisen huutelun seurauksena valua kankkulan kaivoon.

Maailmantalous yskähteli, ja sen myötä Euroopassa ja Suomessa alkoi taantuma vuonna 2008. Euroopassa pahin näyttää olevan ohi, mutta meillä talous on tuskallisen hitaasti lähtenyt nipin napin nousuun. On selvää – ja tämä on monelta arvovaltaiselta taholta kuluneen viikon aikana todettu – ettei Suomen talous kohene palkkoja laskemalla. Mutta en minä ymmärrä sitäkään, että vakavissaan puhutaan niiden nostamisestakaan. Tai tietysti ymmärrän. Jokainen haluaa lisää liksaa, koska siitä tulee hyvä mieli, ja sitten voi ostaa kaikkea kivaa. Monet julkisen sektorin työntekijät tekevät äärettömän arvokasta työtä, jota ilman meillä ei olisi julkisia palveluja. Mutta…

Tuosta edellä mainitusta vuodesta 2008 lähtien kuntatyöntekijöiden keskiansio on noussut noin 16 %. Valtion leivissä nousua on ollut lähes 22 %. Yksityinenkin sektori on seurannut perässä ja nostanut palkkoja noin 14 %:lla. Samalla aikavälillä Suomen asukasta kohti laskettu bruttokansantuote on noussut vajaat seitsemän prosenttia. Edelleen samalla aikavälillä inflaatio eli kuluttajahintojen kehitys on ollut hyvin lähellä nollaa, mikä tarkoittaa sitä, että palkkojen nousu on merkinnyt konkreettisesti reaaliansioiden nousua ja ostovoiman kohenemista. Julkiset menot olivat vuonna 2008 noin 48 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun ne nyt ovat lähes 60 %. Vuonna 2008 Suomen julkisyhteisöjen (valtio, kunnat, kirkko) velka oli 63 miljardia euroa. Nyt se on noin 140 miljardia. Julkinen talous tekee yhä vuosittain miljarditolkulla miinusta – ja sen myötä lisää velkaa. Tämä ei ole julkisten alojen työntekijöiden syy – mutta varsin huolestuttavalta kehitys silti näyttää.

Mutta eihän siinä. Työmies on palkkansa ansainnut. Nostetaan palkkoja ainakin vähän, kun työntekijät sitä kerran haluavat. JHL:n jäsenmaksua maksavia palkansaajia on noin 220.000. Toki samalla pitää muidenkin julkisten alojen työntekijöiden palkkaa korottaa. Yhteensä heitä on lähes neljännes työllisistä – siis noin puoli miljoonaa. Mutta korotetaan toki – maltillisesti, vaikka vajaat 1,5 prosenttia… Sehän tekee mukavasti keskimäärin 50 euroa kuukaudessa. Puolelle miljoonalle palkansaajalle tuo summa tarkoittaa vuositasolla reilun 300 miljoonan kakkua, johon tietysti pitää vielä laskea päälle vähän työnantajan maksamia sivukuluja…

Julkisten alojen työtenkijöiden palkat maksetaan julkisista varoista – siis pääosin siitä rahamäärästä, joka veronmaksajilta saadaan kerättyä. Kuten tiedetään, kulkinen talous pyörii miinuksella ja säästötoimia on jouduttu tekemään kaikilla hallinnonaloilla niin valtion budjetissa kuin kunnissakin. Minun mielestäni JHL:n Ekströmin ja Asara-Laaksosen ehdotus voidaan kaikin mokomin toteuttaa. Ehdoksi laittaisin kuitenkin sen, että JHL kertoo, mistä korotukseen tarvittava raha löytyy. Liitto voi järjestää ideariihen, jossa yhteisöllistä kivaa pitäen tuumitaan, mitä veroja ja asiakasmaksuja korotetaan, ja mistä ja kenelle suunnatuista palveluista leikataan.

Ei tämä talousahdinko ole JHL:n jäsenten eikä muidenkaan työssä olevien syy, mutta jotain tolkkua voisi kuitenkin odottaa.

Työttömien määrästä on jos jonkinlaista tilastoa ja arviota. Numerot vaihtelevat sen mukaan keneltä kysytään. Joka tapauksessa Kelan kirjoilla oli viime vuoden syyskuun lopussa yhteensä 386.358 työttömyysetuuksia saavaa henkilöä. Näistä ansiosidonnaisella päivärahalla oli 152.174 ja perusturvan – siis peruspäivärahan tai työmarkkinatuen – varassa 234.184 henkilöä. Perusturvalla sinnittelevät ovat pääosin pikäaikaistyöttömiä. Työmarkkinatuki on suuruudeltaan 32,40 euroa päivässä, siis keskimäärin 696,60 euroa kuukaudessa (21,5 arkipäivää). Työttömyysetuudesta napsaistaan automaattisesti 20 %:n ennakonpidätys, minkä jälkeen käteen jää 557,28 euroa. Työttömyysetuuksien tarkistamisessa seurataan kuluttajahintaindeksiä. Nämä etuudet eivät siis nouse, kun inflaatiota ei juurikaan ole. Yksikään ammattiliitto ei ole tämän oikeasti vähäosaisen väestönosan toimeentulon kohentamista ainakaan kovin suureen ääneen vaatimassa.

Isossa kuvassa julkisen talouden koheneminen edellyttää sitä, että työllisyystilanne paranee. Työtä tekeväisten suomalaisten määrä on vähentynyt vuoden 2008 lopusta vuoden 2015 loppuun noin 121.000:lla (2.377.181 -> 2.256.459). Kun maamme väkiluku on samaan aikaan noussut, on työelämän ulkopuolella olevien lukumäärä kasvanut lähes 290.000:lla. Jokainen työllistyminen tasapainottaa julkista taloutta, kun menot vähenevät ja verotulot kasvavat. Tähän pitää panostaa. Työtä ja työpaikkoja tarvitaan lisää. Nopea ja helppo ratkaisu olis tietysti se, että kunnat palkkaavat… Mutta: jokainen julkisen sektorin suoraan tai välillisesti maksama palkkaeuro maksetaan julkisista varoista. Jos karkeasti yksinkertaen lasketaan olettaen, että kaikilla olisi sama palkka ja veroprosentti (esim. 20%), pitäisi jokaista julkisella sektorilla (tai julkisen sektorin kustantamaa palvelua tuottavassa organisaatiossa yksityisellä tai kolmannella sektorilla) työskentelevää kohti olla neljä yksityisen sektorin työntekijää. Nythän jokaista julkisen sektorin työntekijää kohti on kolme yksityisen sektorin työntekijää. Näiden neljän palkansaajan maksamilla veroilla katetaan vasta 80 % sen yhden julkisella sektorilla työskentelevän palkkakuluista.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi tästä yhteiskunnasta niin työnantajien kuin työntekijöidenkin leiristä löytyvän solidaarisuutta ja konsesusta. Suomen talouden tasapainottaminen ei onnistu, ja uutta nousua ei tulla näkemään, ellei työllisyys kohene nimenomaan yksityisellä sektorilla – ja mieluiten aloilla, jotka onnistuvat myymään tuotteitaan ja palvelujaan vientimarkkinoille. Tähän voidaan vaikuttaa pyrkimällä parantamaan yritysten toimintaedellytyksiä ja -ympäristöä. Niin kauan, kun uutta nousua odotellaan ja taloustilanne näyttää henkiinjäämistaistelulta, toivoisin, että työmarkkinapöydissä uhrattaisiin edes pieni ajatus sille satojen tuhansien ihmisten joukolle, jotka ovat työtä vailla, ja joiden arjessa oikeasti murehditaan jokapäiväisestä leivästä.

Työvoimapolitiikkaa vol. 1

Kirjoittelin tässä muutama viikko sitten opintoihini liittyen oppimistehtävää, jonka tarkoituksena oli kehittää yhteiskunnallista osaamista. Osana tehtävää oppijan piti valita yhteiskunnallinen aihe, johon tuli perehtyä ja jota piti pohtia yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta huomioiden kuntoutuksen viitekehys.

Valitsin tehtävän aiheeksi työttömyyden ja työvoimapoliittisten toimien vaikutukset julkiseen talouteen sekä poliittisen päätöksenteon vaikutukset työmarkkinatilanteeseen ja työttömyyden hoitoon. Ei siis mikään pikkujuttu ollenkaan. Pyrkimyksenäni oli luoda kokonaiskuva siitä, millainen merkitys työttömyydyllä on yhteiskunnallisesti ja miten työttömyysongelmaan on pyritty ja voidaan politiikan keinoin vaikuttaa.

Sen verran tanakkaa asiaa sain kokoon, että päätin ko. kirjoituksen jakaa tässä muillekin luettavaksi – jos ketä kiinnostaa…

TYÖTTÖMYYDEN KUSTANNUKSET YHTEISKUNNALLE

Vuonna 2015 Suomessa Kela ja työttömyyskassat maksoivat työttömyysturvaetuuksia (ansiopäiväraha, peruspäiväraha, työmarkkinatuki, vuorottelukorvaus) yhteensä 5.064,30 miljoonaa euroa, mikä vastaa suuruusluokaltaan maamme julkisyhteisöjen tämänhetkistä vuotuista alijäämää. Kun tähän summaan lisätään työttömyydestä aiheutuvat veromenetykset ja muiden tulonsiirtojen lisäykset, ovat työttömyyden todelliset kustannukset karkeasti arvioiden kymmenen miljardin euron luokkaa vuodessa. Etuuksia maksettiin viime vuonna kaiken kaikkiaan 103,8 mijoonalta päivältä. Kun tukipäiviä vuodessa on noin 260, tarkoittaa tämä sitä, että työttömyysetuuksien saajia oli samanaikaisesti keskimäärin hieman vajaat 400.000 (Suomen työttömyysturvaetuuksien kuukausitilasto tammikuussa 2016). Tämä luku kuvastaa mielestäni muita laskentatavasta riippuen vaihtelevia tilastolukuja paremmin työttömyyden todellista määrää. Pitkäaikaistyöttömiä (yli 12 kk työttömänä) Suomessa oli tammmikuussa 2016 120.699. Kun tähän lisätään rinnasteiset pitkäaikaistyöttömät (viimeisen 16 kk:n aikana yhteensä vähintään 12 kuukautta työttömänä työnhakijana) sekä palvelujen piirissä olevat pitkäaikaistyöttömät oli tammikuussa näitä vaikeasti työllistyviä (rakennetyöttömyys) yhteensä 217.133 (www.findikaattori.fi, www.tilastokeskus.fi). Sataa suomalaista työllistä kohti maassamme on lähes 150 ei-työllistä (huoltosuhde).

Työttömyys on suuri ongelma paitsi yksilön, myös yhteiskunnan ja kansantalouden näkökulmasta. Työttömille maksettaviin etuuksiin kuluu paljon rahaa. Vielä suurempi ongelma on edessä, kun pitkäaikaistyöttömyyden lisääntymisen myötä entistä useamman kohdalla paluu työmarkkinoille käy entistä vaikeammaksi. Joidenkin arvioiden mukaan yli vuoden työttömänä olleista pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle syrjäytyy peräti 70 %.

TYÖTTÖMYYSETUUDET JA TYÖTTÖMILLE SUUNNATUT PALVELUT

Kun ihminen jää työttömäksi, eikä hänellä ole palkkatuloja, hän tarvitsee tukea toimeentulonsa turvaamiseksi. Työttömyysetuuksia maksetaan Suomessa vakituisesti asuville työttömille sekä EU-maista tulleille työttömille, jotka ovat työskennelleet ennen työttömyyden alkua Suomessa. Työttömyysetuuksia maksetaan ajalta, jolloin työtön on työnhakijana TE-toimistossa (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 2).

Työttömyyspäiväraha

Mikäli työttömäksi jäänyt on työttömyyskassan jäsen, hänelle maksetaan ansioiden mukaan määräytyvää ansiopäivärahaa työttömyyskassan toimesta enintään 500 päivältä. Jos työtön ei ole työttömyyskassan jäsen eikä saa ansiopäivärahaa, maksaa Kela hänelle peruspäivärahaa. Peruspäiväraha on suuruudeltaan 32,68 euroa päivässä ja sitä maksetaan viideltä päivältä viikossa yhteensä enintään 500 päivältä. Peruspäivärahaa maksetaan korotettuna, mikäli työttömällä on huollettavanaan alaikäisiä lapsia. Korotusosaa peruspäivärahaan voi saada myös, jos on ollut pitään työelämässä tai jos osallistuu työllistämistä edistävään palveluun. Peruspäiväraha on veronalaista tuloa, ja siitä tehdään 20 % ennakonpidätys (Työttömyys: Työttömyys-ajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 2-3).

Työmarkkinatuki

Työmarkkinatukea voi saada työtön työnhakija, joka ei saa työttömyyspäivärahaa. Työmarkkinatukea voi saada, vaikka ei täyttäisi työttömyyspäivärahaan vaadittavaa työssäoloehtoa (26 vko:a työssä edeltäneiden 28 kk:n aikana) tai jos on jo saanut työttömyyspäivärahaa täyden 500 päivän ajan. Työmarkkinatukea maksetaan viideltä päivältä viikossa. Tuen aikaa ei ole rajoitettu. Työmarkkinatuki on samansuuruinen kuin peruspäiväraha ja siihenkin voi saada korotuksia alaikäisten lasten huoltajuuden tai TE-toimiston kanssa sovittuun toimintaan osallistumisen perusteella. Myös työmarkkinatuki on veronalaista tuloa, ja siitä tehdään 20 %:n ennakonpidätys (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 3-4).

Työtulot ja työttömyysetuus

Jos työttömällä on työtuloja (keikkatyö, osa-aikatyö tms.), vaikuttavat ne hänen saa-mansa tuen suuruuteen. Työtön voi kuitenkin ansaita 300 euroa kuukaudessa ilman, että tuen määrä vähenee (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 4).

Työllistämistä edistävät palvelut

Työtön voi parantaa työllistymismahdollisuuksiaan hakeutumalla työttömille tarkoitettuun koulutukseen tai harjoitteluun. Työllistämistä edistäviä palveluja ovat työvoimakoulutus, omaehtoinen opiskelu, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työ­kokeilu ja koulutuskokeilu, maahanmuuttajien omaehtoinen opiskelu sekä kuntouttava työtoiminta. Näihin palveluihin osallistuisesta sovitaan TE-toimiston kanssa. Osallistumisen ajalta työtön saa normaalisti tukea. Lisäksi työllistämistä edis­täviin palveluihin osallistuva työtön voi saada kulukorvausta matkakustannuksiin ja muihin menoihin (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 5).

KUNNAN ROOLI TYÖTTÖMYYDEN HOIDOSSA

Kunnilla voi olla keskeinen merkitys työttömyyteen paikallisesti ja alueellisesti mm. elinkeinopolitiikan keinoin pyrkimällä kehittämään alueensa yritysten toimintaympäristöä kasvua, kilpailukykyä ja työllisyyttä tukevaksi. Tähän liittyy monenlaisia mahdollisia toimenpiteitä liittyen neuvontapalveluihin, rahoitukseen, kaavoitukseen, toimitilojen rakentamiseen, markkinointiyhteistyöhön sekä erilaisiin kehittämishankkeisiin. Kuntien elinkeinopolitiikalla on kiinteä yhteys työllisyyden edistämiseen (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 30-36).

Kuntien lakisääteisillä tahtävillä ja velvoitteilla maahanmuuttajien kotouttamisen edistämiseksi pyritään tukemaan ja edistämään maahanmuuttajien kotoutumista sekä mahdollisuuksia osallistua aktiivisesti suomalaisen yhteiskunnan toimintaan (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 89-90). Työlistymismahdollisuuksien edistäminen on keskeinen osa tätä toimintaa ja se on ollut viime aikoina näkyvästi esillä poliittisessa keskustelussa.

Kunnat ja kuntayhtymät ylläpitävät lähes kahta kolmasosaa maamme ammatillisista oppilaitoksista. Ammatillisen koulutuksen voidaan katsoa kuuluvan kiinteästi työvoimapolitiikkaan. Kunnat voivat koulutusta järjestämällä vaikuttaa siihen, että työmarkkinoilla on saatavilla osaavaa työvoimaa niille aloille, joille sitä tarvitaan. Koulutusta tarjoamalla kunnat vaikuttavat osaltaan kansalaisten työnsaantimahdollisuuksiin. Ammatillinen koulutus voi olla oppilaitosmuotoista kou­lutusta, oppisopimuskoulutusta tai ammatillista aikuiskoulutusta. (Kuntien itsehallin­nolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 71-77).

Kunnat voivat olla mukana joko itsenäisesti tai kuntayhtyimien kautta ammatilliseen peruskoulutukseen sekä työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaa koulutusta. Valmentavan koulutuksen yhtenä keskeisenä tehtävänä on antaa valmiuksia ja vahvistaa edellytyksiä ammatilliseen koulutukseen hakeutumiseen sekä siitä suoriutumiseen niille perusopetuksen päättäneille, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa eikä tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 69-71).

Etsivä nuorisotyö on erityisnuorisotyötä, jonka tehtävänä on tavoittaa tuen tarpeessa oleva nuori ja auttaa nuori sellaisten palvelujen ja tuen piiriin, joilla edistetään nuoren kasvua ja itsenäistymistä sekä pääsyä koulutukseen ja työmarkkinoille. Keskeistä tässä on auttaa alle 29-vuotiaita nuoria, jotka ovat koulutuksen tai työmarkkinoiden ulkopuolella. Etsivä nuorisotyö voidaan näin nähdä osana kuntien keinovalikoimaa työttömyyden ennaltaehkäisyssä ja hoidossa (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 106).

Nuorten työpajat ovat kuntien yksin tai yhdessä toisen kunnan kanssa ylläpitämiä alle 29-vuotiaille työttömille nuorille tarkoitettuja työharjoittelupaikkoja. Työnteon ja siihen liittyvän valmennuksen avulla pyritään parantammaan nuorten arjenhallintataitoja sekä kykyä ja valmiuksia hakeutua koulutukseen tai työhön. Työpajatoiminta asemoituu julkisen sektorin palvelukokonaisuudessa sosiaalipalvelujen ja nuorisotyön sekä avointen koulutus- ja työmarkkinoiden välimaastoon (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 106-107).

Kunnat ovat myös työnantajan roolissa usein alueellaan suuria toimijoita. Kunnat voivatkin vaikuttaa työttömien työllistymismahdollisuuksiin myös tarjoamalla työ- ja harjoittelupaikkoja.

Kunnille on tarkoituksenmukaista ja taloudellisesti perusteltua pyrkiä aktiivisesti vai­kuttamaan työllisyyteen ja työttömien pääsyyn työmarkkinoille tai koulutukseen. Työttömyys – varsinkin pitkittyessään – aiheuttaa toimeentulon heikkenemistä ja moni pitkäaikaistyötön onkin myös kunnan sosiaalitoimen toimeentuen ja muiden tu­kipalvelujen tarpeessa. Kunnat myös maksavat osan pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuesta. Tämän maksuosuuden kautta valtiovalta pyrkii vaikuttamaan siihen, että kunnat lisäisivät panostustaan työllistymisen tukemisessa ja työttömyyden hoidossa.

TYÖVOIMAPOLITIIKKA TYÖLLISYYDEN OHJAAJANA

Työvoimapolitiikan keinoin pyritään poistamaan työttömyyttä ja edistämään työllisyyttä tavalla, joka ei aiheuta tasapaonottomuutta talouteen. Aktiivisella työvoimapolitiikalla pyritään edistämään tyvoiman liikkuvuutta sekä työvoiman kysyntää ja tarjontaa lisääviä toimia. Työvoimapolitiikka sisältää paitsi talouspoliittisia, myös sosiaalipoliittisia tavoitteita. Se on myös kiinteästi yhteydessä elinkeino- ja koulutuspolitiikkaan (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 27-28).

Maan hallituksen ja eduskunnan strategisilla linjauksilla, uudistuksilla ja päätöksenteolla on monenlaisia välittömiä ja välillisiä vaikutuksia työmarkkinatilanteeseen, työllistämismahdollisuuksiin ja työttömyyden hoitoon. Valtakunnanpolitiikan keinoin pyritään mm. lisäämään työvoiman kysyntää, parantamaan suomalaisen yhteiskunnan kilpailukykyä sekä parantamaan kansalaisten taloudellista, sosiaalista ja terveydellistä hyvinvointia työelämän osallistuvuuden kautta (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 29). Myös verotukseen ja sosiaalietuuksiin liittyvillä päätöksillä ja muutoksilla voidaan pyrkiä vaikuttamaan työllisyyteen ja sitä kautta julkisen talouden tasapainoon (VATT-työryhmä 2013, 2).

TYÖPOLIITTISET PALVELUT – TE-PALVELUT

Julkiset työvoima- ja yrityspalvelut (TE-palvelut) pitävät sisällään työ- ja elinkeinomi­nisteriön hallinnonalalla työ- ja elinkeinotoimistojen (TE-toimisto) sekä elinkeino-, lii­kenne- ja ympäristökeskusten (ELY-keskus) palveluita. Lisäksi työpolitiikkaan kiinteästi liittyvät sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla työsuojelu- ja työhyvinvointipolitiikka, opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla aikuiskoulutus sekä kuntasektorilla sosiaali- ja terveyspalvelut työllisyyden hoidon näkökulmasta. Työpoliittinen palvelujärjestelmä on laaja kokonaisuus johon näiden ohella liittyvät monet palveluntuottajat, yhteistyökumppanit sekä ohjaus- ja palvelurakenteet. TE-palveluista puhuttaessa tarkoitetaan julkisia työvoima- ja yrityspalveluja (Tonttila 2015, 18).

Henkilöasiakkaille tarjottavia TE-toimiston palveluita ovat (laki työvoima- ja yrityspalveluista 916/2012, luvut 3-8)

Työnvälitys
Tieto- ja neuvonta palvelut
Asiantuntija-arvioinnit: osaamis- ja ammattitaitokartoitus, työkyvyn arviointi, yrittäjävalmiuksien ja yritystoiminnan edellytysten arviointi; kuntoutumisen edistämisestä annetun lain 9 §:ssä tarkoitettu alkukartoitus; muu asiantuntija-arviointi
Ammatinvalinta ja uraohjaus
Valmennus: työnhakuvalmennus, uravalmennus, työhönvalmennus
Kokeilu: koulutuskokeilu, työkokeilu
Työvoimakoulutus: ammatillinen työvoimakoulutus, kotoutumiskoulutus
Työttömyysetuudella tuettu työnhakijan omaehtoinen opiskelu
Palkkatuki
Yritystoiminnan käynnistämis- ja kehittämispalvelut: starttirahayritystoiminnan kehittämispalvelu.

TE-toimistojen tulee myös tehdä yhteistyötä muiden viranomaisten, työelämän järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 47).

TYÖPOLIITTISTEN TOIMIEN VAIKUTTAVUUDESTA

Tämän vuoden tammikuussa julkaisutussa TYVA-tutkimuksen (Tutkimus Työpoliittis­ten toimenpiteiden toimivuudesta, tuloksista ja tulevaisuudesta) loppuraportissa ar­vioitiin työvoimapolitiikan toimivuutta ja vaikuttavuutta erityisesti vuosien 2011-2015 hallituskauden (Jyrki Kataisen hallitus) työvoimapolitiikan näkökulmasta. Tutkimuksen tulosten perusteella työvoimapolitiikan vaikuttavuus työnhakijoiden työlistymiseen ja työttömyysjaksojen lyhentymiseen oli heikko. Työttömyysjaksot ovat pidentyneet ja työttömyyden päättyminen työllistymseen vähentynyt. Samalla työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin päätyminen on yleistynyt. Työvoimapolitiikan nähtiin vaikuttaneen jonkin verran avoimien työpaikkojen täyttymiseen. Muutosturvan ja äkillisiin rakennemuutoksiin reagoinnin nähtiin vaikuttaneen tähän positiivisesti. Myönteisiä vaikutuksia yritystoiminnan aloittamiseen havaittiin TE-palvelujen uudistuksen, muutosturvan ja äkillisiin rakennemuutoksiin reagoinnin kautta. Työttömyydestä aiheutuvien julkisten menojen alentamiseen ko. hallituskauden työövoimapoitiikalla ei näyttänyt olleen merkitystä (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 8-9).

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2013 raportin, jossa arvioitiin verotukseen ja sosiaaliturvaan vuonna 2012 tehtyjen muutosten työllisyysvaikutuksia. Ansiotuloverotukseen tehdyt muutokset koskivat työtulovähennyksen korotuksia sekä pienituloisten verotuksen keventämistä kunnallisverotuksen perusvähennyksen enimmäismäärän nostamista. Työtulovähennys kohdistuu työtuloon, joten sen kasvattaminen keventää työn verotusta. Näin työllistyminen tulee taloudellisesti kannattavammaksi kuin aikaisemmin. Kunnallisverotuksen perusvähennys tehdään kaikista ansiotuoista ja se kohdistuu eri tavalla eri tulonsaajaryhmille. Paljansaaja voi hyödyntää perusvähennystä noin 20.000 euron tuosituloon saakka, joten korotus keventää lähinnä pienituloisten verotusta (VATT-työryhmä 2013, 4). Sosiaalietuuksiin tehdyt muutokset olivat peruspäivärahaan indeksitarkastusten lisäksi tehty 100 €/kk (4,65 €/päivä) korotus ja yleisen asumistuen tulorajojen korottaminen. Toimeentulotuen perusosaa korotettiin kuudella prosentilla vuoden 2012 alussa ja samalla korotettiin erikseen yksinhuoltajien toimeentulotukea. Peruspäivärahaan tehty korotus oli suu­rin sen jälkeen, kun työttömyysturvajärjestelmää uudistettiin vuonna 1985 (VATT-työryhmä 2013, 4). Työtulovähennyksen kasvattaminen laski työllistymisveroastetta (työnteon kannustavuutta kuvaava indikaattori; mitä matalampi työllistymisveroaste, sitä enemmän yksilöllä on taloudellisia kannustimia työntekoon), kun taas samaan ai­kaan toteutetut sosiaalietuuksien muutokset nostivat sitä. Kokonaisuutena työllistymisveroaste nousi hieman, keskimärin noin prosenttiyksikön verran. Näiden muutosten yhteisvaikutuksena tyllisten määrän arvioitiin raportissa pienenevän noin 0,24 prosentilla. Muutosten myötä kasvaneet tulonsiirrot lisävät julkisia menoja ja lisäksi työllisyyden heikkeneminen kasvattaa julkisen talouden alijäämää. Toisaalta käytettävissä olevien tulojen kasvu lisää välillisen verotuksen verokertymää. Raportissa arvioitiin ko. toimenpiteiden kasvattavan julkisen talouden alijäämää ja siten sopeuttamistarvetta noin 920 miljoonalla eurolla. (VATT-työryhmä 2013, 20).

Vertailukohtana nostan vielä esiin Markku Mäen (2015) sosiaalityön pro gradu -tutkielman, jossa hän tutki sosiaalityön toimenpiteiden vaikuttavuutta. Hänen tutkimuksensa tulosten perusteella toiminta kuntouttavassa sosiaalityössä yleisesti ja suuri osa toimenpiteistä voidaan todeta vaikuttaviksi. Vaikuttavimpia sosiaalityön toimenpiteitä olivat asiakasta tukeva keskustelu, tilannearvion tekeminen, ratkaisujen ja voimavarojen etsiimnen sekä palveluohjaus ja suunnitelmien tekeminen ja seuranta. Sosiaalityön keinoin pystyttiin vaikuttamaan eniten ja tuloksellisimmin asiakkaiden muutosvailmiuteen, tulevaisuuden suunnitteluun, kuntouttavaan työtoimintaan, toimintakykyyn, työllistymiskuntoon tai työkykyyn, työ- tai koulutuskokeiluun tai työvoimapoliittiseen koulutukseen, tietoisuuteen oikeuksista ja palveluista, tyllistymiseen tai työpaikan hakemiseen sekä arjen toiminnoista selviytymiseen liittyvien tavoitteiden toteutumiseen (Mäki 2015, 54-55).

Rita Asplund ja Pertti Koistinen pohtivat julkaisussaan Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? (2014) erityisryhmiin kohdistetun politiikan tuloksia ja haasteita. Heidän mukaansa nuorten työllistymistä on tuettu monin tavoin, eikä nuorille kohdistetta­vista toimista ole puutetta. Haasteena on se, mihin toimiin, missä järjestyksessä ja missä vaiheessa yhteiskunnan kannattaa panostaa. Ongelmana on myös se, että kou­lutuksen ja työmarkkinoiden ulkopuolella olevien nuorten tavoittaminen ja sen myötä ohjaaminen esim. koulutukseen on haastava tehtävä. Vajaakuntoiset nuoret ja maahanmuuttajataustaiset nuoret näyttävät joutuneen väliinputoajien asemaan. Maahanmuuttajien kohdalla näyttä kuitekin siltä, että samat ohjelmat ja toimenpiteet, jotka yleisesti ottaen tehoavat työttöiin, toimivat myös heidän kohdallaan. Pitkäaikaistyttömien kohdalla ongelmaksi voi muodostua toimenpiteiden yksilötason vaikutusten ohella merkittävästi mm. se, miten työvoimaa rekrytoivien yritysten käyttäytyminen ja työvoiman kysynnän selektiivisyys vaikuttavat pitkäaikaistyöttömyyteen. Pitkäaikaistyöttömiin ja pitkäaikaistyöttömyyteen suhtautuminen saattaa vaikuttaa työmarkkinoilta syrjäytymiseen, vaikka yleisesti saatetaan nähdä työttömyyden jatkumisen johtuvan nimenomaan työttömän itsens passivoitumisesta (Asplund & Koistinen 2014, 22-24,27).

POHDINTA

Asplundin ja Koistisen mukaan työvoimapolitiikka on ”siitä erikoinen politiikan alue, että siinä on joukko vahvoja ja vaikeasti muutettavia ideologisia ja teoreettisia uskomuksia, jotka tekevät rationaalisen politiikan mahdottomaksi”. Tämä näkyy siinä, että tietyt teoreettiset uskomukset istuvat lujassa ohjaamassa ajattelua ja päätöksentekoa. Työvoimapoliittiset toimet tuntuvat paljolti kohdistuvan siihen, että keppiä ja porkkanaa tyrkytetään työttömän eteen, jotta työnteko ja työhön lähteminen olisi kannattavaa. Keskeinen ongema, jota näilä keinoin ei ratkaista, on se, että EU- ja OECD-maat ovat pitkään kärsineet taantumasta ja lamasta, minkä vuoksi työvoimalle ei ole kysyntää (Asplund ja Koistinen 2014, 19). Toisin sanoen: vaikka kuinka työttömyysetuuksia leikattaisiin ja kannustimia tarjottaisiin, on työhön lähteminen mahdotonta, ellei työmarkkinoilla ole työpaikkoja tarjolla.

Mielestäni suomalaisen työvoimapolitiikan ongelmana ei todellakaan ole se, ettei­vätkö työttömät haluaisi työtä tehdä. Tuloverotuksen tai etuuksien viilailu ajatuksella, että kun kannustavuutta lisätään, työttömyys vähenee, on aika toimimattomaksi osoittautunut resepti. Poliittisella päätöksenteolla voidaan sen sijaan vaikuttaa monella tapaa yritysten toimintaedellytyksin ja työmarkkinoihin.

Isossa kuvassa Suomen talousongelman ydin on siinä, että meillä on liian vähän ihmisiä työssä suhteessa ei-työllisiin. Työllisten määrä ei kasva, ellei työmarkkinoilla ole tarvetta palkata ihmisiä työhön. Tämän ohella talouden epätasapainoon vaikuttaa se, että työssä olevista joka neljäs työskentelee julkisella sektorilla. Kun tähän lisätään julkisesti rahoitettavat yksityisten toimijoiden tuottamat palvelut, on luku merkittävästi korkeampi. Jokaisen julkisella sektorilla työskentelevän palkka ja työ kustannetaan yhteiskunnan varoin. Lisäys julkisen sektorin työpaikkoihin tai julkisin varoin kustannettavien investointien vauhdittaminen lisää julkisia menoja. Kun verotulot eivät kasva, on tuloksena julkisyhteisöjen alijäämän ja velkaantumisen kasvaminen edelleen. Kolmantena työmarkkinoiden rakenteeseen liittyvänä ongelmana näen sen, että puolet Suomen työllisistä työskentelee palvelualoilla. Hieman kärjistäen tämä tarkoittaa sitä, että meillä tuotetaan palveluita ja siirrellään samaa setelinippua maan sisällä taskusta toiseen. Joka kerran, kun rahan haltija vaihtuu, osa siitä kuluu. Tällä keinoin käytettävissä olevan rahan määrä ei lisäänny. Suomi ei lähde nousuun sillä, että jokainen perustaa parturikampaamon harjatakseen kasvavan työttömien ja eläkeläisten joukon hiuksia.

Suomen on sanottu uivan muuta Eurooppaa syvemmällä taantuman ja laman suossa. Tähän on monia syitä. Itse näen keskeiseksi ongelmaksi sen, että meiltä on kadonnut valtava määrä tuotantoa ja työpaikkoja vientiteollisuudesta. Nokian tuhkimotarina päättyi. Paperiteollisuus on sulkenut lukuisia tehtaita. Näitä ja muita menetettyjä vientiteollisuuden kaupankäyntikanavia ei saada takaisin. Puhelimet tehdään muualla uusin tuulin, vaikka voimme olla ylpeitä siitä, että Suomalaisethan ovat koko jutun kehittäneet. Paperi tehdään siellä, missä sen tekeminen on edullista ja kannattavaa. Työtön paperimies muistelee lihavia vuosia kaiholla, mutta menetettyjä asemia ei tai­deta takaisin saada. Voimavaroja ja talouspoliittisia ohjauskeinoja pitäisi käyttää siihen, että löytyisi uusia tuotteita, uutta osaamista hyödyntäviä innovaatioita ja uutta toimeliaisuutta aloille, joilla voidaan oikeasti pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Suomi on pieni maa ja pieni talous, jolla on rajallisesti esim. luonnonvaroja. Emme voi menestyä ja olla jatkossa hyvinvointiyhteiskuntana maailman kärkimaa, ellei meillä ole kansainvälistä kauppaa ja isoa joukkoa tekemässä työtä niille, jotka haluavat suomalaista maailmalle viedä tai ostaa.

Yksilötasolla näyttää siltä, että kuntoutuksen keinoin on mahdollista vaikuttaa selviytymiseen, aktiivisuuteen ja oman elämän hallintaan silloinkin, kun työtä ei ole. Suomessa pitäisi nyt olla rohkeutta siihen, että samalla kun kansalaiset suurin joukoin odottavat kotona, että työmarkkinoilla alkaisi kuhinaa, henkisiä ja taloudellisia voimavaroja käytettäisiin järkevällä tavalla potentiaalisen työvoiman osaamisen kehittämiseen. Jos minulta kysyttäisiin, satsaisin siihen, että työttömistä nykyistä suurempi osa käyttäisi pitkää työttömyysaikaansa hyödyksi opiskellen ja itseään kehittäen. Toimettomuuteen tottuminen on varmin tae yhteiskunnan rattailta putoamiselle.

Sitä minä vaan, että…
… näitä kun olen tuumaillut tämän tehtävän tiimoilla ja aiemminkin, tulee usein mieleen, missä määrin työllistämiseen tähtäävät toimet tähtäävät tilastojen ”siistimiseen” ja siihen, että paha tilanne saataisiin näyttämään vähän vähemmän pahalta. Politiikan toimivuutta saatetaan usein mitata sillä, miltä asiat ulospäin näyttävät, mutta yksilön tilanteesta kuva ei aina ole totuudenmukainen. Pitäisikö nyt – kun talous kyntää ja työttömyysluvut ovat kaunisteltuinakin hurjat – herätä ja pyrkiä aidosti hakemaan keinoja ja toimintamalleja, joilla työtön ihminen saadaan pysymään elämän syrjässä kiinni, etsimään omaa polkuaan ja hakemaan uusia mahdollisuuksia työllistyä sitten, kun työmarkkinoilla on taas työlle käyttöä?

Lähteet:

Asplund, R. & Koistinen, P. 2014. Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? Katsaus erityis­ryhmiin kohdistetun politiikan tuloksiin ja haasteisiin. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 22/2014. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/40365/TEMjul_22_2014_web_16062014.pdf.

Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2016-2019. 2015. Valtionvarain ministeriö. Viitattu 3.3.2016. http://ec.europa.eu/europe2020/pdf/csr2015/sp2015_finland_fi.pdf.

Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015. Valtionvarainministeriön julkaisu 50/2015. Viitattu 5.3.2016. http://vm.fi/documents/10623/1083563/Kuntien+itsehallinnolliset+teht%C3%A4v%C3%A4t+ja+niiden+laajuus+(raportti)/faede779-17c3-4971-8feb-629f70545c2c.

Mäki, M. 2015. Kuntouttavan sosiaalityön toimenpiteiden vaikuttavuus. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/40365/TEMjul_22_2014_web_16062014.pdf.

Ratkaisujen Suomi. 2015. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.5.2015. Hallituksen julkasusarja 10/2015. Viitattu 2.3.2016. http://valtioneuvosto.fi/documents/10184/1427398/Ratkaisujen+Suomi_FI_YHDISTETTY_netti.pdf/801f523e-5dfb-45a4-8b4b-5b5491d6cc82.

Suomen työttömyysturvaetuuksien kuukausitilasto tammikuussa 2016. Finanssivaltonta & Kela. Viitattu 3.3.2016. http://www.kela.fi/documents/10180/1630866/Suomen_tyottomyysturvaetuuksien_kk-tilasto.pdf/5f8838a3-7e9e-4c57-902e-33b0959c56b5.

Tonttila, J. 2015. Työpolitiikan palvelurakennearviointi: ”Asiakaslähtöisempää ja tuloksellisempaa palvelua”. Loppuraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 1/2015. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/41831/TEMjul_1_2015_web_15012015.pdf.

Työllisyyskatsaus: Tammikuu 2016. Työ-ja elinkeinoministeriö. Viitattu 5.3.2016. http://www.tem.fi/files/44778/TKAT_Tammi_2016.pdf.

Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016. Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot: Tutkimus työpoliittisten toimenpiteiden toimivuudesta, tuloksista ja tulevaisuudesta (TYVA). Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 3/2016. Viitattu 4.3.2016. http://tietokayttoon.fi/documents/10616/2009122/3_TYVA.pdf/ccff9ee3-4de3-4186-9117-eb5c800468db?version=1.0.

Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi. 2015. Kela:n esite. Viitattu 6.3.2016. http://www.kela.fi/documents/10180/0/Tyottomyys_etuusesite.pdf/ae233f54-8fd0-4a9e-b155-69ce69997233.

VATT-työryhmä 2013. Verotuksen ja sosiaaliturvan työllisyysvaikutukset: Vuode 2012 muutosten arviointia. Muistiot 28. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Viitattu 5.3.2016. http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/muistiot_28.pdf.

 

Väsymys tappaa luovuuden

Työelämä ja työn tekeminen on muuttunut. Entistä useammat tekevät tietotyötä omissa yksinäisissä kammioissaan. Monet hankkivat elantonsa etätyössä tai virtuaalityössä. Yhä useampi työskentelee epätyypillisissä työsuhteissa tehden pätkätöitä, osa-aikatöitä tai määräaikaisia töitä. Samalla talouden taantuma ja tehokkuusvaatimukset ovat kiristäneet otettaan. Lomautukset ja irtisanomiset uhkaavat kaikkialla, mikä lisää suorittamisen ja suoriutumisen odotuksia ja kilpajuoksua työssä. Yhä useampi kokee joka päivä tarpeelliseksi osoittaa itselleen, työyhteisölleen ja esimiehilleen olevansa hieman osaavampi, ammattitaitoisempi, tehokkaampi ja tuottavampi kuin muut. Oma osaaminen ja persoona pitää myydä työnantajalle kannattavana sijoituksena päivästä toiseen uudelleen ja uudelleen.

Eilen (14.3.2016) Ylen Aamu-TV:n vieraana oli neurologi Kiti Müller, joka puhui työssä ylikuormittumisesta ja sen seurauksista. Müller toi esiin huolensa siitä, että työelämässä paineet ovat säästöjen, henkilöstön vähentämisen ja töiden kasaantumisen myötä lisääntyneet. Jatkuva kiire ja lisääntyvä stressi vaikuttavat elimistöön ja aivoihin. Ihminen sopeutuu tilanteen vaativuuteen ja elimistö alkaa huomaamatta käydä ylikierroksilla. Ensimmäisiä merkkejä voivat olla ruokailun unohtuminen ja unentarpeen väheneminen.

Müllerin mukaan stressi, ylirasitus ja väsyminen näkyvät työntekijän asenteissa ja käytöksessä. Väsynyt työntekijä on ärsyyntynyt. Mikään ei huvita ja motivaatio sekä usko tulevaisuuteen voi olla hukassa. Aiemmin työyhteisön yhteisistä kokouksista, kehittämishankkeista ja uudistuspalavereista innotunut työntekijä saattaa jättäytyä sivuun, kokea uudistukset ja uudet ideat turhina ja muuttua käytökseltään joustamattomaksi ja kyyniseksi. Negatiivisuus valtaa mielen ja ennen mahdollisuuksilta tuntuneet asiat näyttäytyvät uhkaavina. Turun yliopiston tutkimusjohtaja Minna Huotilaisen (Yle 14.3.2016) mukaan stressi tarttuu ja leviää työyhteisössä samoin kuin vatsatauti tai flunssa. Yhden stressaantuneen, väsyneen ja ylirasittuneen työntekijän kyynisyys ja negatiivisuus vaikuttaa nopeasti koko työyhteisön henkeen ja ilmapiiriin. Huotilainen on myös todennut (Yle 7.12.2015), että stressin ja kiireen kokeminen työpaikoilla on lisääntynyt. Hän kutsuu aikaamme säheltämisen vuosikymmeneksi, ja toteaa: ”Työpaikoilla ollaan hirveän tehokkaita ja tehdään kauheasti kaikkia asioita. Kun katsotaan todellista tehokkuutta ja aikaansaamista, huomataan, että kiireen ja virheiden korjaamisen takia menetetään todella paljon työaikaa”. Hänen mukaansa stressaantuminen ja uupuminen työssä on aina merkki siitä, että työyhteisössä sen työtavoissa on jotain vialla.

Olisi tärkeää niin yksilön kuin koko työyhteisönkin kannalta, että väsymyksen ja ylikuormittumisen oireet huomattaisiin työpaikalla, jotta niihin voitaisiin ajoissa puuttua ja etsiä lääkkeitä. Huomaaminen edellyttä tietenkin sitä, että ihmiset kohtaisivat ja olisivat tekemisissä keskenään. Voi kuitenki olla, että yhteisöllisyys työpaikoilla on vähentynyt. Entistä enemmän työntekijät touhuavat omiaan omilla tonteillaan, jolloin henkinen eristäytyminen ja yhteisistä asioista syrjään vetäytyminen on helpompaa.

Müller toteaa, että ylikuormitus vaikuttaa ennen muuta modernissa työelämssä tärkeänä pidettyyn luovuuteen. Ylirasitus ja väsymys saa aikaan fysiologisia muutoksia, mikä näkyy muistin, ajattelun ja keskittymisen heikkenemisenä. Ensimmäisenä alkaa rapautumaan juuri se luova ongelmanratkaisukyky, jota monessa työssä kipeästi tarvittaisiin.

Uskon, että tutkijat ovat oikeassa. Työ on muuttunut ja sen kuormittavuus lisääntynyt monestakin syystä. Työntekijöiltä edellytetään entistä enemmän uuden oppimista, joustavuutta, muutosvalmiutta ja mukautumiskykyä. Tilanteet vaihtelevat ja uudistuksia ja muutoksia tehdään jatkuvalla syötöllä. Samalla epävarmuus työn jatkumisesta ja toimeentulosta on lisääntynyt. Edes ennen pitkänä joskin kapeana tunnettu ”valtion leipä” ei enää ole varma ja taattu (siis se virkamiesten ennen niin takuuvarma virka-asema, josta ei voinut tulla erotetuksi ellei syyllistynyt rikokseen tai vakavaan virkavirheeseen). Keskeistä tässä turbulenssissa on se, miten hyvin työtä organisoidaan ja johdetaan. Usein tuntuu siltä, että työelämän muutokset ja kasvavat vaatimukset vyörytetään työntekijöiden niskaan ”meillä tehdään nyt tästä lähtien näin” -mentaliteetilla. Näissä tilanteissa esimiesten olisi osattava olla tukemassa ja valmentamassa joukkuettaan uusista tilanteista suoriutumisen ja selviämisen vahvistamiseksi ja varmistamiseksi. Usein yhteiskunnallisten muutosten, uusien vaatimusten ja kasvavien haasteiden arvellaan hoituvan, kun työpaikan ilmoitustaululle liimataan uudet toimintaohjeet. Jonkun ajan kuluttua sitten ihmetellään, ettei toimintatavoissa olekaan tapahtunut muutosta toivottuun suuntaan. Samalla kun työntekijöiltä odotetaan venymistä, joustavuutta ja mukautumista alati käynnissä olevaan muutokseen, uudistukseen ja kehitykseen, tulisi kiinnittää huomiota johtamiseen ja esimiestyöhön. Ei voi olla niin, että suorittavan portaan odotetaan kehittävän ja tehostavan toimintaansa ilman, että koko organisaation toimintakulttuuri muuttuu.

Sitä minä vaan, että …
… kyllä suomalaista(kin) ihan oikeasti johdetaan edestä, kuten jo edesmennyt jalkaväen kenraali Adolf Ehnrooth puheissaan aina muistutti. Kun kiire kasvaa, stressi uhkaa ja väsymys painaa, tarvitaan esimiestä, joka kulkee etulinjassa, näyttää tietä, pitää omiensa puolta ja ottaa aimo osan yhteisestä taakasta kantaakseen.

Uhkaako kotirouvayhteiskunta?

Viime viikkoina on uutisoitu näkyvästi ja kuuluvasti hallituksen aikeista nostaa päivähoitomaksuja. SAK on älähtänyt suunnitelman olevan salakavala juoni, jolla pyritään kohti kotirouvayhteiskuntaa. Ay-viisaiden näkemyksen mukaan nousevat maksut saavat aikaan sen, että perheiden äidit olisivat pakotettuja jäämään vuosien ajaksi kotiin, jotta lasten hoito tulisi halvemmaksi (yle.fi – 28.2.2016). Korotusten on uutisoitu koskevan suurta osaa suomalaisista, koska Suomessa on noin 290.000 perhettä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Konkreettisesti hallitus on esittänyt, että korkeinta päivähoitoa nostettaisiin ensimmäisen lapsen kohdalla nyt voimassa olevasta 283 eurosta 354 euroon. Hallitus on kertonut pyrkivänsä lisäämään maksujen korotuksilla kuntien tuloja 54 miljoonalla eurolla.

Vähemmän on uutisoitu sitä, että mikäli esitys realisoituu arkitodellisuudeksi, monen kohdalla päivähoitomaksut tulevat laskemaan. Helpotusta olisi luvassa nimenomaan sinne, missä raha on tiukimmilla – yksinhuoltajille sekä pienituloisimmille perheille. Ylen internetsivustolla julkaistiin 21.1.2016 laskuri, jossa mahdollisten korotusten vaikutusta voi laskea Helsingin kaupungin tilanteen mukaan. Innostuin askartelemaan aiheesta vähän excel-taulukkoa (ihan kuin ei olisi tärkeämpääkin tekemistä ollut).

Kaikkein pienituloisimmathan eivät maksa lasten päivähoidosta lainkaan. Yksinhuoltajalla, jolla on yksi päivähoidossa oleva lapsi nollamaksun raja menee nyt vajaassa 1.600 eurossa (brutto), kun esitetyn uudistuksen jälkeen nollamaksulla selviäisi reilusti yli 2.000 euron tuloilla. Yhden lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksut laskisivat, mikäli tulot olisivat alle 4.400 euron. Tilastotietoa ei nyt ole käsillä, mutta veikkaan, että aika suuri osuus yksinhuoltajista kuuluu tähän hyötyjien joukkoon. Yhden päivähoidossa olevan lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksu putoaisi 2500 euron bruttotuloilla 48,9 % (131,70 -> 67,30), 3000 euron tuloilla 34,0 % (189,20 -> 124,80), 3500 euron tuloilla 26,1 % (246,70 -> 182,30) ja vielä 4000 euron tuloillakin 15,3 % (283,00 -> 239,80). Tuo mainittu 354 euron suuruinen korkein maksu osuu yksinhuoltajan kohdalle vasta silloin, kun tulot ovat viiden tonnin huitteilla. Nyt samainen yksinhuoltaja maksaa korkeinta 283 euron maksua noin 3900 euron tai sitä suuremmista tuloista. Olen varma, että moni yksinhuoltaja olisi uudistuksesta mielissään.

Tein laskelmia myös esitetyn uudistuksen vaikutuksista aika tyypillisen suomalaisen perheen – kahden vanhemman ja kahden päivähoidossa olevan lapsen talouteen. Nollamaksuraja säilyisi uudistuksen myötä suurin piirtein samalla tasolla, kuin missä se nytkin on – vajaassa 2400 eurossa (perheen yhteenlaskettu bruttotulo). Päivähoitomaksut laskisivat alle 3000 euroa kuukaudessa tienaavissa perheissä ja nousisivat tätä paremmin ansaitsevissa. Esimerkiksi 2500 euron bruttotuloilla perheen päivähoitomaksut alenisivat noin 11 %. Yli 3000 euroa tienaavilla tulojen noustessa korotuksetkin toki nousevat – mutta varsin maltillisesti. Esimerkiksi 5000 euron yhteenlasketuilla bruttotuloilla korotus olisi alle 8 % ja 5500 euron tuloilla noin 16 %. Maksimikorotus tuntuu kyllä kovalta. Tämä noin 35 % korotus tulisi koskemaan kuitenkin niitä perheitä, joissa yhteenlasketut bruttoansiot olisivat yli 6000 euroa kuukaudessa.

Eihän lasten päivähoito halpaa lystiä ole. Se lohkaisee merkittävän siivun perheen kuukausittaisista kuluista. Tätä en kiistä. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Tällä hetkellä päivähoidosta maksetaan ensimmäisen lapsen kohdalla maksimissaan 283,00 euroa kuukaudessa – siis 13,48 euroa päivässä (21 työpäivää / kk). Mikäli maksimihinta nousee siten, kuin hallitus nyt on esittänyt, tulee se olemaan 354,00 euroa kuukaudessa, mikä tekee 16,86 euroa hoitopäivää kohti.

Jotta asia – ja nämä hallituksen katalat suunnitelmat – asettuisi mittasuhteisiinsa, on esiin nostettava vielä vähän faktaa. Ainoastaan Suomen kuuden suurimman kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere, Oulu) yhteenlasketut lasten päivähoidon kustannukset olivat vuonna 2014 yli miljardi euroa (1.050.703.866 €). Tästä summasta reilut kymmenen prosenttia eli hieman yli sata miljoonaa euroa (108.650.535 €) katettiin päivähoidon asiakasmaksuilla (Helsinki region infoshare). Kuukausittain päivähoiden todellisten kustannusten on laskettu olevan noin tuhat euroa lasta kohti. Kalleinta maksua maksavan lapsen kohdalla päivähoitomaksuin katetaan nyt siis alle 30 %. Ehdotetun uudistuksen jälkeen kalleinta maksua maksava perhe maksaisi lapsensa päivähoidon kustannuksista kolmanneksen. Jokaisen lapsen kohdalla yhteiskunta – siis veronmaksajat – maksaa päivähoidosta valtaosan. Näin on ollut tähän asti ja näin on tulevaisuudessakin, toteutuupa nyt puheena ollut ehdotus tai ei.

Julkisen talouden tasapainottaminen – siis velkaantumisen vähentäminen – voi tapahtua ainoastaan joko tuloja lisäämällä tai sitten menoja vähentämällä. Julkisia menojahan voidaan vaikkapa päivähoidossa vähentää pienentämällä palkkakustannuksia (henkilökunnan määrää vähentämällä tai palkkoja alentamalla), jotka kattavat yli puolet kokonaiskustannuksista. Toki muitakin vaihtoehtoja on, kuten vaikkapa halvempien (kehnompien) tilojen käyttö tai sitten yksinkertaisesti päivähoitopaikkojen vähentäminen siten, että niitä olisi vain niille, jotka päivähoitoa oikeasti tarvitsevat. En usko, että lapsiperheet tästä innostuisivat. Nämä toimet ainakin jotaisivat varmuudella kotirouvayhteiskuntaan, jolla SAK pelottelee. Tuloja taas voidaan lisätä joko verotusta kiristämällä tai sitten asiakasmaksuja nostamalla. Veroaste on Suomessa tunnetusti tapissaan, joten vaihtoehtoja jää aika vähän. Tietysti voidaan kysyä, miksi juuri lapsiperheiden kohdalla pitää taloutta ylipäätään tasapainottaa. Samaa voidaan kysyä – ja jatkuvasti kysytään – eläkeläisten, työttömien, sairaiden, koululaisten ja opiskelijoiden kohdalla. Julkista taloutta ei voida tasapainottaa missään muualla kuin siellä, missä julkisyhteisöjen menot suurimmaksi osaksi syntyvät.

En usko, että hallituksen esittämä uudistus johtaisi siihen, etteikö äitien enää kannattaisi töissä käydä. En myöskään usko, että korotukset – niillä joihin ne kohdistuisivat – olisivat kohtuuttoman suuret ja ajaisivat perheet nälän ja vilun partaalle. On selvää, että sopeuttamistoimet kirvelevät niitä, joihin ne kohdistuvat. Ei kukaan haluaisi palkkaansa alentaa saati verojaan tai maksujaan korottaa. Moni perhe kuitenkin maksaa vaikkapa lapsensa jääkiekkoharrastuksesta tuntuvasti enemmän kuin päivähoidosta. Harrastukset ovat toki tärkeitä – ja varsinkin ne liikuntaharrastukset, mutta silti…

En myöskään ihan täysin ymmärrä yleistä mielipidettä, jonka mukaan kaikkien lasten pitäsi olla päivähoidossa – jota muuten kutsutaan nykyisin varhaiskasvatukseksi. Minun mielestäni olisi ihan suotavaakin, että lapsi voisi olla kotona silloin, kun toinen vanhemmista on vaikkapa työttömänä. Näitäkin perheitä meillä taitaa työttömyysluvuista päätellen olla aika paljon. Jos sosiaalisen kasvun ja kehityksen kannalta on tarpeen, on kokopäiväiselle päivähoidolle varteenotettavia (ja edullisempia) vaihtoehtoja, kuten osa-aikainen päivähoito, monenlaiset kerhot jne. Uskonkin, että esitetyt muutokset päivähoitomaksuihin saattavat ainakin herättää keskustelua perheissä, joissa vanhemmista toinen on kotona ja lapset silti kokoaikaisessa päivähoidossa. Tätä en pidä millään muotoa huonona asiana.

Sitä minä vaan, että…

… en ihan osaa hahmottaa, miten SAK ja nämä monet muut viisaat ovat ajatelleet tämän julkisen talouden ilmeisen epäsuhdan noin niinkuin isossa kuvassa ratkaista. Veroja ei saisi kiristää eikä palveluista perittäviä maksuja korottaa. Palkkojen ja sitä kautta kustannusten olisi kuitenkin hyvä nousta. Muuten tulee lakko. Olisiko syytä välillä kiinnittää huomio niiden oikeasti vähäosaisten toimeentuloon ja selviytymiseen. Toki ymmärrän senkin, että suomalaisista – ja äänestäjistä – suurin osa on keskituloisia. Ainakin toistaiseksi. Tämän joukon nuoleskelu esittämällä tosiseikat sopivasti valikoiden on politiikan näkövinkkelistä tunnetusti tulosellista ja kannatusmittausten tuloksiin vaikuttavaa toimintaa.