Kategoria: Työttömyys

Miksi työtön ei ymmärrä, että pitää mennä töihin!?!

Syksyisenä päivänä perheenäiti tuumi, että raikas ulkoilma tekisi hyvää. Niinpä äiti antoi pojalle ämpärin, komensi metsään ja sanoi, että takaisin kotiin ja ruokapöytään voi tulla, kun ämpärin on täynnä puolukkaa. Marjavuosi oli kuitenkin huono, eikä puolukkaa meinannut löytyä. Pojan päivästä tuli pitkä. Ehti tulla pimeä ilta ja kylmä yö, ennen kuin ämpäri oli edes puolillaan. Laihan marjasaaliinsa kanssa poika lopulta raahautui väsyneenä itkien kotiin. Äiti odotti vihaisena ja läksytti poikaa siitä, missä tämä oli ollut ja mitä tehnyt, kun ei tuon enempää ollut saanut aikaiseksi…

Kasvua ja hyvinvointia syntyy, kun mennään töihin!

Reilut kaksi vuotta sitten julkaistu Petteri Orpon hallituksen hallitusohjelma lupasi meille hyvinvointia, työtä ja talouden vahvistamista. Ohjelmassa todetaan, että ”Hyvinvointi syntyy työstä. Työllisyys syntyy kannattavan yritystoiminnan kautta. Työllisyys- ja kasvutoimilla tavoitellaan 100 000 uutta työllistä. Työllisyyspäätöksillä tavoitellaan myös julkisen talouden vahvistumista noin kahdella miljardilla eurolla. Pidemmällä aikavälillä hallituksen tavoitteena on nostaa työllisyysaste 80 prosenttiin.”

Hallituksen keskeisinä tavoitteina oli myös parantaa suomalaisten elintasoa, kääntää Suomen talous kasvuun ja pysäyttää julkisen talouden velkaantuminen. Suomalaisille luvattiin aiempaa paremmat mahdollisuudet kouluttautua, tehdä työtä ja yrittää. Edelleen hallituksen tavoitteena oli Suomi, jossa hyvinvointiyhteiskunnan tärkeimpien palveluiden rahoitus on turvattu nyt ja tulevaisuudessa. Hallitus ymmärsi – aivan oikein – että näiden tavoitteiden saavuttaminen ei ilman talouskasvua onnistu. Niinpä hallitusohjelmassa luvattiin talouden tasapainottamisen (eli leikkausten) lisäksi toteuttaa kunnianhimoisia kasvua vauhdittavia uudistuksia.

Hallitusohjelma on taatusti oikeassa siinä, että hyvinvointi syntyy työstä. Mitä suurempi osa suomalaisista on työssä, sitä paremmin ovat pullat uunissa myös julkisen talouden näkökulmasta. Tästähän seuraa ilman muuta se, että talous kasvaa ja velaksi eläminen vähenee, kun saadaan ihmiset töihin – eikö niin? Niinpä hallitusohjelmaan kirjattiin, että työllisyys- ja kasvutoimilla tavoitellaan sataa tuhatta uutta työllistä.

Näin päämäärä oli selvä. Tarvittiin ainoastaan reittisuunnitelma – askelmerkit sille, miten temppu tehdään. Alettiin tuumia konkreettisia toimia, joilla saataisiin mahdollisimman moni yhteiskunnalle kalliiksi tuleva työtön oikeisiin tuottaviin palkkatöihin. Työssä olevahan maksaa veroja. Työssä olevalla on myös rahaa, jota voi kuluttaa, mistä edelleen tulee lisää verotuloja. Näin se talous kasvaa ja velkarahan tarve vähenee, kun verotulot lisääntyvät. Ei tämä niin kovin monimutkaista ole – eihän?

Eroon ”liian hyvästä” työttömyysturvasta

Siispä tuumasta toimeen. Hallitus ryhtyi vauhdilla valmistelemaan lainsäädäntömuutoksia. Valtionvarainministeriön joulukuussa 2023 julkaiseman muistion mukaan hallitus tavoitteli työttömyysturvaan kohdistuvalla kannustinloukkujen purkamisen kokonaisuudella noin 41.000 työllisen vaikutusta Lisäksi hallituksen tavoitteena oli, että maahan saadaan 37.000 työllistä lisää uudistamalla sosiaaliturvan ja verotuksen kokonaisuutta. Ja kaikkiaanhan hallituksen tavoitteena oli siis työllisyyden vahvistaminen 100.000 työllisellä.

Ensimmäiset konkreettiset muutokset työttömyysturvaan tulivat voimaan viime vuoden huhtikuun alussa. Tuolloin poistettiin lapsikorotukset sekä sovitellun päivärahan suojaosa. Lapsikorotusten poisto teki ison loven monen työttömän lapsiperheen talouteen. Eniten kärsivät varmasti peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella olevat yksinhuoltajat.

Sovitellun työttömyysturvan suojaosa tarkoitti sitä, että ennen työtön sai tehdä pieniä työkeikkoja 300 € työtuloon asti ilman, että työttömyysetuus pieneni. Nyt työttömyysetuutta sovitellaan siten, että jokainen työstä tienattu euro pudottaa työttömyysetuutta puolella eurolla. Ajatuksena varmaankin oli, että ihmisiä pitää saada ennen kaikkea kokoaikaiseen palkkatyöhön. Työttömien tekemää osa-aikatyötä ei pidetty yhtä arvokkaana. Ajatus on tietenkin hyvä – tai olisi, mikäli kokoaikaista työtä olisi tarjolla. Nyt aiempaa useampi miettii ja laskee tosissaan, kannattaako lyhyeen osa-aikaiseen työhön ylipäätään lähteä. Tällaisellekin työlle lienee edelleen tarvetta, mutta tekijöiden löytäminen saattaa olla aiempaa hankalampaa.

Viime vuoden syyskuun alussa tuli voimaan laki, hallitus kiristi työttömän työnhakijan toimeentuloa porrastamalla ansiosidonnaista päivärahaa. Nyt leikkuri iskee päivärahaan ensimmäisen kerran 40 päivän kohdalla ja toisen kerran, kun päivärahaa on maksettu 170 päivää. Tällä pyrittiin siihen, että työttömäksi jäänyt lähtisi mahdollisimman nopeasti etsimään uutta työtä. Samalla ns. työssäoloehdon täyttymistä kiristettiin. Työssäoloehdon täyttyminen on edellytys ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan saamiselle. Kun ennen lakiuudistusta ehto täyttyi 26 viikossa, eli puolessa vuodessa, täyttyy se nyt, kun työtä on tehty 12 kuukautta. Tässä lainsäätäjä on ehkä ajatellut, että työssäoloehdon tiukentaminen kannustaa pidempiin työsuhteisiin. Kun olet työtä saanut, työssä kannattaa pysyä. Työssäoloehto lakkasi samalla kertymästä palkkatuetusta työstä. Aiemmin palkkatuella työskennellessä työssäoloehto kertyi 75 % tehdyistä työviikoista. Tämä tarkoitti sitä, että palkkatuella ehto täyttyi noin kahdeksassa kuukaudessa. Nyt työssäoloehdon täyttymiseen ja ansiopäivärahaoikeuteen vaikuttaa siis vain ”oikea” työ avoimilla työmarkkinoilla. Tuettu työllistyminen ja työllistämminen on ilmeisesti vähemmän arvokasta työtä. Ideat ja ajatukset ovat oikean suuntaisia – tai olisi, mikäli työtä olisi tarjolla. Tietenkin työttömäksi jääneen kannattaisi hakeutua mahdollisimman nopeasti oikeisiin palkkatöihin – ja pysyä työssä. Olen varma siitä, että valtaosa työtä vailla olevista haluaisi juuri näinä menetellä. Mutta nyt työtöntä patistellaan töihin, vaikka töitä ei millään tahdo löytyä edes koulutetuille ja osaaville, saati sitten syystä tai toisesta vaikeammin työllistyville. Keppiä tulee, mutta porkkana puuttuu.

Hallitus laskeskeli uudistuksia rustaillessaan, että pelkästään nämä muutokset ansiopäivärahaan ja työssäoloehdon kertymiseen säästävät veronmaksajien rahaa 276 miljoonaa euroa ja kasvattavat työllisten määrää 18.700 henkilöllä. Lisäksi arvioitiin, että kun työllisyys kasvaa, vahvistuu julkinen talous 458 miljoonalla eurolla. Ei ole ihan tainnut mennä, kuten Excel-taulukko lupaili.

Tämän vuoden alussa työttömyysturvasta poistettiin vielä aiemmin maksettu korotusosa. Ennen uudistusta työttömyysetuus maksettiin korotettuna 200 päivän ajalta, mikäli työtön osallistui työllistymistä edistävään palveluun – vaikkapa työkokeiluun tai kuntouttavaan työtoimintaan. Tänä vuonna tällaista bonusta ei työttömälle enää makseta. Ilmeisesti tämän takana on ajatus siitä, että kun palveluun osallistumisesta palkitaan, saattaa kokoaikaiseen palkkatyöhön hakeutuminen viivästyä, kun työttömänä palvelussa olevan toimeentulo on niin hyvä.

Rahoituksen uudistamisella kohti oikeita töitä

Kuluvan vuoden alusta vastuu työllisyyspalvelujen järjestämisestä ja rahoituksesta siirtyi kuntien tehtäväksi, kun niistä aiemmin niistä vastasivat valtion TE-toimistot. Samalla hallitus on sorvannut työttömyysetuuksien rahoitusmallia siten, että kunnat maksavat Kelan työmarkkinatuesta aiempaa enemmän. Työtön työnhakija tulee kotikunnalleen aiempaa kalliimmaksi. Ajatuksena lienee ollut, että kun työttömyydestä aiheutuvat kustannukset kasvavat, on kuntien intresseissä entistä uutterammin patistaa työttömiä töihin. Ihan oikeansuuntainen ajatus tämäkin on – tai olisi, mikäli työvoimalle olisi tarvetta. Jos ja kun työtön ei työllisty, tulee hänestä kotikunnalleen menoerä.

Aiemmin kotikunnan ei tarvinnut maksaa Kelan työmarkkinatuen kuntaosuutta työttömästä, joka osallistui työvoimapalveluun. Tähänkin tuli muutos. Nyt työttömän ohjaaminen palveluihin ei enää alenna kunnan maksuosuutta eikä työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia. Ja kun palvelujen järjestäminen aiheuttaa kustannuksia, on suuri pelko siitä, että yhä useampi työtön jää työnhakuvelvoitteineen ilman tarvittavia palveluja oman onnensa nojaan. Työllistymistä edistäviin palveluihin – tai nykytermein julkisiin työvoimapalveluihin – osallistuminen ei enää kohenna työttömän taloudellista tilannetta. Myöskään palveluja järjestävä kunta ei enää saa taloudellista hyötyä (tai säästöä) palveluihin kannustamisesta. Näin ollen kuntien keskeiseksi intressiksi jää pyrkimys kaikin keinoin kannustaa työttömiä hakeutumaan kokoaikaisiin vakituisiin tai ainakin pitkäkestoisiin töihin. Tämä on tietenkin ihan oikea suunta – tai olisi, mikäli työtä olisi tarjolla.

Miten meni omasta mielestä?

Kaiken tämän jälkeen herää tietenkin uteliaisuus siitä, miten temput ovat tepsineet ja mihin suuntaan ollaan menossa, joten tein nopean sukelluksen numerojen ihmeelliseen maailmaan. Kaivelin netin syövereistä työllisyyskatsauksen nykyhallituksen alkutaipaleelta elokuulta 2023 ja nyt tuoreimman katsauksen elokuulta 2025. Ja sitten vaan ihmettelemään…

Työttömiä työnhakijoita on nyt 311.100, kun heitä oli kaksi vuotta sitten 249.500. Lisäystä siis neljännes – 61.600. Pitkäaikaistyöttömien määrä on samassa ajassa kasvanut lähes 40.000:lla. Yli 12 kuukautta työttömänä olleita on nyt 129.200, kun kaksi vuotta sitten määrä oli 90.800. Lisäystä on huolestuttavat 42 %. Kun pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä työnhakijoista oli kaksi vuotta sitten 36,4 %, on vastaava luku nyt 41,5 %.

Huolestuttavaa on myös se, että samalla kun työttömyys lisääntyy, palveluissa olevien määrä vähenee. Reilut kaksi vuotta sitten aktivoivissa palveluissa 108.000 työtöntä, ja tämän vuoden elokuussa 78.600 – siis lähes kolmekymmentä tuhatta vähemmän. Kun työttömät työnhakijat ja aktivoivissa palveluissa olevat lasketaan yhteen (ns. laaja työttömyys), on kokonaismäärä lähes 400.000!

Samalla, kun työttömien määrä on kasvanut kovaa vauhtia, työpaikkojen määrässä näkyy kehitys vastakkaiseen suuntaan. Kun avoimia työpaikkoja oli kaksi vuotta sitten 54.800, on niitä nyt noin 31.000. Toisin sanoen, kun kaksi vuotta jokaista avointa työpaikkaa kohti viisi työtöntä työnhakijaa, on luku nyt tuplaantunut. Vielä jokin aika sitten työmarkkinatilanteen suurimpana haasteena nähtiin kohtaanto-ongelmat, eli se, että työvoima ei ollut siellä, missä työtä oli tarjolla tai työttömien osaaminen ei vastannut työmarkkinoiden tarpeita. Nyt kyse ei ole enää tästä. Suurin ongelma ei ole se, etteivätkö työttömät haluaisi tai kykenisi töihin, vaan se, että työvoimalle on aiempaa vähemmän tarvetta. Nurkan takana odottavasta talouskasvusta on höpötetty jatkuvasti, mutta uutisista luemme viikoittain konkursseista, yt- ja muutosneuvotteluista, tuotantolaitosten sulkemisista, rakentamisen vähyydestä ja kuluttamisen varovaisuudesta. Ei tunnu sille, että talouskasvun huumassa tukka kovin hulmuaisi. Hallitus voisi hetken katsella peiliin ja tuumailla, miten meni omasta mielestä…

Työttömyys kasvaa ja työpaikat vähenevät – mutta palveluista nipistetään

Sukelletaan vielä – ihan vaan uteliaisuudesta – tuohon edellä todettuun aktivoivissa palveluissa olevien työttömien määrän vähenemiseen. Käytetyimpiä julkisia työvoimapalveluja ovat olleet työllistäminen palkkatuella tai starttirahalla, omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus ja kuntouttava työtoiminta. Työllistettyjen määrä on tippunut elokuusta 2023 tämän vuoden elokuuhun 36.000:sta 28.000:een – eli kahdeksalla tuhannella. Pudotusta siis lähes viidennes. Kuntiin palkkatuella työllistettyjen määrä on tippunut kahden vuoden takaisesta alle puoleen. Kun kunnat työllistivät kaksi vuotta sitten 8.700 työtöntä, on luku nyt 4.200. Aiemmin palkkatuen maksoi valtio ja kunta sai työllistämiseen tukea. Nyt kunta maksaa kokonaisuudessaan palkkatuella työllistetyn palkkakustannukset, joten suuntaus ei ole yllätys.

Omaehtoinen opiskelu on vähentynyt jonkin verran. Kaksi vuotta sitten työttömyysetuudella opiskeli 23.400 työtöntä, nyt 21.200. Pudotusta 9,4 %. Elokuussa 2023 työvoimakoulutuksessa oli 20.600 työtöntä, nyt 14.200. Vähennystä 6.400 eli lähes kolmannes kahden vuoden takaiseen verrattuna. Kuntouttavassa työtoiminnassa oli kaksi vuotta sitten 16.600 työtöntä, kun tämän vuoden elokuussa luku oli 12.200. Vähennystä 4.400 eli 26.5 %. Työ- ja koulutuskokeilujen käyttö on kahdessa vuodessa vähentynyt puoleen – 5.200:sta 2.600:aan. Ura- ja työnhakuvalmennuksessa oli kaksi vuotta sitten 1.800 työtöntä työnhakijaa, ja nyt enää vain 200.

Mitä tästä opimme? Vai opimmeko mitään?

Tilastot ja numerot ovat kaikessa karuudessaan mielenkiintoista luettavaa. Vielä mielenkiintoisempaa olisi ymmärtää ja tietää, mitä numeroiden taakse kätkeytyy. Pelkkä tilastotieto ilman ymmärrystä syy- ja seuraussuhteista, taustalla olevista päätöksistä, arvovalinnoista ja linjauksista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä saattaa antaa yksipuolisen ja joskus vääränkin kokonaiskuvan. Edellä olevan pohjalta voidaan kuitenkin kiistatta tehdä muutama johtopäätös.

Ensinnäkin työllisyys viimeisen kahden vuoden – siis Orpon hallituksen hallituskauden ensimmäisen puolikkaan aikana ei ole lisääntynyt, vaan vähentynyt. Toiseksi samalla kun työttömyys on lisääntynyt merkittävästi, työvoiman tarve ja kysyntä on vähentynyt. Ja kolmanneksi vaikka työttömyys ja varsinkin pitkäaikaistyöttömyys on kasvanut vauhdilla, työttömien ura- ja työllistymispolkuja tukemaan tarkoitetut työvoimapalvelut ovat vähentyneet merkittävästi. Palveluissa olevien määrän vähenemiseen saattaa osittain vaikuttaa se, että aiemmin niihin on ohjautunut henkilöitä, joille palvelu ei ole ollut ajankohtainen tai muutoin tarpeen- ja tarkoituksenmukainen. Mutta varmasti vähenemisen taustalla on myös palvelujen tarjonnan väheneminen ja muutokset palveluihin ohjaamisessa.

Kaiken kaikkiaan yhtälö on haastava. Työllisyyden koheneminen – se, että mahdollisimman moni työikäinen olisi palkkatyössä – on isossa kuvassa elinehto suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen edellytysten ja julkisen talouden velkaantumissuunnan kääntämisen näkökulmasta. Työttömiä patistellaan hakeutumaan kokoaikaiseen vakituiseen työhön. Kuntia patistellaan työntämään työelämän ulkopuolella olevia hakemaan oikeita palkkatöitä. Ja samalla talouskasvu antaa odottaa itseään, eikä työvoimalle ole tarvetta.

En todellakaan tiedä, miten yhtälö olisi ratkaistavissa. Mutta nyt tilanne on kaikessa karuudessaan se, että Suomessa työttömyysaste on Euroopan korkeinta huipputasoa samalla, kun Suomen talouskasvu on hitaampaa kuin missään muualla Euroopassa. Tämä ei johdu siitä, etteivätkö suomalaiset haluaisi töitä tehdä.

Jos nyt järjellä yrittää ajatella…

… tuntuu hullulle ajatella pelkkä keppi auttaisi, kun porkkanasta ei ole tietoakaan. Ei talous kasva sillä, että työnteon kannustavuutta viilaillaan etuuksia leikkaamalla tai sillä, että työnhakijoita patistetaan hakemaan ahkerammin töitä, joita ei ole. Talous kasvaa, kun työvoimalle tulee tarvetta. Ja jos (toivottavasti kun) sitä tarvetta tulee, olisi suotavaa, että mahdollisimman moni nyt työelämän ulkopuolella omaisi siinä vaiheessa mahdollisimman hyvät valmiudet töihin lähteä. Eikö juuri nyt olisi syytä satsata siihen, että työttömänä olevia koulutetaan ja että työllistymisedellytyksiä ylläpidetään ja vahvistetaan tarkoituksenmukaisin palveluin?

Talouspolitiikan ihmettelyä

Kimmo Salo
24.9.2025

Niin – ei pienen ihmisen pitäisi tällaisia murehtia. Eikä varmaan kovin moni meistä ole murehtinutkaan, kun ei ole tarvinnut. On luotettu siihen, että viisaammat päättävät, piirtävät suuret linjat ja luotsaavat laivaa. Ollaan me vaan kyydissä ja tehdään oma osamme ja eletään ihmisiksi – eikä kysellä liikaa eikä mietitä liian vaikeita. Mutta kun murhe ja huoli vaan hiipii mieleen aika usein. Enkä usko, että olen tämän tunteen kanssa yksin.

Suomen talouspolitiikka varoittavana esimerkkinä

Luin Ylen uutisista pari viikkoa sitten, kuinka Ranskan talous on syöksykierteessä. Valtion velka on kasvanut jättimäiseksi ja julkisen talouden alijäämä on hurja. Valtion menot ovat vuositasolla lähes 140 miljardia tuloja suuremmat. Maan julkinen velka on 113,8 prosenttia bruttokansantuotteesta ja budjettialijäämä niin iso, että Ranska on joutunut EU:n alijäämämenettelyyn. Taloutta pitää tasapainottaa, mikä tietää vyön kiristystä ja kipeitäkin säästötoimia.

Mutta mitä Ranska meitä liikuttaa? Miksi meidän pitäisi siitä huolta kantaa? No liikuttaa se. Ranska on EU:n toiseksi suurin talous. On selvää, että jos maan talouden murenee, vaikuttaa se koko euroalueeseen – myös Suomeen. Se huolettaa ja liikuttaa.

Erityisen kiinnostavan uutisesta tekee se, että ekonomisti ja taloustieteen professori Thomas Procher nostaa Suomen esiin varoittavana esimerkkinä pohtiessaan Ranskan ahdinkoa. Mutta mikä Ranska on meitä neuvomaan? Meillähän tilanne on paljon vähemmän huono. Julkista velkaakaan ei ole kuin vajaat 84 % bruttokansantuotteesta. Eihän se ole kuin vähän yli EU-maiden keskiarvon.

Uteliaisuus heräsi kuitenkin sen verran, että pakko oli katsoa, mitä Porcher sanoi: ”Parannuskeino ei saa olla pahempi kuin itse sairaus. Totta kai alijäämää pitää pyrkiä vähentämään. Mutta sen täytyy olla myös uskottavaa. Voi myös kysyä, pitääkö alijäämää vähentää niin paljon kerralla. On nimittäin olemassa riski, kuten Suomen tapauksessa, että jos säästöpolitiikka on liian rajua, se vaikuttaa bruttokansantuotteeseen. Ja jos se vaikuttaa bruttokansantuotteeseen, se heikentää myös talouden kasvuodotuksia. Jos kasvua ei synny, on verotuloissa ongelma. Ja jos verotuloja ei kerry, alijäämä kasvaa edelleen. Näin kävi esimerkiksi Kreikalle ja osittain sama tapahtuu nyt Suomessa. Siksi on syytä olla varovainen. Talous on dynaaminen, eikä tasapaino löydy vain leikkaamalla sieltä täältä. Jos vaikutus bruttokansantuotteeseen on odotettua negatiivisempi, se heijastuu tuloihin, jolloin sekä alijäämä  että velka jatkavat kasvuaan.”

Finanssipoliittisia kertoimia

Pienellä googlailulla löysin vajaan puolen vuoden takaa uutisen, josta ei ainakaan kovin kovaa melua mediassa pidetty. Tai sitten se on vaan mennyt minulta ohi. STT oli julkaissut asiasta uutisen heti tuoreeltaan – YLE pari viikkoa myöhemmin valtionvarainministeriön ja talouspolitiikan arviointineuvoston näkemyksillä höystettynä.

Porcherin argumentit Suomesta varoittavana esimerkkinä ovat kovasti samankaltaiset, kuin huhtikuun puolivälissä julkaistun suomalaisraportin johtopäätökset. Uuden talousajattelun keskus ry:n (UTAK) raportissa ero valtionvarainministeriön ja EU:n näkemyksiin on merkittävä. Kyse on finanssipoliittisesta kertoimesta – matemaattisesta mallista siitä, kuinka erilaiset sopeutustoimet vaikuttavat talouden kokonaisuuteen lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Yhtään en ymmärrä, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Mutta sen ymmärrän, että kun talouspolitiikan toimien vaikutuksia arvioidaan, johonkin näiden arvioiden pitää perustua.

Arvioidessaan sopeutusten vaikutuksia talouteen Valtionvarainministeriö on käyttänyt finanssipoliittista kerrointa 0,5. EU-komission käyttämä kerroin on 0,75. Pohjoismainen ministerineuvosto arvioi viime vuonna omassa raportissaan, että Suomen kerroin olisi välillä 1,15-1,69. UTAK:n raportissa viitataan mm. lähes sadasta tutkimuksesta laadittuun koontitutkimukseen, jonka mukaan kertoimen tulisi olla välillä 0,9-1,9. Samassa tutukimusessa todettiin, että kerroin on suurempi matalasuhdanteessa kuin hyvinä aikoina. Homma menee kaiketi niin, että mitä suurempi kerroin, sitä enemmän sopeutuksen arvioidaan vaikuttavan talouden kehitykseen. UTAK:n raportissa käytetään kerrointa 1,4 ja sitä pidetään maltillisena. Äkkiä katsoen – siis maallikon silmin – ihan maltilliselta näyttää esitettyyn tutkimustietoon verrattuna.

Muistan, että tuota Valtionvarainministeriön käyttämää kerrointa 0,5 jossain kohtaa mediassa kritisoitiin. Kun YLE kysyi VM:n finanssineuvos Seppo Orjasniemeltä perusteluja näin matalan kertoimen käyttöön, vastaus oli asiaa ymmärtämättömän korvaan jotenkin outo: ”VM:n tehtävänä oli pohtia sopeutuksen mittaluokkaa, ja oletus oli, että sopeuttaminen haittaa kasvua mahdollisimman vähän. Ennakoimme, että hallitus tekee toimenpidekokonaisuuden, johon kerroin sopii”.

Talouskasvua odotellessa…

Erot hallituksen talouspoliittisia linjauksia ja ratkaisuja ohjaavan VM:n arvion ja tutkimusnäyttöön perustuvan realistisen näkemyksen välillä ovat isot. Hallitus ja ministeriö olettavat, että sopeutusten negatiiviset vaikutukset ovat paljon pienemmät, kuin mitä yleisesti arvioidaan ja mitä kokemus on osoittanut. Samalla hallituksen jatkuvana mantrana on ollut, että tilanne kohenee ja säästötoimien aiheuttamat haavat paranevat, kun talouskasvu lähtee vauhtiin. Kun sopeutusten vaikutuksia vähätellään ja uskotaan toiveajatteluun kiihtyvästä talouskasvusta, saadaan laskelmat ja toimien vaikutusten arviointi näyttämään siltä, että sopeutus toimii ja tehoaa – ja siltä, että kyllä meille lopulta hyvin käy.

UTAK:n raportin laskelmien mukaan Orpon hallituksen sopeutustoimet eivät pelastakaan maan taloutta. Ne heikentävät bruttokansantuotteen kasvua ja johtavat julkisen sektorin velkasuhteen kasvuun. Raportin mukaan nykytilanteessa tehdyistä sopeutustoimista ei ole hyötyä julkisen talouden velkakestävyyden vahvistamiseksi. Kirjoittajat arvioivat, että kansallista talousrimpuilua raamittava EU:n sääntöarkkitehtuuri johtaa ylikireään finanssipolitiikkaan, joka vain pahentaa julkistalouden velkaantumista.

Selvää on, että Suomi velkaantuu ihan liian hurjaa vauhtia ja että asialle pitää tehdä jotain. Suomi velkaantuu EU:n kärkivauhtia. Minua huolettaa se, että maan poliittinen johto katselee maailmanmenoa väritettyjen linssien läpi. Realismi tuntuu karanneen johonkin kauas horisonttiin.

Meille on vakuutettu, että sopeutustoimet ovat välttämättömiä. Samalla on vakuutettu, että keinot ovat toimivia ja tuovat meille ihan pian hyvää. Pitää vain tehdä lujasti töitä ja uskoa yhteiseen auvoisaan tulevaisuuteen – siihen nurkan takana odottavaan talouskasvuun.

Kasvua odotteleva hallitus on luvannut, että maahan saadaan hallituskauden aikana sata tuhatta uutta työllistä. Kun työikäisistä suurempi osa on töissä – tai sitten päinvastoin. Kausi on puolivälissä ja karu todellisuus on se, että työttömien määrä on lisääntynyt 60-80 tuhannella. Ihmisiä on patisteltu töihin leikkaamalla työttömyysetuuksia. Työttömällä työnhakijalla on velvollisuus hakea ahkerasti töitä, mutta kun avoimia työpaikkoja ei kerta kaikkiaan ole, on yhtälö mahdoton. Ei ole kyse siitä, etteivätkö ihmiset haluaisi töitä tehdä, vaan siitä, että työvoimalle ei ole kysyntää. Talouskasvua odotellaan kieli pitkällä, mutta samaan aikaan yritykset tekevät konkursseja ennätystahtiin. Ja ne yritykset, jotka ehkä työntekijöitä tarvitsisivat, eivät enää ilmoita avoimia paikkojaan jukisesti, kun jokaista paikkaa hakee kymmenet, joskus sadat työnhakuun velvoitetut työnhakijat. Pakko hakea, vaikka tietäisi, ettei esimerkiksi osaaminen riitä. Pakko, ettei mene päivärahat. Työllisyys ei kohene sillä, että tehdään ahkerasti työpaikkahakemuksia, vaan sillä, että talous kasvaa, työvoimalle tulee tarvetta ja työnhakijat työllistyvät. Ei ole näköpiirissä.

Suomen julkiset menot ovat kasvaneet ja kasvavat hurjaa vauhtia, eikä sitä käy kieltäminen. Mutta tässä ei ole ollut mitään suuria yllätyksiä. Mm. väestön ikääntymisestä johtuva menojen kasvu on ollut tiedossa pitkään. Alijäämä ja velkaantuminen olisi kuitenkin paljon pienempi huoli, jos talouskasvua oikeasti olisi, ja jos bruttokansantuote ja verotulot olisivat kasvaneet samassa suhteessa. Ongelman ytimessä taitaa olla talouden ja kilpailukyvyn ja sen myötä verotulojen kasvun hiipuminen, ei se, että ikäihmisten hoiva maksaa liikaa. Suomi on pudonnut talouskasvun ja kilpailukyvyn kelkasta. Talous kasvaa hitaasti kaikkialla, mutta Suomessa erityisen hitaasti. Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan Suomen talouskasvu koko maailman maiden joukossa häntäpäässä.

Kuluttakaa nyt edes!

Eilen 22.9.2025 valtionvarainministeriö julkaisi tuoreimman talousennusteensa. Tapansa mukaan VM ennustaa, että talous lähtee kasvuun ja työllisyys kääntyy nousuun. Ennusteen mukaan velkasuhde jatkaa kasvuaan ja saavuttaa 90 % tason vuonna 2029, ellei seuraava(kin) hallitus tee sopeutustoimia. Isoksi ongelmaksi koetaan se, että kansalaiset eivät kuluta. Omaisuutta kotitalouksilla on, mutta se on joko kiinni talossa tai asunto-osakkeessa tai sitten se lepää pankkitilillä. Jatkuvasti kuulee lähestulkoon moitteita siitä, että kotimaisen kulutuksen vähyys on jarruna julkisen talouden toipumiselle.

Mutta miksi suomalainen ei kuluta? Tai miksi kuluttaisi, kun joka tuutista tulee lähes päivittäin uutisia leikkauksista, konkursseista, yt- ja muutosneuvotteluista, toimintojen supistamisesta ja työpaikkojen vähenemisestä. Ihan vähän aikaa sitten ennusteltiin hurjaa työvoimapulaa esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuoltoon, mutta nyt julkisellakaan sektorilla mm. hyvinvointialueiden myllerryksessä työpaikka ei enää ole varma. Samalla työttömien toimeentuloa on kiristetty esimerkiksi ansiosidonnaisen päivärahan porrastamisella. Valtionhallinto ja hallitus ovat maalailleet kuvaa siitä, että meillä ei ole pitkässä juoksussa varaa pitää yllä nykyistä palvelu- ja etuusjärjestelmää. Eläketulokaan ei välttämättä muutaman vuoden kuluttua ole se, mitä työeläkeotteen laskelmat nyt arvelevat. Ja jos työ menee nyt alta, tuntuu työn löytäminen nykytilanteessa pelottavan hankalalta. Ukrainassa soditaan, Putin kalistelee sapeliaan, Trump pamauttelee tulliuutisia ja kaikki se, mikä ennen toi vakautta, tuntuu nyt keinuvan holtittomasti kuin lastu laineilla. Kaiken tämän päälle kansalaisille on opettamalla opetettu, että maailma ei pelastu, ellei kulutus vähene ja ellei oteta askeleita kohti ekologista, kestävää taloutta. Tuntuu ihan kummalliselle, että samalla kun turhaa kuluttamista on vuosikaudet paheksuttu, nyt valtionjohto haluaisi, että kansalaiset kuluttaisivat enemmän. Ei ole ihme, että nyt palkkatyössä oleva laittaa  mieluummin talteen kuin kuluttaa ylimääräiset euronsa, mikäli sellaisia on.

Valehteleeko ne – vai eikö ne vaan tiedä?

Tänään (23.9.2025) – juuri kun VM:n viimeisintä ennustetta paremmasta huomisesta vasta sulatellaan, Tilastokeskus julkaisi tuoreimmat työttömyyslukunsa. Työttömyyden trendiluku ylitti elokuussa 10 prosentin rajan. Investointien rintamalla on hiljaista, vienti ei vedä ja julkinen sektori ui syvissä vesissä. Yhä useampi työikäinen ja työkykyinen on työttömänä, vaikka suuntauksen pitäisi olla juuri päinvastainen.

Uskon markkinatalouteen ja sen lainalaisuuksiin. Uskon siihen, että työikäisten työkykyisten kansalaisten pitäisi voida ansaita elantonsa ja kantaa kortensa kekoon tekemällä palkkatyötä. Uskon siihen, että yrittänyttä ei laiteta, sekä siihen, että valtaosa työttömistä haluaisi töihin. Mutta mitä sitten, kun tilanne onkin se, että markkinat ovat jumissa eikä työtä ei ole eikä löydy, vaikka kuinka haluaisi? Mitä sitten, kun yrittämästä päästyään yrittää, mutta realiteetit lyövät vasten kasvoja?

Vaikka kuinka haluaisi uskoa parempaan huomiseen ja mahdollisuuksiin, on tullut outo ja epämiellyttävä tunne. Minusta tuntuu, että joko joku on tyhmä tai sitten pitää meitä tavallisia tallaajia tyhminä. Minusta tuntuu, että maan hallitus ja valtionvarainministeriön talousviisaat valehtelevat – joko tieten tahtoen tai sitten ymmärtämättömyyttään. En enää usko siihen, että talouskasvu, työllisyyden koheneminen ja parempi huominen ovat ihan nurkan takana. Eivät ne ole. Minun talousennusteeni on, että vanhoja hyviä aikoja saadaan odotella – kauan. Nurkan takana saattaa olla jotain ihan muuta. Ja kyllä se jollain tapaa pelottaa.

Sitä minä vaan, että…

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, olisi kai fiksumpaa nostaa kissa pöydälle, ottaa tosiasiat tosiasioina ja laatia uusi suunnitelma. Kenellä on rohkeutta myöntää, että homma ei mennyt eikä mene niin kuin odotettiin ja kääntää kurssia. Säästää ja sopeuttaa pitää, mutta nyt kyse on siitä, kuinka paljon, milloin ja mistä. Ei voi olla niin, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevia yritetään keppiä käyttäen usuttaa töihin, joita ei ole. Nyt pitää kaikilla rintamilla keskittyä siihen, miten suomalainen kilpailukyky saadaan palautettua. Miten Suomen maine ja kunnia saadaan palautettua sille tasolle, että suomalaiseen laatuun, osaamiseen ja ahkeruuteen taas luotetaan ja että suomalaista työtä ja suomalaisia tuotteita arvostetaan ja halutaan maailmalla ostaa?

Edit 25.11.2025:

Tänään – kaksi kuukautta edellä  mallioppilas laitettiin tarkkailuluokalle. Suomi ei ole noudattanut EU:ssa yhteisesti sovittuja alijäämä- ja velkasääntöjä, minkä johdosta Euroopan komissio ehdottaa Suomen ottamista liiallisen alijäämän menettelyyn (EDP). Pyrkimys tämän tilanteen välttämiseen on ollut hallituksen sopeutusten ja leikkausten keskeinen perustelu. 

Lähteet:

Heikkonen, T., Muilu, H. & Piirainen E. (25.11.2025). EU-komissio: Suomi on joutumassa EU:n tarkkailuluokalle. Yle. https://yle.fi/a/74-20196131.

Koponen, J. & Toivonen, J. (23.9.2025). Työttömyyden luvut ovat nyt synkimpiä vuosikausiin – mikä ajoi Suomen tähän tilanteeseen?. Yle. https://yle.fi/a/74-20184496

Kyyrönen, O., Holappa, L. & Lainá P. (2025). Onko lääke vaarallisempi kuin tauti? Selvitys Orpon hallituksen finanssipolitiikan vaikutuksista talouskasvuun ja julkiseen talouteen. Raportteja 1/2025. Helsinki: Uuden talousajattelun keskus ry. Saatavilla: https://utak.fi/wp-content/uploads/2025/04/Report-2025-04-v2.1-Web.pdf

Tikkala H. (22.9.2025). Valtionvarainministeriö ennustaa talouden hidasta toipumista – ”Tässä on paljon epävarmuuksia”. Yle. https://yle.fi/a/74-20183991

Toivonen J. (27.4.2025). Kritiikki: Hallituksen leikkaukset kurjistavat taloutta niin paljon, että ilman niitä tilanne olisi parempi – VM kiistää. Yle. https://yle.fi/a/74-20156339

Väisänen M. (3.9.2025). Surkean talouden Ranska ajautui kaaoksen partaalle – asiantuntija varoittaa Suomen tiestä. Yle. https://yle.fi/a/74-20180471

Aktiivimallia arvellessa

Yksi alkuvuoden näkyvimmistä puheenaiheista niin kotimaan politiikassa, tiedotusvälineissä kuin kahvipöytäkeskusteluissakin on ollut työttömyysturvan aktiivimalli. Vuoden alusta voimaan tullut uudistus on herättänyt enimmäkseen hämmennystä, kiukkua ja kiroilua. Joidenkin mielestä jo keskustelussa käytetty aktiivimalli-termi itsessään on halventava, eriarvoistava ja leimaava. Kun työttömien aktivoimiseksi täytyy käyttää ”voimakeinoja”, syntyy helposti mielikuva siitä, että työttömät ovat luonnostaan passiivisia siipeilijöitä.

Toki positiivisiakin viestejä on kuultu. Joillekin aktiivimalli on antanut sysäyksen lähteä liikkeelle. Jotkut ovat terästäytyneet ja ihan oikeasti työllistyneetkin. Varsin monen kohdalla ainakaan alkurytäkässä ei kuitenkaan juuri ole uutta kerrottavaa.

Aktiivimallissahan on kyse siitä, että vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan työttömien osoittama aktiivisuus vaikuttaa työttömyysetuuden suuruuteen, ja tätä aktiivisuutta tarkastellaan noin kolmen kuukauden jaksoissa (65 työttömyysetuuden maksupäivää). Lain tarkoittama aktiivisuuden osoittaminen onnistuu joko olemalla palkkatyössä (TES:n mukaisella palkalla) vähintään 18 tuntia, tienaamalla yritystoiminnassa vähintään reilut 240 euroa tai osallistumalla viitenä päivänä työllistyistä edistäviin palveluihin. Työllistämistä edistävistä palveluista tulee sopia TE-toimiston kanssa. Myös työllistymistä edistäviin palveluihin rinnastettava muu työvoimaviranomaisen järjestämä työllistymisedellytyksiä parantava palvelu tai toiminta sekä muu työpaikalla tai työllistymiseen liittyen toteutettava rekrytointia tukeva toiminta voidaan lukea lain tarkoittamaksi aktiivisuudeksi. Mikäli työtön ei täytä aktiivisuuden vaatimusta, työttömyysetuus heikkenee 4,65 prosenttia seuraavan n. kolmen kuukauden jakson ajaksi.

EPÄKOHDISTA KANTELUITA

Yle uutisoi maaliskuun puolivälissä, että aktiiivimallista on tehty kuusitoista kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja yhdeksän oikeuskanslerinvirastoon. Kanteluissa lakia arvostellaan epäoikeudenmukaiseksi ja sen arvioidaan loukkaavan yhdenvertaisuutta. Myös TE-toimistojen palvelujen riittämättömyys on noussut esiin. Kanteluissa puututtiin myös siihen, että viranomaiset saivat ohjeistuksen lain soveltamisesta vasta helmikuussa, vaikka laki tuli voimaan vuoden alusta. Tästä asiasta eduskunnan oikeusasiamies on jättänyt selvityspyynnön sosiaali- ja terveysministeriöön, työ- ja elinkeinoministeriöön ja Kelaan. Epäoikeudenmukaisena on nähty se, että työtön itse voi vaikuttaa työttömyysturvansa tasoon silloin, kun työpaikkoja tai palveluita on saatavilla. Työtä ei kaikkialla ole tarjolla ja TE-toimistojen järjestämien palvelujen tarjonta vaihtelee. Syrjäseuduilla työmahdollisuudet ovat usein rajallisemmat kuin suurissa kaupungeissa, eikä työnhakuvalmennuksiakaan ole joka torin laidalla tarjolla. Varmasti moni miettii, lähteäkö muutaman päivän kurssille 100 km matkan päähän vai kärsiäkö nahoissaan vajaan viiden prosentin leikkaus päivärahaan. Kuntien, kolmannen sektorin tai vaikkapa ammattiliittojen järjestämiä koulutuksia ja työllistymistä tukevaa toimintaa ei lasketa lain tarkoittamaksi aktiivisuutta osoittavaksi toiminnaksi. Myöskään omatoiminen työnhaku – vaikka sitä tekisi yötä päivää seitsemänä päivänä viikossa – ei ole lain tarkoittamaa aktiivisuutta. Vaikka työtön olisi itse aktiivinen työnhaussan ja pyrkimyksissään työllistyä tai parantaa työllistymismahdollisuuksiaan, aktiivisuuden osoittamisen ehdot – siis ne lainsäätäjän tarkoittamat – eivät välttämättä täyty ja päivärahaa leikataan. Ihan syystä moni pitää tätä epäoikeudenmukaisena.

Laki astui voimaan vuoden vaihteessa, mutta ohjeistus sen soveltamisesta saatiin Sosiaali- ja terveysministeriöstä vasta helmikuussa. Edelleen on osin epäselvää, mitkä kaikki työllistymistä edistävät palvelut kelpaavat aktiivisuuden osoittamiseen ja mitkä eivät. Kun ohjeet lain soveltamisesta saatiin myöhään, ja kun viranomaisiltakin saatu tieto on ollut kirjavaa, on kohtuutonta odottaa, että jokainen työtön olisi ollut ajoissa hereillä ja selvillä yksityiskohdista.

Viime vuoden keväällä käydyllä lausuntokierroksella lakiesitys aktiivimallista sai osakseen arvostelua monelta taholta niin työnantaja- kuin työntekijäleiristäkin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli myös kriittinen ja edellytti, että mikäli henkilö tekee kaiken sen, mitä voidaan kohtuudella odottaa, hänen etuuksiaan ei tule leikata. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausuma siitä, että uudistuksen vaikutuksia on seurattava ja tarvittaessa tehtävä korjauksia, kirjattiin lakiesitykseen.

TILASTOTIETOJEN VALOSSA

Ensimmäiset tilastotiedot Kelan maksamia etuuksia (peruspäiväraha, työmarkkinatuki) saavien osalta on julkaistu. Kelan etuuksien saajista 54 % – reilut 116.000 työtöntä – ei ole aktiivisuusehtoa täyttänyt. Asiaa on uutisoitu myös toisesta näkökulmasta: lähes puolet työttömien sankasta joukosta on ollut aktiivinen. Työministeri Jari Lindström kommentoi Talouselämä-lehdelle, että ”Ihan hyvä suunta”. Aktiivisuusehdon olisi tosin täyttänyt jo ennen lain voimaantuloa n. 40 % työttömistä, joten muutos 46 prosenttiin ei ole kovin hurja.

Tilastoista selviää hieman yllättäen myös se, että vastoin pahimpia pelkoja aktiivisuuden osoittaminen ei ole ollut sen yleisempää suurissa kaupungeissa kuin pienissä kunnissakaan. Kunnittain tarkasteltuna aktiivisuutta – tai sen puutetta – on ollut niin pikkukunnissa kuin kaupungeissakin, ja niin ”parhaat” kuin ”heikoimmatkin” kunnat ovat pääosin sieltä kuntien pienimmästä päästä. Suuret kaupungit näyttäisivät olevan aika lailla valtakunnallisen keskiarvon tuntumassa. Joka tapauksessa erot kuntien ja seutukuntien välillä ovat merkittäviä. Voi olla, että juuri pienissä kunnissa näkyy selvimmin se, kuinka aktiivista työllisyydenhoito ja sitä työkseen tekevien asiaan paneutuminen on. Palvelujen tarjonnalla suhteessa työttömien määrään ja tarpeisiin on tässä aivan ratkaiseva rooli. Eroja ei siis välttämättä suinkaan selitä ainakaan kokonaan työttömien oma tahtotila.

MITÄ TÄSTÄ PITÄISI AJATELLA?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki keinot varsinkin pitkään työttömänä olleiden aktiivisuuden, osallisuuden, työllistymisen ja työllistymisedellytysten edistämiseksi ovat tarpeen. Työttömyyden pitkittyminen johtaa usein pysyvään syrjäytymiseen työelämästä. Kun työ on jo kulttuurisesti meillä merkittävä osa identiteettiä, johtaa sen puuttuminen monasti myös sosiaaliseen syrjäytymiseen. Uskon, että ihmisellä on luontainen tarve kuulua yhteisöön, kantaa kortensa kekoon, saada jotain näkyvää aikaan ja elättää itsensä ja perheensä omalla työllään. Tätä taustaa vasten pidän aktiivimallin ajatusta lähtökohtaisesti hyvänä.

Malli on kuitenkin monelta osin jäykkä ja puutteellinen. Työttömiä on monenlaisia, eikä koko joukon istuttaminen samaan jakkaraan toimi. Työtön voi olla kouluttautumaton nuori aikuinen, jolla ei ole oikein minkäänlaista kosketusta työelämään. Tai sitten hän voi olla pari akateemista loppututkintoa ja parin vuosikymmenen ansiokkaan työhistorian omaava asiantuntija, joka on tuotannollis-taloudellisista syistä tullut irtisanotuksi. Laitetaanko molemmat samalle työnhakukurssille, jossa tehdään asiakirjamallin mukainen CV ja opetellaan kampaamaan tukka ja käyttäytymään työpaikkahaastattelussa? Ei kuulosta kovin fiksulta – tai ei ainakaan palvelutarpeen arviointiin perustuvalta suunnitelmalta. Ensin mainitulla CV on kirjoitettu aika nopeasti, kun taas jälkimmäinen melko varmasti osaa hyödyntää modernitkin työnhaun työkalut ja metodit. Mielestäni aktiivisuuden osoittamista pitäisi voida tarkastella ja arvioida yksilöllisesti ja totuudenmukaisesti. On niitä, jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa, mutta varmasti valtaosa työttömistä haluaa työtä ja tekee parhaansa työllistyäkseen heti tai ainakin lähitulevaisuudessa.

On selvää, että aktiivimallin toimivuudesta on liian varhaista antaa lopullista tuomiota. Osa työttömistä on seurannut uudistusta tarkoin ja hyvissä ajoin lähtenyt miettimään keinoja lain tarkoittaman aktiivisuuden osoittamiseksi. Osa taas on ihmeissään raapinut päätään ja miettinyt, mitä ihmettä tämä aktiivihöpötys oikein tarkoittaa. Sitten on varmasti paljon niitä, joille päivärahan aleneminen tulee isona yllätyksenä. Voi olla, että uutisia on katseltu ja kuunneltu, mutta se, että tämä koskettaa itseä, on jäänyt huomiotta. Ja sitten on toki myös niitä, jotka viis veisaavat ja miettivät, että ”ihan sama – kunhan jotain rahaa tulee”. Työttömyysetuuden aleneminenhan ei juurikaan muuta niitä, jotka saavat toimeentulotukea. Pienenevät päivärahat kun kompensoidaan toimeentulotukea räknäiltäessä.

Kun laki hyväksyttiin, edellytti eduskunta, että mallin tuloksia ja toteutumista tarkastellaan huolella. Hallitus on näin myös luvannut tehdä, ja tästä lupauksesta on syytä pitää kiinni. Asia tulee ottaa pohdintaan pian, sillä laki ja sen tulkinta vaikuttaa ihan konkreettisesti monen jokapäiväiseen leipään. Ja peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella elelevät pitkäaikaistyöttömät ovat usein oikeasti niitä yhteiskunnan vähäosaisimpia.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tämänkään luulisi mitään rakettitiedettä olevan. Aktiivisuus ja siihen kannustaminen on tarpeen ja hyvä asia. Aktiivisuuden osoittamisen keinoja tulee pohtia laajemmin ja siten, että huomioidaan yksilölliset tilanteet. Toki valvova silmä haluaa nähdä jotain konkreettista, ja aktiivisuuskriteerien toteutuminen pitää voida jotenkin osoittaa. Ei kuitenkaan ole oikein pitää automaattisesti passiivisena jokaista, joka ei löydä pätkätyöpaikkaa tai juuri sopivaa ja omaa työllistymispolkua tai kehittymistä tukevaa toimenpidettä. Mielestäni tässä tarvitaan uudenlaista yhteistyötä toisaalta Kelan, työttömyyskassojen ja työvoimahallinnon ja toisaalta työttömien arkea läheltä seuraavien kuntien työllisyys- ja sosiaalipalvelujen ja muiden toimijoiden kesken. Jos työtön seuraa ja etsii avoimia työpaikkoja ja kirjoittaa jatkuvalla syötöllä työpaikkahakemuksia päivästä toiseen, hän on aktiivinen. Hyvä väline tässä voisi olla henkilökohtainen aktivointisuunnitelma, jonka avulla määriteltäisiin yksilölliset työllistymismahdollisuuksia ja -edellytyksiä edesauttavat toimenpiteet, keinot ja askelmerkit.

 

Lähteet:

Aktiivileikkuri osuu yli puoleen Kelan tukia saavista – katso kotikuntasi tilanne. 2018. Uutinen Taloussanomat-Internet-sivustolla 28.3.2018. http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005621085.html.

Aktiivimallin leikkuri heilahtaa pian – näihin kolmeen ongelmaan hallituksen on löydettävä ratkaisu. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 16.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10118781.

Näin syntyi aktiivimalli: taustalla eripurainen työryhmä, eduskuntakäsittelyn aikana vastuuministeri lähti savusaunaan. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 2.2.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10050264.

Työministeri Lindström kiistää, että aktiivimallilla olisi pyritty menojen leikkaamiseen: ”Ei pidä paikkaansa”. Uutinen Talouselämä-Internet-sivustolla. http://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-lindstromin-mukaan-aktiivimallin-suunta-on-ihan-hyva-alueelliset-erot-iso-ongelma/27c8b9ce-c9ec-3326-b191-5b4c987dad92.

Työttömyysturvan aktiivimalli. Tietosisältö Sosiaali- ja terveysministeriön Internet-sivuilla. http://stm.fi/tyottomyysturvan-aktiivimalli.

Työttömyysturvan aktiivimallista kantelusuma – eduskunnan oikeusasiamies vaatii selvityksiä ohjeistuksen viipymisestä. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 14.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10114956.

Työvoimapolitiikkaa vol. 6

Työmarkkinajärjestöt ovat viime aikoina istuneet ahkerasti neuvottelupöydissä. Nousukaudesta puhutaan ja talouden piristymisestä seuraa palkkamaltin vaipuminen unholaan. Kun kerran tulosta tulee, pitää sen näkyä palkkatasossa.

Puheissa arvellaan, että jakovaraa on aiempaa enemmän. Kyllä minä edelleen pysyisin maltillisten työmarkkinaratkaisujen tiellä ja suuntaisin mahdollisesti käytettävissä olevat nousun hedelmät työllisyyden parantamiseen. Tilastokeskuksen (ja sen julkaisemiin tilastolukuihin viittaavien) mukaan työllisyys on parantunut. Tämä pitää paikkansa, ja tästä myös ahkerasti uutisoidaan. Hallituspuolueet ovat erityisen innokkaita esittelemään säännöllisin väliajoin parempaa huomista lupaavia lukuja.

Ko. tilastojen mukaan työllisten määrä on noussut, ja vaikka työvoima on lisääntynyt, on työttömien määrä vähentynyt. Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli marraskuussa alle 200.000 – n. 23.000 vähemmän kuin vuotta aiemmin. Kuitenkin: ko. tilastoissa työlliseksi katsotaan henkilö, joka on ollut ansiotyössä VÄHINTÄÄN YHDEN TUNNIN tutkimusVIIKON AIKANA. Siis: tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli viime vuoden lopulla 190.000. TE-palveluissa työttömiä työnhakijoita oli samaan aikaan 271.300. Molemmat luvut varmasti oikein. Sitten on vielä yhdet luvut: ne, jotka löytyvät Kelan työttömyysturvaetuuksien tilastosta. Kelan mukaan marraskuussa 2017 ansiosidonnaista päiväraahaa saavia oli 132.969 ja peruspäivärahaa saavia 31.438. Työmarkkinatukea saavia – siis niitä, jotka ovat olleet työttömänä pitkään tai jotka eivät ole olleet työssä siten, että työssäoloehto täyttyisi – oli 195.200. Tilastoja voidaan laatia ja niitä voidaan lukea monin tavoin. Joka tapauksessa meillä on yhä n. 360.000 ihmistä, jotka saavat etuuksia siksi, että töitä ei ole. Talous voi olla nousussa, mutta työllisyyden (työvoiman tarpeen) merkittävää kohenemista yhä odotellaan…

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että jotakuta tässä maassa kiinnostaisi myös tätä joukkoa, joka oikeasti elää pienillä tuloilla ilman palkkatyötä. Luulisi, että kaikkien etu olisi se, että mahdollisimman moni olisi työssä ja saisi palkkatulosta elantonsa. Tästä näkökulmasta olemme vielä varsin kaukana siitä, että työttömyys olisi oikeasti helpottanut.

Tarjolla sekä keppiä että porkkanaa

Työttömyysturvalain uudistus ja siihen sisältyvä ns. aktiivimalli astuu voimaan uudenvuodenpäivänä 2018. Yksinkertaistaen malli tarkoittaa sitä, että jatkossa työttömän on aina noin kolmen kuukauden pituisten tarkastelujaksojen puitteissa osoitettava aktiivisuuttaan säilyttääkseen työttömyysetuutensa täysimääräisenä. Mikäli työtön ei ole riittävän aktiivinen, pienenee hänen työttömyysetuutensa 4,65 % seuraavan 65 maksupäivän (n. 3 kk:n) ajaksi.

Aktiivisuuttaan työtön voi osoittaa joko tekemällä töitä tai sitten osallistumalla työllistymistä edistävään palveluun. Työn tekeminen tarkoittaa tässä kohtaa vähintää 18 tunnin aherrusta – siis kolmen kuukauden jakson aikana. Työn teko kelpaa aktiivisuuden mittariksi myös silloin, kun työtön tienaa yritystoiminnassa vähintään 241 euroa ko. jakson aikana. Ei paha – eihän?

Toisena vaihtoehtona on osallistua työllistymistä edistävään palveluun vähintään viisi päivää kolmen kuukauden jakson aikana. Ensi kuulemalta ei kovin paha tuokaan. Työllistymistä edistäviä palveluja ovat omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu tai kuntouttava työtoiminta. Myös osallistuminen työvoimaviranomaisen järjestämään työllistymisedellytyksiä parantavaan palveluun tai toimintaan katsotaan aktiivisuudeksi.

Lain kumoamista on vaadittu kansalaisaloitteella. Aloitteen perusteluna on se, että laki kohtelee epäreilusti niitä, jotka eivät syystä tai toisesta omasta aktiivisuudestaan huolimatta työtä löydä tai palveluihin pääse. On selvää, että tässä suhteessa alueelliset erot ovat valtavat. Mahdollisuudet aktiivisuuden osoittamiseen vaihtelevat paljon myös riippuen työttömän toiminta- ja työkyvystä, voimavaroista ja osaamisesta. Kansalaisten tasavertaisen kohtelun vaatimus ei näin täyttyisi ja malli rankaisisi yksilötasolla monia, jotka todellisuudessa tekevät kaikkensa löytääkseen työtä.

Lain tarkoittama malli voidaan nähdä myös oikeasti aktivoivana – ja kaikki keinot, joilla työtön pysyy yhteiskunnassa mukana, osallisena ja toimeliaana, ovat hyviä. Passiivisuus kroonistuu nopeasti, ja ”toimettomana” kuluneen työttömyysajan pitkittyessä työelämään paluu tai koulutuspolulle hakeutuminen tutkitusti vaikeutuu. Aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen kannustaminen pitää oikeasti nähdä hyvänä juttuna. Tämän lain tarkoituksena lienee se, että työttömän aktiivisuus näkyy konkreettisesti myös parempana toimeentulona. Elämänhallinnan tunne on keskeinen tekijä ihmisen hyvinvoinnin ja arjessa selviytymisen kannalta. Ja tämän elämänhallinnan tunteen rakentumisessa työllä, yhteisöön kuulumisella ja itsensä ja omien toimensa tarpeelliseksi kokemisella on valtava merkitys.

Kuitenkin: laki ja sen määritelmät aktiivisuudesta ja sen mittaamisesta ovat puutteelliset. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvellakseen, että käytännön toteutus ei tule toimimaan. Jotta työtön voisi osoittaa aktiivisuuttaan, tulisi olla tarjolla a) työmahdollisuuksia ja/tai b) lain tarkoittamia palveluja. Työnantajia ei voida velvoittaa työtä tarjoamaan, vaikka se inhimillisesti ajatellen olisi hieno ja myötätuntoinen teko. Yrittäjän keskeisin tehtävä on jo osakeyhtiölainkin mukaan huolehtia siitä, että toiminta on taloudellisesti tuottavaa. Lyhyidenkin pätkätöiden löytyminen tulee olemaan haastavaa – monille mahdotonta – etenkin siellä, missä työttömien osuus väestöstä on suurin. Myöskään työllistymistä edistäviin palveuihin osallistuminen ei aina ole yksioikoisesti työttömän omasta halusta tai aktiivisuudesta kiinni. Julkistalouden alijäämän paikkaamiseksi tehdyt säästöt ovat nakertaneet tätäkin sektoria, eikä palveluja yksinkertaisesti ole tasavertaisesti kaikkialla ja kaikille tarjolla. Kipeimmin uudistus tulee koskettamaan niitä, joiden työmarkkinatilanne on heikoin. Pitkään työttömänä olleet sekä ne monet nuoret, joille ei missään vaiheessa ole syntynyt kosketusta työelämään, eivät vuoden vaihtuessa automaattisesti tule naksauttamaan aktiivisuus-vaihdetta silmään. On iso joukko, joilla tähän ei ole voimavaroja, osaamista eikä edellytyksiä. Lain ”rangaitus”-vaikutus koskee ennen muuta tätä porukkaa – ja se ei ole pieni. Nämä ihmiset tarvitsevat apua ja tukitoimia. Heidän työllistymispolkunsa pää on paksun syksyisen lehtikasan peitossa. Sen löytymiseen saatetaan tarvita montaa hyvää haravaa, aikaa ja energiaa.

Siis: pyrkimys aktiivisuuden lisäämiseen ja kannustavaksi tekemiseen on hyvä. Keinovalikoiman tämä laki sen sijaan rajaa niin, että edessä on tilanteita, joissa työtön ei onnistu aktiivisuutensa osoittamisessa vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Tarvitaan yksilöllisiä kuntoutus- ja aktivointisuunnitelmia, joiden päämääränä on työllistymisen tai työllistymisedellytysten, koulutukseen hakeutumisen tai kouluttautumisedellytysten sekä elmän- ja arjenhallinnan parantaminen. Kaikki ”oman onnensa nojaan” jääneet tulee pyrkiä saamaan mukaan osallistuviksi ja aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mutta tämä ei voi tapahtua tuuppaamalla sama kesäkeitto kaikkien eteen.

Lain kumoamiseksi tehty kansalaisaloite on toki oikean suuntainen. Valitettavasti ainakaan minä en näe juuri mahdollisuuksia sille, että aloite tulisi eduskunnassa menemään läpi. Aloite ehdottaa yks’kantaan lain heittämistä roskakoppaan. Varmasti eduskunnassa keskustelua – äänekästäkin – käydään, mutta aloite ei esitä vaihtoehtoa. Mikäli siihen olisi kirjattu, kuinka lakia tulisi muuttaa ja millainen olisi toimiva aktivointimalli, voisi menestystäkin olla odotettavissa. Mielestäni malli olisi hyvä, mikäli aktiivisuuden osoittamisen valikoimaa ja aktiivisuuden arviointia laajennettaisiin. Ongelmana tässä on se, että keinovalikoiman laajentaminen vaatisi sekin lisää voimavaroja. Nyt lakiin kirjatut työn tekeminen ja palveluihin osallistuminen ovat kuitenkin suhteellisen helposti todennettavissa ja mitattavissa.

Selvää on se, että nykyinen työllisyyspolitiikka on tehotonta ja kannustinloukkuineen monelta osin passivoivaa. Tämä(kin) on asia, jolle on jotain tehtävä. Uskon, että useimmat työttömyyslukujen takaa löytyvistä ihmisistä aidosti haluaisivat olla työssä ja tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ihan oikeina kansalaisina. Suomalaisen yhteiskunnan ja arvomaailman näkökulmasta työ ja oikeus työhön on keskeinen tekijä. Työn tekeminen ja osallisuus yhteiskunnassa nähdään kriittisenä tekijänä siinä, kuinka yksilö kokee ylipäätään olevansa oikeutettu elämiseen ja olemassaoloon.

Uutissuomalaisen Tietoykkösellä teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää oikeana sitä, että työttömyysturva laskee ellei työtön aktiivisesti edistä omaa työllisyyttään. Kolmannes vastaajista oli sitä toista mieltä. Mielestäni tuo 18 tuntia töitä tai viisi päivää palveluja kolmen kuukauden aikana ei ole kovin paljoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tällainen panostus omaan työllistymiseen tai työllistymisedellytysten ylläpitämiseen tai parantamiseen ole suoranaista nöyryyttämistä, saati orjuuttamista. Korkea työttömyys on yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen ongelma – iso sellainen. Työllistyminen ei työnhakijan näkövinkkelistä ole helppo rasti, ja työllistäminenkin on tehty perin hankalaksi. Yhteistä tahtoa ja yhteiskunnan satsauksia tarvitaan siihen, että kaikkialla Suomessa työttömällä on tasavertaiset mahdollisuudet lain säätämien aktiivisuuskriteerien täyttämiseen. Kun laki aktiivisuutta vaatii, tulee lainsäätäjän ja lain toimeenpanijoiden myös varmistaa se, että työnantajien kannattaa työtön keikkatyöhön ottaa sekä se, että työvoimaviranomainen kykenee palveluja riittävässä määrin järjestämään.

Työvoimapolitiikkaa vol. 5

Maamme hallitus on valmistellut työttömyysturvalain muuttamista ja ns. aktiivimallin käyttöönottoa. Asia on parhaillaan eduskunnan valiokuntakäsittelyssä ja lakimuutokset on tarkoitus nuijia pöytään siten, että ehdotetut muutokset astuisivat voimaan ensi vuoden alusta. Uudistuksen ydin on siinä, että ellei työtön osoita riittävää aktiivisuutta, hänen työttömyysetuuttaan leikataan 4,65 prosentilla.

Lähtökohtaiseseti pidän erinomaisen hyvänä sitä, että työttömiä pyritään aktivoimaan. Ihminen tottuu joutenoloon nopeasti. Tutkitusti pitkittynyt työttömyys johtaa monen kohdalla pysyvään syrjäytymiseen työelämästä ja tykyvyttömyyteen. Tälle asialle pitää tehdä jotain. Ihminen on sosiaalinen laumaeläin ja janoaa luonnostaan osallisuutta yhteiskunnassa ja yhteisössä. Tämä on elannon hankkimisen ohella merkittävä näkökulma työllisyyteen ja työn tekoon. Suuri osa sosiaalisesta verkostosta ja kanssakäymisestä kietoutuu työhön. Työttömällä tätä verkostoa ei ole.

Työttömyysturvalakia siis esitetään muutettavaksi siten, että ellei työtön ole kolmen etuuskuukauden aikana ollut joko työssä tai sitä vastaavissa työvoimapalvelujen aktivointitoimissa viitenä päivänä, alennetaan hänen työttömyysetuuttaan 4,65 %:lla seuraavan kolmen kuukauden ajaksi. Tämä(kin) uudistus on saanut monilta asiantuntijoilta osakseen kritiikkiä. Ongelmana on se, että mahdollisuus pätkätöihin tai palveluihin on kovin erilainen riippuen työttömän asuinpaikasta ja ammattialasta. Esitetty malli ei huomioi sitä, että joissakin tapauksissa oma aktiivisuus ei riitä, jos työtä tai aktivointitoimia ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Toinen ongelma piilee siinä, että uudistus ei paranna työllisyyttä, ellei työvoiman kysyntä kasva. Vaikka työttömät kuinka hakisivat epätoivon vimmalla töihin, he eivät työllisty, ellei työtä ole tarjolla. Kyllä työmarkkinoillakin vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki. Isossa kuvassa suurtyöttömyys johtuu siitä, että työvoimaa on tällä hetkellä tarjolla enemmän kuin mitä sitä tarvitaan. Ei työvoiman tarve kasva työttömien etuuksilla ja niiden leikkauksilla kikkaillen vaan talouskasvua vauhdittaen. Kolmas pulma on esityksen kaavamainen näkemys aktiivisuuden osoittamisen keinoista. Moni työtön saattaa surffailla joka päivä netissä etsien kuumeisesti potentiaalisia työpaikkoja ja lähetellen hakemuksia. Työttömiä työnhakijoita on vaan paljon, ja joskus voi mennä hyvinkin kauan, ennen kuin tärppää.

Jokainen ihminen – työtönkin – on yksilö. Aktivointiin pyrkiminen on tärkeää, mutta jos siitä halutaan oikeasti hyötyä, ei tällainen työttömät samaan muottiin sysäävä malli ole toimiva. Jokaisen pitkäaikaistyöttömän tilanne pitäisi kokonaisvaltaisesti ja yksilöllisesti selvittää. Jokaiselle pitäisi löytää oma polku ja omat keinot joko työllistymiseen tai työllistymisen edellytysten kohentamiseen. Joidenkin kohdalla se voi tarkoittaa vaikkapa kouluttautumista kokonaan uudelle alalle, joidenkin kohdalla taas elämänhallinnan ja vaikkapa aamuvarhaisella heräämisen opettelua kädestä pitäen. Lisäksi on yleisesti tiedossa, että osa – todennäköisesti varsin suuri osa – työttömistä on terveydentilansa tai toimintakykynsä puolesta siinä jamassa, että työllistymisestä avoimilla työmarkkinoilla on turha edes haaveilla. Työttömän statuksella on paljon ihmisiä, jotka todellisuudessa eivät ole eivätkä koskaan tule olemaan työmarkkinoiden käytettävissä.

On olemassa riski, että kun yksilön voimavarat eivät riitä aktiiviisuuden osoittamiseen tai kun aktiivisuus ei ole viranomaisen mielestä juuri sitä oikeaa sorttia, lisääntyy toimeentulotuen tarve, turhautuneisuus ja lopulta passiivisuus. Toisaalta erityisesti korkeasti koulutettujen työttömien kohdalla tarkoituksenmukaisten lakiesityksessä tarkoitettujen pätkätöiden tai työvoimaviranomaisten palvelujen löytyminen voi olla haasteellista. Jos aktivointitoimiin osallistumista vaaditaan, pitää niitä myös olla tarjolla. Ja näiden toimien pitäisi vielä olla ihan aikuisten oikeasti höydyttää työnhakijaa työllistymisen tai työllistymisedellytysten näkökulmasta. Muutoin saattaa käydä niin, että työtön istuu samalla CV:n laatimiseen opastavalla kurssilla pariin kertaan vuodessa. Tämäkö on tuottavaa ja taloudellisesti järjevää?

Varmuudella jokaisen työttömän syynääminen kolmen kuukauden välein lisää byrokratiaa ja työvoimaviranomaisten työtaakkaa. Monesti on todettu, että työn hakeminen on työttömän työtä. Kyllä sen, että työtön hakee aktiivisesti työtä kuukaudesta ja joskus vuodesta toiseen, pitää olla riittävä osoitus aktiivisuudesta.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että päättäjät laittaisivat kaiken tarmonsa siihen, että työvoiman kysyntä lähtisi kasvuun. En edelleenkään usko, että kovin merkittävä osa työttömistä makailee kotona joutilaana omasta tahdostaan. Ei auta, vaikka kaikki työttömät hyppisivät samaan tahtiin tasajalkaa kuralätäkössä, jos työpaikkoja ei ole tarjolla. Työllisyys ei kohene, ellei tarve palkata lisää työvoimaa kasva. Ja työvoiman tarve kasvaa kun talous kasvaa, tilauskirjat täyttyvät ja kauppa käy.

Keski-ikäinen monimuoto-opiskelija

Jäin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa elämässäni virallisesti työttömäksi. Takana oli pitkä polku työelämässä. Olin tehnyt vaikka mitä teollisuudessa, raksalla, koulumaailmassa, järjestötehtävissä, kaupan alalla, ravintola-alalla… ja jotain varmaan jäi mainitsemattakin. Viimeiseen 15 vuoteen on mahtunut paljon pätkätöitä, osa-aikatöitä, epätyypillisiä töitä – usein paria kolmea hommaa samanaikaisesti.

Katselin hetken taakse jäänyttä taivalta ja aloin pohtia, miten vietän jäljellä olevat kaksi vuosikymmentä työikäisen elämää (jos luoja suo ja elämme). Joutenolo ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja aloin vakavasti pohtia, josko vielä vanhoilla päivillä koulun penkille. Lyhyen tuumailutauon jälkeen ryhdyin suorittamaan opintojaksoja Jyväskylän avoimessa ammattikorkeakoulussa. Kuntoutuksen ohjaajan (AMK) tutkinto alkoi tuntua hienolta mahdollisuudelta yhdistää työssä, harrasteissa ja yleensäkin elämässä kertynyttä osaamista sekä mielenkiinnon kohteita.

Hain opiskelupaikkaa ja tulin hyväksytyksi Jyväskylän AMK:n kuntoutuksen ohjaaja –tutkinto-ohjelmaan. Silloin – syksyllä 2015 – lähti rytinällä käyntiin projekti, joka nyt on loppusuoralla. Hain työttömänä tukea omaehtoiseen opiskeluun työttömyysetuudella, ja se minulle myönnettiin. Asetin heti päämääräkseni saada projektin valmiiksi 24 kuukaudeksi myönnetyn etuusajan puitteissa, mikä tiesi aikamoista urakkaa. Olin suorittanut avoimen AMK:n tutkintoon sisällytettäväksi sopivia opintoja 40 opintopisteen verran ennakkoon, mikä helpotti hommaa vähän. Siitä huolimatta 170 opintopistettä kahdessa vuodessa – 85 opintopistettä vuodessa – on pajon.

Matkan varrella olen moneen kertaan päätynyt pitämään itseäni mielenvikaisena. Vanhana äijänä koulun penkissä ehkä luomassa uutta uraa. Vaikka ajatus tuntuu hullulta, ei se nykypäivänä sitä ole. Yhä suurempi osa korkeakouluopiskelijoista on aikuisopiskelijoita, jotka joko jatkokouluttautuvat tai hakevat opiskellen kokonaan uutta paikkaa työmarkkinoilla. Elinikäisestä oppimisesta on puhuttu vuosikymmenet, mutta nyt aletaan hiljalleen ymmärtää, että vauhdilla muuttuva maailma ja työelämä vaatii osaamisen päivittämistä, valmiutta oppia jatkuvasti uutta sekä halua ja intoa pysyä ”ajan hermolla”.

Kuten sanottu, projekti on loppusuoralla. Kaikki opinnot on tehty ja opinnäytetyö on hyvällä alulla ja valmistuu kesän kuluessa. Vain yksi harjoittelujakso puuttuu opintorekisteristä. Olen viettänyt viimeiset kaksi vuotta enimmäkseen istuen ranteet työpöydän reunalla. Olen tehnyt pitkää päivää niin arkena kuin sunnuntainakin. Olen kahlannut läpi melkoisesti kirjallisuutta ja ahminut tietoa. Olen kirjoittanut muistiinpanoja, oppimistehtäviä, raportteja ja muita tuotoksia läjäpäin. Olen istunut luennoilla sekä kotona luurit päässä verkko-opintojen, lukemattomien Skype-palaverien ja tiimityöskentelyn merkeissä. Ja ”normaalin” opiskelun ohessa olen ollut mukana monenlaisissa isommissa ja pienemmissä projekteissa – mm. uusien opsikelijoiden vertaistutorina sekä Kuntoutussäätiön ja JAMK:n yhteisessä Kuntoutuksen prosessikiihdyttämössä. Olen oppinut hurjasti uutta. Olen saanut tutustua moniin hienoihin ihmisiin. Olen verkostoitunut. Ja varmasti olen tällä matkalla muuttunut ja kasvanut ihmisenä.

Vaikka monimuoto-opiskelu ”vanhoilla päivillä” on haastavaa, ovat opinnot edenneet hyvin ja vauhdilla. Olen moneen kertaan yllättänyt itsenikin ja olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Olen saanut paljon ja olen saanut olla myös jakamassa muille. Hermoja – niin omia kuin muidenkin – on koeteltu moneen kertaan. Väsymystäkin on ollut. Kotiaskareet ja monet muut puuhat ovat siirtyneet kerta toisensa jälkeen tuonnemmas. Kotona vaimokin on saanut liian vähän huomiota. Mutta tämä matka on ollut hieno ja antoisa. Valmistun ja saan tutkintotodistukseni tulevan syksyn aikana. Uskon, että minulla on meillä – elämällä ja minulla – on toisillemme vielä paljon annettavaa!

Motto: ”Jos se olisi helppoa, sitä tekisi kaikki!”

Niin – nämä kirjoituksethan pitää aina lopettaa… Sehän tässä on vähän ollut sellaisena punaisena lankana. Joten lopetetaan nyt tämänkin.

Sitä minä vaan, että…

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että itseensä ja omaan osaamiseensa panostaminen nähtäisiin kannattavana sijoituksena. Monet meistä ovat kuulleet sanottavan, että menestyvät yritykset investoivat silloin, kun hiljainen aika. Näin ne valmistautuvat tulevaan ja ovat iskukykyisiä silloin, kun markkinat alkavat taas vetää. Minusta tämä ajatus toimii aika hyvin yksilötasollakin. Jos ja kun palkkatyötä ei ole tarjolla, sitä pitää jostain yrittää tehdä. Jos sitä ei hakemallakaan löydy, on hyvä miettiä, miten voisi fiksusti investoida itseensä siten, että jatkossa oma markkinarako työelämästä löytyy. Joutenolo ja syrjään jääminen on monin verroin huonompi vaihtoehto.

Työmies on palkkansa ansainnut

Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Veli-Matti Mattila totesi viikko sitten, että suomalaisilla on liian hyvät liksat. Vaikka hän ei suoranaisesti palkkojen alentamista ehdottanutkaan, siihen suuntaan puheet monella taholla tulkittiin. Mattilan näkemyksen mukaan suomalaisen palkka on kilpailukyvyn näkökulmasta 10-15 % liian korkea. Moni yskähteli hihaansa ja nieli kiukkuaan. Työmarkkinaosapuolia ärsytti, koska vaarana on, että moisella muurahaispesän tökkimisellä on kielteinen vaikutus palkkamalttiin ja työrauhaan neuvottelupöydissä. Palkansaajiakin ärsytti. He kokivat jälleen kerran itsensä loukatuiksi, kun kilpailukykyvajeen ja heikon viennin väitettiin johtuvan siitä, että duunarilla on liian hieno auto. Minuakin ärsytti. Pitäisi noin keskeisellä ja näkyvällä tuolilla istuvan isopalkkaisen päällikön tietää, mitä näkemyksiä kannattaa julkisesti huudella ja mitä ei. Päivänselvää on, että tällaiset lausumat ovat bensaa aatteen palon liekkeihin monella rintamalla.

Yksi vastaus tähän möläytykseen kuultiin eilen. Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL ilmoitti toimialajohtajiensa Håkan Ekströmin ja Teija Asara-Laaksosen suulla, että työntekijät ovat vihaisia ja haluavat lisää liksaa. Liiton mukaan ns. Suomen malli on kuollut ja kuopattu. Palkankorotuksia tullaan vaatimaan, neuvoteltiinpa sitten missä ja miten tahansa. Taas monia ärsyttää – minuakin. Taitaa palkkamaltti ja oraalla olevan talouskasvun hedelmät tämän molemminpuolisen huutelun seurauksena valua kankkulan kaivoon.

Maailmantalous yskähteli, ja sen myötä Euroopassa ja Suomessa alkoi taantuma vuonna 2008. Euroopassa pahin näyttää olevan ohi, mutta meillä talous on tuskallisen hitaasti lähtenyt nipin napin nousuun. On selvää – ja tämä on monelta arvovaltaiselta taholta kuluneen viikon aikana todettu – ettei Suomen talous kohene palkkoja laskemalla. Mutta en minä ymmärrä sitäkään, että vakavissaan puhutaan niiden nostamisestakaan. Tai tietysti ymmärrän. Jokainen haluaa lisää liksaa, koska siitä tulee hyvä mieli, ja sitten voi ostaa kaikkea kivaa. Monet julkisen sektorin työntekijät tekevät äärettömän arvokasta työtä, jota ilman meillä ei olisi julkisia palveluja. Mutta…

Tuosta edellä mainitusta vuodesta 2008 lähtien kuntatyöntekijöiden keskiansio on noussut noin 16 %. Valtion leivissä nousua on ollut lähes 22 %. Yksityinenkin sektori on seurannut perässä ja nostanut palkkoja noin 14 %:lla. Samalla aikavälillä Suomen asukasta kohti laskettu bruttokansantuote on noussut vajaat seitsemän prosenttia. Edelleen samalla aikavälillä inflaatio eli kuluttajahintojen kehitys on ollut hyvin lähellä nollaa, mikä tarkoittaa sitä, että palkkojen nousu on merkinnyt konkreettisesti reaaliansioiden nousua ja ostovoiman kohenemista. Julkiset menot olivat vuonna 2008 noin 48 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun ne nyt ovat lähes 60 %. Vuonna 2008 Suomen julkisyhteisöjen (valtio, kunnat, kirkko) velka oli 63 miljardia euroa. Nyt se on noin 140 miljardia. Julkinen talous tekee yhä vuosittain miljarditolkulla miinusta – ja sen myötä lisää velkaa. Tämä ei ole julkisten alojen työntekijöiden syy – mutta varsin huolestuttavalta kehitys silti näyttää.

Mutta eihän siinä. Työmies on palkkansa ansainnut. Nostetaan palkkoja ainakin vähän, kun työntekijät sitä kerran haluavat. JHL:n jäsenmaksua maksavia palkansaajia on noin 220.000. Toki samalla pitää muidenkin julkisten alojen työntekijöiden palkkaa korottaa. Yhteensä heitä on lähes neljännes työllisistä – siis noin puoli miljoonaa. Mutta korotetaan toki – maltillisesti, vaikka vajaat 1,5 prosenttia… Sehän tekee mukavasti keskimäärin 50 euroa kuukaudessa. Puolelle miljoonalle palkansaajalle tuo summa tarkoittaa vuositasolla reilun 300 miljoonan kakkua, johon tietysti pitää vielä laskea päälle vähän työnantajan maksamia sivukuluja…

Julkisten alojen työtenkijöiden palkat maksetaan julkisista varoista – siis pääosin siitä rahamäärästä, joka veronmaksajilta saadaan kerättyä. Kuten tiedetään, kulkinen talous pyörii miinuksella ja säästötoimia on jouduttu tekemään kaikilla hallinnonaloilla niin valtion budjetissa kuin kunnissakin. Minun mielestäni JHL:n Ekströmin ja Asara-Laaksosen ehdotus voidaan kaikin mokomin toteuttaa. Ehdoksi laittaisin kuitenkin sen, että JHL kertoo, mistä korotukseen tarvittava raha löytyy. Liitto voi järjestää ideariihen, jossa yhteisöllistä kivaa pitäen tuumitaan, mitä veroja ja asiakasmaksuja korotetaan, ja mistä ja kenelle suunnatuista palveluista leikataan.

Ei tämä talousahdinko ole JHL:n jäsenten eikä muidenkaan työssä olevien syy, mutta jotain tolkkua voisi kuitenkin odottaa.

Työttömien määrästä on jos jonkinlaista tilastoa ja arviota. Numerot vaihtelevat sen mukaan keneltä kysytään. Joka tapauksessa Kelan kirjoilla oli viime vuoden syyskuun lopussa yhteensä 386.358 työttömyysetuuksia saavaa henkilöä. Näistä ansiosidonnaisella päivärahalla oli 152.174 ja perusturvan – siis peruspäivärahan tai työmarkkinatuen – varassa 234.184 henkilöä. Perusturvalla sinnittelevät ovat pääosin pikäaikaistyöttömiä. Työmarkkinatuki on suuruudeltaan 32,40 euroa päivässä, siis keskimäärin 696,60 euroa kuukaudessa (21,5 arkipäivää). Työttömyysetuudesta napsaistaan automaattisesti 20 %:n ennakonpidätys, minkä jälkeen käteen jää 557,28 euroa. Työttömyysetuuksien tarkistamisessa seurataan kuluttajahintaindeksiä. Nämä etuudet eivät siis nouse, kun inflaatiota ei juurikaan ole. Yksikään ammattiliitto ei ole tämän oikeasti vähäosaisen väestönosan toimeentulon kohentamista ainakaan kovin suureen ääneen vaatimassa.

Isossa kuvassa julkisen talouden koheneminen edellyttää sitä, että työllisyystilanne paranee. Työtä tekeväisten suomalaisten määrä on vähentynyt vuoden 2008 lopusta vuoden 2015 loppuun noin 121.000:lla (2.377.181 -> 2.256.459). Kun maamme väkiluku on samaan aikaan noussut, on työelämän ulkopuolella olevien lukumäärä kasvanut lähes 290.000:lla. Jokainen työllistyminen tasapainottaa julkista taloutta, kun menot vähenevät ja verotulot kasvavat. Tähän pitää panostaa. Työtä ja työpaikkoja tarvitaan lisää. Nopea ja helppo ratkaisu olis tietysti se, että kunnat palkkaavat… Mutta: jokainen julkisen sektorin suoraan tai välillisesti maksama palkkaeuro maksetaan julkisista varoista. Jos karkeasti yksinkertaen lasketaan olettaen, että kaikilla olisi sama palkka ja veroprosentti (esim. 20%), pitäisi jokaista julkisella sektorilla (tai julkisen sektorin kustantamaa palvelua tuottavassa organisaatiossa yksityisellä tai kolmannella sektorilla) työskentelevää kohti olla neljä yksityisen sektorin työntekijää. Nythän jokaista julkisen sektorin työntekijää kohti on kolme yksityisen sektorin työntekijää. Näiden neljän palkansaajan maksamilla veroilla katetaan vasta 80 % sen yhden julkisella sektorilla työskentelevän palkkakuluista.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi tästä yhteiskunnasta niin työnantajien kuin työntekijöidenkin leiristä löytyvän solidaarisuutta ja konsesusta. Suomen talouden tasapainottaminen ei onnistu, ja uutta nousua ei tulla näkemään, ellei työllisyys kohene nimenomaan yksityisellä sektorilla – ja mieluiten aloilla, jotka onnistuvat myymään tuotteitaan ja palvelujaan vientimarkkinoille. Tähän voidaan vaikuttaa pyrkimällä parantamaan yritysten toimintaedellytyksiä ja -ympäristöä. Niin kauan, kun uutta nousua odotellaan ja taloustilanne näyttää henkiinjäämistaistelulta, toivoisin, että työmarkkinapöydissä uhrattaisiin edes pieni ajatus sille satojen tuhansien ihmisten joukolle, jotka ovat työtä vailla, ja joiden arjessa oikeasti murehditaan jokapäiväisestä leivästä.

Mistä päivänpaistetta risukasaan? – Työvoimapolitiikkaa vol. 4

”Valo tunnelin päässä” on yleisesti käytetty kielikuva, joka antaa lupauksia paremmasta huomisesta. Toinen toivon ylläpitämiseen käytetty sanonta – ”paistaa se päivä risukasaankin” – lupailee, että joskus vielä onni kääntyy. Liekö tämä sanonta raamatullista perua. Iso kirjahan lupailee, että Luoja antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Mene tiedä. Joka tapauksessa tämäkin ajatus kannustaa uskomaan, että laihat vuodet eivät voi loputtomiin jatkua. Näiden viisauksien mukaan on siis odotettavissa, että paremmat ajat ovat tulossa – niillekin, joiden tilanne nyt näyttä synkältä. Ennusteiden käyminen toteen on vain ajan kysymys.

Sitten on näitä sananlaskuja, fraaseja tai kliseitä, jotka kuvastavat suomalaista ajatusmaailmaa ja käsitystä siitä, mihin yhteiskunnallinen osallisuus ja elämässä pärjääminen pohjautuu. ”Ei Luoja laiskoja elätä” viittaa siihen, että ”joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Mutta ”työ tekijäänsä kiittää” koskee niitä, joilla työtä on. Suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on rakennettu työtä tekemällä. Työllä ja työelämällä on suuri merkitys elämässä, mutta yhä useamman kohdalla karu arkitodellisuus on toinen. Kun tasavertaisuudesta puhutaan, pitää muistaa, että suuri osa työikäisistä suomalaisista on tässä suhteessa altavastaajan asemassa. Mitä sitten, kun työtä ei kertakaikkiaan ole kaikille tarjolla. Silloin nämä lentävät lauseet voivat alkaa tuntua ahdistavilta, jopa pelottavilta.

Työttömiä on maassamme satoja tuhansia, ja työttömistä moni on ollut työttömänä pitkään. ”Odottavan aika on pitkä” kun nuori vastavalmistunut ei löydä ensimmäistä paikkaansa työmarkkinoilta, tai kun taloudellisen taantuman seurauksena työttömäksi jäänyt on yrittänyt omassa tunnelissaan tihrustaa kaukaisuuteen, eikä valo vaan meinaa silmään osua. Moni on odotellut risukasansa kanssa kauan, mutta aurinko pysyy sitkeästi pilven takana. Moni meistä pitää työtöntä edelleen jonninjoutavana yhteiskunnan elättinä. Ja vaikka yleinen mielipide olisikin viime vuosikymmeninä pehmentynyt, monen syyttävä sormi osoittaa työttömään. Monen kohdalla se pahin sormi on oma syyllisyyden ja itsensä tarpeettomaksi kokemisen tunne.

Tilastoluvut työttömyydestä tai työllisyydestä vaihtelevat riippuen siitä, keneltä kysytään ja miltä kantilta asiaa tarkastellaan. Joka tapauksessa noin kolmannes työvoimasta on työtä vailla. Vaikka pientä nousua taloudessa ja työllisyydessäkin on näkyvissä, on tahti tuskastuttavan hidasta. Tuskaa lisää se, että nykyvauhdilla julkisen talouden alijäämä kasvaa edelleen. Tämä tarkoittaa sitä, että näillä näkymin sopeuttamistoimia tullaan yhä tarvitsemaan, vaikka näin vaalien alla muuta vakuutellaan.

Pitkittyvän työttömyyden ongelma on todellinen. Ongelman hankaluutta lisää se, että tutkitusti pitkäaikaistyöttömyys saa monen kohdalla aikaan työ- ja toimintakyvyn heikkenemistä, terveysongelmia, talousvaikeuksia ja sosiaalista syrjäytymistä. Tämän suuren joukon kohtalon pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa keskeisellä sijalla. Työmarkkinatuen ja toimeentuloturvan varassa kituuttavien suuren joukon luulisi käyvän mielessä silloin, kun työssä olevat ay-päälliköiden johdolla miettivät, pitäisikö laittaa vaikkapa pientä lakonuhkaa, jotta saataisiin omaa tilipussia vähän paksummaksi.

Julkinen talous kohenee vain sitä kautta, että työikäisille on työtä, josta maksetaan palkkaa. Myös yksilötasolla ja perheissä toimeentulo ja hyvinvointi lisääntyy työtä tekemällä. Poliitikot ovat vuosia puhuneet siitä, että työttömät pitää saada työhön. Tätä on pyritty edesauttamaan työttömien etuuksia leikkaamalla. On ajateltu, että kun työttömällä on vähemmän rahaa, hän etsii työtä vaikka kivenkolosta. On kuitenkin fakta, että työtä ei tällä hetkellä ole läheskään kaikille tarjolla. Työttömien toimeentuloa leikkaamalla työpaikat eivät lisäänny.

Vuoden alusta alkaen maassamme on aloiteltu uusia kolmen kuukauden välein toistettavia työttömien haastatteluja. Työvoimahallintoon on palkattu lisää väkeä työttömiä jututtamaan. Moni työtön kokee määräajoin toistettavat haastattelut ahdisteluna, kyttäämisenä tai jopa uhkailuna. Toimenpiteitä ehdotellaan, ja jos ne eivät työttömälle kelpaa, voi edessä olla päivärahan menetys. Jotain kuitenkin on tehtävä. Työtön on tähän asti ollut yksin ja omillaan. Jos ei itse ole aktiivinen työnhaussa tai vaikkapa koulutuspaikan ja uuden ammatillisen uran etsimisessä, ei ketään ole juurikaan kiinnostanut, mitä työttömälle kuuluu. Toki osa työttömistä on aktiivista porukkaa, jolla elämän ydinasiat pysyvät niin sanotusti kuosissa. Osallisuuden ja sosiaalisten suhteiden vähenemisen ja sitä kautta sivustaseuraajaksi päätymisen riski on todellinen. Tutkimusten mukaan moni pitkittyneestä työttömyydestä kärsivä jää pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Olen sitä mieltä, että työttömien – varsinkin pitkäaikaistyöttömien – määräajoin toistettavat haastattelut on hyvä juttu ja askel oikeaan suuntaan. Jonkun tahon pitää ottaa koppi tähän joukkoon kuuluvien ihmisten tilanteesta. Toivon todella, että työttömien kontaktit työvoimahallinnon kanssa johtaisivat siihen, että toivo lisääntyy ja valo alkaa tunnelin päässä kajastaa. Jos työtä ei ole tarjolla pitää löytää keinoja ja polkuja työllistymisen edellytysten parantamiseen, kouluttautumiseen ja osallisuuteen. Niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että ote omaan elämään ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen säilyy silloinkin, kun työpaikka antaa odottaa itseään. Työvoimaviranomaisilta ja muilta näitä haastatteluja toteuttavilta tarvitaan osaamista, ymmärrystä ja pelisilmää. Haastattelut eivät saa tuntua rangaistukselta tai tuomiolla ololta, vaan niistä pitää tulla työkalu siihen, että työtönkin voi kokea itsensä ja elämänsä merkitykselliseksi. Aika näyttää, kuinka nämä toimet vaikuttavat työllistymiseen ja työttömien elämän tilanteeseen. On hyvä, että jotain sentään yritetään, ja että työttömällä on joku säännöllinen kontakti, jonka kautta on sitten ehkä mahdollisuus saada tukea ja apua, jos sitä tarvitsee. Jokainen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa on meidän kaikkien vastuulla. Kaveria ei jätetä – ei edes työtöntä kaveria.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä koittaa ajatella, luulisi kaikkien ymmärtävän, että työttömien asia on koko yhteiskunnan asia. En usko, että kovinkaan moni on työttömänä omasta halustaan. Valtaosa haluaa töihin, mutta töitä ei ole. Kyse ei ole myöskään kohtaamisongelmasta, sillä työttömiä on tänäänkin reippat pari kymmentä jokaista avointa työpaikkaa kohti. Suomalanen yhteiskunta tarvitsee näitä tilastojen numeroihin hautautuneita ihmisiä. Tämän joukon pitäminen mukana täysvaltaisina ja osallistuvina kansalaisina vaatii osaamista, moniammatillista yhteistyötä ja ennen muuta välittämistä. Yksilöllisten polkujen ja päämäärien löytäminen on keino pysyä elämisen syrjässä kiinni. Ellei tätä ymmärretä, käy niin, että arjen haasteiden kanssa painiessa liian moni hautautuu risukasaansa ennen kuin ensimmäinenkään valonsäde osuu kohdalle.

Työvoimapolitiikkaa vol. 3

Syksyllä 1975 tapahtui maassamme kummia. Presidentti Kekkonen – niin, se aito oikea Urkki – nimitti kansallisen hätätilan hallituksen. Maassamme oli tuolloin 63.000 työtöntä. Taloustilanne ja ennätyksellisen suuri työttömien määrä sai presidentin tarttumaan toimeen. Martti Miettusen johdolla kootun hallituksen päällimmäisenä tehtävänä oli työllisyystilanteen parantaminen. Keinot taisivat kuitenkin olla vähissä, sillä työttömyys kaksinkertaistui seuraavan kahden vuoden aikana.

Jonkinlainen hätätila meillä on nytkin ollut jo kauan. Työttömiä maassamme on tilastokeskuksen mukaan reilusti yli 200.000. Pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta on puolet. Asiaa voidaan tarkastella monelta kantilta ja laskutavasta riippuen työttömien määrä näyttäytyy kovin erilaisena. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömiä työnhakijoita on vajaat 370.000 ja pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta reilu kolmannes. Oli miten oli, työttömiä on paljon – hurjan paljon – ja yhä useamman kohdalla työttömyys on jatkunut ja näyttää edelleen jatkuvan pitkään. Kun samalla työvoiman ulkopuolella olevien osuus on kasvanut ennen muuta väestön ikääntymisen seurauksena, on tilanne kestämätön. Avoimia työpaikkoja TE-palvelujen kautta on tällä hetkellä 13.802. Kokopäiväisiä näistä paikoista on alle 10.000. Presidentti Kekkonen saisi halvauksen, ellei jo olisi autuaammille kalavesille siirtynyt.

Jos meillä oli hätätila 1970-luvulla, on sellainen varmuudella nytkin. Eikä maan hallituskaan toki toimettomana ole ollut. Työvoimapolitiikan käänteitä tulee siihen tahtiin, että niiden seuraaminen mediassa alkaa jo päihittää saippuasarjat kuusi-nolla. Monenlaisia konsteja yritetään ja muutoksia sorvataan. Muutosten perusteena kerrotaan olevan pyrkimys työttömyyden vähentämiseen ja työllistymisen edistämiseen. Kovin isoon ääneen ei sanota sitä, että perimmäinen syy on se, että rahat eivät riitä, ellei säästöjä saada aikaan. Ei sanota, koska vaalit ovat lähellä – aina. Työtä tekeväisiä on koko Suomen kansasta alle puolet – työikäisistäkin vain kaksi kolmesta. Muu väki elää enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ”siivellä”, ja tähän julkisen talouden rahat eivät nykymenolla kertakaikkiaan riitä.

Niin – niistä keinoista. Keinoja hallitus ja sen asettama työryhmä on tykönään tuumaillut. Puhutaan työttömyyden taltuttamisesta ja työttömien kannustamisesta töihin. Ja keinot näyttävät aika radikaaleilta – koviltakin.

Pari päivää sitten eduskunnassa hyväksyttiin esitys ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisestä 500 päivästä 400 päivään. Alle kolmen vuoden työhistorialla ansiosidonnaista saa jatkossa vain 300 päivältä. Ajatuksena varmaan on, että kun ylellinen elämä ansiosidonnaisella päivärahalla muuttuu entistä aiemmin peruspäivärahalla kituuttamiseksi, ryhtyy työtön entistä aikaisemmassa vaiheessa toden teolla etsimään uutta työtä. Olen tästä vähän eri mieltä. Kyllähän meillä toki yhteiskunnassa kannustinloukkuja on, mutta mistä niitä töitä etsitään, jos niitä ei kerta kaikkiaan kaikille ole. En usko, että kovin monet pitkäaikaistyöttömistä tieten tahtoen työtä välttelevät. Peruspäivärahalla eläminen kannustaa työnhakuun varmasti. Jos työpaikkoja ei ole, seuraa muutoksesta ainoastaan se, että entistä useampi kamppailee toimeentulostaan toden teolla entistä aiemmin. Minä olisin tehnyt toisenlaisen remontin. Ansiosidonnaisen päivärahan tasoa olisi voinut vähän nipistää, jolloin jonkinlaiset elämisen edellytykset olisivat työttömyyden kohdatessa säilyneet vähän pidempään. Ansiosidonnaisen tason leikkaaminen vaikkapa 20 prosentilla tekisi kuitenkin töihin lähtemisen kannattavaksi, vaikka palkka olisi vähän totuttua pienempi.

Iltasanomat uutisoi eilen hallituksen kaavaileman osallistavan työttömyystuen – osallistumistulon – mallista. Aktivointitoimet ovat olleet työvoimapoliittisessa keskustelussa näkyvästi esillä aiemminkin. Hallitus on jo hallitusohjelmassa päättänyt, että osallistavan sosiaaliturvan mallia kehitellään. Nyt suunnitelmissa on, että jos työtön haluaa saada työttömyyspäivärahaa, tulee hänen osallistua yhteisölliseen toimintaan. Tämä toiminta voisi olla tutkijaryhmää vetävän professori Heikki Hiilamon mukaan vapaaehtoistyötä, opiskelua, työharjottelua tai vaikkapa omaishoitoa. On selvää, että työttömänä joutenoloon tottuu helposti ja nopeasti. Mikä tahansa toimeliaisuus on parempi kuin kotona makaaminen. Tämä kaavailu haiskahtaa kuitenkin aika lailla pakottamiselta – jopa kiristämiseltä. Jos nämä suunnitelmat toteutuvat, paimennetaan massiivista työttömien armeijaa pian risusavottaan. Vai laitetaanko heidät tekemään vapaaehtoistyötä vaikkapa paikallisen uimaseuran valmentajiksi? Vapaaehtoistyön – jota sivumennen sanoen Suomessa tehdään kaikkien kansainvälisten mittareiden mukaan enemmän kuin missään muualla – perimmäisenä ajatuksenahan on nimen omaan vapaaehtoisuus. Pakkollinen vapaaehtoistyö on ihan uusi keksintö.

Kyllä osallistamista ja aktivoimista tarvitaan. Mielestäni tässä pitäisi kuitenkin pyrkiä yksilötasolla löytämään jokaiselle tarvitsijalle tukea oman paikan löytämiseksi yhteiskunnassa kartoittaen ja etsien omia osaamisia, vahvuuksia, voimavaroja ja kiinnostuksen kohteita sekä omaa ammatillista polkua. Tärkeä osa ihmisenä olemista kietoutuu siihen, että yksilö kokee itsensä ja elämisensä merkityksellisenä. Osallisuus yhteisössä ja yhteiskunnassa on yksi perustarpeistamme. En tiedä, mutta arvelen, että yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista nämä nyt kaavaillut uudistukset tukevat heikosti.

Niin – vielä piti yhdestä asiasta tähän liittyen mainita. Luin tässä joku päivä työttömästä toimittajasta, joka oli ehkä saamassa sopimuksen jonkun jutun kirjoittamisesta lehteen. Kyse oli ilmeisesti osa-aikaisesta keikkahommasta. Kunniallisena kansalaisena toimittaja kyseli TE-palveluista, kuinka hänen tulee menetellä, jos tilaisuus osa-aikaiseen työllistymiseen konkretisoituu. Työvoimaviranomainen tuumasi, että työtön on lähellä solmia sopimuksen työstä, ja aloitti kuukauden kestävän selvitystyön. Samalla Kela katkaisi päivärahan maksamisen selvityksen ajaksi. Kun työtön yritti aktiivisesti etsiä itselleen työtä – edes osa-aikaista keikkatyötä – kohteli työvoimahallinto häntä kuin rahanpesusta epäiltyä talousrikollista. Tämä ei kuulosta kovin kannustavalta – pöyristyttävältä kylläkin.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, en ymmärrä, miten työttömän kyykyttämisellä lopulta voidaan työllisyyttä kohentaa. On selvää, että nälkä kannustaa insinöörinkin vaikka ojaa kaivamaan tai sukkia kutomaan. Mutta kuka tässä työttömien valtavassa joukossa harhailevasta pienestä ihmisestä ottaa aidosti kopin, kun työtä ei kertakaikkiaan kaikille ole? Kun työttömyys tekee kulttuurissamme vallitsevassa asenneympäristössä ja ajatusmaailmassa kansalaisesta kelvottoman, mitä meillä mahtaa pian olla edessämme, ellei työttömyyteen jumittuneiden elämään löydetä oikeasti punaista lankaa – jostakin – pian.