Kategoria: Kunnallispolitiikka

Miksi työtön ei ymmärrä, että pitää mennä töihin!?!

Syksyisenä päivänä perheenäiti tuumi, että raikas ulkoilma tekisi hyvää. Niinpä äiti antoi pojalle ämpärin, komensi metsään ja sanoi, että takaisin kotiin ja ruokapöytään voi tulla, kun ämpärin on täynnä puolukkaa. Marjavuosi oli kuitenkin huono, eikä puolukkaa meinannut löytyä. Pojan päivästä tuli pitkä. Ehti tulla pimeä ilta ja kylmä yö, ennen kuin ämpäri oli edes puolillaan. Laihan marjasaaliinsa kanssa poika lopulta raahautui väsyneenä itkien kotiin. Äiti odotti vihaisena ja läksytti poikaa siitä, missä tämä oli ollut ja mitä tehnyt, kun ei tuon enempää ollut saanut aikaiseksi…

Kasvua ja hyvinvointia syntyy, kun mennään töihin!

Reilut kaksi vuotta sitten julkaistu Petteri Orpon hallituksen hallitusohjelma lupasi meille hyvinvointia, työtä ja talouden vahvistamista. Ohjelmassa todetaan, että ”Hyvinvointi syntyy työstä. Työllisyys syntyy kannattavan yritystoiminnan kautta. Työllisyys- ja kasvutoimilla tavoitellaan 100 000 uutta työllistä. Työllisyyspäätöksillä tavoitellaan myös julkisen talouden vahvistumista noin kahdella miljardilla eurolla. Pidemmällä aikavälillä hallituksen tavoitteena on nostaa työllisyysaste 80 prosenttiin.”

Hallituksen keskeisinä tavoitteina oli myös parantaa suomalaisten elintasoa, kääntää Suomen talous kasvuun ja pysäyttää julkisen talouden velkaantuminen. Suomalaisille luvattiin aiempaa paremmat mahdollisuudet kouluttautua, tehdä työtä ja yrittää. Edelleen hallituksen tavoitteena oli Suomi, jossa hyvinvointiyhteiskunnan tärkeimpien palveluiden rahoitus on turvattu nyt ja tulevaisuudessa. Hallitus ymmärsi – aivan oikein – että näiden tavoitteiden saavuttaminen ei ilman talouskasvua onnistu. Niinpä hallitusohjelmassa luvattiin talouden tasapainottamisen (eli leikkausten) lisäksi toteuttaa kunnianhimoisia kasvua vauhdittavia uudistuksia.

Hallitusohjelma on taatusti oikeassa siinä, että hyvinvointi syntyy työstä. Mitä suurempi osa suomalaisista on työssä, sitä paremmin ovat pullat uunissa myös julkisen talouden näkökulmasta. Tästähän seuraa ilman muuta se, että talous kasvaa ja velaksi eläminen vähenee, kun saadaan ihmiset töihin – eikö niin? Niinpä hallitusohjelmaan kirjattiin, että työllisyys- ja kasvutoimilla tavoitellaan sataa tuhatta uutta työllistä.

Näin päämäärä oli selvä. Tarvittiin ainoastaan reittisuunnitelma – askelmerkit sille, miten temppu tehdään. Alettiin tuumia konkreettisia toimia, joilla saataisiin mahdollisimman moni yhteiskunnalle kalliiksi tuleva työtön oikeisiin tuottaviin palkkatöihin. Työssä olevahan maksaa veroja. Työssä olevalla on myös rahaa, jota voi kuluttaa, mistä edelleen tulee lisää verotuloja. Näin se talous kasvaa ja velkarahan tarve vähenee, kun verotulot lisääntyvät. Ei tämä niin kovin monimutkaista ole – eihän?

Eroon ”liian hyvästä” työttömyysturvasta

Siispä tuumasta toimeen. Hallitus ryhtyi vauhdilla valmistelemaan lainsäädäntömuutoksia. Valtionvarainministeriön joulukuussa 2023 julkaiseman muistion mukaan hallitus tavoitteli työttömyysturvaan kohdistuvalla kannustinloukkujen purkamisen kokonaisuudella noin 41.000 työllisen vaikutusta Lisäksi hallituksen tavoitteena oli, että maahan saadaan 37.000 työllistä lisää uudistamalla sosiaaliturvan ja verotuksen kokonaisuutta. Ja kaikkiaanhan hallituksen tavoitteena oli siis työllisyyden vahvistaminen 100.000 työllisellä.

Ensimmäiset konkreettiset muutokset työttömyysturvaan tulivat voimaan viime vuoden huhtikuun alussa. Tuolloin poistettiin lapsikorotukset sekä sovitellun päivärahan suojaosa. Lapsikorotusten poisto teki ison loven monen työttömän lapsiperheen talouteen. Eniten kärsivät varmasti peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella olevat yksinhuoltajat.

Sovitellun työttömyysturvan suojaosa tarkoitti sitä, että ennen työtön sai tehdä pieniä työkeikkoja 300 € työtuloon asti ilman, että työttömyysetuus pieneni. Nyt työttömyysetuutta sovitellaan siten, että jokainen työstä tienattu euro pudottaa työttömyysetuutta puolella eurolla. Ajatuksena varmaankin oli, että ihmisiä pitää saada ennen kaikkea kokoaikaiseen palkkatyöhön. Työttömien tekemää osa-aikatyötä ei pidetty yhtä arvokkaana. Ajatus on tietenkin hyvä – tai olisi, mikäli kokoaikaista työtä olisi tarjolla. Nyt aiempaa useampi miettii ja laskee tosissaan, kannattaako lyhyeen osa-aikaiseen työhön ylipäätään lähteä. Tällaisellekin työlle lienee edelleen tarvetta, mutta tekijöiden löytäminen saattaa olla aiempaa hankalampaa.

Viime vuoden syyskuun alussa tuli voimaan laki, hallitus kiristi työttömän työnhakijan toimeentuloa porrastamalla ansiosidonnaista päivärahaa. Nyt leikkuri iskee päivärahaan ensimmäisen kerran 40 päivän kohdalla ja toisen kerran, kun päivärahaa on maksettu 170 päivää. Tällä pyrittiin siihen, että työttömäksi jäänyt lähtisi mahdollisimman nopeasti etsimään uutta työtä. Samalla ns. työssäoloehdon täyttymistä kiristettiin. Työssäoloehdon täyttyminen on edellytys ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan saamiselle. Kun ennen lakiuudistusta ehto täyttyi 26 viikossa, eli puolessa vuodessa, täyttyy se nyt, kun työtä on tehty 12 kuukautta. Tässä lainsäätäjä on ehkä ajatellut, että työssäoloehdon tiukentaminen kannustaa pidempiin työsuhteisiin. Kun olet työtä saanut, työssä kannattaa pysyä. Työssäoloehto lakkasi samalla kertymästä palkkatuetusta työstä. Aiemmin palkkatuella työskennellessä työssäoloehto kertyi 75 % tehdyistä työviikoista. Tämä tarkoitti sitä, että palkkatuella ehto täyttyi noin kahdeksassa kuukaudessa. Nyt työssäoloehdon täyttymiseen ja ansiopäivärahaoikeuteen vaikuttaa siis vain ”oikea” työ avoimilla työmarkkinoilla. Tuettu työllistyminen ja työllistämminen on ilmeisesti vähemmän arvokasta työtä. Ideat ja ajatukset ovat oikean suuntaisia – tai olisi, mikäli työtä olisi tarjolla. Tietenkin työttömäksi jääneen kannattaisi hakeutua mahdollisimman nopeasti oikeisiin palkkatöihin – ja pysyä työssä. Olen varma siitä, että valtaosa työtä vailla olevista haluaisi juuri näinä menetellä. Mutta nyt työtöntä patistellaan töihin, vaikka töitä ei millään tahdo löytyä edes koulutetuille ja osaaville, saati sitten syystä tai toisesta vaikeammin työllistyville. Keppiä tulee, mutta porkkana puuttuu.

Hallitus laskeskeli uudistuksia rustaillessaan, että pelkästään nämä muutokset ansiopäivärahaan ja työssäoloehdon kertymiseen säästävät veronmaksajien rahaa 276 miljoonaa euroa ja kasvattavat työllisten määrää 18.700 henkilöllä. Lisäksi arvioitiin, että kun työllisyys kasvaa, vahvistuu julkinen talous 458 miljoonalla eurolla. Ei ole ihan tainnut mennä, kuten Excel-taulukko lupaili.

Tämän vuoden alussa työttömyysturvasta poistettiin vielä aiemmin maksettu korotusosa. Ennen uudistusta työttömyysetuus maksettiin korotettuna 200 päivän ajalta, mikäli työtön osallistui työllistymistä edistävään palveluun – vaikkapa työkokeiluun tai kuntouttavaan työtoimintaan. Tänä vuonna tällaista bonusta ei työttömälle enää makseta. Ilmeisesti tämän takana on ajatus siitä, että kun palveluun osallistumisesta palkitaan, saattaa kokoaikaiseen palkkatyöhön hakeutuminen viivästyä, kun työttömänä palvelussa olevan toimeentulo on niin hyvä.

Rahoituksen uudistamisella kohti oikeita töitä

Kuluvan vuoden alusta vastuu työllisyyspalvelujen järjestämisestä ja rahoituksesta siirtyi kuntien tehtäväksi, kun niistä aiemmin niistä vastasivat valtion TE-toimistot. Samalla hallitus on sorvannut työttömyysetuuksien rahoitusmallia siten, että kunnat maksavat Kelan työmarkkinatuesta aiempaa enemmän. Työtön työnhakija tulee kotikunnalleen aiempaa kalliimmaksi. Ajatuksena lienee ollut, että kun työttömyydestä aiheutuvat kustannukset kasvavat, on kuntien intresseissä entistä uutterammin patistaa työttömiä töihin. Ihan oikeansuuntainen ajatus tämäkin on – tai olisi, mikäli työvoimalle olisi tarvetta. Jos ja kun työtön ei työllisty, tulee hänestä kotikunnalleen menoerä.

Aiemmin kotikunnan ei tarvinnut maksaa Kelan työmarkkinatuen kuntaosuutta työttömästä, joka osallistui työvoimapalveluun. Tähänkin tuli muutos. Nyt työttömän ohjaaminen palveluihin ei enää alenna kunnan maksuosuutta eikä työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia. Ja kun palvelujen järjestäminen aiheuttaa kustannuksia, on suuri pelko siitä, että yhä useampi työtön jää työnhakuvelvoitteineen ilman tarvittavia palveluja oman onnensa nojaan. Työllistymistä edistäviin palveluihin – tai nykytermein julkisiin työvoimapalveluihin – osallistuminen ei enää kohenna työttömän taloudellista tilannetta. Myöskään palveluja järjestävä kunta ei enää saa taloudellista hyötyä (tai säästöä) palveluihin kannustamisesta. Näin ollen kuntien keskeiseksi intressiksi jää pyrkimys kaikin keinoin kannustaa työttömiä hakeutumaan kokoaikaisiin vakituisiin tai ainakin pitkäkestoisiin töihin. Tämä on tietenkin ihan oikea suunta – tai olisi, mikäli työtä olisi tarjolla.

Miten meni omasta mielestä?

Kaiken tämän jälkeen herää tietenkin uteliaisuus siitä, miten temput ovat tepsineet ja mihin suuntaan ollaan menossa, joten tein nopean sukelluksen numerojen ihmeelliseen maailmaan. Kaivelin netin syövereistä työllisyyskatsauksen nykyhallituksen alkutaipaleelta elokuulta 2023 ja nyt tuoreimman katsauksen elokuulta 2025. Ja sitten vaan ihmettelemään…

Työttömiä työnhakijoita on nyt 311.100, kun heitä oli kaksi vuotta sitten 249.500. Lisäystä siis neljännes – 61.600. Pitkäaikaistyöttömien määrä on samassa ajassa kasvanut lähes 40.000:lla. Yli 12 kuukautta työttömänä olleita on nyt 129.200, kun kaksi vuotta sitten määrä oli 90.800. Lisäystä on huolestuttavat 42 %. Kun pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä työnhakijoista oli kaksi vuotta sitten 36,4 %, on vastaava luku nyt 41,5 %.

Huolestuttavaa on myös se, että samalla kun työttömyys lisääntyy, palveluissa olevien määrä vähenee. Reilut kaksi vuotta sitten aktivoivissa palveluissa 108.000 työtöntä, ja tämän vuoden elokuussa 78.600 – siis lähes kolmekymmentä tuhatta vähemmän. Kun työttömät työnhakijat ja aktivoivissa palveluissa olevat lasketaan yhteen (ns. laaja työttömyys), on kokonaismäärä lähes 400.000!

Samalla, kun työttömien määrä on kasvanut kovaa vauhtia, työpaikkojen määrässä näkyy kehitys vastakkaiseen suuntaan. Kun avoimia työpaikkoja oli kaksi vuotta sitten 54.800, on niitä nyt noin 31.000. Toisin sanoen, kun kaksi vuotta jokaista avointa työpaikkaa kohti viisi työtöntä työnhakijaa, on luku nyt tuplaantunut. Vielä jokin aika sitten työmarkkinatilanteen suurimpana haasteena nähtiin kohtaanto-ongelmat, eli se, että työvoima ei ollut siellä, missä työtä oli tarjolla tai työttömien osaaminen ei vastannut työmarkkinoiden tarpeita. Nyt kyse ei ole enää tästä. Suurin ongelma ei ole se, etteivätkö työttömät haluaisi tai kykenisi töihin, vaan se, että työvoimalle on aiempaa vähemmän tarvetta. Nurkan takana odottavasta talouskasvusta on höpötetty jatkuvasti, mutta uutisista luemme viikoittain konkursseista, yt- ja muutosneuvotteluista, tuotantolaitosten sulkemisista, rakentamisen vähyydestä ja kuluttamisen varovaisuudesta. Ei tunnu sille, että talouskasvun huumassa tukka kovin hulmuaisi. Hallitus voisi hetken katsella peiliin ja tuumailla, miten meni omasta mielestä…

Työttömyys kasvaa ja työpaikat vähenevät – mutta palveluista nipistetään

Sukelletaan vielä – ihan vaan uteliaisuudesta – tuohon edellä todettuun aktivoivissa palveluissa olevien työttömien määrän vähenemiseen. Käytetyimpiä julkisia työvoimapalveluja ovat olleet työllistäminen palkkatuella tai starttirahalla, omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus ja kuntouttava työtoiminta. Työllistettyjen määrä on tippunut elokuusta 2023 tämän vuoden elokuuhun 36.000:sta 28.000:een – eli kahdeksalla tuhannella. Pudotusta siis lähes viidennes. Kuntiin palkkatuella työllistettyjen määrä on tippunut kahden vuoden takaisesta alle puoleen. Kun kunnat työllistivät kaksi vuotta sitten 8.700 työtöntä, on luku nyt 4.200. Aiemmin palkkatuen maksoi valtio ja kunta sai työllistämiseen tukea. Nyt kunta maksaa kokonaisuudessaan palkkatuella työllistetyn palkkakustannukset, joten suuntaus ei ole yllätys.

Omaehtoinen opiskelu on vähentynyt jonkin verran. Kaksi vuotta sitten työttömyysetuudella opiskeli 23.400 työtöntä, nyt 21.200. Pudotusta 9,4 %. Elokuussa 2023 työvoimakoulutuksessa oli 20.600 työtöntä, nyt 14.200. Vähennystä 6.400 eli lähes kolmannes kahden vuoden takaiseen verrattuna. Kuntouttavassa työtoiminnassa oli kaksi vuotta sitten 16.600 työtöntä, kun tämän vuoden elokuussa luku oli 12.200. Vähennystä 4.400 eli 26.5 %. Työ- ja koulutuskokeilujen käyttö on kahdessa vuodessa vähentynyt puoleen – 5.200:sta 2.600:aan. Ura- ja työnhakuvalmennuksessa oli kaksi vuotta sitten 1.800 työtöntä työnhakijaa, ja nyt enää vain 200.

Mitä tästä opimme? Vai opimmeko mitään?

Tilastot ja numerot ovat kaikessa karuudessaan mielenkiintoista luettavaa. Vielä mielenkiintoisempaa olisi ymmärtää ja tietää, mitä numeroiden taakse kätkeytyy. Pelkkä tilastotieto ilman ymmärrystä syy- ja seuraussuhteista, taustalla olevista päätöksistä, arvovalinnoista ja linjauksista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä saattaa antaa yksipuolisen ja joskus vääränkin kokonaiskuvan. Edellä olevan pohjalta voidaan kuitenkin kiistatta tehdä muutama johtopäätös.

Ensinnäkin työllisyys viimeisen kahden vuoden – siis Orpon hallituksen hallituskauden ensimmäisen puolikkaan aikana ei ole lisääntynyt, vaan vähentynyt. Toiseksi samalla kun työttömyys on lisääntynyt merkittävästi, työvoiman tarve ja kysyntä on vähentynyt. Ja kolmanneksi vaikka työttömyys ja varsinkin pitkäaikaistyöttömyys on kasvanut vauhdilla, työttömien ura- ja työllistymispolkuja tukemaan tarkoitetut työvoimapalvelut ovat vähentyneet merkittävästi. Palveluissa olevien määrän vähenemiseen saattaa osittain vaikuttaa se, että aiemmin niihin on ohjautunut henkilöitä, joille palvelu ei ole ollut ajankohtainen tai muutoin tarpeen- ja tarkoituksenmukainen. Mutta varmasti vähenemisen taustalla on myös palvelujen tarjonnan väheneminen ja muutokset palveluihin ohjaamisessa.

Kaiken kaikkiaan yhtälö on haastava. Työllisyyden koheneminen – se, että mahdollisimman moni työikäinen olisi palkkatyössä – on isossa kuvassa elinehto suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen edellytysten ja julkisen talouden velkaantumissuunnan kääntämisen näkökulmasta. Työttömiä patistellaan hakeutumaan kokoaikaiseen vakituiseen työhön. Kuntia patistellaan työntämään työelämän ulkopuolella olevia hakemaan oikeita palkkatöitä. Ja samalla talouskasvu antaa odottaa itseään, eikä työvoimalle ole tarvetta.

En todellakaan tiedä, miten yhtälö olisi ratkaistavissa. Mutta nyt tilanne on kaikessa karuudessaan se, että Suomessa työttömyysaste on Euroopan korkeinta huipputasoa samalla, kun Suomen talouskasvu on hitaampaa kuin missään muualla Euroopassa. Tämä ei johdu siitä, etteivätkö suomalaiset haluaisi töitä tehdä.

Jos nyt järjellä yrittää ajatella…

… tuntuu hullulle ajatella pelkkä keppi auttaisi, kun porkkanasta ei ole tietoakaan. Ei talous kasva sillä, että työnteon kannustavuutta viilaillaan etuuksia leikkaamalla tai sillä, että työnhakijoita patistetaan hakemaan ahkerammin töitä, joita ei ole. Talous kasvaa, kun työvoimalle tulee tarvetta. Ja jos (toivottavasti kun) sitä tarvetta tulee, olisi suotavaa, että mahdollisimman moni nyt työelämän ulkopuolella omaisi siinä vaiheessa mahdollisimman hyvät valmiudet töihin lähteä. Eikö juuri nyt olisi syytä satsata siihen, että työttömänä olevia koulutetaan ja että työllistymisedellytyksiä ylläpidetään ja vahvistetaan tarkoituksenmukaisin palveluin?

Tieto, vaikutusten arviointi ja kuntalaisten kuuleminen etusijalle

”Mitään kunnassa ei pysty saamaan aikaan yksin. Kyky luoda luottamukseen perustuvia suhteita myös politiikassa on hirvittävän tärkeää, koska sellaisilla ihmisillä on kokoaan enemmän valtaa…
Kunnanvaltuutetun tärkein ymmärrys on se, että hän ymmärtäää, millaista siinä kunnassa on asua, elää ja tehdä töitä. Hyvä valtuusto on semmoinen, joka mahdollisimman paljon vastaa sitä porukkaa, jota siellä (kunnassa) tallaa”.

Tampereen yliopiston tutkija Jenni Airaksinen, Uutissuomalainen 31.5.2021

Lueskelin tänä aamuna Savon Sanomien verkkolehteä, kun silmiini osui juttu siitä, millainen on kunnan ja kuntapäättäjien työmaa mahdolliseseti (taas kerran) toteutuvan sote-uudistuksen jälkeen. Edellä olevaan lainaukseen on kiteytetty aika hienosti se, millaisia päättäjiä hyvässä kunnanvaltuustossa ja muissa päättävissä elimissä olla. Sellaisia, kuin mitä kuntalaiset ovat. Erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Ihmisiä, joilla on erilaisia näkemyksiä ja tulokulmia. Ihmisiä, jotka elävät omannäköistään arkea – sellaista, kuin kuntalaisetkin. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, mihin kunnalla on mahdollisuudet, mitä kuntalaiset toivovat, ja miten eri näkökohdat ovat sovitettavissa yhteen. Ihmisiä, jotka haluavat tehdä hyvää ja välttää pahaa. Ihmisiä, jotka aidosti haluavat löytää kokonaisuuden kannalta parhaat mahdolliset, tai joskus vähiten huonot, ratkaisut.

Toki kunnallisessa päätöksenteossa ja yhteisten asioiden hoitamisessa tarvitaan tietoa ja osaamista, mutta rakettitieteestä ei ole kyse. Usein käsiteltävänä olevat asiat ovat hyvinkin lähellä arkielämää ja tavallista kuntalaista. Tavallisia kuntalaisia koskevista tavallisista asioista päättämään tarvitaan tavallsia ihmisiä, joilla on halu olla hoitamassa yhteisiä asioita. Mielestäni hyvän kuntapäättäjän tärkeimpiä ominaisuuksia ovat kyky keskustelevaan ja avoimeen yhteistyöhön, halu oppia ja ottaa asioista selvää sekä valmius pohtia sitä, kuinka päätökset vaikuttavat kuntalaisiin, eri kuntalaisryhmiin, kunnan talouteen ja henkilöstöön, paikalliseen ja alueelliseen elinvoimaan ja työllisyyteen, yritysten toimintaedellytyksiin, lapsiin ja lapsiperheisiin, nuoriin, ikäihmisten asemaan ja palveluihin, työssä käyviin ja työttömiin sekä ennen muuta kaikkein haastavimmassa tilanteessa oleviin, monia palveluja tarvitseviin ihmisiin. Päätökset tulee valmistella ja tehdä parhaan saatavilla olevan tiedon perusteella sekä arvioiden niiden vaikutuksia etukäteen.

Osallisuudesta ja kuntalaisten mahdollisuudesta vaikuttaa päätöksiin puhutaan paljon. Ajatuksena kuntalaisten osallistaminen päätöksentekoon on kaunis ja laajalti kannatettu. Mutta ymmärrämmekö, mitä se oikeasti tarkoittaa?

Kuntalaisilla on oikeus tietää, mitä kunnassa päätetään. Kuntalaisilla on myös oikeus muodostaa mielipiteensä kulloinkin päätettävinä olevista asioista ja tuoda näkemyksensä julki. Se, että valtuuston, hallituksen ja lautakuntien pöytäkirjat julkaistaan internetissä, ei vielä vahvista osallistumismahdollisuuksia tippaakaan. Asioista pitää kertoa ja keskustella etukäteen – silloin, kun niitä vielä valmistellaan. Kuntalaisten, kunnan työntekijöiden, yrittäjien, perheiden ja ikäihmisten ja heidän omaistensa huolet ja näkemykset tulee kuulla ja ottaa tosissaan.

Kunnan asukkailla ja kunnan palvelujen käyttäjillä on oltava mahdollisuus vaikuttaa kunnan toimintaan. Tämä voi toteutua vain siten, että kuntalaiset saavat tietoa, voivat muodostaa näkemyksensä ja ilmaista mielipiteensä. Ei riitä, että työryhmiin ja komiteoihin valitaan yksi aktiivinen kuntalaisedustaja, tai että kunta järjestää kuulemis- ja tiedotustilaisuuksia kertoen, millaisia päätöksiä on tulossa tai jo tehty. Kyse on siitä, että kaikilla kuntalaisilla on oltava mahdollisuus päästä tiedon äärelle ja vaikuttaa kuntalaisia koskeviin asioihin. Kovin usein kuulee sanottavan, että tästä asiasta ei vielä voi puhua, koska se on keskeneräinen. Eikö juuri keskeneräisistä asioista puhuminen ja keskusteleminen ole osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia vahvistavaa.

Sitä minä vaan, että…
… mitähän ihmeen salattavaa meillä on? Pelkäämmekö sitä, että jos kuntalaiset tietäisivät enemmän heitä ja heidän arkeaan koskevista suunnitelmista ja päätösten valmistelusta, saattaisi tulla hankalia kysymyksiä. Pelkäämmekö, että joku kuntalainen saattaisi tietää jotain, mitä me emme tiedä, ja keksiä jotain, mitä itse emme osanneet ajatella? Kovin heikkoa tuntuu yhä olevan ymmärrys siitä, että kunnan toiminta on lähtökohtaisesti aina julkista. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kunnan päätöksenteko ja siihen liittyvä tieto ja asiakirjat ovat kuntalaisille julkista tietoa, ellei kyseinen asia tai osa siitä ole lainsäädännössä erikseen määritelty salassa pidettäväksi.

SULLE SALAISUUDEN KERTOA MÄ VOISIN… tai saatanpa olla kertomattakin!

”Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?”, pohdiskeli lauluntekijä pakkaillessaan kassejaan ja miettiessään, mitä kertoisi synnyinmaastaan ja kotiseudustaan ihmisille, joita tulisi maailmalla tapaamaan. Saman kysymyksen äärellä ollaan oltu kunnan viestintätiimissä ja lukuisissa muissa kuntamarkkinointia pohtivissa työryhmissä. Oikeastaan se, mitä me omasta kunnastamme työpaikkana sekä asuin- ja elinympäristönä ajattelemme ja puhumme keskenämme ja muille, on hurjan iso juttu monessakin suhteessa. Ajatuksemme ja puheemme muokkaavat paitsi omaa toimintaamme, myös mielialaa ja tunnelmaa koko vesantolaisessa yhteisössä ja myös kauempana olevien mielikuvissa.

Lauluntekijä jatkaa pohdintaansa: ”Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien…”. Niin – aika usein puhumme kotiseudustamme ja omasta kunnastamme varsin kielteiseen sävyyn. Kahvipöytäkeskustelujen kestosuosikkeja ovat: ”väki vähenee ja rahat loppuu”, ”kuka jää viimeiseksi ja sammuttaa valot”, ”kuoleva kuntahan tämä on” sekä ”ei ne päälliköt ja päättäjät mistään tiedä, ajavat hölmöillä päätöksillään kunnan perikatoon”. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät. Kai se on meihin tehtaalla asennettu, että arvosteluun ja voivotteluun on helppo yhtyä.

”…Tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen!”. Jos oikein hakemalla hakee, kai sitä jotain positiivistakin löytyy, mietti lauluntekijä, ja aloitti kaikille tutun kertosäkeen ylistäen kirkkaan sinistä taivasta, puhtaita vesistöjä, valkoisena hohtavia hankia ja valoisia öitä. Kun Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen julkaistiin vuonna 1972, sai taiteilija joissakin piireissä vihat niskaansa. Moinen kotiseudun ja kotimaan kehuskelu nähtiin poliittisesti arveluttavana, jopa vaarallisena. Ajat ovat tuosta muuttuneet, mutta kyllä moni meistä edelleen katsoo alta kulmien, jos joku oikein yltyy kehumaan, mitä kaikkea hienoa ja hyvää itsellä ja ympärillä onkaan.

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, neuvoi 120 vuotta sitten parikymppinen runoilija Eino Leino – ja hyvin on oppi mennyt perille. Meihin on istutettu syvään ajatus siitä, että jos kokee olevansa onnellinen ja tuntee aihetta tyytyväisyyteen, on se syytä pitää omana tietonaan. Hiljaa mielessään tai omassa pienessä piirissä voi hykerrellä, mutta muille ei sovi hyvää mieltään näyttää. Psykologian emeritusprofessori – onnellisuusprofessoriksikin tituleerattu – Markku Ojanen on kääntänyt neuvon päälaelleen: ”Kell’ onni on, se onnen näyttäköön ja yhdess’ onnest’ nauttikoon”. Ojasen mukaan hyvästä tulee vielä parempaa, kun sitä jaetaan ja kun se on yhteistä.

Se, miten ajattelemme ja mihin uskomme, vaikuttaa tekemiseemme ja tapaamme toimia. Jos mielessämme ja puheissamme olemme valaneet betoniin ajatuksen, että ei tästä mitään tule, homma melko varmasti menee pieleen. Sillä, kiinnitämmekö huomiota enemmän ongelmiin ja epäkohtiin vai onnistumisiin ja mahdollisuuksiin on valtava merkitys. Haasteita riittää – joitakin isoja ja läjäpäin pienempiä – mutta ihan itse me ratkaisemme, jäämmekö päät painuksissa voivottelemaan niitä, vai lähdemmekö yhdessä etsimään niihin ratkaisuja. Omat ajatuksemme ja puheemme vaikuttavat merkittävästi paitsi itseemme, myös muihin, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mielikuvat, joita itse pidämme yllä, leviävät tuttujen ja tutun tuttujen kautta kaikkialle. Ne näkyvät myös niille, jotka täällä muualta käyvät.

Hyvänä esimerkkinä ajattelutavan merkityksestä on Vesannon sijainti kartalla. Meillä on vahva mielikuva, että Vesanto on syrjässä – jossain idässä, Savon korvessa. Ei kuulkaa ole. Itse asiassa olemme keskemmällä, kuin itsekään osaamme ajatella. Otetaanpa Suomen kartta ja vedetään viiva maan leveimmälle kohdalle Ilomantsin Hattuvaaran kylältä idästä Korsnäsiin länteen. Kun sitten katsotaan, missä kohtaa Vesanto sijaitsee, huomataan, että hyvinkin keskellä ollaan. Kun tarkkaan katsoo, koko lailla kaikki löytyy kohtuullisen matkan päästä.

Meillä on paljon hyvää ja monta syytä tyytyväisyyteen. Korona-aikana on opittu arvostamaan tilaa ja väljyyttä, ja sitä meillä riittää. Täällä ei ole pakko olla kenenkään lähellä, ellei varta vasten halua. Moni kaupunkilainen on meille tästä kateellinen, ja haluaisi samaa herkkua itselleenkin. Täällä asuminen on edullista, puhdasta järvivettä on joka puolella ja luontopolut alkavat heti ulko-ovelta. Meillä on myös hyvät ja joustavat palvelut, joissa asioiminen tuttujen ihmisten kanssa on helppoa ja mutkatonta. Kun tänä vuonna on vältelty kaupungin marketteja ja alehalleja, on huomattu, että itse asiassa meillä on omasta takaa koko lailla kaikki tarpeellinen – ja paljon enemmän. Ja mitä ei ole, sen paikalliset yrittäjät useimmiten saavat järjestettyä. Pienessä kunnassa jokaisella on myös mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Talkoohenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä riittää, mistä viimeisimpänä osoituksena innovatiivinen tapa toteuttaa peruuntuneen joulunavauksen toritapahtuman ohjelmat videokoosteena kaikkien katseltaviksi.

Itse olen kasvanut paperitehtaan varjossa Imatralla ja viettänyt sittemmin pitkän pätkän elämästäni risteillen pitkin pääkaupunkiseutua ja Uuttamaata. Keväällä tulee täyteen 20 vuotta siitä, kun minusta tuli vesantolainen. Tästä pikkukunnasta on tullut minulle maailman paras paikka asua ja elää, ja mikäli se minusta riippuu, täällä pysyn. Täällä voin saunan rappusilla istuskellen nauttia maaseudun rauhasta, järvimaisemasta ja maailman hienoimmista auringonlaskuista vaikka joka ilta. Ei tarvitse kesämökkiä, kun arkea eletään oloissa, joista kerrostalokaksioissa voi vain haaveilla, ja joista kaupunkilaiset lähtevät nauttimaan loma-aikoina. Ei ole kertaakaan tullut ikävä tehtaan piippuja, kaupungin valojen välkettä, asematunneleita eikä ostosparatiiseja.

Täällä me ollaan ja elellään. Sen, olemmeko ”synkässä syrjäisessä korvessa, keskellä ei-mitään” vai ”upeassa luonnonläheisessä maalaismaisemassa keskellä kauneinta Järvi-Suomea” voimme valita ihan itse. Senkin valitsemme itse, onko hyvää vauhtia valmistuva uusi hirsikoulumme ”viimeinen virhe köyhälle kunnalle, jossa ei kohta ole lapsiakaan” vai ”rohkea investointi tulevaisuuteen, josta voimme kaikki olla ylpeitä”.

Ei Vesanto kuole, eivätkä nämä kylät lakkaa olemasta, vaikka moni sitä ennustaa, ja vaikka ympäröivässä yhteiskunnassa vellovat kovat myrskyt meidänkin puita huojuttavat.

Pysähdytään hetkeksi, mietitään, mitä kaikkea hyvää meillä on, nautiskellaan siitä ja kerrotaan se sitten muillekin!

Kimmo Salo
Projektikoordinaattori, viestintäsuunnittelija

Yllä oleva kirjoitus on julkaistu Vesannon kunnan verkkosivuilla 30.11.2020.

Vaikutusten arvioinnista tukea päätöksentekoon

Kunnan luottamustehtävissä päätöksentekijät käsittelevät ja päättävät eri valmistelu- ja päätöksentekoelimissä monia asioita. Sillä, mitä päätetään, on usein moninaisia vaikutuksia kuntatalouteen, kunnan henkilöstöön, kuntalaisten elinoloihin ja hyvinvointiin, palvelujen saatavuuteen, ympäristöön ja paikallisesti ja alueellisesti elinkeinoelämän ja yritysten toimintaympäristöön ja -edellytyksiin.

Kunnan johtavat virkamiehet valmistelevat ja esittelevät asioita päättäjien päätettäviksi. Tätä valmistelua tehdään virkavastuulla viranhaltijatyönä. Päättäjien tulee voida olettaa, että valmistelutyö tehdään harkiten ja asioista selvää ottaen – ja näin varmasti useimmiten onkin. Kuitenkin vastuullisuus päätöksenteossa tarkoittaa sitä, että myös luottamuselimissä päättäjät ovat mahdollisimman hyvin perillä siitä, mitä kulloinkin ovat päättämässä, ja siitä, millaisia vaikutuksia päätöksillä voidaan olettaa olevan. Päätösten tulisi pohjautua kattavaan ja parhaaseen saatavilla olevaan tietoon, mutta liian usein päätöksiä tehdään ja asioista äänestetään tuntemusten tai yleisen mielipiteen pohjalta. Jotta kunnan ja kuntalaisten asioita voidaan hoitaa välttäen haittoja ja pyrkien hyvään, tarvitaan tietoa ja asioihin perehtymistä. Päätöksentekijät ovat vastuussa tekemistään päätöksistä kuntalaisille ja yhteiskunnalle. Kun asiat eivät menekään toivottuun tai oletettuun suuntaan, selitykseksi ei kelpaa, että ”en tiennyt”. Moneen asiaan – varsinkin strategisiin linjauksiin – liittyy monia epävarmuustekijöitä, mutta jokaisen päättäjän tulisi perehtyä voidakseen käyttää päätösvaltaansa vastuullisesti. Asioista tulee ottaa selvää saatavilla olevan tiedon valossa niin hyvin, kuin kohtuudella voidaan odottaa. Pelkkä tunne tai jonkun kovaäänisen vakuuttavakaan puhe ei voi olla ainoana perustana silloin, kun päätetään kuntalaisten yhteisistä asioista.

Näitä tuumiessa olen usein selaillut kuntaliiton jo kesästä 2011 lähtien suosittamaa kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin suositusta ja muuta aiheeseen liittyvää materiaalia.

Viime vuoden lopulla kävin asiasta keskustelua muiden kuntapäättäjien ja viranhaltijoiden kanssa ja lopulta kirjoitin seuraavanlaisen valtuustoaloitteen:

Kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarviointi -mallin käyttöönotto Vesannon kunnassa

Kuntaliitto on julkaissut kesäkuussa 2011 suosituksen vaikutusten ennakkoarvioinnista kunnallisessa päätöksenteossa kuntien ja kuntayhtymien luottamushenkilöille, viranhaltijoille, valmistelijoille sekä soveltuvin osin kuntien liikelaitoksille. Suosituksen tarkoituksena on vahvistaa kuntien päätöksenteon vaikutusten ennakoivaa ja kokonaisvaltaista huomioimista kunnallisessa päätöksenteossa ja lakisääteisten velvoitteiden toteuttamisessa.

Mm. Pohjois-Suomen Aluehallintovirasto on todennut kesäkuussa 2018 julkaistussa tiedotteessaan, että ennakkovaikutusten arviointimenettelyn (EVA-menettelyn) käytössä on paljon kehitettävää. Päätösten vaikutusten ennakkoarvioinnista tuli lakisääteinen velvollisuus vuonna 2011, mutta sen käyttö ei ole yleistynyt kunnissa halutulla tavalla. Kunnassa tehdään paljon mittavia ja laajoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kuntalaisiin ja kunnan talouteen. Päättäjien tulee voida arvioida kokonaisvaltaisesti ja pitkällä tähtäimellä, millaisia vaikutuksia heidän tekemillään päätöksillä on.

Kunnallisen päätöksenteon ennakkoarvioinnille löytyy perusteita useista eri laeista. Päätöksenteon vaikutuksia on tarpeen arvioida mm. kuntalaisten terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin, ympäristön, lasten ja lapsiperheiden, ikääntyneiden ja heille suunnattujen palvelujen, yhdenvertaisuuden, vähemmistöjen, kuntatalouden, kunnan henkilöstön ja organisaation sekä yritystoiminnan ja sen edellytysten ja mahdollisuuksien näkökulmasta.

Edellä mainitun kuntaliiton suosituksen mukaan päätöksiä valmisteltaessa ja tehtäessä tulee ottaa huomioon, miten ne vaikuttavat kuntalaisiin, ympäristöön, organisaatioon ja henkilöstöön sekä talouteen.

      • Kuntalaisvaikutuksilla eli ihmisiin kohdistuvilla vaikutuksilla tarkoitetaan päätösesityksen vaikutuksia, jotka voivat kohdistua yhtäältä kunnan palveluita käyttäviin henkilöihin ja toisaalta henkilöihin, jotka eivät kunnan palveluja käytä.
      • Ympäristövaikutukset kohdistuvat ihmisten elinoloihin, terveyteen ja viihtyvyyteen, maaperään, luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon, maisemaan, kaupunkikuvaan tai kulttuuriperintöön.
      • Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset kohdistuvat eri organisaatioiden välisiin suhteisiin, organisaation tehtäviin ja menettelytapoihin, luottamuselinten toimintaan, henkilöstöön tai hallintoon.
      • Taloudelliset vaikutukset kohdistuvat kunnan tuloihin tai menoihin sekä mm. yritystoimintaan ja sen edellytyksiin kunnan alueella (yritysvaikutukset).

Päätöksenteon vaikutuksia tulee ennakkoon arvioida sekä lyhyellä että pitkällä aikajänteellä. Päätösesityksissä tulisi esittää vaihtoehtoja siten, että valmistelijan esityksen rinnalle nostetaan aina ainakin nollavaihtoehto (arvio siitä, mitä tapahtuu, jos päätöstä ei tehdä). Kunnan tulee linjata, mitkä asiat ja minkälaiset päätökset tulisi ottaa ennakkoarvioinnin kohteeksi. Ennakkoarviointi tulisi suunnata koskemaan niitä päätöksiä, joiden vaikutukset ovat merkittäviä.

Kuntaliitto, sosiaali- ja terveysministeriö ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) toteuttaa parhaillaan Ennakkoarviointikäytäntöjen uudistaminen ja toimeenpano -projektia. Projektin tavoitteena on lisätä vaikutusten ennakkoarviointimenetelmän käyttöä kunnissa ja maakunnissa.

Ennakkoarviointi ja päätösvaihtoehtojen pohtiminen jo valmisteluvaiheessa ennen varsinaista päätöksentekoa lisäisi päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Samalla päätösehdotusten valmistelussa ja käsittelyssä perehtyminen päätösten taustatekijöihin, saatavilla olevaan tietoon ja mahdollisiin vaikutuksiin lisääntyisi. Merkittävien asioiden kohdalla päätöksenteon tulee perustua saatavilla oleviin faktoihin ja mahdollisimman kattavaan ja oikeaan tietoon. Ennakkoarviointi vähentäisi ”musta tuntuu” -ajattelua päätöksenteossa. Vesannon kunnalla on edessään useita haasteita, ja kaikessa päätöksenteossa on tarpeen tarkastella vaikutuksia kuntataloudelle, elinvoimalle ja mm. tuoreen kuntastrategian toteuttamisen edellytyksille. Ennakkoarviointi tarjoaisi hyvän ja toimivan työkalun niin viranhaltijoille kuin kuntapäättäjillekin ja todennäköisesti parantaisi päätöksenteon laatua.

Vaikka kuntaliitto on jo vuosia sitten suosittanut päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin käyttöönottoa kunnissa, ei Vesannon kunnalla ole käytössään yhteisesti sovittua käytäntöä ja mallia arviointien tekemiseksi. Ennakkoarviointia on toki tehty siltä osin, kuin lainsäädäntö sitä edellyttää, mutta arvioinnin käytön hyötyjä ja etuja ei kunnassa laajassa mitassa ole hyödynnetty.

Esitämme, että Vesannon kunnassa otetaan käyttöön kunnallisen päätöksenteon vaikutusten ennakkoarvioinnin toimintamalli. Tämän toimeenpanemiseksi esitämme myös, että kunnanvaltuusto / kunnanhallitus nimeää työryhmän, joka valmistelee esityksen Vesannon kunnan tarpeisiin soveltuvaksi malliksi ja toimintaohjeeksi ennakkoarvioinnille sekä yleisluontoisen ohjeistuksen siitä, milloin ja millaisten asioiden yhteydessä ennakkoarviointi tulisi tehdä. Työryhmä tulisi nimetä viipymättä, jotta ennakkoarviointi voitaisiin ottaa käyttöön mahdollisimman pian alkuvuodesta 2019.

Vesannolla 12.11.2018

Kimmo Salo
Kunnanvaltuutettu (Kok.)

Vesannon kunnanhallitus päätti kokouksessaan 11.2.2019, että asiaa ryhdytään valmistelemaan nelihenkisessä työryhmässä. Työryhmän tehtäväksi annettiin kunnan tarpeisiin sopivan mallin valmistelu.

Sote-soppa paloi pohjaan – nälkä jäi

Nyt se sitten tapahtui. Sote- ja maakuntauudistus kaatui. Voisin sanoa, että mitä minä sanoin, mutta en sano. Olen oikeasti murheellinen siitä, että uudistusta ei ole onnistuttu rakentamaan.

Uudistus ei kaatunut siihen, että aika loppuu. Eikä se kaatunut siihenkään, että toiset jarruttaa eiväkä ole samaa mieltä, vaikka pitäisi. Uudistus kaatui omaan mahdottomuuteensa – siihen, että se ei ollut valmis ja siihen, että se ei kykene vastaamaan niihin haasteisiin ja tavoitteisiin, joiden vuoksi työtä on viimeiset 15 vuotta tehty ja joihin alun alkaen pyrittiin.

Uudistukseen on valmistauduttu. Maakunnissa on tehty valtavasti hyvää työtä, käytetty aikaa ja rahaa, oikeasti mietitty, miten uudistus toteutetaan sitten, kun eduskunnassa saadaan lait säädettyä. Sote-palveluissa on eletty vuosikaudet epätietoisuudessa, mutta valmistautuamista on yritetty tehdä – vaikkei ole tarkalleen tidetty, miten ja mihin valmistautua. Kunnissa on suunniteltu taloutta, ja pidetty selvänä, että sote-palveut, kasvupalvelut, pelastustoimi jne. siirtyvät maakuntien hoidettaviksi. Ajankohtaa on toki suunnitelmissa siirrelty sitä mukaa, kun pääkallopaikalla aikataulut ovat paukkuneet. Siinä uskossa on kuitenkin eletty, että valtava siivu kunnan toiminnasta ja sen myötä myös taloudesta siirtyy pian muiden harteille. Moni kunta on tehnyt ulkoistuksia, kiinteistökauppoja ja muita uudelleenjärjestelyjä, koska sote tulee…Minä olen pitänyt päivänselvänä sitä, että tällaisena megalomaanisena pakettina sote- ja maakuntauudisus ei tule tapahtumaan. Olen vuosia kantanut huolta siitä, että suunnitelmissa olleella mallilla uudistukselle alun alkaen asetetut tavoitteet – sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio, tasavertainen palvelujen saatavuus, toimivat palvelu- ja hoitoketjut, nopeampi hoitoonpääsy, miljardiluokan säästöt – eivät voi toteutua. Tämän olen myös ääneen sanonut kaikkialla, missä aihe on ollut esillä. Olen kerta toisensa jälkeen esittänyt, että varautua pitää myös siihen mahdollisuuteen, että uudistus ei tällä mallilla ja tässä aikataulussa toteudukaan. Moni on ollut samaa mieltä – myös ihan vaikutusvaltaisella tasolla. Useimmat ovat pitäneet epäilijänä, pessimistinä ja pahan ilman lintunakin. Voisin käsiä taputtaen huutaa, että mitä minä sanoin, mutta en huuda. En ole vähääkään vahingoniloinen.

Se, että sote-palvelujen järjestämisen ja tuottamisen malli pitää uudistaa, on edelleen tosi. Ne haasteet, joiden takia uudistaminen on nähty välttämättömäksi, eivät ole kadonneet mihinkään. Suomeen pitää kyetä luomaan järjestelmä, jossa potilaat ja asiakkaat saavat tarpeenmukaiset ja oikea-aikaiset palvelut, jossa eheät ja jouhevat palveluketjut ja -prosessit, jossa kyetään kustannustehokkaasti pitämään yllä hyvä palvelujen laatu ja saatavuus, ja jossa kansalainen löytää tarvitsemansa palvelut ja etuudet helposti ja silloin kun niille on tarve. Tarvitaan sosiaali- ja terveys (ja työllistämis-) palvelujen integraatio. Tarvitaan uudistus, jossa kallis, raskas ja kömpelö hallinto ja rahoitus yksinkertaistetaan ja järkiperäistetään. Sosiaali- ja terveyspalveluihin käytetään kaksi kolmannesta julkisyhteisöjen menoita. Tämä koko hyvinvointiyhteiskunnan keskeisin tekijä tulee kyetä remontoimaan niin, että meillä on varaa pitää sitä yllä myös tulevina vuosikymmeninä. Meillä on ollut ja yhä on maailman paras sosiaali- ja terveydenhuolto. Kukaan ei halua, että jonakin päivänä sitä on pakko alkaa ajaa alas, kun raha loppuu.

Kun uutinen sote- ja maakuntauudistuksen valmistelun lopettamisesta ja hallituksen kaatumisesta tuli julki, levisi eduskunnasta hetkessä myös kuvia naurussa suin ylävitosia heittelevistä oppositiojohtajista. Voi olla, että kivalta tuntuu. Voi olla, että näin vaalien alla iloitaan siitä, että naapuri epäonnistui. Voi olla, että tämä hässäkkä tekee hyvää jonkun kannatukselle ja syö jonkun toisen kannatusta. Oppositiosta käsin on huudeltu helppoja ratkisuja isoon ja vaikeaan ongelmaan. Kuitenkin: sote-palvelujen rakenneuudistusta on ollut vuorollaan yrittämässä kaikki puolueet, ja kaikki yritykset ovat kerta toisensa jälkeen karahtaneet kiville. Tämän savotan suhteen kenenkään pesä ei ole puhdas. Tulevissa eduskuntavaaleissa puolueiden väliset voimasuhteet saattavat muuttua. Tulevan hallituksen pöydällä on tasan samat haasteet kuin edellistenkin. Uudistus on saatava aikaiseksi. Julkisen talouden tasapainottamisen tarve on edelleen olemassa. Aika näyttää, millaisella hallituksella seuraavaa yritystä lähdetään sorvaamaan – ja aika tulee näyttämään myös sen, että ihan niin simppeleistä patenttiratkaisuista homma ei synny, kuin mitä kentän laidalta aidan takaa huudellen on annettu ymmärtää.

Kirjoitin kaksi vuotta siitä, että sote-soppa saattaa palaa pohjaan – ja pohjaanhan se nyt sitten paloi. Nyt pitää muistaa, että vaikka näin kävi, soppaa tarvitaan yhä. Perhe on nälkäinen ja keiton hämmentämistä pitää jatkaa – osin uusin ainesosin. Tuolloin kaksi vuotta sitten lopetin tekstini seuraavin sanoin:

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että historiallisen suuren uudistuksen valmistelu ja suunnittelu olisi fiksua hoitaa huolella ja hosumatta. Jokainen kotikokki tietää, että jos oikeasti hyvä kastike syntyy ajan kanssa ja rauhassa kypsytellen. Kenelläkään ei ole – eikä voikaan olla – kokemusta siitä, miten temppu tehdään. Asiantuntemusta ja osaamista sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa tässä maassa on, ja viimeistään nyt kaikki asiantuntemus ja osaaminen pitää ottaa tehokäyttöön.

Tämä ajatus sopii lopetukseksi tänäänkin. Tarvitaan yhteistä näkemystä siitä, mihin pyritään sekä kovaa toimivan mallin rakentamiseksi. Sote-uudistus tarvitaan. Kansalaiset tarvitsevat palvelunsa tulevaisuudessakin – ja yhdessä pitää löytää keinot siihen, että yhteiskunta kykenee nuo palvelut jatkossakin järjestämään. Työ ei lopu. Se ei myöskään ala taas kerran alusta. Toivottavasti työ jatkuu siten, että kootaan valmistelutyössä löydetyt parhaat mallit, rakenteet ja käytännöt ja sorvataan niistä yhteisymmärryksessä realistinen, toteuttamiskelpoinen ja alkuperäisiin tavoitteisiin tähtäävä kokonaisuus.

Kuntavaikuttamista vol. 1

Kevään kuntavaaleista on vierähtänyt jo puoli vuotta. Olin ehdolla ja tulin valituksi pienen kotikuntani kunnanvaltuustoon ja sen jälkeen myös tarkastuslautakunnan varapuheenjohtajaksi.

Politiikka on monen mielestä kähmintää, likaista peliä, oman edun tavoittelua ja jonninjoutavaa vatulointia. Siinä keskeistä roolia näyttelevät poliittiset puolueet, joita ei oikein erota toisistaan, ja jotka kaikki lupaavat paljon, mutta pettävät lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Voin olla sinisilmäinen ja naiivi, mutta minä näen asian vähän toisin. Yhteiskunnassa on valtava määrä yhteisiä asioita, joita pitää hoitaa, joista pitää tehdä päätöksiä ja joita pitää viedä oikeaan suuntaan. Vaikka siitä, mikä tuo mikä tuo oikea suunta on ja millaisin keinoin laivaa käännellään, ollaan montaa mieltä, on politiikka minun mielestäni yhteisistä asioista huolehtimista. Huolehtimista niin, että isossa kuvassa nähdään vaikutukset yhteisöihin, yhteiskuntaan, julkiseen talouteen sekä elämisen, asumisen, työnteon ja toimimisen edellytyksiin ja olosuhteisiin yleensä – ja toisaalta niin, ettei yksikään yksilö – pieni ihminen – jää huomiotta ja putoa yhteisiltä rattailta.

Politiikka näkyy päivittäin televisiossa, sosiaalisessa mediassa ja muussa tiedon valtavirrassa. Yleinen mielikuva on, että se on sitä touhua, missä ministerit höpisevät omiaan ja kansanedustajat puhuvat seisaallaan tyhjässä salissa. Sen arvellaan olevan sitä,  että ne tekevät siellä jossain päätöksiä, jotka useimmiten ovat vääriä, epäoikeudenmukaisia ja jopa hölmöjä. Nämä mediassa näkyvät valtakunnan politiikan, EU-politiikan ja kansainvälisen politiikan näyteikkunat ovat kuitenkin vain se ulkokuori, mikä mediaa kiinnostaa ja minkä se meille välittää. Ei ole tässäkään asiassa ”koira karvoihin katsominen”.

Ei ihan kaikki, mitä ne siellä Arkadianmäellä päättää, mene vikaan. Kyllä eduskunnassa ajoittain ihan fiksujakin puhutaan. Isoja ja haastavia asioita, kuten sote- ja maakuntauudistus ja julkisen talouden valtava alijäämä, on paljon. Kun valtion talous pyörii vuodesta toiseen miljarditolkulla miinuksella, on hyvät ja mukavat uutiset aika harvassa. Helposti tulee sellainen olo, että herrat siellä jossain kyykyttävät köyhää kansaa, eikä se tunnu kivalta. Kaukaa katsottuna saattaa näyttää siltäkin, että ne ihan tahallaan kiusaavat.

Niin – kaukaa… Tämä kaikki tuntuu kovin kaukaiselta. Se ei oikein tavallista ihmistä kosketa – saati kiinnosta. Mutta sitä politiikkaa, niitä asioita ja sellaisia päätöksiä, jotka ihan konkreettisesti vaikuttavat meidän arkeemme, tehdään usein varsin lähellä – omassa kunnassa. Kunta päättää paikallisista palveluista, opetuksesta, sivistyksestä, asuinympäristöstä, liikenneratkaisuista, liikuntapaikoista ja monesta muusta arkeen vaikuttavasta asiasta pitkälti ihan itse. Kunta myös tekee merkittäviä arvovalintoja päättäessään, mihin satsataan ja mistä mahdollisesti joudutaan tinkimään – toisin sanoen siitä, miten käytettävissä olevaa kakkua jaetaan.

Niin – kunta päättää ja kunta tekee… Kuntahan on se kunnantoimisto tai kaupungintalo ja kunnanhallitus ja valtuusto. Ne ”kyläpäälliköt”, jotka siellä keskenään sopivat asioista ja tekevät päätöksiä. Ja yleensä ne päätökset menevät pieleen – tai ainakin useimmiten.

Mutta kun ei sekään oikeasti ihan niin mene. Kunta on kuntalaisten oma juttu. Kunta muodostuu kunnassa asuvista ihmisistä ja sen alueella toimivista yrityksistä sekä siitä ympäristöstä, joka on vuosikymmenten tai -satojen kuluessa yhdessä rakennettu ja niistä palveluista, joita kunnan alueelle on saatu ja onnistutaan jatkossa saamaan. Totta on, että asioiden valmistelu ja niistä päättäminen voi isossa kaupungissa tuntua kaukaiselta. Voi olla, että yksittäisellä kuntalaisella ei aina ole hirveästi vaikutusvaltaa. Mutta toisenlaisiakin kuntia on.

Suomessa on 311 kuntaa. Niiden väkiluku on keskimäärin vajaat 18.000. Isoja kaupunkeja kunnista on vain murto-osa, vaikka niissä valtaosa suomalaista asuukin. Yhdeksässä Suomen kaupungissa asuu yli 100.000 asukasta, ja 99:ssä yli 10.000. Alle 10.000 asukkaan kuntia maassamme on siis 212, ja niitä tosi pieniä, joissa asukkaita on alle 5.000 löytyy 134 – siis reilusti yli kolmannes.

Vesanto on keskellä Suomea, Pohjois-Savon länsilaidalla sijaitseva pieni maaseutukunta. Vesannolla asui tilastojen mukaan tämän vuoden elokuun lopussa 2.114 ihmistä. Asukasluvulla mitattuna Vesanto on Suomen 261. suurin kunta. Vielä Vesantoakin pienempiä kuntia on siis 50. Kunnan pinta-ala on 569,8 neliökilometriä. Tilaa siis riittää, sillä sitä on jokaista vesantolaista kohti lähes 27 hehtaaria. Helsinkiläisillä muuten on maata sen verran vähän, että jos se jaettaisiin tasan, riittäisi jokaiselle stadilaiselle reilun 300 neliön kokoinen tontti. Joku fiksu alakoululainen on kiteyttänyt asian suurin piirtein näin: ”Kaupungissa on paljon ihmisiä ja siellä on ahdasta. Ihmiset ihmiset pinotaan päällekkäin asumaan kerrostaloissa, jotta tilaa jäisi teille ja leikkipuistoille”. Täällä maalla tällaista ongelmaa ei ole.

Vesannolla kunnanvaltuutettuja on 21 – yksi sataa vesantolaista kohti. Helsingin kaupunginvaltuustossa jäseniä on 85 – yksi 7.553 asukasta kohti. Kun Vesannon kaltaisessa pienessä maaseutukunnassa kaikki tuntevat kaikki, on aivan varmaa, että jokainen tuntee ainakin yhden kunnanvaltuutetun paremmin kuin hyvin. Olet varmaan kuullut puhuttavan lähidemokratiasta. Se tarkoittaa sitä, että suurten kaupunkikeskusten ohella myös reuna-alueille tulisi antaa vaikutus- ja päätösvaltaa. Vesanto on (ihan vähän karrikoiden) pelkkää reuna-aluetta ja täällä kuntatasolla tapahtuva yhteisten asioiden hoito ja päätöksenteko on lähidemokratiaa aina. Kun lähes jokainen vesantolainen tuntee lähes jokaisen kunnallispoliitikon ja ihan jokainen tuhtee jonkun kuntapäättäjistä hyvin, on jokaisella kuntalaisella ihan aito ja oikea mahdollisuus vaikuttaa.

Usein arvellaan, että kuntapäättäjät tekevät vääriä, huonoja tai tyhmiä päätöksiä. Kukaan ei kuitenkaan varmasti ole lähtenyt ehdolle kunnanvaltuustoon tai toimimaan muissa päättävissä elimissä siksi, että haluaisi tietoisesti viedä asioita huonoon tai entistä heikompaan suuntaan. Taatusti kaikki kuntalaiset – myös kunnallispoliitikot – haluavat omalle kotikunnalleen ja sen asukkaille hyvää. Kun arvellaan, etteivät ”ne” mistään tiedä eivätkä ymmärrä, on jokaisen kuntalaisen syytä katsoa peiliin. Eivät kuunnanvaltuustossa, kunnanhallituksessa tai lautakunnissa asioita miettivät ja niistä päättävät varmaankaan tiedä, mitä missäkin kahvipöydässä tuumaillaan. Mutta heille voi kertoa asioista, kysyä kysymyksiä ja nostaa esiin uusia näkökulmia. Tämä on varmasti monin verroin helpompaa pienessä kunnassa kuin suuressa kaupungissa.

Päättäjät joutuvat päätöksiä tehdessään ottamaan huomioon talouden realilteetit. Myös laillisuuden ja hyvän hallinnon vaatimuksia tulee noudattaa. Ei mielivaltaisesti voi toimia. Eivät asiat aina mene, niinkuin yksittäinen päättäjä haluaisi. Eikä jokaisen kaikkia toiveita aina voida täyttää. Kuntapäättäjien tulee perehtyä asioihin ja ottaa niistä selvää. Monessa kohtaa on kuitenkin olemassa tietoa ja osatekijöitä, joita ei osata huomioida. Joskus ymmärrys ei vaan riitä. Mutta pienessä kunnassa kuntalaisilla on oivallinen mahdollisuus olla mukana hommassa jakaen tietoaan, kertoen kokemuksistaan, näkemyksistään ja mielipiteistään ja nostaen esiin omia näkökulmiaan. Tyytymätön nurina ja kiroilu hämärissä nurkissa on useimmiten turhaa. Sen sijaan avoimella ja rehdillä keskustelulla – joskus kiivaalla väittelylläkin – monessa asiassa saattaa löytyä uusia hyvinkin merkittäviä seikkoja, jotka saattavat olla ratkaisevia silloin, kun päätöksiä sorvataan.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että etenkin tämän kaltaisessa kunnassa olisi yhteistä tahtoa viedä yhteisiä asioita yhdessä fiksuun suuntaan. Luulisi, että jos joku asia mieltä painaa tai askarruttaa, sille tutulle päättävissä elimissä toimivalle naapurille, sukulaiselle tai kyläläiselle olisi helppo mennä juttelemaan. Varmaa on, että jos johonkin asiaan muutosta haluaa, se tapahtuu varmemmin siten, että aukaisee suunsa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuin siten, että jupisee yksin omassa nurkassaan.

Äänestäisinkö sittenkin?

”En varmasti äänestä. Ikinä en oo äänestäny”.
No miksi?
”No ei siellä kellään mitään järkee oo. Sama jaarittelu ja touhu vaan jatkuu”.
No eikö sinne kannattais sitten äänestää uusia ihmisiä?
”Aina ovat päättäneet päin helvettiä. Ei siellä kukaan mistään ymmärrä. Ja jos joku ymmärtää, ei se niille siellä mitään mahda”.

Moni kokee vaaleissa äänestämisen kansalaisoikeudekseen – jotkut jopa velvollisuudekseen. Asian toisin näkeviäkin on paljon. Äänestysprosentti eduskuntavaaleissa on ollut edellisissä vaaleissa 70 prosentin ja kuntavaaleissa 60 prosentin paikkeilla. Tämä tarkoittaa sitä, että eduskuntavaaleissa kolme ja kuntavaaleissa neljä kymmenestä jättää äänioikeutensa käyttämättä.

Kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan kahvipöydissä ja baaritiskeillä, nousee jatkuvasti esiin se, että kansalaiset ovat tyytymättömiä politiikkaan, poliitikkoihin, puolueisiin ja ylipäätään vallitsevaan asiain tilaan päätöksenteossa. Vaalien alla käytävää keskustelua kyllä seurataan. Vaalilupaukset muistetaan, samoin kuin se, että niitä ei sitten vaalien jälkeen pidetty. Kuitenkin useimmat niistä, jotka äänestävät, äänestävät kerta toisensa jälkeen samaa puoluetta tai samaa tuttua naamaa. Ja ne, jotka eivät ole äänestäneet, eivät edelleenkään äänestä. Ollaan tyytymättömiä ja halutaan muutosta, mutta silloin, kun asioihin voitaisiin vaikuttaa, toimitaan, kuten ennenkin – tai ollaan toimimatta.

Kaikilla täysi-ikäisillä suomalaisilla on oikeus äänestää vaaleissa. Siis oikeus – ei velvollisuus. Maassamme ihmisillä on vapaus valita, mitä puoluetta tai ketä henkilöä äänestää. Samoin meillä on vapaus jättää äänestämättä. Äänioikeuden käyttäminen ei ole pakollista.

Minulla on sellainen tunne, että yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat kansalaisia laajasti. Hallituksen politiikasta, sote-uudistuksesta ja hävittäjähankinnoista puhutaan. Samoin tuulivoima, koulujen sisäilmaongelmat, päivähoito, teiden kunto, kirjaston palvelut, liikuntapaikkojen hoito ja ravitsemusliikkeiden aukioloajat herättävät suuria tunteita. Kunnan ja valtion rahankäyttöä päivitellään ja vanhusten hoivasta kannetaan huolta. Kyllä nämä asiat ovat tavalla tai toisella lähellä meitä kaikkia. Ja monen mielestä moni asia on suomeksi sanottuna päin helvettiä. Tästäkin huolimatta vaalien aikaan toimitaan – tai ollaan toimimatta – kuten aina ennenkin.

Itsekin olen aina ollut kiinnostunut monista yhteiskunnan ilmiöistä ja kansalaisia koskevista asioista. Olen myös aktiivisesti asioista keskustellut ja ottanut kantaa. Monia älyttömyyksiä olen moittinut ja monen asian kohdalla arvellut tietäväni, miten pitäisi menetellä. Näiden nyt meneillään olevien kuntavaalien alla aloin entistä vakavammin miettiä, että kentän laidalla huutelu aitaan nojaillen ei riitä. Ajattelin, että kun kerran vaihtopenkiltä olen neuvoja heitellyt ja tuomaripeliä arvostellut, nyt on aika pukea pelipaita päälle, ja olla käytettävissä – joko maalintekijän tai pakin roolissa – jos äänestäjät niin tuumaavat.

Pienessä kotikunnassani Vesannolla viime vaaleissa 21 valtuustopaikasta 15 sai Keskusta. Pienessä maaseutupitäjässä Keskustalla on vahvat perinteet ja vahva asema. Hyvä niin. Ei perinteissä mitään vikaa ole eikä paikallisissa keskustalaisissa kuntapäättäjissäkään. Kuitenkin näen, että demokratian kannalta on hyvä, että vaihtoehtoja on tarjolla. Pienen kunnan asioita pisäisi voida hoitaa puoluekannoista riippumatta hyvässä yhteistyössä. Tärkeää olisi kuitenkin se, että kun asioita valmistellaan ja keskusteluja käytään, esiin nousisi monipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä eri näkökulmista. Kun yhdellä ryhmittymällä on kuntapolitiikassa yli 2/3 enemmistö, on vaarana, että vähemmistössä olevien näkemykset jäävät huomiotta. Jos vielä suurimman ryhmän sisällä ohjaksia vetelee muutama vahva persoona, saattaa joissakin asioissa olla sanelupolitiikka aika lähellä. En väitä, että meillä Vesannolla näin olisi, mutta nykytilanne saattaa tämän mahdollistaa. Kunnan päätöksentekijöiden joukkoon tarvitaan erilaisia näkemyksiä ja asioiden puntarointia erilaisten kuntalaisten näkökulmasta. Ennen muuta tarvitaan ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita asioista sekä valmiita kuuntelemaan, ottamaan asioista selvää ja laittamaan itsensä likoon.

Varmasti meillä Keskusta säilyttää vahvan asemansa näidenkin vaalien jälkeen. Ihan hyvä olisi, jos muiden puolueiden listoilta tulisi valituksi sen verran moni, että puntit edes jossain määrin tasoittuisivat. Hienoa on se, että kuntavaaliehdokkaita Vesannolla on sentään kuudesta eri puolueesta yhteensä neljäkymmentä. Hyviä ehdokkaita ja valinnan varaa siis löytyy.

Vesannolla – kuten monessa muussakin pienessä maaseutukunnassa – äänestysaktiivisuus ennakkoäänestyksen aikana on valtakunnallisesti vertaillen parasta a-luokkaa. Nyt, kun ennakkoäänestys on taputeltu, jo neljä kymmenestä äänioikeutetusta on äänensä antanut. Tämä tarkoittaa aiempien vaalien äänestyskäyttäytymisen mukaan sitä, että niistä, jotka aikovat äänensä antaa, kaksi kolmesta on homman jo hoitanut. Minä toivon, että varsinaisena vaalipäivänä äänestyspaikalla käy kuhina ja äänestysprosentti Vesannolla nousee ennätyskorkealle. Pienessä kunnassa jokaisella äänellä on aidsti merkitystä.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että pienen kunnan pienessä porukassa olisi kiinnostusta yhteisiä asioita kohtaan. Luulisi, että kun ”kaikki tuntee kaikki”, sillä, keitä yhteisiä asioita junailemaan valitaan, olisi merkitystä. En minä ole mikään kenellekään sanomaan, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta pitäisi äänestää. Mutta äänestämään minä silti kaikkia kehotan. Äänestäminen kannattaa, sillä ”nukkuvien puolueella” ei Vesannolla(kaan) näissä(kään) vaaleissa ole yhtään ehdokasta.

Minä aion äänestää – itseäni! Sen verran uskon siihen, että minulla on kotikuntani päätöksentekoon ja asioiden hoitoon annettavaa. Muuten en olisi ehdolla.

Palaako sote-soppa pohjaan?

Meneillään olevien kuntavaalien yhteydessä on puhuttu siitä, kuinka sote- ja maakuntauudistus muuttaa kuntien ja kuntapäätäjien roolia. On vallinnut suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen siirtyy kaikkinensa maakuntien kontolle vuoden 2019 alussa. Kuitenkin on syytä muistaa, että uudistusta koskeva lakipaketti on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Sitä ei vielä ole lyöty lukkoon. Kaikki puolueet ovat kuntavaalikampanjoissaan toitottaneet sitä, mitä tärkeitä asioita kunnan päätettäväksi ja hoidettavaksi jää sote-uudistuksen toteuduttua. Suunniteltuun muutokseen on kuitenkin aikaa lähes puolet vaalikaudesta, eikä tämä keikaus tapahdu itsestään kertaheitolla. Juuri nyt näyttää siltä, että asia on kaikkea muuta kuin taputeltu.

Jatkossa kunnan keskeisimmät tehtävät liittyvät varhaiskasvatukseen ja opetukseen, kuntalaisten hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen, liikunta-, kulttuuri- ja sivistyspalveluihin, kaavoitukseen ja asuinympäristöön sekä elinvoiman ja yrittäjyyden kehittämiseen. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita, joiden parissa askaretta taatusti riittää. Päättäjiltä vaaditaan kuitenkin edelleen myös sote-osaamista – ymmärrystä sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaisuudesta sekä niiden järjestämisestä ja tuottamisesta.

Sanottakoon, että minä toivon sydämestäni, että sote-uudistus saataisiin vihdoin toteutettua. Asiaa on vatuloitu vuodesta toiseen ihan liian kauan. Ensin yhdistettiin kiireellä kuntia, että palvelujen tuottamiseen saataisiin leveämpiä harteita. Sitten alettiin tuumia, että palvelut pitää järjestää kuntaa suuremman organisaation toimesta. Monet asiantuntijat pitivät 5-6 sote-alueen mallia toimivuuden ja kustannustehokkuuden kannalta parhaana. Lopulta kuitenkin päädyttiin siihen, että sote-hommat hoituvat jatkossa vahvojen maakuntien toimesta. Tätä kuviota nyt sitten koitetaan kokoon kursia valinnanvapauksineen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatioineen.

Sote-uudistuksesta ja valinnanvapauden toteuttamisesta hallitus on kerännyt ja saanut läjäpäin lausuntoja monen tason toimijoilta. Vähän ennen helmikuun puoliväliä valtioneuvoston kansliassa toimiva riippumaton ja itsenäinen laisäädännön arviointineuvosto arvioi lausunnossaan, että sote-uudistuksen vaikutusten arviointi on vaikeaa, kun kaikesta asiaan liittyvästä ei vielä ole harmainta hajuakaan. Neuvosto kehoitti hallitusta vielä pohtimaan uudistuksen vaikutuksia yhdenvertaisuuteen, palvelujen laatuun ja saatavuuteen sekä kansalaisten hyvinvointiin. Esitetyn rahoitusmallin (valtion täysi rahoitus) riskejä ja mahdollista menojen kasvua ei ole pohdittu. Myöskään uudistuksen siirtymävaiheen kustannuksia ja uudistuksella saatavia säästöjä ei ole riittävästi kyetty esittämään. Vaihtoehtoisia malleja uudistuksen tavoitteisiin pääsemiseksi ei myöskään ole pohdittu, ei riittävässä määrin myöskään vaikutusten jälkiseurantaa. Aiottuun valinnanvapausmallin suhdetta perustuslakiin on pohdittu valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin yhteydessä. Esityksen hyväksyttävyyden on sanottu edellyttävän sitä, että lainsäädäntö turvaa yhdenvertaisella tavalla kaikille oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä mahdollisuuden olla väestön hyvinvointia ja terveyttä edistävien toimenpiteiden piirissä. Tosiasialliset vaikutukset yhdenvertaisuuteen valtakunnallisesti ja eri väestöryhmien kesken ovat vielä arvailujen varassa.

Sote-uudistukseen liittyy vielä valtavasti avoimia kysymyksiä ennen muuta liittyen rahoitukseen, valinnanvapauden toteutukseen ja yhtiöittäiseen liittyen. Ei ole vielä olemassa selkeää tietoa siitä, miten nyt julkisella sektorilla perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon tehtävissä työskentelevää osaavaa henkilöstöä tullaan kohtelemaan. Palveluja tarvitsevat ihmisethän eivät mihinkään häviä – eivätkä myöskään työpaikat. Miltä osin tullaan soveltamaan liikkeenluovutuksen periaatteita ja turvaamaan henkilöstön asema vanhoina työntekijöinä? Turvataanko työsuhteiden säilyminen – ja jos turvataan, kuinka pitkäksi aikaa? Hämärän peitossa on myös se, kuinka kuntien nyt omistamille kiinteistöille käy. Rakennukset palelujen tuottamiseen tarvitaan jatkossakin, mutta lunastavatko maakunnat ne itselleen noin vain? Monesti kiinteistöjä on remontoitu ja remontteja on rahoitettu velkarahalla. Jäävätkö velat kunnille jos kiinteää omaisuutta ”sosialisoidaan” maakunnille? Ei kai sentään…

Yksi keskeinen sote-uudistuksen tarkoitus on sosiaali- ja terveyspalvelujen hallinnollinen yhdistäminen. Terveyspalvelujen järjestämisestä puhutaan paljon, mutta sosiaalihuollon ja sosiaalipalvelujen osuus uudistuksessa ja sen valmistelussa näyttää jääneen sivuosaan. Tämä puoli kokonaisuudesta on kuitenkin hyvin merkittävä. Kattaahan sosiaalihuolto mm. lastensuojelun, perhetyön, kehitysvammaisten erityishuollon (asuminen, päivätoiminta jne.), ikääntyneiden palveluasumisen ja monta muuta osa-aluetta. Kunnissa tämä kokonaisuus on juuri se näkyvin ja eniten resursseja vaativa pala sote-kakkua – siis huomattavasti suurempi kuin varsinaiset terveyspalvelut. Tuntuu käsittämättömältä, että uudistuksesta puhuttaessa sosiaalihuollon osuus tuntuu unohtuneen lähes täysin.

Valinnanvapausmallin ja koko sote-uudistuksen toteuttamisaikataulua on kritisoitu voimakkaasti. Lakipaketti on ollut kunnissa, kuntayhtymissä, maakunnissa ja monilla muilla toimijoilla lausuntokierroksella. Hyvähän lausuntoja olisi antaa, jos tarkalleen tiedettäisiin, mistä lopulta on kyse. Mutta kun ei edelleenkään monilta osin tiedetä. Viimeeksi eilen (6.4.2017) Ylen verkkosivuilla uutisoitiin Tampereen yliopiston hallintotieteen professori Jari Stenvallin epäilyksistä. Hallitus lupasi valinnanvapuslakiin puolen vuoden jouston vuodenvaihteen 2019 molemmin puolin. Stenvallin mukaan tämä ei ongelmia poista. Uudistuksen toteutukseen tarvitaan joustoja ja siirtymäaikoja. Viittä erilaista mallia valinnanvapauden toteuttamiseksi on alettu kokeilla tänä talvena. Ripeimmin käynnistyneistä kokeiluista on nyt siis parin kuukauden kokemus. Voi olla, että vähän pidemmän ajan kokemuksia tarvittaisiin, jotta oikeanlaisia päätöksiä osattaisiin tehdä.

Kaiken kaikkiaan sote-soppaa koitetaan nyt keittää liian kovalla tulella. Kun kiireessä tehdään, saattaa keitos palaa pohjaan. Hosumalla harvoin tulee hyvää jälkeä. Oma villi veikkaukseni on, että hankkeen mahdottomuus lopulta tunnustetaan, ja aikatauluja venytetään merkittävällä tavalla. Vaikka kaikki menisi hallituksen suunnitelmien mukaan, sote-osaamista ja -ymmärrystä tarvitaan kuntien päätöksenteossa vielä kaksi vuotta – siis puolet vaalikaudesta. Saattaa olla, että kunnissa pohditaan sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä asioita vielä kauan vuoden 2019 ensimmäisen päivän jälkeenkin. Kävi niin tai näin, uudistukseen tulee kunnissa osata ja kyetä valmistautumaan huolella ja ripeään tahtiin. Isot yksityiset toimijat ovat aloittamisen muuttuvaan toimintaympäristöön ja markkinatilanteeseen kauan sitten. Näin pitääkin toimia. Monin paikoin voi käydä niin, että tässä myllerryksessä moni nykyinen kunnallinen toimija jää jalkoihin.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että historiallisen suuren uudistuksen valmistelu ja suunnittelu olisi fiksua hoitaa huolella ja hosumatta. Jokainen kotikokki tietää, että jos oikeasti hyvä kastike syntyy ajan kanssa ja rauhassa kypsytellen. Kenelläkään ei ole – eikä voikaan olla – kokemusta siitä, miten temppu tehdään. Asiantuntemusta ja osaamista sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisessä ja tuottamisessa tässä maassa on, ja viimeistään nyt kaikki asiantuntemus ja osaaminen pitää ottaa tehokäyttöön.