Kategoria: Yhteiskunta ja politiikka

Uhkaako kotirouvayhteiskunta?

Viime viikkoina on uutisoitu näkyvästi ja kuuluvasti hallituksen aikeista nostaa päivähoitomaksuja. SAK on älähtänyt suunnitelman olevan salakavala juoni, jolla pyritään kohti kotirouvayhteiskuntaa. Ay-viisaiden näkemyksen mukaan nousevat maksut saavat aikaan sen, että perheiden äidit olisivat pakotettuja jäämään vuosien ajaksi kotiin, jotta lasten hoito tulisi halvemmaksi (yle.fi – 28.2.2016). Korotusten on uutisoitu koskevan suurta osaa suomalaisista, koska Suomessa on noin 290.000 perhettä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Konkreettisesti hallitus on esittänyt, että korkeinta päivähoitoa nostettaisiin ensimmäisen lapsen kohdalla nyt voimassa olevasta 283 eurosta 354 euroon. Hallitus on kertonut pyrkivänsä lisäämään maksujen korotuksilla kuntien tuloja 54 miljoonalla eurolla.

Vähemmän on uutisoitu sitä, että mikäli esitys realisoituu arkitodellisuudeksi, monen kohdalla päivähoitomaksut tulevat laskemaan. Helpotusta olisi luvassa nimenomaan sinne, missä raha on tiukimmilla – yksinhuoltajille sekä pienituloisimmille perheille. Ylen internetsivustolla julkaistiin 21.1.2016 laskuri, jossa mahdollisten korotusten vaikutusta voi laskea Helsingin kaupungin tilanteen mukaan. Innostuin askartelemaan aiheesta vähän excel-taulukkoa (ihan kuin ei olisi tärkeämpääkin tekemistä ollut).

Kaikkein pienituloisimmathan eivät maksa lasten päivähoidosta lainkaan. Yksinhuoltajalla, jolla on yksi päivähoidossa oleva lapsi nollamaksun raja menee nyt vajaassa 1.600 eurossa (brutto), kun esitetyn uudistuksen jälkeen nollamaksulla selviäisi reilusti yli 2.000 euron tuloilla. Yhden lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksut laskisivat, mikäli tulot olisivat alle 4.400 euron. Tilastotietoa ei nyt ole käsillä, mutta veikkaan, että aika suuri osuus yksinhuoltajista kuuluu tähän hyötyjien joukkoon. Yhden päivähoidossa olevan lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksu putoaisi 2500 euron bruttotuloilla 48,9 % (131,70 -> 67,30), 3000 euron tuloilla 34,0 % (189,20 -> 124,80), 3500 euron tuloilla 26,1 % (246,70 -> 182,30) ja vielä 4000 euron tuloillakin 15,3 % (283,00 -> 239,80). Tuo mainittu 354 euron suuruinen korkein maksu osuu yksinhuoltajan kohdalle vasta silloin, kun tulot ovat viiden tonnin huitteilla. Nyt samainen yksinhuoltaja maksaa korkeinta 283 euron maksua noin 3900 euron tai sitä suuremmista tuloista. Olen varma, että moni yksinhuoltaja olisi uudistuksesta mielissään.

Tein laskelmia myös esitetyn uudistuksen vaikutuksista aika tyypillisen suomalaisen perheen – kahden vanhemman ja kahden päivähoidossa olevan lapsen talouteen. Nollamaksuraja säilyisi uudistuksen myötä suurin piirtein samalla tasolla, kuin missä se nytkin on – vajaassa 2400 eurossa (perheen yhteenlaskettu bruttotulo). Päivähoitomaksut laskisivat alle 3000 euroa kuukaudessa tienaavissa perheissä ja nousisivat tätä paremmin ansaitsevissa. Esimerkiksi 2500 euron bruttotuloilla perheen päivähoitomaksut alenisivat noin 11 %. Yli 3000 euroa tienaavilla tulojen noustessa korotuksetkin toki nousevat – mutta varsin maltillisesti. Esimerkiksi 5000 euron yhteenlasketuilla bruttotuloilla korotus olisi alle 8 % ja 5500 euron tuloilla noin 16 %. Maksimikorotus tuntuu kyllä kovalta. Tämä noin 35 % korotus tulisi koskemaan kuitenkin niitä perheitä, joissa yhteenlasketut bruttoansiot olisivat yli 6000 euroa kuukaudessa.

Eihän lasten päivähoito halpaa lystiä ole. Se lohkaisee merkittävän siivun perheen kuukausittaisista kuluista. Tätä en kiistä. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Tällä hetkellä päivähoidosta maksetaan ensimmäisen lapsen kohdalla maksimissaan 283,00 euroa kuukaudessa – siis 13,48 euroa päivässä (21 työpäivää / kk). Mikäli maksimihinta nousee siten, kuin hallitus nyt on esittänyt, tulee se olemaan 354,00 euroa kuukaudessa, mikä tekee 16,86 euroa hoitopäivää kohti.

Jotta asia – ja nämä hallituksen katalat suunnitelmat – asettuisi mittasuhteisiinsa, on esiin nostettava vielä vähän faktaa. Ainoastaan Suomen kuuden suurimman kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere, Oulu) yhteenlasketut lasten päivähoidon kustannukset olivat vuonna 2014 yli miljardi euroa (1.050.703.866 €). Tästä summasta reilut kymmenen prosenttia eli hieman yli sata miljoonaa euroa (108.650.535 €) katettiin päivähoidon asiakasmaksuilla (Helsinki region infoshare). Kuukausittain päivähoiden todellisten kustannusten on laskettu olevan noin tuhat euroa lasta kohti. Kalleinta maksua maksavan lapsen kohdalla päivähoitomaksuin katetaan nyt siis alle 30 %. Ehdotetun uudistuksen jälkeen kalleinta maksua maksava perhe maksaisi lapsensa päivähoidon kustannuksista kolmanneksen. Jokaisen lapsen kohdalla yhteiskunta – siis veronmaksajat – maksaa päivähoidosta valtaosan. Näin on ollut tähän asti ja näin on tulevaisuudessakin, toteutuupa nyt puheena ollut ehdotus tai ei.

Julkisen talouden tasapainottaminen – siis velkaantumisen vähentäminen – voi tapahtua ainoastaan joko tuloja lisäämällä tai sitten menoja vähentämällä. Julkisia menojahan voidaan vaikkapa päivähoidossa vähentää pienentämällä palkkakustannuksia (henkilökunnan määrää vähentämällä tai palkkoja alentamalla), jotka kattavat yli puolet kokonaiskustannuksista. Toki muitakin vaihtoehtoja on, kuten vaikkapa halvempien (kehnompien) tilojen käyttö tai sitten yksinkertaisesti päivähoitopaikkojen vähentäminen siten, että niitä olisi vain niille, jotka päivähoitoa oikeasti tarvitsevat. En usko, että lapsiperheet tästä innostuisivat. Nämä toimet ainakin jotaisivat varmuudella kotirouvayhteiskuntaan, jolla SAK pelottelee. Tuloja taas voidaan lisätä joko verotusta kiristämällä tai sitten asiakasmaksuja nostamalla. Veroaste on Suomessa tunnetusti tapissaan, joten vaihtoehtoja jää aika vähän. Tietysti voidaan kysyä, miksi juuri lapsiperheiden kohdalla pitää taloutta ylipäätään tasapainottaa. Samaa voidaan kysyä – ja jatkuvasti kysytään – eläkeläisten, työttömien, sairaiden, koululaisten ja opiskelijoiden kohdalla. Julkista taloutta ei voida tasapainottaa missään muualla kuin siellä, missä julkisyhteisöjen menot suurimmaksi osaksi syntyvät.

En usko, että hallituksen esittämä uudistus johtaisi siihen, etteikö äitien enää kannattaisi töissä käydä. En myöskään usko, että korotukset – niillä joihin ne kohdistuisivat – olisivat kohtuuttoman suuret ja ajaisivat perheet nälän ja vilun partaalle. On selvää, että sopeuttamistoimet kirvelevät niitä, joihin ne kohdistuvat. Ei kukaan haluaisi palkkaansa alentaa saati verojaan tai maksujaan korottaa. Moni perhe kuitenkin maksaa vaikkapa lapsensa jääkiekkoharrastuksesta tuntuvasti enemmän kuin päivähoidosta. Harrastukset ovat toki tärkeitä – ja varsinkin ne liikuntaharrastukset, mutta silti…

En myöskään ihan täysin ymmärrä yleistä mielipidettä, jonka mukaan kaikkien lasten pitäsi olla päivähoidossa – jota muuten kutsutaan nykyisin varhaiskasvatukseksi. Minun mielestäni olisi ihan suotavaakin, että lapsi voisi olla kotona silloin, kun toinen vanhemmista on vaikkapa työttömänä. Näitäkin perheitä meillä taitaa työttömyysluvuista päätellen olla aika paljon. Jos sosiaalisen kasvun ja kehityksen kannalta on tarpeen, on kokopäiväiselle päivähoidolle varteenotettavia (ja edullisempia) vaihtoehtoja, kuten osa-aikainen päivähoito, monenlaiset kerhot jne. Uskonkin, että esitetyt muutokset päivähoitomaksuihin saattavat ainakin herättää keskustelua perheissä, joissa vanhemmista toinen on kotona ja lapset silti kokoaikaisessa päivähoidossa. Tätä en pidä millään muotoa huonona asiana.

Sitä minä vaan, että…

… en ihan osaa hahmottaa, miten SAK ja nämä monet muut viisaat ovat ajatelleet tämän julkisen talouden ilmeisen epäsuhdan noin niinkuin isossa kuvassa ratkaista. Veroja ei saisi kiristää eikä palveluista perittäviä maksuja korottaa. Palkkojen ja sitä kautta kustannusten olisi kuitenkin hyvä nousta. Muuten tulee lakko. Olisiko syytä välillä kiinnittää huomio niiden oikeasti vähäosaisten toimeentuloon ja selviytymiseen. Toki ymmärrän senkin, että suomalaisista – ja äänestäjistä – suurin osa on keskituloisia. Ainakin toistaiseksi. Tämän joukon nuoleskelu esittämällä tosiseikat sopivasti valikoiden on politiikan näkövinkkelistä tunnetusti tulosellista ja kannatusmittausten tuloksiin vaikuttavaa toimintaa.

Oppia ikä kaikki!

Jäin työttömäksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa ihan virallisesti olin päivärahoilla. Kun on aina tehnyt jotain – ja tuo ”jotain” pitää sisällään vaikka sun mitä – olo oli jonkun aikaa melko hämmentynyt. Hetken aikaa tuntui siltä, että olin epäonnistunut. Oliko työpanokseni käynyt työmarkkinoille tarpeettomaksi?

Näitä tuumaillessa ajatus alkoi hiljalleen siirtyä siihen, miten tilanteen voisi kääntää eduksi. Kun ikää alkaa jo olla, mietiskelin, kuinka aion jäljellä olevan aikani työmarkkinoilla käyttää. Mietin, mitä kaikkea olin siihen mennessä ehtinyt tehdä. Listasin mielessäni osaamisalueitani, vahvuuksiani ja niiden kautta alkoi hahmottua mahdollisuuksia.

Vaikka tämä saattaisi vaikuttaa minua aikoinaan kouluvuosina opettaneista aika etäiseltä, olen aina nauttinut tiedon keruusta, tutkiskelusta, syventymisestä ja opiskelusta. Siis silloin, kun olen kokenut jonkun asian tärkeäksi ja merkittäväksi. Mietiskelin omia kiinnostuksen kohteita ja puntaroin vaihtoehtoja. Lopulta tulin siihen tulokseen, että aikaisempi osaamiseni ja haluni uuden oppimiseen yhdistyisi aika hyvin ammattikorkeakoulun kuntoutuksen ohjaajan tutkinto-ohjelmassa. Jyväskylässä oli mahdollisuus suorittaa tutkinto monimuoto-opintoina, mikä voisi olla juuri se mahdollisuus… Tutkiskelin opintojen rakennetta ja opiskelumahdollisuuksia. Lopulta tein päätöksen: Tätä haluan ja tämän teen!

Soittelin ja lähettelin sähköpostia Jyväskylän ammattikorkeakoululle monellekin ihmiselle kysellen neuvoa ja tiedustellen mahdollisuuksia. Kun kokonaiskuva alkoi hahmottua, aloin tehdä opintoja JAMK:n avoimen ammattikorkeakoulun kautta kerätäkseni suorituksia (siis niitä opintopisteitä), jotka voisin myöhemmin sisällyttää tulevaan tutkintooni. Viime vuoden kevään yhteishaussa hain tutkinto-opiskelijaksi, ja pian sain kutsun pääsykokeeseen.

Tässä vaiheessa epäilys alkoi hiipiä mieleen. Mitä ihmettä olin tekemässä? Mitä oikein kuvittelin? Minkä ihmeen takia melkein viisikymppinen äijä on pyrkimässä koulun penkille – ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti? Pääsykoepäivänä parkkeerasin autoni Jyväskylässä JAMK:n Rajakadun kampuksen kupeeseen kauhun sekaisten ajatusten risteillessä mielessäni. Mitähän ne mahtaa ajatella, kun tällainen huru-ukko astelee ovesta sisään nuorten, lahjakkaiden ja innokkaiden keskelle? Huokaisin syvään, pyörittelin ehkä vähän päätäni ja suuntasin pääovea kohti. Härkää sarvista ja sisään. Ihan sama mitä ajattelevat. Voin kai ihan hyvällä syyllä itsekin itseäni vähän hulluna pitää, joten hymyä huuleen. Sitähän sitä saa, mitä tilaa…

Pääsykoetilaisuuden avauksessa isossa auditoriossa istuessani katselin ympärilleni, enkä enää tuntenutkaan itseäni niin kovin erilaiseksi. Toki salissa oli paljon nuorta väkeä – osa varmaan suoraan lukion penkiltä tulleita. Mutta näytti siltä, että enemmistö pääsykokeeseen tulleista oli ihan aikuista väkeä, ja ihan merkittävä osa jo keski-ikään ehtineitä – ikätovereita siis! Ikäni puolesta en juurikaan joukosta erottunut. Enemmänkin erotuin massasta siinä, että olin mies. Miehiä kun sosiaali- ja terveysalalla opiskelevien ja työskentelevien joukossa on jostakin syystä aika vähän – mutta siihen olin osannut varautua.

Pääsykoepäivä meni hyvin ja opiskelupaikka irtosi. Tunsin – ja edelleen tunnen – olevani onnekas. Opinnot ovat hyvässä vauhdissa. Opiskeltavat asiat ovat kiinnostavia, eikä into ole laantunut. Päin vastoin. Kurssikavereiden keskuudessa on nuoria, innokkaita ja elämänjanoisia – ja toisaalta paljon työelämää nähneitä, monessa liemessä keitettyjä osaavia ja kokeneita ammattilaisia. Tässä yhteisössä kaikilla on toisilleen annettavaa ja toisiltaan opittavaa. Työtä on paljon tehtävänä, mutta jos kaikki menee suunnitellusti, valmistun viisikymppisenä kuntoutuksen ohjaajaksi.

OmaStudy2net

 

Opetus- ja kulttuuriministeriön Opiskelijatutkimus 2014 -julkaisun mukaan Suomessa on (keväällä 2013) 284.155 korkeakouluopiskelijaa (ammattikorkeakoulut ja yliopistot, pois lukien jatkokoulutusopiskelijat), joista lähes 89.560 – siis 28 % – on 30-vuotiaita tai sitä vanhempia. Tämä tarkoittaa sitä, että noin 7,5 % eli lähes yksi kymmenestä kadulla vastaan tulevasta suomessa asuvasta 30-60-vuotiaasta opiskelee ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Mielestäni tämä kertoo jotain viime vuosikymmeninä tapahtuneesta yhteiskunnan ja työelämän murroksesta.

Ensinnäkin koulutusjärjestelmän ja teknologian kehitys on tehnyt opiskelun aikuisiässä entistä useammalle mahdolliseksi. Monimuoto- ja verkko-opintojen lisääntyminen on mahdollistanut itsensä ja osaamisensa kehittämisen perheellisille, jo työelämässä pitkään olleille ja asuntovelkoja makseleville, joille olisi taloudellisesti mahdotonta muuttaa opiskelupaikkakunnalle ja istua aamukahdeksasta iltaan asti luennoilla. Vaikka monimuoto-opiskelussa on omat haasteensa, uskon sen sopivan joustavuutensa perinteistä koulumaista päiväopiskelua paremmin monen aikuisen elämäntilanteeseen.

Toiseksi työmarkkinatilanne ja koko työura-ajattelu on muuttunut. Muutama vuosikymmen sitten pidettiin selvänä, että koulun ja/tai lukion jälkeen opiskellaan ammatti. Sen jälkeen mennään töihin ja sitten töitä tehdään eläkeikään asti – usein vieläpä saman työnantajan leivissä. Kun epävarmuustekijät työmarkkinoilla ovat lisääntyneet, eikä takuuvarmoja pitkiä (ja kapeita) leipiä enää ole edes julkisella sektorilla, työikäiset hankkiutuvat entistä enemmän lisä- ja jatkokoulutuksiin tai vaihtavat tyystin alaa kesken työuransa. Toisaalta epätyypilliset työsuhteet pätkä- ja osa-aikatyössä sekä lisääntynyt työttömyys ovat johtaneet siihen, että monella on myös aikaa panostaa opiskeluun ja kouluttautumiseen. Taantumastakin siis löytyy – jos oikein hakemalla haetaan – jotain positiivistakin.

Kolmanneksi uskoisin, että ihmisten asenne työtä, oppimista ja opiskelua kohtaan on muuttunut. Entistä useampi näkee työuran pitkänä oppimispolkuna. Teknologisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä johtuen uutta tietoa tulee jatkuvasti, työtehtävät muuttuvat, joistakin vanhoista ammateista tulee tarpeettomia, kokonaan uusia ammatteja syntyy ja uutta osaamista tarvitaan. Samalla monen ajatusmaailma on muuttunut siten, että työ ja elämä ylipäätään edellyttää jatkuvaa uuden omaksumista, itsensä kehittämistä ja ihmisenä kasvamista. Itsensä kehittämisestä on tullut monelle merkittävä osa elämää ja identiteettiä. Työelämässä keskeisintä ei enää ole kellokortin leimaaminen kahdesti päivässä ja palkkapäivän odottelu. Työ ja sen myötä ammatillinen osaaminen on saanut uusia ulottuvuuksia osaamisen korostumisen myötä. Työstä haetaan paitsi toimeentuloa, myös haasteita, muutosta ja mahdollisuuksia omien voimavarojen ja vahvuuksien hyödyntämiseen. Oppiminen ei ole enää muusta yhteiskunnasta ja elämästä irrallinen saareke, vaan keskeinen osa työuraa ja elämää.

Yhteiskunnan, työelämän, koulutusjärjestelmän sekä teknologian kehityksen myötä entistä useampi tekee elämäntyönsä jossain ihan muualla, kuin mitä nuorena ensimmäiseen opinahjoon astellessa ajatteli. Työ myös muuttuu ja vaihtuu monen kohdalla montakin kertaa työuran aikana. Tietenkin kaikki edellä kuvattu on myös lisännyt kilpailua – jossain mielessä raadollisuuttakin. Mutta vaikka kultakelloja pitkästä ja ansiokkaasta urasta yhden työnantajan palveluksessa ja samoissa työtehtävissä jaetaankin entistä harvemmalle, voidaan haasteet aina nähdä myös mahdollisuutena. Uuden oppiminen, kasvaminen ja kehittyminen mahdollistaa ihmiselle myös pyrkimisen omaa polkua kohti uusia tavoitteita ja päämääriä – omien mieltymysten ja kiinnostuksen kohteiden mukaan. Non scolae, sed vitae discimus – Emme opiskele koulua, vaan elämää varten!

Sitä minä vaan, että…
… minulla – ja useimmilla ikäisistäni – on vielä paljon annettavaa työelämässä. Itse uskon olevani oikealla tiellä. Jos terveyttä ja elivuosia riittää, minulla on vielä hyvinkin 20 vuotta aikaa. Uskon oppineeni matkan varrella paljon ja joka päivä koen oppivani lisää. Oleellista on löytää omat vahvuutensa ja osaamisalueensa ja päästä käyttämään ja kehittämään niitä mielekkäällä tavalla. Tietenkään ei haittaa, jos kouluttautumisen myötä joku innostuu vielä palkkaakin maksamaan, mutta tapahtuipa työrintamalla mitä tahansa, uuden oppiminen ei koskaan mene hukkaan. Oppia ikä kaikki!

”Ihminen, joka on liian vanha oppimaan
on todennäköisesti aina ollut liian vanha oppimaan.”
(Minnie Haskins)

”Opiskelu ilman ajattelua on hyödytöntä.
Ajattelu ilman opiskelua on vaarallista.”
(Kungfutse)

Säästää pitää – mutta leikata ei saa!

Viime kesästä lähtien yksi kuumana puheenaiheena ja lööppien kestosuosikkina ovat olleet maan hallituksen suunnittelemat ja tekemät säästöt ja leikkaukset. Vielä viime vuoden keväällä kaikki puolueet olivat sitä mieltä, että valtion ja kuntien menoista on pakko tinkiä. Samoin oltiin yksimielisiä siitä, että suomalaisten yritysten kilpailukykyä on pyrittävä parantamaan remontoimalla työn hintaan vaikuttavia tekijöitä ja kehittämällä työmarkkinoita joustavampaan ja jouhevammin toimivaan suuntaan. Merkille pantavaa on se, että vaalikeväänä gallupien ja mielipiteitä mittaavien kyselyiden perusteella kansan syvissä riveissä tunnuttiin olevan samoilla linjoilla. Kahvipöytäkeskusteluissa oltiin yleisesti huolestuneita Suomen julkistalouden jatkuvasta ja vauhdikkaasta velkaantumisesta ja työttömyyden kasvusta. Keinoja ja konkreettisia toimia odotettiin, toivottiin ja suorastaan vaadittiin isoon ääneen. Edellinen hallitus pyrki tekemään uudistuksia ja kääntämään Suomen syöksykierrettä vaakalennon kautta uuteen nousuun. Yritys toisensa jälkeen karahti kiville ja hallitusta moitittiin isoon ääneen saamattomuudesta.

Kansan muisti – ja eritoten poliitikkojen todellisuudentaju – on lyhyt ja valikoiva. Vaalien jälkeen – kun hallitus saatiin kasaan – alkoi tapahtua. Alettiin puhua yhteiskuntasopimuksesta, työelämän pelisääntöjen uudistamisesta ja säästötoimista. Ja samalla alkoi h….tinmoinen huuto, itku ja hammasten kiristely. Yhteiskuntasopimusta ei syntynyt. Sopu ei ollut lähelläkään. Kun julkisten menojen tasapainottamista alettiin pukea numeroiksi ja konkreettisiksi toimiksi, alkoi vastalauseiden myrsky. Ei lasten päivähoitoon voi koskea. Koulutuksesta leikkaaminen on omaan jalkaan ampumista. Opiskeilijoiden tukiin ei saa koskea. Työttömyysetuudet on jätettävä rauhaan. Lapsiperheiden etuuksiin tai päivähoitomaksuihin kajoaminen on törkeää. Työssäkäyvien sairasajan palkat, ylityö- ja arkipyhäkorvaukset sekä pitkät lomat ja lomarahat ovat ansaittuja etuuksia, joista tinkiminen on duunarin sortamista. Ja ihan kamalin ajatus on se, että eläke-etuuksia ei koroteta niin paljon kuin pitäisi.

Istuva hallitus – siis Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten muodostama poppoo – näyttivät ottavan homman tosissaan ja lähtivät hallitusohjelmassaan siitä, että tehdään työtä käskettyä. Säästötoimia listattiin yli 4,5 miljadrin edestä. Kesäkuun alussa uutisoitiin (HS 1.6.2015), että suunnitelluista säästöistä 18 % kohdistuu julkisiin palveluihin ja hallintoon, 16 % koulutuksen järjestäjiin, 15 % eläkeläisiin ja ikääntyneisiin, 15 % lapsiperheisiin, 8 % ulkomaille suuntautuviin mm. kehitysyhteistyömenoihin, 8 % opiskelijoiden etuuksiin ja 5 % yritystukiin. Valtionvarainministeriön vaikuttavuusmuistiossa todettiin, että säästötoimet kohdistuvat väestöryhmistä eniten eläkeläisiin ja ikääntyneisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja (muihin) sosiaaliturvaa käyttäviin. Oppositio – etunenässä hallituksesta ulos jäänyt SDP puheenjohtansa Antti Rinteen suulla nosti älämölön. Pieni- ja keskituloisten sekä yhteiskunnan heikompiosaisten etuuksiin kajotaan ja lompakolle mennään. Ay-liike kaatoi yhteiskuntasopimuksen. Kaikki mököttivät, valittivat ja kauhistelivat. Alettiin puhua työelämää koskettavien pakkolakien valmistelusta. Sipilän hallitus tuumi, että hallitusohjelman mukaisiin toimiin on ryhdyttävä – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla – tykättiin tai ei. Matkalla kelkka on kääntynyt ja mieli muuttunut useaan otteeseen. Valmistelu on ollut monen asian kohdalla hätäistä ja jopa vaillinnaista. Edellistä hallitusta moitittiin saamattomuudesta, ja nykyistä siitä, että tehdään liikaa ja liian kovalla kiireellä. Suo siellä – vetelä täällä.

Avainkysymys kuuluu: miksi Suomen julkisyhteisöt velkaantuvat jatkuvasti hurjaa vauhtia? No ihan siitä samasta syystä, mikä saa tavallisen pulliaisenkin velkaantumaan. Menot ovat tuloja suuremmat. Velkaantumiseen on kaksi mahdollista lääkettä. Joko menojen pitää pienentyä tai sitten tulojen lisääntyä. Tai no – onhan kolmaskin vaihtoehto. Se, että molemmat edellä mainitut tapahtuvat samalla kertaa. Mistä julkistalous sitten tulojaan voi kasvattaa? Julkisyhteisöjen tulot ovat pääosin verotuloja. Verotuksen kiristäminen – siis kokonaisveroasteen nostaminen – ei enää ole vaihtoehto. Kaikki suomalaiset lienevät yhtä mieltä siitä, että meitä verotetaan riittävästi – useimpien mielestä liikaa. Veroasteen nostamisen ohessa toinen tie verotulojen lisääntymiseen on se, että verotettava kakku kasvaa. Toisin sanoen se, että työssäkäyviä on enemmän, yritykset tekevät parempaa tulosta – eli siis se, että talous kasvaa. Tätähän on odoteltu viimeiset seitsemän vuotta, ja vasta nyt aletaan pikku hiljaa ymmärtää, että tämän varaan ei yksinkertaisesti voida laskea. Taloudessa liikkuva rahamäärä ei ole lisääntynyt. Toivossahan on toki hyvä elää, mutta minkäänlaista konkreettista merkkiä, saati varmuutta, taantuman kääntymisestä nousukaudeksi ei ole näköpiirissä.

Talouden tasapainottamisen keinoksi jää siis menoista tinkiminen – suun säkkiä myöten laittaminen. Useimmat kansalaisista ovat tähän asti edelleenkin yksimielisiä. Mutta sitten eteen tulee hankala kysymys. Mistä voidaan säästää? Ymmärtääkseni säästäminen on mahdollista sieltä, mihin rahaa kuluu – sieltä, missä menot ovat suuret.

Julkistalouden menoista lähes puolet (43,8 % vuonna 2014) menee sosiaaliturvan rahoittamiseen. Sosiaaliturvan menot myös kasvavat julkisista menoista kovinta vauhtia, mikä johtuu työttömyyden kasvusta ja väestön ikääntymisestä. Terveydenhuolto ahamaisi vuonna 2014 julkisyhteisöjen menoista 14,3 % ja koulutus 11 %. Nämä edellä mainitut kattavat siis n. 70 % julkisyhteisöjen kokonaismenoista. Yleiseen hallintoon julkisista menoista kului vuonna 2014 14,3 % ja elinkeinoelämän edistämiseen 8,3 %. Nyt siis ollaan jo reippaasti yli 90 %:ssa kokonaismenoista. Muut menot – siis esimerkiksi puolustus (2,4 %) ja yleinen järjestys ja turvallisuus (2,3 % 2014) ovat kokonaisuuden kannalta varsin marginaalisia.

Edellä olevasta numeroleikistä käy selväksi, että valtaosa julkisista menoista käytetään palvelujen tuottamiseen ja etuuksien kustantamiseen niille, jotka niitä ihan oikeasti tarvitsevat. Suurimman osan yhteisestä verovaroista kertyvästä kakusta käyttävät lapsiperheet, työttömät, eläkeläiset, sairaat ja vähävaraiset. Tämä tulonsiirtoina tunnettu tosiasia on luonnollisesti keskeinen julkisen talouden tarkoitus ja tehtävä. Mutta millä ihmeen matematiikalla merkittäviä säästöjä voisi mistään muualta saada aikaiseksi? Eihän sieltä voi kovin paljoa säästää, missä rahaa ei kovin paljoa käytetä. Tai no – tietysti voi. Lopetetaan pariksi vuodeksi rahan työntäminen vaikkapa puolustusministeriöön (n. 2,9 mrd. € 2016) ja sisäministeriöön (n. 1,7 mrd. €). Eihän puolustusvoimilla, poliisilla ja tullilla ole niin väliä – etenkään näin rauhan aikana tällaisessa vakaassa ja rauhaisassa tilanteessa – eihän? Ministerien, kansanedustajien, kunnanjohtajien ja valtion tai kuntien korkeiden virkamiesten isot palkat toki meitä pers’aukisia harmittavat. Nämä presidentin ja muiden päälliköiden omaehtoisten talkoisiin osallistumisten merkitys on toki symbolisesti iso, mutta julkisen talouden kokonaisuudessa ne ovat niitä puroista pienimpiä.

Voihan tietysti olla, ettei säästöjä tarvitsisi tehdä ollenkaan. Monet ovat tätäkin mieltä. Minun mielestäni tarvitsee. Suomen julkisen velan määrä sinällään ei vielä ole järkyttävän suuri. Se ei ole katastrofaalinen edes bruttokansantuotteeseen verrattuna. Sen sijaan velan jatkuva kasvaminen on ongelma. Ei meillä olisi huolen häivää, jos tulevaisuuden talousnäkymät olisivat edes vähän valoisammat. Mutta niin meillä kuin koko Euroopassa ja maailmantaloudessa näyttää varsin hiljaiselta. Nousukautta voidaan alkaa ounastella sitten, kun konkreettista piristymistä nähdään maailmalla ja Euroopassa. Mutta kun sitä ei vaan yksinkertaisesti näy. Isossa kuvassa talous taantumineen ja nousukausineen on historiassa aina noudattanut aaltoliiketta. Nyt näyttää siltä, että talouden luonnonlait ovat menneet remonttin, mikä näkyy siinä, että tuo aalto on joko tyystin pysähtynyt tai sitten dramaattisesti hidastunut. Ei nousukauden pelastusta voi loputtomiin odottaa. Kurkkaa vaikka ohesta linkkiä ja ”ajatteleppa ite”.

Sitä minä vaan, että…
… jos säästöjä pitää tehdä, ne kirpaisevat väistämättä niitä, jotka tulevat heikoimmin omillaan toimeen. Todettakoon, että itse kuulun tähän ryhmään. Opiskelen työttömyysetuuden turvin. Ja mistään ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta en ole aikapäiviin edes haaveillut. Että tiedän kyllä, kuinka tunteisiin vetoavaa on, kun joku lupaa säästöjä ilman leikkauksia. Kuitenkin pitää ymmärtää, että tällaisilla lupauksilla on aika heppoisesti katetta tai todellisuuspohjaa. Onneksi vaimolla sentään on vakituinen työ – vaikkakin pienipalkkaisella alalla.

 

Tästä näet Suomen valtion velkaa mittaavan velkakellon…