Avainsana: työmarkkinat

Irtisanomissuoja, ay-liike ja yrittäjyys

Ay-liikkeellä on aikanaan ollut tärkeä yhteiskunnallinen tehtävänsä. Kun Suomi teollistui vauhdilla ja maaseudulta vaellettiin sankoin joukoin teollisuuspaikkakunnille työn perässä, oli moni hämillään. Maalta lähteneiden sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen ei varmasti ollut kaikelta osin helppoa. Tuolloin työnantajaleiri oli tukemassa – joskus jopa konkreettisesti käynnistämässä – palkansaajien järjestäytymistä paikallistasolla. Aina on ymmärretty se, että hyvinvoiva, motivoitunut ja työssään itsensä tarpeelliseksi kokeva työntekijä on tuottava työntekijä. Ay-liike on historiansa aikana ollut ajamassa monia yhteiskunnallisesti merkittäviä uudistuksia – ja hyvä niin.

Varsin pian ay-liike vahvistui ja laajeni. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmat alkoivat siitä, kun työväenliike alkoi joukkovoimansa turvin pyrkiä muokkaamaan yhteiskuntaa sen kaikilla osa-alueilla joka suhteessa mieleisekseen. Demokratian toteutuminen ja koko valtakunnan yleinen etu on monesti saanut väistyä, kun ay-pamppujen painava sana ja omien sidosryhmien edut ovat sanelleet, miten asiat laitetaan ojennukseen. On käynyt ilmi, että läheskään aina päämääränä ja lopputulemana ei ole ollut työntekijän etu, vaan järjestöjen ja niiden johdon aseman vahvistaminen entisestään. Ay-liikkeellä on sidosryhmiensä kautta vuosikymmenten saatossa ollut vahva edustus eduskunnassa. Se on monessa kohdin ohjannut lainsäädäntötyötä ja näin edelleen vahvistanut omaa vaikutusvaltaansa. Selkein esimerkki tästä on työehtosopimusten yleissitovuus. Kansalainen ei voi itse sopia omista työehdoistaan. Työlainsäädäntö ja työehtosopimukset määrittelevät tarkkaan, montako tuntia töissä on soveliasta olla ja mitä siitä maksetaan.

Totta kai on hyvä, että yhteisesti on sovittu ja lainsäädäntöön kirjattu pääpiirteet minimipalkoista, työsuhteen keskeisistä ehdoista, työsuojelusta ja vaikkapa vuosilomien kertymisestä. Mutta kyllä palkansaajan ja -maksajan pitäisi voida keskenään sopia yleisten lakiin kirjattujen raamien sisällä kaikesta muusta. Itse asiassa näin tapahtuu ja on aina tapahtunut. Ay-liikkeen kartelli toimii isoissa yrityksissä – siellä, missä työntekijöitä on paljon ja normaali työaika kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Isossa tehtaassa tämä toimii – pienessä yrityksessä, joka pyörittää vaikkapa grilliä, huoltoasemaa tai muutaman miehen raksaporukkaa joustava sopiminen on ja on aina ollut arkipäivää. Yhä useampi suomalainen palkansaaja tekee epäsäännöllistä työtä, osa-aikatyötä tai useampaa työtä samanaikaisesti. Maailma on muuttunut – ja työelämä sen mukana. Yhä pienempi osa suomen duunareista kävelee tehtaan portista sisään ja ulos pillin soidessa ja yhä useampi hankkii toimeentulonsa ja tekee työuransa enemmän tai vähemmän epätyypillisissä työsuhteissa. Tähään muutokseen ay-liike ei ole kyennyt sopeutumaan.

Ai miksikö minä ay-liikkeen asemaa ja vallankäyttöä tuumailen? No siksi, että SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kehotti eilen Ylen Ykkösaamussa suutaria pysymään lestissään. Hän totesi, että hallituksen tulee johtaa valtion politiikkaa, mutta sen tulee pitää näppinsä irti asioista, jotka ovat muiden osapuolten välisiä. Palkansaajiin, työmarkkinoihin tai työsuhteeseen liittyviin asiat eivät Rinteen näemyksen mukaan kuulu valtakunnan politiikkaan eivätkä näin ollen ole hallituksen tai eduskunnan heiniä. Näistä asioista – myös niihin liittyvästä lainsäädännöstä – päätetään tämän näkemyksen mukaan työmarkkinapöydissä.

Aika pöyristyttävää, kun muistaa, miten ay-liike hoitaa vaikuttamistyötään. Ay-pomot voivat halutessaan sulkea satamat ja lentokentät, pysäyttää tehtaat ja niiden tuottamaa tavaraa ajavat rekat, sammuuttaa ihan konkreettisesti valot yhteiskunnasta. Näin he myös tekevät silloin, kun asiat eivät näitä megalomaanista liksaa saavia järjestöjyriä miellytä.

Parhaillaan käydään vääntöä pienyritysten irtisanomissuojan höllentämiseen tähtäävän lakimuutoksen valmistelusta. Nyt, kun lakitekstiä vielä kirjoitetaan, isot ammattijärjestöt julistavat ylityökieltoja. Ay-liike on uhannut, että mikäli maan hallitus ei lopeta lain valmistelua, käytetään voimakeinoja. Eikö lakien valmistelu ole ministeriöiden ja hallituksen tehtävä. Eikö eduskunta ole se taho, joka tässä maassa hallituksen esitykset käsittelee ja tekee vaaleissa kansalta saamansa mandaatin mukaisesti päätökset. Tämä on parlamentaarista demokratiaa Suomen tasavallassa. Eduskuntavaalit lähestyvät, ja oppositiopuolue SDP tarvitsee kipeästi huomiota osakseen. Myös ay-liikkeen merkitys koetaan entistä vähäisemmäksi. Nyt käynnissä oleva hulabaloo on oivallinen markkinointikampanja – ja ay-liikkeen ja demareiden näkökulmasta ajoituskin on aika kohdallaan.

Ehdotetut muutokset irtisanomissuojaan koskisivat pieniä, alle 20 työntekijän yrityksiä. Kyseessä ei ole kiero suunnitelma, joka toteutuessaan mahdollistaisi mielivaltaisen lopputilien jakelemisen mistä tahansa syystä. Syrjintä tai pelkällä pärstäkertoimella pelaaminen on edelleen maassamme laissa kiellettyä. Pienessä yrityksessä yksittäisen työntekijän merkitys on suuri – niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus käy niin, että yhteinen sävel on kadoksissa tai niin, että työntekijä ei yksinkertaisesti sovellu yrityksen toimintatapoihin tai työyhteisöön. Tätä ei aina rekrytointivaiheessa voi ennakoida. Joskus voi olla myös niin, että yrityksen toimintaympäristö, asiakaskunta tai tuote- ja palvelurepertuaari muuttuu niin, että aiemmin hyvä ja tärkeä työntekijä ei enää palettiin sovi. Maailma muuttuu ja sen mukana myös yritysten arki. Joskus entinen vahvakin osaaminen käy yritykselle tarpeettomaksi ja tilalle tarvitaan uutta tyystin erilaista osaamista. Näihin tilanteisiin joustoa halutaan lisää. Mikäli ehdotus menee läpi, saattaa entistä useammalla olla entistä herkemmin ”kengän kuva persuksissaan”. Toisaalta entistä useampi saattaa entistä helpommin työllistyä. Liikkuvuutta ja vaihtuvuutta saattaa tulla lisää, mutta se ei välttämättä ole huono asia sen enempää yrittäjälle kuin työntekijällekään. Toki ay-liikkeen huolen ymmärtää. Sehän on aina ollut niiden asialla, joilla työpaikka on. Työttömien työllistymisen edistäminen ei ainakaan konkretian tasolla ole juuri näyttänyt ay-liikettä kiinnostavan.

Menin töihin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Siitä on aikaa 36 vuotta. Matkan varrella olen nähnyt aika monta yritystä ja yrittäjää – isoja ja pieniä, monella toimialalla ja monenlaisissa toimintaympäristöissä. Myös tuttavapiirissä yrittäjiä on paljon. Yrityksiä on monenlaisia – kahta samanlaista ei ole. Yrittäjiä kuitenkin yhdistää poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin: yrittäjät tekevät töitä – paljon ja tunteja laskematta. Ja kun ne päivän ”oikeat työt” on tehty, työpäivä jatkuu usein papereita pyöritellen, tulevaa suunnitellen ja verkostoissa sukkuloiden. Toiseksi: jokainen tuntemani yrittäjä haluaa yrityksensä pärjäävän. Yrittäjä haluaa, että liiketoiminta on kannattavaa ja että yritystoimintaan voidaan panostaa lisää ja sitä voidaan jatkaa. Ennen muuta yrittäjä haluaa myydä asiakkailleen hyviä tuotteita ja palveluja kohtuullisella hinnalla. Tyytyväinen asiakas kun on liiketoiminnan kannattavuuden ja jatkuvuuden ainoa tae. Kolmanneksi: kaikki yrittäjät – ainakin ne, joita minä olen tavannut – ymmärtävät, että osaava, motivoitunut ja tulosta tekevä työntekijä on yrityksen tärkein voimavara. Ei komeatkaan seinät, eivät kiiltävätkään koneet – vaan ihmiset, jotka arkisella aherruksellaan valmistavat tuotteita ja palvelevat asiakkaita.

Voi olla, että jossain riittää, kun menee aamulla kahdeksalta töihin ja lähtee neljältä kotiin – ja saa kerran kuussa työehtosopimuksessa määritellyn korvauksen menetetystä vapaa-ajasta. Pienen yrityksen kohdalla työntekijän pitää olla hyvä. Tämän päivän pienen yrityksen pienessä porukassa jokaisen työntekijän tulee ajatella työnantajan etua. Käytännössä tämä ajattelu on sitä, että työntekijä tilipäivänä edes hetken miettii, tuliko kuukauden aikana tehtyä töitä niin, että yritys sai liikevaihtoa, lisäarvoa tai muuta hyötyä siinä määrin, että ”työmies on palkkansa ansainnut”. Tämä ei ole sortoa, riistoa tai ruoskimista. Hyvin pärjäävässä yrityksessä on hyvin pärjääviä työntekijöitä – ja hyvin pärjäävän yrityksen tekevät hyvät työntekijät. Yksikään yrittäjä ei luovu sellaisesta työntekijästä, joka tekee yritykselle liikevaihtoa ja voittoa.

Maamme työllisyystilanne on kohentunut. Se, minkä verran, riippuu vähän siitä, keneltä kysytään. Selvää on, että työtä vailla olevaa työvoimaa on yhä liikaa. Suurin työllistämispotentiaali on pienissä, muutaman työntekijän yrityksissä. Työllistämiskynnystä pitää alentaa ja työllistämiseen liittyviä esteitä, pelkoja ja riskejä vähentää. Tätä ay-liike, SDP ja Antti Rinne vastustaa. Vastustaa, koska jotkut haluavat yhä nähdä yrittäjän riistäjänä, hyväksikäyttäjänä, kierona piruna, joka haluaa repiä itselleen vaurautta sorretun kansan selkänahasta. Vastustaa, koska menestyvä ja voittoa tuottava yritys on yhä joidenkin mielestä yhteiskunnan pahin vihollinen. Tämä kuva on aika kaukana tämän päivän arkitodellisuudesta.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että ay-liikkeenkin piirissä kasvaisi hiljalleen ymmärrys siitä, että tyypillinen suomalainen paljansaaja ei enää ole se, joka menee ammattikoulun jälkeen satojen työntekijöiden paperi- tai metallitehtaaseen töihin ja jää sitten muutaman vuosikymmenen palveluksen jälkeen samasta tehtaasta eläkkeelle tehtaanjohtajalta saatu kultakello ranteessaan. Olisi korkea aika ymmärtää, että iso osa ihmisistä saa elantonsa pienissä yrityksissä ja ihan erilaisissa työtehtävissä, kuin muutama vuosikymmen sitten. Myös viennistä entistä suurempi, ja alati kasvava osa, tehdään pienissä yrityksissä. Pienissä yrityksissä tarvitaan nopeutta, ketteryyttä, joustavuutta, tilanneherkkyyttä, oikeanlaista osaamista ja oikeanlaisia sopivia ihmisiä oikeisiin tehtäviin. Ay-liikkeen olisi aika alkaa ajatella näiden yritysten toimintaedellytyksiä, toimintaympäristöä ja arkea. Ihan hyvä olisi vaikkapa kurkistaa elävään elämään ja yrittäjän ja pienyrityksen työntekijän arkeen.

Antti Rinne: Hallitus on syypää työtaistelutoimiin. Uutinen Yle-uutiset-verkkopalvelussa 15.9.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10406602.

Mistä päivänpaistetta risukasaan? – Työvoimapolitiikkaa vol. 4

”Valo tunnelin päässä” on yleisesti käytetty kielikuva, joka antaa lupauksia paremmasta huomisesta. Toinen toivon ylläpitämiseen käytetty sanonta – ”paistaa se päivä risukasaankin” – lupailee, että joskus vielä onni kääntyy. Liekö tämä sanonta raamatullista perua. Iso kirjahan lupailee, että Luoja antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Mene tiedä. Joka tapauksessa tämäkin ajatus kannustaa uskomaan, että laihat vuodet eivät voi loputtomiin jatkua. Näiden viisauksien mukaan on siis odotettavissa, että paremmat ajat ovat tulossa – niillekin, joiden tilanne nyt näyttä synkältä. Ennusteiden käyminen toteen on vain ajan kysymys.

Sitten on näitä sananlaskuja, fraaseja tai kliseitä, jotka kuvastavat suomalaista ajatusmaailmaa ja käsitystä siitä, mihin yhteiskunnallinen osallisuus ja elämässä pärjääminen pohjautuu. ”Ei Luoja laiskoja elätä” viittaa siihen, että ”joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Mutta ”työ tekijäänsä kiittää” koskee niitä, joilla työtä on. Suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on rakennettu työtä tekemällä. Työllä ja työelämällä on suuri merkitys elämässä, mutta yhä useamman kohdalla karu arkitodellisuus on toinen. Kun tasavertaisuudesta puhutaan, pitää muistaa, että suuri osa työikäisistä suomalaisista on tässä suhteessa altavastaajan asemassa. Mitä sitten, kun työtä ei kertakaikkiaan ole kaikille tarjolla. Silloin nämä lentävät lauseet voivat alkaa tuntua ahdistavilta, jopa pelottavilta.

Työttömiä on maassamme satoja tuhansia, ja työttömistä moni on ollut työttömänä pitkään. ”Odottavan aika on pitkä” kun nuori vastavalmistunut ei löydä ensimmäistä paikkaansa työmarkkinoilta, tai kun taloudellisen taantuman seurauksena työttömäksi jäänyt on yrittänyt omassa tunnelissaan tihrustaa kaukaisuuteen, eikä valo vaan meinaa silmään osua. Moni on odotellut risukasansa kanssa kauan, mutta aurinko pysyy sitkeästi pilven takana. Moni meistä pitää työtöntä edelleen jonninjoutavana yhteiskunnan elättinä. Ja vaikka yleinen mielipide olisikin viime vuosikymmeninä pehmentynyt, monen syyttävä sormi osoittaa työttömään. Monen kohdalla se pahin sormi on oma syyllisyyden ja itsensä tarpeettomaksi kokemisen tunne.

Tilastoluvut työttömyydestä tai työllisyydestä vaihtelevat riippuen siitä, keneltä kysytään ja miltä kantilta asiaa tarkastellaan. Joka tapauksessa noin kolmannes työvoimasta on työtä vailla. Vaikka pientä nousua taloudessa ja työllisyydessäkin on näkyvissä, on tahti tuskastuttavan hidasta. Tuskaa lisää se, että nykyvauhdilla julkisen talouden alijäämä kasvaa edelleen. Tämä tarkoittaa sitä, että näillä näkymin sopeuttamistoimia tullaan yhä tarvitsemaan, vaikka näin vaalien alla muuta vakuutellaan.

Pitkittyvän työttömyyden ongelma on todellinen. Ongelman hankaluutta lisää se, että tutkitusti pitkäaikaistyöttömyys saa monen kohdalla aikaan työ- ja toimintakyvyn heikkenemistä, terveysongelmia, talousvaikeuksia ja sosiaalista syrjäytymistä. Tämän suuren joukon kohtalon pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa keskeisellä sijalla. Työmarkkinatuen ja toimeentuloturvan varassa kituuttavien suuren joukon luulisi käyvän mielessä silloin, kun työssä olevat ay-päälliköiden johdolla miettivät, pitäisikö laittaa vaikkapa pientä lakonuhkaa, jotta saataisiin omaa tilipussia vähän paksummaksi.

Julkinen talous kohenee vain sitä kautta, että työikäisille on työtä, josta maksetaan palkkaa. Myös yksilötasolla ja perheissä toimeentulo ja hyvinvointi lisääntyy työtä tekemällä. Poliitikot ovat vuosia puhuneet siitä, että työttömät pitää saada työhön. Tätä on pyritty edesauttamaan työttömien etuuksia leikkaamalla. On ajateltu, että kun työttömällä on vähemmän rahaa, hän etsii työtä vaikka kivenkolosta. On kuitenkin fakta, että työtä ei tällä hetkellä ole läheskään kaikille tarjolla. Työttömien toimeentuloa leikkaamalla työpaikat eivät lisäänny.

Vuoden alusta alkaen maassamme on aloiteltu uusia kolmen kuukauden välein toistettavia työttömien haastatteluja. Työvoimahallintoon on palkattu lisää väkeä työttömiä jututtamaan. Moni työtön kokee määräajoin toistettavat haastattelut ahdisteluna, kyttäämisenä tai jopa uhkailuna. Toimenpiteitä ehdotellaan, ja jos ne eivät työttömälle kelpaa, voi edessä olla päivärahan menetys. Jotain kuitenkin on tehtävä. Työtön on tähän asti ollut yksin ja omillaan. Jos ei itse ole aktiivinen työnhaussa tai vaikkapa koulutuspaikan ja uuden ammatillisen uran etsimisessä, ei ketään ole juurikaan kiinnostanut, mitä työttömälle kuuluu. Toki osa työttömistä on aktiivista porukkaa, jolla elämän ydinasiat pysyvät niin sanotusti kuosissa. Osallisuuden ja sosiaalisten suhteiden vähenemisen ja sitä kautta sivustaseuraajaksi päätymisen riski on todellinen. Tutkimusten mukaan moni pitkittyneestä työttömyydestä kärsivä jää pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Olen sitä mieltä, että työttömien – varsinkin pitkäaikaistyöttömien – määräajoin toistettavat haastattelut on hyvä juttu ja askel oikeaan suuntaan. Jonkun tahon pitää ottaa koppi tähän joukkoon kuuluvien ihmisten tilanteesta. Toivon todella, että työttömien kontaktit työvoimahallinnon kanssa johtaisivat siihen, että toivo lisääntyy ja valo alkaa tunnelin päässä kajastaa. Jos työtä ei ole tarjolla pitää löytää keinoja ja polkuja työllistymisen edellytysten parantamiseen, kouluttautumiseen ja osallisuuteen. Niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että ote omaan elämään ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen säilyy silloinkin, kun työpaikka antaa odottaa itseään. Työvoimaviranomaisilta ja muilta näitä haastatteluja toteuttavilta tarvitaan osaamista, ymmärrystä ja pelisilmää. Haastattelut eivät saa tuntua rangaistukselta tai tuomiolla ololta, vaan niistä pitää tulla työkalu siihen, että työtönkin voi kokea itsensä ja elämänsä merkitykselliseksi. Aika näyttää, kuinka nämä toimet vaikuttavat työllistymiseen ja työttömien elämän tilanteeseen. On hyvä, että jotain sentään yritetään, ja että työttömällä on joku säännöllinen kontakti, jonka kautta on sitten ehkä mahdollisuus saada tukea ja apua, jos sitä tarvitsee. Jokainen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa on meidän kaikkien vastuulla. Kaveria ei jätetä – ei edes työtöntä kaveria.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä koittaa ajatella, luulisi kaikkien ymmärtävän, että työttömien asia on koko yhteiskunnan asia. En usko, että kovinkaan moni on työttömänä omasta halustaan. Valtaosa haluaa töihin, mutta töitä ei ole. Kyse ei ole myöskään kohtaamisongelmasta, sillä työttömiä on tänäänkin reippat pari kymmentä jokaista avointa työpaikkaa kohti. Suomalanen yhteiskunta tarvitsee näitä tilastojen numeroihin hautautuneita ihmisiä. Tämän joukon pitäminen mukana täysvaltaisina ja osallistuvina kansalaisina vaatii osaamista, moniammatillista yhteistyötä ja ennen muuta välittämistä. Yksilöllisten polkujen ja päämäärien löytäminen on keino pysyä elämisen syrjässä kiinni. Ellei tätä ymmärretä, käy niin, että arjen haasteiden kanssa painiessa liian moni hautautuu risukasaansa ennen kuin ensimmäinenkään valonsäde osuu kohdalle.

Väsymys tappaa luovuuden

Työelämä ja työn tekeminen on muuttunut. Entistä useammat tekevät tietotyötä omissa yksinäisissä kammioissaan. Monet hankkivat elantonsa etätyössä tai virtuaalityössä. Yhä useampi työskentelee epätyypillisissä työsuhteissa tehden pätkätöitä, osa-aikatöitä tai määräaikaisia töitä. Samalla talouden taantuma ja tehokkuusvaatimukset ovat kiristäneet otettaan. Lomautukset ja irtisanomiset uhkaavat kaikkialla, mikä lisää suorittamisen ja suoriutumisen odotuksia ja kilpajuoksua työssä. Yhä useampi kokee joka päivä tarpeelliseksi osoittaa itselleen, työyhteisölleen ja esimiehilleen olevansa hieman osaavampi, ammattitaitoisempi, tehokkaampi ja tuottavampi kuin muut. Oma osaaminen ja persoona pitää myydä työnantajalle kannattavana sijoituksena päivästä toiseen uudelleen ja uudelleen.

Eilen (14.3.2016) Ylen Aamu-TV:n vieraana oli neurologi Kiti Müller, joka puhui työssä ylikuormittumisesta ja sen seurauksista. Müller toi esiin huolensa siitä, että työelämässä paineet ovat säästöjen, henkilöstön vähentämisen ja töiden kasaantumisen myötä lisääntyneet. Jatkuva kiire ja lisääntyvä stressi vaikuttavat elimistöön ja aivoihin. Ihminen sopeutuu tilanteen vaativuuteen ja elimistö alkaa huomaamatta käydä ylikierroksilla. Ensimmäisiä merkkejä voivat olla ruokailun unohtuminen ja unentarpeen väheneminen.

Müllerin mukaan stressi, ylirasitus ja väsyminen näkyvät työntekijän asenteissa ja käytöksessä. Väsynyt työntekijä on ärsyyntynyt. Mikään ei huvita ja motivaatio sekä usko tulevaisuuteen voi olla hukassa. Aiemmin työyhteisön yhteisistä kokouksista, kehittämishankkeista ja uudistuspalavereista innotunut työntekijä saattaa jättäytyä sivuun, kokea uudistukset ja uudet ideat turhina ja muuttua käytökseltään joustamattomaksi ja kyyniseksi. Negatiivisuus valtaa mielen ja ennen mahdollisuuksilta tuntuneet asiat näyttäytyvät uhkaavina. Turun yliopiston tutkimusjohtaja Minna Huotilaisen (Yle 14.3.2016) mukaan stressi tarttuu ja leviää työyhteisössä samoin kuin vatsatauti tai flunssa. Yhden stressaantuneen, väsyneen ja ylirasittuneen työntekijän kyynisyys ja negatiivisuus vaikuttaa nopeasti koko työyhteisön henkeen ja ilmapiiriin. Huotilainen on myös todennut (Yle 7.12.2015), että stressin ja kiireen kokeminen työpaikoilla on lisääntynyt. Hän kutsuu aikaamme säheltämisen vuosikymmeneksi, ja toteaa: ”Työpaikoilla ollaan hirveän tehokkaita ja tehdään kauheasti kaikkia asioita. Kun katsotaan todellista tehokkuutta ja aikaansaamista, huomataan, että kiireen ja virheiden korjaamisen takia menetetään todella paljon työaikaa”. Hänen mukaansa stressaantuminen ja uupuminen työssä on aina merkki siitä, että työyhteisössä sen työtavoissa on jotain vialla.

Olisi tärkeää niin yksilön kuin koko työyhteisönkin kannalta, että väsymyksen ja ylikuormittumisen oireet huomattaisiin työpaikalla, jotta niihin voitaisiin ajoissa puuttua ja etsiä lääkkeitä. Huomaaminen edellyttä tietenkin sitä, että ihmiset kohtaisivat ja olisivat tekemisissä keskenään. Voi kuitenki olla, että yhteisöllisyys työpaikoilla on vähentynyt. Entistä enemmän työntekijät touhuavat omiaan omilla tonteillaan, jolloin henkinen eristäytyminen ja yhteisistä asioista syrjään vetäytyminen on helpompaa.

Müller toteaa, että ylikuormitus vaikuttaa ennen muuta modernissa työelämssä tärkeänä pidettyyn luovuuteen. Ylirasitus ja väsymys saa aikaan fysiologisia muutoksia, mikä näkyy muistin, ajattelun ja keskittymisen heikkenemisenä. Ensimmäisenä alkaa rapautumaan juuri se luova ongelmanratkaisukyky, jota monessa työssä kipeästi tarvittaisiin.

Uskon, että tutkijat ovat oikeassa. Työ on muuttunut ja sen kuormittavuus lisääntynyt monestakin syystä. Työntekijöiltä edellytetään entistä enemmän uuden oppimista, joustavuutta, muutosvalmiutta ja mukautumiskykyä. Tilanteet vaihtelevat ja uudistuksia ja muutoksia tehdään jatkuvalla syötöllä. Samalla epävarmuus työn jatkumisesta ja toimeentulosta on lisääntynyt. Edes ennen pitkänä joskin kapeana tunnettu ”valtion leipä” ei enää ole varma ja taattu (siis se virkamiesten ennen niin takuuvarma virka-asema, josta ei voinut tulla erotetuksi ellei syyllistynyt rikokseen tai vakavaan virkavirheeseen). Keskeistä tässä turbulenssissa on se, miten hyvin työtä organisoidaan ja johdetaan. Usein tuntuu siltä, että työelämän muutokset ja kasvavat vaatimukset vyörytetään työntekijöiden niskaan ”meillä tehdään nyt tästä lähtien näin” -mentaliteetilla. Näissä tilanteissa esimiesten olisi osattava olla tukemassa ja valmentamassa joukkuettaan uusista tilanteista suoriutumisen ja selviämisen vahvistamiseksi ja varmistamiseksi. Usein yhteiskunnallisten muutosten, uusien vaatimusten ja kasvavien haasteiden arvellaan hoituvan, kun työpaikan ilmoitustaululle liimataan uudet toimintaohjeet. Jonkun ajan kuluttua sitten ihmetellään, ettei toimintatavoissa olekaan tapahtunut muutosta toivottuun suuntaan. Samalla kun työntekijöiltä odotetaan venymistä, joustavuutta ja mukautumista alati käynnissä olevaan muutokseen, uudistukseen ja kehitykseen, tulisi kiinnittää huomiota johtamiseen ja esimiestyöhön. Ei voi olla niin, että suorittavan portaan odotetaan kehittävän ja tehostavan toimintaansa ilman, että koko organisaation toimintakulttuuri muuttuu.

Sitä minä vaan, että …
… kyllä suomalaista(kin) ihan oikeasti johdetaan edestä, kuten jo edesmennyt jalkaväen kenraali Adolf Ehnrooth puheissaan aina muistutti. Kun kiire kasvaa, stressi uhkaa ja väsymys painaa, tarvitaan esimiestä, joka kulkee etulinjassa, näyttää tietä, pitää omiensa puolta ja ottaa aimo osan yhteisestä taakasta kantaakseen.

Uhkaako kotirouvayhteiskunta?

Viime viikkoina on uutisoitu näkyvästi ja kuuluvasti hallituksen aikeista nostaa päivähoitomaksuja. SAK on älähtänyt suunnitelman olevan salakavala juoni, jolla pyritään kohti kotirouvayhteiskuntaa. Ay-viisaiden näkemyksen mukaan nousevat maksut saavat aikaan sen, että perheiden äidit olisivat pakotettuja jäämään vuosien ajaksi kotiin, jotta lasten hoito tulisi halvemmaksi (yle.fi – 28.2.2016). Korotusten on uutisoitu koskevan suurta osaa suomalaisista, koska Suomessa on noin 290.000 perhettä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Konkreettisesti hallitus on esittänyt, että korkeinta päivähoitoa nostettaisiin ensimmäisen lapsen kohdalla nyt voimassa olevasta 283 eurosta 354 euroon. Hallitus on kertonut pyrkivänsä lisäämään maksujen korotuksilla kuntien tuloja 54 miljoonalla eurolla.

Vähemmän on uutisoitu sitä, että mikäli esitys realisoituu arkitodellisuudeksi, monen kohdalla päivähoitomaksut tulevat laskemaan. Helpotusta olisi luvassa nimenomaan sinne, missä raha on tiukimmilla – yksinhuoltajille sekä pienituloisimmille perheille. Ylen internetsivustolla julkaistiin 21.1.2016 laskuri, jossa mahdollisten korotusten vaikutusta voi laskea Helsingin kaupungin tilanteen mukaan. Innostuin askartelemaan aiheesta vähän excel-taulukkoa (ihan kuin ei olisi tärkeämpääkin tekemistä ollut).

Kaikkein pienituloisimmathan eivät maksa lasten päivähoidosta lainkaan. Yksinhuoltajalla, jolla on yksi päivähoidossa oleva lapsi nollamaksun raja menee nyt vajaassa 1.600 eurossa (brutto), kun esitetyn uudistuksen jälkeen nollamaksulla selviäisi reilusti yli 2.000 euron tuloilla. Yhden lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksut laskisivat, mikäli tulot olisivat alle 4.400 euron. Tilastotietoa ei nyt ole käsillä, mutta veikkaan, että aika suuri osuus yksinhuoltajista kuuluu tähän hyötyjien joukkoon. Yhden päivähoidossa olevan lapsen yksinhuoltajalla päivähoitomaksu putoaisi 2500 euron bruttotuloilla 48,9 % (131,70 -> 67,30), 3000 euron tuloilla 34,0 % (189,20 -> 124,80), 3500 euron tuloilla 26,1 % (246,70 -> 182,30) ja vielä 4000 euron tuloillakin 15,3 % (283,00 -> 239,80). Tuo mainittu 354 euron suuruinen korkein maksu osuu yksinhuoltajan kohdalle vasta silloin, kun tulot ovat viiden tonnin huitteilla. Nyt samainen yksinhuoltaja maksaa korkeinta 283 euron maksua noin 3900 euron tai sitä suuremmista tuloista. Olen varma, että moni yksinhuoltaja olisi uudistuksesta mielissään.

Tein laskelmia myös esitetyn uudistuksen vaikutuksista aika tyypillisen suomalaisen perheen – kahden vanhemman ja kahden päivähoidossa olevan lapsen talouteen. Nollamaksuraja säilyisi uudistuksen myötä suurin piirtein samalla tasolla, kuin missä se nytkin on – vajaassa 2400 eurossa (perheen yhteenlaskettu bruttotulo). Päivähoitomaksut laskisivat alle 3000 euroa kuukaudessa tienaavissa perheissä ja nousisivat tätä paremmin ansaitsevissa. Esimerkiksi 2500 euron bruttotuloilla perheen päivähoitomaksut alenisivat noin 11 %. Yli 3000 euroa tienaavilla tulojen noustessa korotuksetkin toki nousevat – mutta varsin maltillisesti. Esimerkiksi 5000 euron yhteenlasketuilla bruttotuloilla korotus olisi alle 8 % ja 5500 euron tuloilla noin 16 %. Maksimikorotus tuntuu kyllä kovalta. Tämä noin 35 % korotus tulisi koskemaan kuitenkin niitä perheitä, joissa yhteenlasketut bruttoansiot olisivat yli 6000 euroa kuukaudessa.

Eihän lasten päivähoito halpaa lystiä ole. Se lohkaisee merkittävän siivun perheen kuukausittaisista kuluista. Tätä en kiistä. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Tällä hetkellä päivähoidosta maksetaan ensimmäisen lapsen kohdalla maksimissaan 283,00 euroa kuukaudessa – siis 13,48 euroa päivässä (21 työpäivää / kk). Mikäli maksimihinta nousee siten, kuin hallitus nyt on esittänyt, tulee se olemaan 354,00 euroa kuukaudessa, mikä tekee 16,86 euroa hoitopäivää kohti.

Jotta asia – ja nämä hallituksen katalat suunnitelmat – asettuisi mittasuhteisiinsa, on esiin nostettava vielä vähän faktaa. Ainoastaan Suomen kuuden suurimman kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere, Oulu) yhteenlasketut lasten päivähoidon kustannukset olivat vuonna 2014 yli miljardi euroa (1.050.703.866 €). Tästä summasta reilut kymmenen prosenttia eli hieman yli sata miljoonaa euroa (108.650.535 €) katettiin päivähoidon asiakasmaksuilla (Helsinki region infoshare). Kuukausittain päivähoiden todellisten kustannusten on laskettu olevan noin tuhat euroa lasta kohti. Kalleinta maksua maksavan lapsen kohdalla päivähoitomaksuin katetaan nyt siis alle 30 %. Ehdotetun uudistuksen jälkeen kalleinta maksua maksava perhe maksaisi lapsensa päivähoidon kustannuksista kolmanneksen. Jokaisen lapsen kohdalla yhteiskunta – siis veronmaksajat – maksaa päivähoidosta valtaosan. Näin on ollut tähän asti ja näin on tulevaisuudessakin, toteutuupa nyt puheena ollut ehdotus tai ei.

Julkisen talouden tasapainottaminen – siis velkaantumisen vähentäminen – voi tapahtua ainoastaan joko tuloja lisäämällä tai sitten menoja vähentämällä. Julkisia menojahan voidaan vaikkapa päivähoidossa vähentää pienentämällä palkkakustannuksia (henkilökunnan määrää vähentämällä tai palkkoja alentamalla), jotka kattavat yli puolet kokonaiskustannuksista. Toki muitakin vaihtoehtoja on, kuten vaikkapa halvempien (kehnompien) tilojen käyttö tai sitten yksinkertaisesti päivähoitopaikkojen vähentäminen siten, että niitä olisi vain niille, jotka päivähoitoa oikeasti tarvitsevat. En usko, että lapsiperheet tästä innostuisivat. Nämä toimet ainakin jotaisivat varmuudella kotirouvayhteiskuntaan, jolla SAK pelottelee. Tuloja taas voidaan lisätä joko verotusta kiristämällä tai sitten asiakasmaksuja nostamalla. Veroaste on Suomessa tunnetusti tapissaan, joten vaihtoehtoja jää aika vähän. Tietysti voidaan kysyä, miksi juuri lapsiperheiden kohdalla pitää taloutta ylipäätään tasapainottaa. Samaa voidaan kysyä – ja jatkuvasti kysytään – eläkeläisten, työttömien, sairaiden, koululaisten ja opiskelijoiden kohdalla. Julkista taloutta ei voida tasapainottaa missään muualla kuin siellä, missä julkisyhteisöjen menot suurimmaksi osaksi syntyvät.

En usko, että hallituksen esittämä uudistus johtaisi siihen, etteikö äitien enää kannattaisi töissä käydä. En myöskään usko, että korotukset – niillä joihin ne kohdistuisivat – olisivat kohtuuttoman suuret ja ajaisivat perheet nälän ja vilun partaalle. On selvää, että sopeuttamistoimet kirvelevät niitä, joihin ne kohdistuvat. Ei kukaan haluaisi palkkaansa alentaa saati verojaan tai maksujaan korottaa. Moni perhe kuitenkin maksaa vaikkapa lapsensa jääkiekkoharrastuksesta tuntuvasti enemmän kuin päivähoidosta. Harrastukset ovat toki tärkeitä – ja varsinkin ne liikuntaharrastukset, mutta silti…

En myöskään ihan täysin ymmärrä yleistä mielipidettä, jonka mukaan kaikkien lasten pitäsi olla päivähoidossa – jota muuten kutsutaan nykyisin varhaiskasvatukseksi. Minun mielestäni olisi ihan suotavaakin, että lapsi voisi olla kotona silloin, kun toinen vanhemmista on vaikkapa työttömänä. Näitäkin perheitä meillä taitaa työttömyysluvuista päätellen olla aika paljon. Jos sosiaalisen kasvun ja kehityksen kannalta on tarpeen, on kokopäiväiselle päivähoidolle varteenotettavia (ja edullisempia) vaihtoehtoja, kuten osa-aikainen päivähoito, monenlaiset kerhot jne. Uskonkin, että esitetyt muutokset päivähoitomaksuihin saattavat ainakin herättää keskustelua perheissä, joissa vanhemmista toinen on kotona ja lapset silti kokoaikaisessa päivähoidossa. Tätä en pidä millään muotoa huonona asiana.

Sitä minä vaan, että…

… en ihan osaa hahmottaa, miten SAK ja nämä monet muut viisaat ovat ajatelleet tämän julkisen talouden ilmeisen epäsuhdan noin niinkuin isossa kuvassa ratkaista. Veroja ei saisi kiristää eikä palveluista perittäviä maksuja korottaa. Palkkojen ja sitä kautta kustannusten olisi kuitenkin hyvä nousta. Muuten tulee lakko. Olisiko syytä välillä kiinnittää huomio niiden oikeasti vähäosaisten toimeentuloon ja selviytymiseen. Toki ymmärrän senkin, että suomalaisista – ja äänestäjistä – suurin osa on keskituloisia. Ainakin toistaiseksi. Tämän joukon nuoleskelu esittämällä tosiseikat sopivasti valikoiden on politiikan näkövinkkelistä tunnetusti tulosellista ja kannatusmittausten tuloksiin vaikuttavaa toimintaa.

Oppia ikä kaikki!

Jäin työttömäksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa ihan virallisesti olin päivärahoilla. Kun on aina tehnyt jotain – ja tuo ”jotain” pitää sisällään vaikka sun mitä – olo oli jonkun aikaa melko hämmentynyt. Hetken aikaa tuntui siltä, että olin epäonnistunut. Oliko työpanokseni käynyt työmarkkinoille tarpeettomaksi?

Näitä tuumaillessa ajatus alkoi hiljalleen siirtyä siihen, miten tilanteen voisi kääntää eduksi. Kun ikää alkaa jo olla, mietiskelin, kuinka aion jäljellä olevan aikani työmarkkinoilla käyttää. Mietin, mitä kaikkea olin siihen mennessä ehtinyt tehdä. Listasin mielessäni osaamisalueitani, vahvuuksiani ja niiden kautta alkoi hahmottua mahdollisuuksia.

Vaikka tämä saattaisi vaikuttaa minua aikoinaan kouluvuosina opettaneista aika etäiseltä, olen aina nauttinut tiedon keruusta, tutkiskelusta, syventymisestä ja opiskelusta. Siis silloin, kun olen kokenut jonkun asian tärkeäksi ja merkittäväksi. Mietiskelin omia kiinnostuksen kohteita ja puntaroin vaihtoehtoja. Lopulta tulin siihen tulokseen, että aikaisempi osaamiseni ja haluni uuden oppimiseen yhdistyisi aika hyvin ammattikorkeakoulun kuntoutuksen ohjaajan tutkinto-ohjelmassa. Jyväskylässä oli mahdollisuus suorittaa tutkinto monimuoto-opintoina, mikä voisi olla juuri se mahdollisuus… Tutkiskelin opintojen rakennetta ja opiskelumahdollisuuksia. Lopulta tein päätöksen: Tätä haluan ja tämän teen!

Soittelin ja lähettelin sähköpostia Jyväskylän ammattikorkeakoululle monellekin ihmiselle kysellen neuvoa ja tiedustellen mahdollisuuksia. Kun kokonaiskuva alkoi hahmottua, aloin tehdä opintoja JAMK:n avoimen ammattikorkeakoulun kautta kerätäkseni suorituksia (siis niitä opintopisteitä), jotka voisin myöhemmin sisällyttää tulevaan tutkintooni. Viime vuoden kevään yhteishaussa hain tutkinto-opiskelijaksi, ja pian sain kutsun pääsykokeeseen.

Tässä vaiheessa epäilys alkoi hiipiä mieleen. Mitä ihmettä olin tekemässä? Mitä oikein kuvittelin? Minkä ihmeen takia melkein viisikymppinen äijä on pyrkimässä koulun penkille – ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti? Pääsykoepäivänä parkkeerasin autoni Jyväskylässä JAMK:n Rajakadun kampuksen kupeeseen kauhun sekaisten ajatusten risteillessä mielessäni. Mitähän ne mahtaa ajatella, kun tällainen huru-ukko astelee ovesta sisään nuorten, lahjakkaiden ja innokkaiden keskelle? Huokaisin syvään, pyörittelin ehkä vähän päätäni ja suuntasin pääovea kohti. Härkää sarvista ja sisään. Ihan sama mitä ajattelevat. Voin kai ihan hyvällä syyllä itsekin itseäni vähän hulluna pitää, joten hymyä huuleen. Sitähän sitä saa, mitä tilaa…

Pääsykoetilaisuuden avauksessa isossa auditoriossa istuessani katselin ympärilleni, enkä enää tuntenutkaan itseäni niin kovin erilaiseksi. Toki salissa oli paljon nuorta väkeä – osa varmaan suoraan lukion penkiltä tulleita. Mutta näytti siltä, että enemmistö pääsykokeeseen tulleista oli ihan aikuista väkeä, ja ihan merkittävä osa jo keski-ikään ehtineitä – ikätovereita siis! Ikäni puolesta en juurikaan joukosta erottunut. Enemmänkin erotuin massasta siinä, että olin mies. Miehiä kun sosiaali- ja terveysalalla opiskelevien ja työskentelevien joukossa on jostakin syystä aika vähän – mutta siihen olin osannut varautua.

Pääsykoepäivä meni hyvin ja opiskelupaikka irtosi. Tunsin – ja edelleen tunnen – olevani onnekas. Opinnot ovat hyvässä vauhdissa. Opiskeltavat asiat ovat kiinnostavia, eikä into ole laantunut. Päin vastoin. Kurssikavereiden keskuudessa on nuoria, innokkaita ja elämänjanoisia – ja toisaalta paljon työelämää nähneitä, monessa liemessä keitettyjä osaavia ja kokeneita ammattilaisia. Tässä yhteisössä kaikilla on toisilleen annettavaa ja toisiltaan opittavaa. Työtä on paljon tehtävänä, mutta jos kaikki menee suunnitellusti, valmistun viisikymppisenä kuntoutuksen ohjaajaksi.

OmaStudy2net

 

Opetus- ja kulttuuriministeriön Opiskelijatutkimus 2014 -julkaisun mukaan Suomessa on (keväällä 2013) 284.155 korkeakouluopiskelijaa (ammattikorkeakoulut ja yliopistot, pois lukien jatkokoulutusopiskelijat), joista lähes 89.560 – siis 28 % – on 30-vuotiaita tai sitä vanhempia. Tämä tarkoittaa sitä, että noin 7,5 % eli lähes yksi kymmenestä kadulla vastaan tulevasta suomessa asuvasta 30-60-vuotiaasta opiskelee ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Mielestäni tämä kertoo jotain viime vuosikymmeninä tapahtuneesta yhteiskunnan ja työelämän murroksesta.

Ensinnäkin koulutusjärjestelmän ja teknologian kehitys on tehnyt opiskelun aikuisiässä entistä useammalle mahdolliseksi. Monimuoto- ja verkko-opintojen lisääntyminen on mahdollistanut itsensä ja osaamisensa kehittämisen perheellisille, jo työelämässä pitkään olleille ja asuntovelkoja makseleville, joille olisi taloudellisesti mahdotonta muuttaa opiskelupaikkakunnalle ja istua aamukahdeksasta iltaan asti luennoilla. Vaikka monimuoto-opiskelussa on omat haasteensa, uskon sen sopivan joustavuutensa perinteistä koulumaista päiväopiskelua paremmin monen aikuisen elämäntilanteeseen.

Toiseksi työmarkkinatilanne ja koko työura-ajattelu on muuttunut. Muutama vuosikymmen sitten pidettiin selvänä, että koulun ja/tai lukion jälkeen opiskellaan ammatti. Sen jälkeen mennään töihin ja sitten töitä tehdään eläkeikään asti – usein vieläpä saman työnantajan leivissä. Kun epävarmuustekijät työmarkkinoilla ovat lisääntyneet, eikä takuuvarmoja pitkiä (ja kapeita) leipiä enää ole edes julkisella sektorilla, työikäiset hankkiutuvat entistä enemmän lisä- ja jatkokoulutuksiin tai vaihtavat tyystin alaa kesken työuransa. Toisaalta epätyypilliset työsuhteet pätkä- ja osa-aikatyössä sekä lisääntynyt työttömyys ovat johtaneet siihen, että monella on myös aikaa panostaa opiskeluun ja kouluttautumiseen. Taantumastakin siis löytyy – jos oikein hakemalla haetaan – jotain positiivistakin.

Kolmanneksi uskoisin, että ihmisten asenne työtä, oppimista ja opiskelua kohtaan on muuttunut. Entistä useampi näkee työuran pitkänä oppimispolkuna. Teknologisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä johtuen uutta tietoa tulee jatkuvasti, työtehtävät muuttuvat, joistakin vanhoista ammateista tulee tarpeettomia, kokonaan uusia ammatteja syntyy ja uutta osaamista tarvitaan. Samalla monen ajatusmaailma on muuttunut siten, että työ ja elämä ylipäätään edellyttää jatkuvaa uuden omaksumista, itsensä kehittämistä ja ihmisenä kasvamista. Itsensä kehittämisestä on tullut monelle merkittävä osa elämää ja identiteettiä. Työelämässä keskeisintä ei enää ole kellokortin leimaaminen kahdesti päivässä ja palkkapäivän odottelu. Työ ja sen myötä ammatillinen osaaminen on saanut uusia ulottuvuuksia osaamisen korostumisen myötä. Työstä haetaan paitsi toimeentuloa, myös haasteita, muutosta ja mahdollisuuksia omien voimavarojen ja vahvuuksien hyödyntämiseen. Oppiminen ei ole enää muusta yhteiskunnasta ja elämästä irrallinen saareke, vaan keskeinen osa työuraa ja elämää.

Yhteiskunnan, työelämän, koulutusjärjestelmän sekä teknologian kehityksen myötä entistä useampi tekee elämäntyönsä jossain ihan muualla, kuin mitä nuorena ensimmäiseen opinahjoon astellessa ajatteli. Työ myös muuttuu ja vaihtuu monen kohdalla montakin kertaa työuran aikana. Tietenkin kaikki edellä kuvattu on myös lisännyt kilpailua – jossain mielessä raadollisuuttakin. Mutta vaikka kultakelloja pitkästä ja ansiokkaasta urasta yhden työnantajan palveluksessa ja samoissa työtehtävissä jaetaankin entistä harvemmalle, voidaan haasteet aina nähdä myös mahdollisuutena. Uuden oppiminen, kasvaminen ja kehittyminen mahdollistaa ihmiselle myös pyrkimisen omaa polkua kohti uusia tavoitteita ja päämääriä – omien mieltymysten ja kiinnostuksen kohteiden mukaan. Non scolae, sed vitae discimus – Emme opiskele koulua, vaan elämää varten!

Sitä minä vaan, että…
… minulla – ja useimmilla ikäisistäni – on vielä paljon annettavaa työelämässä. Itse uskon olevani oikealla tiellä. Jos terveyttä ja elivuosia riittää, minulla on vielä hyvinkin 20 vuotta aikaa. Uskon oppineeni matkan varrella paljon ja joka päivä koen oppivani lisää. Oleellista on löytää omat vahvuutensa ja osaamisalueensa ja päästä käyttämään ja kehittämään niitä mielekkäällä tavalla. Tietenkään ei haittaa, jos kouluttautumisen myötä joku innostuu vielä palkkaakin maksamaan, mutta tapahtuipa työrintamalla mitä tahansa, uuden oppiminen ei koskaan mene hukkaan. Oppia ikä kaikki!

”Ihminen, joka on liian vanha oppimaan
on todennäköisesti aina ollut liian vanha oppimaan.”
(Minnie Haskins)

”Opiskelu ilman ajattelua on hyödytöntä.
Ajattelu ilman opiskelua on vaarallista.”
(Kungfutse)