Avainsana: työllisyyspolitiikka

Aktiivimallia arvellessa

Yksi alkuvuoden näkyvimmistä puheenaiheista niin kotimaan politiikassa, tiedotusvälineissä kuin kahvipöytäkeskusteluissakin on ollut työttömyysturvan aktiivimalli. Vuoden alusta voimaan tullut uudistus on herättänyt enimmäkseen hämmennystä, kiukkua ja kiroilua. Joidenkin mielestä jo keskustelussa käytetty aktiivimalli-termi itsessään on halventava, eriarvoistava ja leimaava. Kun työttömien aktivoimiseksi täytyy käyttää ”voimakeinoja”, syntyy helposti mielikuva siitä, että työttömät ovat luonnostaan passiivisia siipeilijöitä.

Toki positiivisiakin viestejä on kuultu. Joillekin aktiivimalli on antanut sysäyksen lähteä liikkeelle. Jotkut ovat terästäytyneet ja ihan oikeasti työllistyneetkin. Varsin monen kohdalla ainakaan alkurytäkässä ei kuitenkaan juuri ole uutta kerrottavaa.

Aktiivimallissahan on kyse siitä, että vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan työttömien osoittama aktiivisuus vaikuttaa työttömyysetuuden suuruuteen, ja tätä aktiivisuutta tarkastellaan noin kolmen kuukauden jaksoissa (65 työttömyysetuuden maksupäivää). Lain tarkoittama aktiivisuuden osoittaminen onnistuu joko olemalla palkkatyössä (TES:n mukaisella palkalla) vähintään 18 tuntia, tienaamalla yritystoiminnassa vähintään reilut 240 euroa tai osallistumalla viitenä päivänä työllistyistä edistäviin palveluihin. Työllistämistä edistävistä palveluista tulee sopia TE-toimiston kanssa. Myös työllistymistä edistäviin palveluihin rinnastettava muu työvoimaviranomaisen järjestämä työllistymisedellytyksiä parantava palvelu tai toiminta sekä muu työpaikalla tai työllistymiseen liittyen toteutettava rekrytointia tukeva toiminta voidaan lukea lain tarkoittamaksi aktiivisuudeksi. Mikäli työtön ei täytä aktiivisuuden vaatimusta, työttömyysetuus heikkenee 4,65 prosenttia seuraavan n. kolmen kuukauden jakson ajaksi.

EPÄKOHDISTA KANTELUITA

Yle uutisoi maaliskuun puolivälissä, että aktiiivimallista on tehty kuusitoista kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja yhdeksän oikeuskanslerinvirastoon. Kanteluissa lakia arvostellaan epäoikeudenmukaiseksi ja sen arvioidaan loukkaavan yhdenvertaisuutta. Myös TE-toimistojen palvelujen riittämättömyys on noussut esiin. Kanteluissa puututtiin myös siihen, että viranomaiset saivat ohjeistuksen lain soveltamisesta vasta helmikuussa, vaikka laki tuli voimaan vuoden alusta. Tästä asiasta eduskunnan oikeusasiamies on jättänyt selvityspyynnön sosiaali- ja terveysministeriöön, työ- ja elinkeinoministeriöön ja Kelaan. Epäoikeudenmukaisena on nähty se, että työtön itse voi vaikuttaa työttömyysturvansa tasoon silloin, kun työpaikkoja tai palveluita on saatavilla. Työtä ei kaikkialla ole tarjolla ja TE-toimistojen järjestämien palvelujen tarjonta vaihtelee. Syrjäseuduilla työmahdollisuudet ovat usein rajallisemmat kuin suurissa kaupungeissa, eikä työnhakuvalmennuksiakaan ole joka torin laidalla tarjolla. Varmasti moni miettii, lähteäkö muutaman päivän kurssille 100 km matkan päähän vai kärsiäkö nahoissaan vajaan viiden prosentin leikkaus päivärahaan. Kuntien, kolmannen sektorin tai vaikkapa ammattiliittojen järjestämiä koulutuksia ja työllistymistä tukevaa toimintaa ei lasketa lain tarkoittamaksi aktiivisuutta osoittavaksi toiminnaksi. Myöskään omatoiminen työnhaku – vaikka sitä tekisi yötä päivää seitsemänä päivänä viikossa – ei ole lain tarkoittamaa aktiivisuutta. Vaikka työtön olisi itse aktiivinen työnhaussan ja pyrkimyksissään työllistyä tai parantaa työllistymismahdollisuuksiaan, aktiivisuuden osoittamisen ehdot – siis ne lainsäätäjän tarkoittamat – eivät välttämättä täyty ja päivärahaa leikataan. Ihan syystä moni pitää tätä epäoikeudenmukaisena.

Laki astui voimaan vuoden vaihteessa, mutta ohjeistus sen soveltamisesta saatiin Sosiaali- ja terveysministeriöstä vasta helmikuussa. Edelleen on osin epäselvää, mitkä kaikki työllistymistä edistävät palvelut kelpaavat aktiivisuuden osoittamiseen ja mitkä eivät. Kun ohjeet lain soveltamisesta saatiin myöhään, ja kun viranomaisiltakin saatu tieto on ollut kirjavaa, on kohtuutonta odottaa, että jokainen työtön olisi ollut ajoissa hereillä ja selvillä yksityiskohdista.

Viime vuoden keväällä käydyllä lausuntokierroksella lakiesitys aktiivimallista sai osakseen arvostelua monelta taholta niin työnantaja- kuin työntekijäleiristäkin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli myös kriittinen ja edellytti, että mikäli henkilö tekee kaiken sen, mitä voidaan kohtuudella odottaa, hänen etuuksiaan ei tule leikata. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausuma siitä, että uudistuksen vaikutuksia on seurattava ja tarvittaessa tehtävä korjauksia, kirjattiin lakiesitykseen.

TILASTOTIETOJEN VALOSSA

Ensimmäiset tilastotiedot Kelan maksamia etuuksia (peruspäiväraha, työmarkkinatuki) saavien osalta on julkaistu. Kelan etuuksien saajista 54 % – reilut 116.000 työtöntä – ei ole aktiivisuusehtoa täyttänyt. Asiaa on uutisoitu myös toisesta näkökulmasta: lähes puolet työttömien sankasta joukosta on ollut aktiivinen. Työministeri Jari Lindström kommentoi Talouselämä-lehdelle, että ”Ihan hyvä suunta”. Aktiivisuusehdon olisi tosin täyttänyt jo ennen lain voimaantuloa n. 40 % työttömistä, joten muutos 46 prosenttiin ei ole kovin hurja.

Tilastoista selviää hieman yllättäen myös se, että vastoin pahimpia pelkoja aktiivisuuden osoittaminen ei ole ollut sen yleisempää suurissa kaupungeissa kuin pienissä kunnissakaan. Kunnittain tarkasteltuna aktiivisuutta – tai sen puutetta – on ollut niin pikkukunnissa kuin kaupungeissakin, ja niin ”parhaat” kuin ”heikoimmatkin” kunnat ovat pääosin sieltä kuntien pienimmästä päästä. Suuret kaupungit näyttäisivät olevan aika lailla valtakunnallisen keskiarvon tuntumassa. Joka tapauksessa erot kuntien ja seutukuntien välillä ovat merkittäviä. Voi olla, että juuri pienissä kunnissa näkyy selvimmin se, kuinka aktiivista työllisyydenhoito ja sitä työkseen tekevien asiaan paneutuminen on. Palvelujen tarjonnalla suhteessa työttömien määrään ja tarpeisiin on tässä aivan ratkaiseva rooli. Eroja ei siis välttämättä suinkaan selitä ainakaan kokonaan työttömien oma tahtotila.

MITÄ TÄSTÄ PITÄISI AJATELLA?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki keinot varsinkin pitkään työttömänä olleiden aktiivisuuden, osallisuuden, työllistymisen ja työllistymisedellytysten edistämiseksi ovat tarpeen. Työttömyyden pitkittyminen johtaa usein pysyvään syrjäytymiseen työelämästä. Kun työ on jo kulttuurisesti meillä merkittävä osa identiteettiä, johtaa sen puuttuminen monasti myös sosiaaliseen syrjäytymiseen. Uskon, että ihmisellä on luontainen tarve kuulua yhteisöön, kantaa kortensa kekoon, saada jotain näkyvää aikaan ja elättää itsensä ja perheensä omalla työllään. Tätä taustaa vasten pidän aktiivimallin ajatusta lähtökohtaisesti hyvänä.

Malli on kuitenkin monelta osin jäykkä ja puutteellinen. Työttömiä on monenlaisia, eikä koko joukon istuttaminen samaan jakkaraan toimi. Työtön voi olla kouluttautumaton nuori aikuinen, jolla ei ole oikein minkäänlaista kosketusta työelämään. Tai sitten hän voi olla pari akateemista loppututkintoa ja parin vuosikymmenen ansiokkaan työhistorian omaava asiantuntija, joka on tuotannollis-taloudellisista syistä tullut irtisanotuksi. Laitetaanko molemmat samalle työnhakukurssille, jossa tehdään asiakirjamallin mukainen CV ja opetellaan kampaamaan tukka ja käyttäytymään työpaikkahaastattelussa? Ei kuulosta kovin fiksulta – tai ei ainakaan palvelutarpeen arviointiin perustuvalta suunnitelmalta. Ensin mainitulla CV on kirjoitettu aika nopeasti, kun taas jälkimmäinen melko varmasti osaa hyödyntää modernitkin työnhaun työkalut ja metodit. Mielestäni aktiivisuuden osoittamista pitäisi voida tarkastella ja arvioida yksilöllisesti ja totuudenmukaisesti. On niitä, jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa, mutta varmasti valtaosa työttömistä haluaa työtä ja tekee parhaansa työllistyäkseen heti tai ainakin lähitulevaisuudessa.

On selvää, että aktiivimallin toimivuudesta on liian varhaista antaa lopullista tuomiota. Osa työttömistä on seurannut uudistusta tarkoin ja hyvissä ajoin lähtenyt miettimään keinoja lain tarkoittaman aktiivisuuden osoittamiseksi. Osa taas on ihmeissään raapinut päätään ja miettinyt, mitä ihmettä tämä aktiivihöpötys oikein tarkoittaa. Sitten on varmasti paljon niitä, joille päivärahan aleneminen tulee isona yllätyksenä. Voi olla, että uutisia on katseltu ja kuunneltu, mutta se, että tämä koskettaa itseä, on jäänyt huomiotta. Ja sitten on toki myös niitä, jotka viis veisaavat ja miettivät, että ”ihan sama – kunhan jotain rahaa tulee”. Työttömyysetuuden aleneminenhan ei juurikaan muuta niitä, jotka saavat toimeentulotukea. Pienenevät päivärahat kun kompensoidaan toimeentulotukea räknäiltäessä.

Kun laki hyväksyttiin, edellytti eduskunta, että mallin tuloksia ja toteutumista tarkastellaan huolella. Hallitus on näin myös luvannut tehdä, ja tästä lupauksesta on syytä pitää kiinni. Asia tulee ottaa pohdintaan pian, sillä laki ja sen tulkinta vaikuttaa ihan konkreettisesti monen jokapäiväiseen leipään. Ja peruspäivärahalla tai työmarkkinatuella elelevät pitkäaikaistyöttömät ovat usein oikeasti niitä yhteiskunnan vähäosaisimpia.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tämänkään luulisi mitään rakettitiedettä olevan. Aktiivisuus ja siihen kannustaminen on tarpeen ja hyvä asia. Aktiivisuuden osoittamisen keinoja tulee pohtia laajemmin ja siten, että huomioidaan yksilölliset tilanteet. Toki valvova silmä haluaa nähdä jotain konkreettista, ja aktiivisuuskriteerien toteutuminen pitää voida jotenkin osoittaa. Ei kuitenkaan ole oikein pitää automaattisesti passiivisena jokaista, joka ei löydä pätkätyöpaikkaa tai juuri sopivaa ja omaa työllistymispolkua tai kehittymistä tukevaa toimenpidettä. Mielestäni tässä tarvitaan uudenlaista yhteistyötä toisaalta Kelan, työttömyyskassojen ja työvoimahallinnon ja toisaalta työttömien arkea läheltä seuraavien kuntien työllisyys- ja sosiaalipalvelujen ja muiden toimijoiden kesken. Jos työtön seuraa ja etsii avoimia työpaikkoja ja kirjoittaa jatkuvalla syötöllä työpaikkahakemuksia päivästä toiseen, hän on aktiivinen. Hyvä väline tässä voisi olla henkilökohtainen aktivointisuunnitelma, jonka avulla määriteltäisiin yksilölliset työllistymismahdollisuuksia ja -edellytyksiä edesauttavat toimenpiteet, keinot ja askelmerkit.

 

Lähteet:

Aktiivileikkuri osuu yli puoleen Kelan tukia saavista – katso kotikuntasi tilanne. 2018. Uutinen Taloussanomat-Internet-sivustolla 28.3.2018. http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005621085.html.

Aktiivimallin leikkuri heilahtaa pian – näihin kolmeen ongelmaan hallituksen on löydettävä ratkaisu. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 16.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10118781.

Näin syntyi aktiivimalli: taustalla eripurainen työryhmä, eduskuntakäsittelyn aikana vastuuministeri lähti savusaunaan. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 2.2.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10050264.

Työministeri Lindström kiistää, että aktiivimallilla olisi pyritty menojen leikkaamiseen: ”Ei pidä paikkaansa”. Uutinen Talouselämä-Internet-sivustolla. http://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-lindstromin-mukaan-aktiivimallin-suunta-on-ihan-hyva-alueelliset-erot-iso-ongelma/27c8b9ce-c9ec-3326-b191-5b4c987dad92.

Työttömyysturvan aktiivimalli. Tietosisältö Sosiaali- ja terveysministeriön Internet-sivuilla. http://stm.fi/tyottomyysturvan-aktiivimalli.

Työttömyysturvan aktiivimallista kantelusuma – eduskunnan oikeusasiamies vaatii selvityksiä ohjeistuksen viipymisestä. Uutinen Yle:n verkkopalvelussa 14.3.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10114956.

Tarjolla sekä keppiä että porkkanaa

Työttömyysturvalain uudistus ja siihen sisältyvä ns. aktiivimalli astuu voimaan uudenvuodenpäivänä 2018. Yksinkertaistaen malli tarkoittaa sitä, että jatkossa työttömän on aina noin kolmen kuukauden pituisten tarkastelujaksojen puitteissa osoitettava aktiivisuuttaan säilyttääkseen työttömyysetuutensa täysimääräisenä. Mikäli työtön ei ole riittävän aktiivinen, pienenee hänen työttömyysetuutensa 4,65 % seuraavan 65 maksupäivän (n. 3 kk:n) ajaksi.

Aktiivisuuttaan työtön voi osoittaa joko tekemällä töitä tai sitten osallistumalla työllistymistä edistävään palveluun. Työn tekeminen tarkoittaa tässä kohtaa vähintää 18 tunnin aherrusta – siis kolmen kuukauden jakson aikana. Työn teko kelpaa aktiivisuuden mittariksi myös silloin, kun työtön tienaa yritystoiminnassa vähintään 241 euroa ko. jakson aikana. Ei paha – eihän?

Toisena vaihtoehtona on osallistua työllistymistä edistävään palveluun vähintään viisi päivää kolmen kuukauden jakson aikana. Ensi kuulemalta ei kovin paha tuokaan. Työllistymistä edistäviä palveluja ovat omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu tai kuntouttava työtoiminta. Myös osallistuminen työvoimaviranomaisen järjestämään työllistymisedellytyksiä parantavaan palveluun tai toimintaan katsotaan aktiivisuudeksi.

Lain kumoamista on vaadittu kansalaisaloitteella. Aloitteen perusteluna on se, että laki kohtelee epäreilusti niitä, jotka eivät syystä tai toisesta omasta aktiivisuudestaan huolimatta työtä löydä tai palveluihin pääse. On selvää, että tässä suhteessa alueelliset erot ovat valtavat. Mahdollisuudet aktiivisuuden osoittamiseen vaihtelevat paljon myös riippuen työttömän toiminta- ja työkyvystä, voimavaroista ja osaamisesta. Kansalaisten tasavertaisen kohtelun vaatimus ei näin täyttyisi ja malli rankaisisi yksilötasolla monia, jotka todellisuudessa tekevät kaikkensa löytääkseen työtä.

Lain tarkoittama malli voidaan nähdä myös oikeasti aktivoivana – ja kaikki keinot, joilla työtön pysyy yhteiskunnassa mukana, osallisena ja toimeliaana, ovat hyviä. Passiivisuus kroonistuu nopeasti, ja ”toimettomana” kuluneen työttömyysajan pitkittyessä työelämään paluu tai koulutuspolulle hakeutuminen tutkitusti vaikeutuu. Aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen kannustaminen pitää oikeasti nähdä hyvänä juttuna. Tämän lain tarkoituksena lienee se, että työttömän aktiivisuus näkyy konkreettisesti myös parempana toimeentulona. Elämänhallinnan tunne on keskeinen tekijä ihmisen hyvinvoinnin ja arjessa selviytymisen kannalta. Ja tämän elämänhallinnan tunteen rakentumisessa työllä, yhteisöön kuulumisella ja itsensä ja omien toimensa tarpeelliseksi kokemisella on valtava merkitys.

Kuitenkin: laki ja sen määritelmät aktiivisuudesta ja sen mittaamisesta ovat puutteelliset. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvellakseen, että käytännön toteutus ei tule toimimaan. Jotta työtön voisi osoittaa aktiivisuuttaan, tulisi olla tarjolla a) työmahdollisuuksia ja/tai b) lain tarkoittamia palveluja. Työnantajia ei voida velvoittaa työtä tarjoamaan, vaikka se inhimillisesti ajatellen olisi hieno ja myötätuntoinen teko. Yrittäjän keskeisin tehtävä on jo osakeyhtiölainkin mukaan huolehtia siitä, että toiminta on taloudellisesti tuottavaa. Lyhyidenkin pätkätöiden löytyminen tulee olemaan haastavaa – monille mahdotonta – etenkin siellä, missä työttömien osuus väestöstä on suurin. Myöskään työllistymistä edistäviin palveuihin osallistuminen ei aina ole yksioikoisesti työttömän omasta halusta tai aktiivisuudesta kiinni. Julkistalouden alijäämän paikkaamiseksi tehdyt säästöt ovat nakertaneet tätäkin sektoria, eikä palveluja yksinkertaisesti ole tasavertaisesti kaikkialla ja kaikille tarjolla. Kipeimmin uudistus tulee koskettamaan niitä, joiden työmarkkinatilanne on heikoin. Pitkään työttömänä olleet sekä ne monet nuoret, joille ei missään vaiheessa ole syntynyt kosketusta työelämään, eivät vuoden vaihtuessa automaattisesti tule naksauttamaan aktiivisuus-vaihdetta silmään. On iso joukko, joilla tähän ei ole voimavaroja, osaamista eikä edellytyksiä. Lain ”rangaitus”-vaikutus koskee ennen muuta tätä porukkaa – ja se ei ole pieni. Nämä ihmiset tarvitsevat apua ja tukitoimia. Heidän työllistymispolkunsa pää on paksun syksyisen lehtikasan peitossa. Sen löytymiseen saatetaan tarvita montaa hyvää haravaa, aikaa ja energiaa.

Siis: pyrkimys aktiivisuuden lisäämiseen ja kannustavaksi tekemiseen on hyvä. Keinovalikoiman tämä laki sen sijaan rajaa niin, että edessä on tilanteita, joissa työtön ei onnistu aktiivisuutensa osoittamisessa vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Tarvitaan yksilöllisiä kuntoutus- ja aktivointisuunnitelmia, joiden päämääränä on työllistymisen tai työllistymisedellytysten, koulutukseen hakeutumisen tai kouluttautumisedellytysten sekä elmän- ja arjenhallinnan parantaminen. Kaikki ”oman onnensa nojaan” jääneet tulee pyrkiä saamaan mukaan osallistuviksi ja aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mutta tämä ei voi tapahtua tuuppaamalla sama kesäkeitto kaikkien eteen.

Lain kumoamiseksi tehty kansalaisaloite on toki oikean suuntainen. Valitettavasti ainakaan minä en näe juuri mahdollisuuksia sille, että aloite tulisi eduskunnassa menemään läpi. Aloite ehdottaa yks’kantaan lain heittämistä roskakoppaan. Varmasti eduskunnassa keskustelua – äänekästäkin – käydään, mutta aloite ei esitä vaihtoehtoa. Mikäli siihen olisi kirjattu, kuinka lakia tulisi muuttaa ja millainen olisi toimiva aktivointimalli, voisi menestystäkin olla odotettavissa. Mielestäni malli olisi hyvä, mikäli aktiivisuuden osoittamisen valikoimaa ja aktiivisuuden arviointia laajennettaisiin. Ongelmana tässä on se, että keinovalikoiman laajentaminen vaatisi sekin lisää voimavaroja. Nyt lakiin kirjatut työn tekeminen ja palveluihin osallistuminen ovat kuitenkin suhteellisen helposti todennettavissa ja mitattavissa.

Selvää on se, että nykyinen työllisyyspolitiikka on tehotonta ja kannustinloukkuineen monelta osin passivoivaa. Tämä(kin) on asia, jolle on jotain tehtävä. Uskon, että useimmat työttömyyslukujen takaa löytyvistä ihmisistä aidosti haluaisivat olla työssä ja tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ihan oikeina kansalaisina. Suomalaisen yhteiskunnan ja arvomaailman näkökulmasta työ ja oikeus työhön on keskeinen tekijä. Työn tekeminen ja osallisuus yhteiskunnassa nähdään kriittisenä tekijänä siinä, kuinka yksilö kokee ylipäätään olevansa oikeutettu elämiseen ja olemassaoloon.

Uutissuomalaisen Tietoykkösellä teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää oikeana sitä, että työttömyysturva laskee ellei työtön aktiivisesti edistä omaa työllisyyttään. Kolmannes vastaajista oli sitä toista mieltä. Mielestäni tuo 18 tuntia töitä tai viisi päivää palveluja kolmen kuukauden aikana ei ole kovin paljoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tällainen panostus omaan työllistymiseen tai työllistymisedellytysten ylläpitämiseen tai parantamiseen ole suoranaista nöyryyttämistä, saati orjuuttamista. Korkea työttömyys on yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen ongelma – iso sellainen. Työllistyminen ei työnhakijan näkövinkkelistä ole helppo rasti, ja työllistäminenkin on tehty perin hankalaksi. Yhteistä tahtoa ja yhteiskunnan satsauksia tarvitaan siihen, että kaikkialla Suomessa työttömällä on tasavertaiset mahdollisuudet lain säätämien aktiivisuuskriteerien täyttämiseen. Kun laki aktiivisuutta vaatii, tulee lainsäätäjän ja lain toimeenpanijoiden myös varmistaa se, että työnantajien kannattaa työtön keikkatyöhön ottaa sekä se, että työvoimaviranomainen kykenee palveluja riittävässä määrin järjestämään.

Mistä päivänpaistetta risukasaan? – Työvoimapolitiikkaa vol. 4

”Valo tunnelin päässä” on yleisesti käytetty kielikuva, joka antaa lupauksia paremmasta huomisesta. Toinen toivon ylläpitämiseen käytetty sanonta – ”paistaa se päivä risukasaankin” – lupailee, että joskus vielä onni kääntyy. Liekö tämä sanonta raamatullista perua. Iso kirjahan lupailee, että Luoja antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Mene tiedä. Joka tapauksessa tämäkin ajatus kannustaa uskomaan, että laihat vuodet eivät voi loputtomiin jatkua. Näiden viisauksien mukaan on siis odotettavissa, että paremmat ajat ovat tulossa – niillekin, joiden tilanne nyt näyttä synkältä. Ennusteiden käyminen toteen on vain ajan kysymys.

Sitten on näitä sananlaskuja, fraaseja tai kliseitä, jotka kuvastavat suomalaista ajatusmaailmaa ja käsitystä siitä, mihin yhteiskunnallinen osallisuus ja elämässä pärjääminen pohjautuu. ”Ei Luoja laiskoja elätä” viittaa siihen, että ”joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Mutta ”työ tekijäänsä kiittää” koskee niitä, joilla työtä on. Suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on rakennettu työtä tekemällä. Työllä ja työelämällä on suuri merkitys elämässä, mutta yhä useamman kohdalla karu arkitodellisuus on toinen. Kun tasavertaisuudesta puhutaan, pitää muistaa, että suuri osa työikäisistä suomalaisista on tässä suhteessa altavastaajan asemassa. Mitä sitten, kun työtä ei kertakaikkiaan ole kaikille tarjolla. Silloin nämä lentävät lauseet voivat alkaa tuntua ahdistavilta, jopa pelottavilta.

Työttömiä on maassamme satoja tuhansia, ja työttömistä moni on ollut työttömänä pitkään. ”Odottavan aika on pitkä” kun nuori vastavalmistunut ei löydä ensimmäistä paikkaansa työmarkkinoilta, tai kun taloudellisen taantuman seurauksena työttömäksi jäänyt on yrittänyt omassa tunnelissaan tihrustaa kaukaisuuteen, eikä valo vaan meinaa silmään osua. Moni on odotellut risukasansa kanssa kauan, mutta aurinko pysyy sitkeästi pilven takana. Moni meistä pitää työtöntä edelleen jonninjoutavana yhteiskunnan elättinä. Ja vaikka yleinen mielipide olisikin viime vuosikymmeninä pehmentynyt, monen syyttävä sormi osoittaa työttömään. Monen kohdalla se pahin sormi on oma syyllisyyden ja itsensä tarpeettomaksi kokemisen tunne.

Tilastoluvut työttömyydestä tai työllisyydestä vaihtelevat riippuen siitä, keneltä kysytään ja miltä kantilta asiaa tarkastellaan. Joka tapauksessa noin kolmannes työvoimasta on työtä vailla. Vaikka pientä nousua taloudessa ja työllisyydessäkin on näkyvissä, on tahti tuskastuttavan hidasta. Tuskaa lisää se, että nykyvauhdilla julkisen talouden alijäämä kasvaa edelleen. Tämä tarkoittaa sitä, että näillä näkymin sopeuttamistoimia tullaan yhä tarvitsemaan, vaikka näin vaalien alla muuta vakuutellaan.

Pitkittyvän työttömyyden ongelma on todellinen. Ongelman hankaluutta lisää se, että tutkitusti pitkäaikaistyöttömyys saa monen kohdalla aikaan työ- ja toimintakyvyn heikkenemistä, terveysongelmia, talousvaikeuksia ja sosiaalista syrjäytymistä. Tämän suuren joukon kohtalon pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa keskeisellä sijalla. Työmarkkinatuen ja toimeentuloturvan varassa kituuttavien suuren joukon luulisi käyvän mielessä silloin, kun työssä olevat ay-päälliköiden johdolla miettivät, pitäisikö laittaa vaikkapa pientä lakonuhkaa, jotta saataisiin omaa tilipussia vähän paksummaksi.

Julkinen talous kohenee vain sitä kautta, että työikäisille on työtä, josta maksetaan palkkaa. Myös yksilötasolla ja perheissä toimeentulo ja hyvinvointi lisääntyy työtä tekemällä. Poliitikot ovat vuosia puhuneet siitä, että työttömät pitää saada työhön. Tätä on pyritty edesauttamaan työttömien etuuksia leikkaamalla. On ajateltu, että kun työttömällä on vähemmän rahaa, hän etsii työtä vaikka kivenkolosta. On kuitenkin fakta, että työtä ei tällä hetkellä ole läheskään kaikille tarjolla. Työttömien toimeentuloa leikkaamalla työpaikat eivät lisäänny.

Vuoden alusta alkaen maassamme on aloiteltu uusia kolmen kuukauden välein toistettavia työttömien haastatteluja. Työvoimahallintoon on palkattu lisää väkeä työttömiä jututtamaan. Moni työtön kokee määräajoin toistettavat haastattelut ahdisteluna, kyttäämisenä tai jopa uhkailuna. Toimenpiteitä ehdotellaan, ja jos ne eivät työttömälle kelpaa, voi edessä olla päivärahan menetys. Jotain kuitenkin on tehtävä. Työtön on tähän asti ollut yksin ja omillaan. Jos ei itse ole aktiivinen työnhaussa tai vaikkapa koulutuspaikan ja uuden ammatillisen uran etsimisessä, ei ketään ole juurikaan kiinnostanut, mitä työttömälle kuuluu. Toki osa työttömistä on aktiivista porukkaa, jolla elämän ydinasiat pysyvät niin sanotusti kuosissa. Osallisuuden ja sosiaalisten suhteiden vähenemisen ja sitä kautta sivustaseuraajaksi päätymisen riski on todellinen. Tutkimusten mukaan moni pitkittyneestä työttömyydestä kärsivä jää pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Olen sitä mieltä, että työttömien – varsinkin pitkäaikaistyöttömien – määräajoin toistettavat haastattelut on hyvä juttu ja askel oikeaan suuntaan. Jonkun tahon pitää ottaa koppi tähän joukkoon kuuluvien ihmisten tilanteesta. Toivon todella, että työttömien kontaktit työvoimahallinnon kanssa johtaisivat siihen, että toivo lisääntyy ja valo alkaa tunnelin päässä kajastaa. Jos työtä ei ole tarjolla pitää löytää keinoja ja polkuja työllistymisen edellytysten parantamiseen, kouluttautumiseen ja osallisuuteen. Niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että ote omaan elämään ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen säilyy silloinkin, kun työpaikka antaa odottaa itseään. Työvoimaviranomaisilta ja muilta näitä haastatteluja toteuttavilta tarvitaan osaamista, ymmärrystä ja pelisilmää. Haastattelut eivät saa tuntua rangaistukselta tai tuomiolla ololta, vaan niistä pitää tulla työkalu siihen, että työtönkin voi kokea itsensä ja elämänsä merkitykselliseksi. Aika näyttää, kuinka nämä toimet vaikuttavat työllistymiseen ja työttömien elämän tilanteeseen. On hyvä, että jotain sentään yritetään, ja että työttömällä on joku säännöllinen kontakti, jonka kautta on sitten ehkä mahdollisuus saada tukea ja apua, jos sitä tarvitsee. Jokainen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa on meidän kaikkien vastuulla. Kaveria ei jätetä – ei edes työtöntä kaveria.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä koittaa ajatella, luulisi kaikkien ymmärtävän, että työttömien asia on koko yhteiskunnan asia. En usko, että kovinkaan moni on työttömänä omasta halustaan. Valtaosa haluaa töihin, mutta töitä ei ole. Kyse ei ole myöskään kohtaamisongelmasta, sillä työttömiä on tänäänkin reippat pari kymmentä jokaista avointa työpaikkaa kohti. Suomalanen yhteiskunta tarvitsee näitä tilastojen numeroihin hautautuneita ihmisiä. Tämän joukon pitäminen mukana täysvaltaisina ja osallistuvina kansalaisina vaatii osaamista, moniammatillista yhteistyötä ja ennen muuta välittämistä. Yksilöllisten polkujen ja päämäärien löytäminen on keino pysyä elämisen syrjässä kiinni. Ellei tätä ymmärretä, käy niin, että arjen haasteiden kanssa painiessa liian moni hautautuu risukasaansa ennen kuin ensimmäinenkään valonsäde osuu kohdalle.

Työvoimapolitiikkaa vol. 3

Syksyllä 1975 tapahtui maassamme kummia. Presidentti Kekkonen – niin, se aito oikea Urkki – nimitti kansallisen hätätilan hallituksen. Maassamme oli tuolloin 63.000 työtöntä. Taloustilanne ja ennätyksellisen suuri työttömien määrä sai presidentin tarttumaan toimeen. Martti Miettusen johdolla kootun hallituksen päällimmäisenä tehtävänä oli työllisyystilanteen parantaminen. Keinot taisivat kuitenkin olla vähissä, sillä työttömyys kaksinkertaistui seuraavan kahden vuoden aikana.

Jonkinlainen hätätila meillä on nytkin ollut jo kauan. Työttömiä maassamme on tilastokeskuksen mukaan reilusti yli 200.000. Pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta on puolet. Asiaa voidaan tarkastella monelta kantilta ja laskutavasta riippuen työttömien määrä näyttäytyy kovin erilaisena. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömiä työnhakijoita on vajaat 370.000 ja pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta reilu kolmannes. Oli miten oli, työttömiä on paljon – hurjan paljon – ja yhä useamman kohdalla työttömyys on jatkunut ja näyttää edelleen jatkuvan pitkään. Kun samalla työvoiman ulkopuolella olevien osuus on kasvanut ennen muuta väestön ikääntymisen seurauksena, on tilanne kestämätön. Avoimia työpaikkoja TE-palvelujen kautta on tällä hetkellä 13.802. Kokopäiväisiä näistä paikoista on alle 10.000. Presidentti Kekkonen saisi halvauksen, ellei jo olisi autuaammille kalavesille siirtynyt.

Jos meillä oli hätätila 1970-luvulla, on sellainen varmuudella nytkin. Eikä maan hallituskaan toki toimettomana ole ollut. Työvoimapolitiikan käänteitä tulee siihen tahtiin, että niiden seuraaminen mediassa alkaa jo päihittää saippuasarjat kuusi-nolla. Monenlaisia konsteja yritetään ja muutoksia sorvataan. Muutosten perusteena kerrotaan olevan pyrkimys työttömyyden vähentämiseen ja työllistymisen edistämiseen. Kovin isoon ääneen ei sanota sitä, että perimmäinen syy on se, että rahat eivät riitä, ellei säästöjä saada aikaan. Ei sanota, koska vaalit ovat lähellä – aina. Työtä tekeväisiä on koko Suomen kansasta alle puolet – työikäisistäkin vain kaksi kolmesta. Muu väki elää enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ”siivellä”, ja tähän julkisen talouden rahat eivät nykymenolla kertakaikkiaan riitä.

Niin – niistä keinoista. Keinoja hallitus ja sen asettama työryhmä on tykönään tuumaillut. Puhutaan työttömyyden taltuttamisesta ja työttömien kannustamisesta töihin. Ja keinot näyttävät aika radikaaleilta – koviltakin.

Pari päivää sitten eduskunnassa hyväksyttiin esitys ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisestä 500 päivästä 400 päivään. Alle kolmen vuoden työhistorialla ansiosidonnaista saa jatkossa vain 300 päivältä. Ajatuksena varmaan on, että kun ylellinen elämä ansiosidonnaisella päivärahalla muuttuu entistä aiemmin peruspäivärahalla kituuttamiseksi, ryhtyy työtön entistä aikaisemmassa vaiheessa toden teolla etsimään uutta työtä. Olen tästä vähän eri mieltä. Kyllähän meillä toki yhteiskunnassa kannustinloukkuja on, mutta mistä niitä töitä etsitään, jos niitä ei kerta kaikkiaan kaikille ole. En usko, että kovin monet pitkäaikaistyöttömistä tieten tahtoen työtä välttelevät. Peruspäivärahalla eläminen kannustaa työnhakuun varmasti. Jos työpaikkoja ei ole, seuraa muutoksesta ainoastaan se, että entistä useampi kamppailee toimeentulostaan toden teolla entistä aiemmin. Minä olisin tehnyt toisenlaisen remontin. Ansiosidonnaisen päivärahan tasoa olisi voinut vähän nipistää, jolloin jonkinlaiset elämisen edellytykset olisivat työttömyyden kohdatessa säilyneet vähän pidempään. Ansiosidonnaisen tason leikkaaminen vaikkapa 20 prosentilla tekisi kuitenkin töihin lähtemisen kannattavaksi, vaikka palkka olisi vähän totuttua pienempi.

Iltasanomat uutisoi eilen hallituksen kaavaileman osallistavan työttömyystuen – osallistumistulon – mallista. Aktivointitoimet ovat olleet työvoimapoliittisessa keskustelussa näkyvästi esillä aiemminkin. Hallitus on jo hallitusohjelmassa päättänyt, että osallistavan sosiaaliturvan mallia kehitellään. Nyt suunnitelmissa on, että jos työtön haluaa saada työttömyyspäivärahaa, tulee hänen osallistua yhteisölliseen toimintaan. Tämä toiminta voisi olla tutkijaryhmää vetävän professori Heikki Hiilamon mukaan vapaaehtoistyötä, opiskelua, työharjottelua tai vaikkapa omaishoitoa. On selvää, että työttömänä joutenoloon tottuu helposti ja nopeasti. Mikä tahansa toimeliaisuus on parempi kuin kotona makaaminen. Tämä kaavailu haiskahtaa kuitenkin aika lailla pakottamiselta – jopa kiristämiseltä. Jos nämä suunnitelmat toteutuvat, paimennetaan massiivista työttömien armeijaa pian risusavottaan. Vai laitetaanko heidät tekemään vapaaehtoistyötä vaikkapa paikallisen uimaseuran valmentajiksi? Vapaaehtoistyön – jota sivumennen sanoen Suomessa tehdään kaikkien kansainvälisten mittareiden mukaan enemmän kuin missään muualla – perimmäisenä ajatuksenahan on nimen omaan vapaaehtoisuus. Pakkollinen vapaaehtoistyö on ihan uusi keksintö.

Kyllä osallistamista ja aktivoimista tarvitaan. Mielestäni tässä pitäisi kuitenkin pyrkiä yksilötasolla löytämään jokaiselle tarvitsijalle tukea oman paikan löytämiseksi yhteiskunnassa kartoittaen ja etsien omia osaamisia, vahvuuksia, voimavaroja ja kiinnostuksen kohteita sekä omaa ammatillista polkua. Tärkeä osa ihmisenä olemista kietoutuu siihen, että yksilö kokee itsensä ja elämisensä merkityksellisenä. Osallisuus yhteisössä ja yhteiskunnassa on yksi perustarpeistamme. En tiedä, mutta arvelen, että yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista nämä nyt kaavaillut uudistukset tukevat heikosti.

Niin – vielä piti yhdestä asiasta tähän liittyen mainita. Luin tässä joku päivä työttömästä toimittajasta, joka oli ehkä saamassa sopimuksen jonkun jutun kirjoittamisesta lehteen. Kyse oli ilmeisesti osa-aikaisesta keikkahommasta. Kunniallisena kansalaisena toimittaja kyseli TE-palveluista, kuinka hänen tulee menetellä, jos tilaisuus osa-aikaiseen työllistymiseen konkretisoituu. Työvoimaviranomainen tuumasi, että työtön on lähellä solmia sopimuksen työstä, ja aloitti kuukauden kestävän selvitystyön. Samalla Kela katkaisi päivärahan maksamisen selvityksen ajaksi. Kun työtön yritti aktiivisesti etsiä itselleen työtä – edes osa-aikaista keikkatyötä – kohteli työvoimahallinto häntä kuin rahanpesusta epäiltyä talousrikollista. Tämä ei kuulosta kovin kannustavalta – pöyristyttävältä kylläkin.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, en ymmärrä, miten työttömän kyykyttämisellä lopulta voidaan työllisyyttä kohentaa. On selvää, että nälkä kannustaa insinöörinkin vaikka ojaa kaivamaan tai sukkia kutomaan. Mutta kuka tässä työttömien valtavassa joukossa harhailevasta pienestä ihmisestä ottaa aidosti kopin, kun työtä ei kertakaikkiaan kaikille ole? Kun työttömyys tekee kulttuurissamme vallitsevassa asenneympäristössä ja ajatusmaailmassa kansalaisesta kelvottoman, mitä meillä mahtaa pian olla edessämme, ellei työttömyyteen jumittuneiden elämään löydetä oikeasti punaista lankaa – jostakin – pian.