Jäin työttömäksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa ihan virallisesti olin päivärahoilla. Kun on aina tehnyt jotain – ja tuo ”jotain” pitää sisällään vaikka sun mitä – olo oli jonkun aikaa melko hämmentynyt. Hetken aikaa tuntui siltä, että olin epäonnistunut. Oliko työpanokseni käynyt työmarkkinoille tarpeettomaksi?
Näitä tuumaillessa ajatus alkoi hiljalleen siirtyä siihen, miten tilanteen voisi kääntää eduksi. Kun ikää alkaa jo olla, mietiskelin, kuinka aion jäljellä olevan aikani työmarkkinoilla käyttää. Mietin, mitä kaikkea olin siihen mennessä ehtinyt tehdä. Listasin mielessäni osaamisalueitani, vahvuuksiani ja niiden kautta alkoi hahmottua mahdollisuuksia.
Vaikka tämä saattaisi vaikuttaa minua aikoinaan kouluvuosina opettaneista aika etäiseltä, olen aina nauttinut tiedon keruusta, tutkiskelusta, syventymisestä ja opiskelusta. Siis silloin, kun olen kokenut jonkun asian tärkeäksi ja merkittäväksi. Mietiskelin omia kiinnostuksen kohteita ja puntaroin vaihtoehtoja. Lopulta tulin siihen tulokseen, että aikaisempi osaamiseni ja haluni uuden oppimiseen yhdistyisi aika hyvin ammattikorkeakoulun kuntoutuksen ohjaajan tutkinto-ohjelmassa. Jyväskylässä oli mahdollisuus suorittaa tutkinto monimuoto-opintoina, mikä voisi olla juuri se mahdollisuus… Tutkiskelin opintojen rakennetta ja opiskelumahdollisuuksia. Lopulta tein päätöksen: Tätä haluan ja tämän teen!
Soittelin ja lähettelin sähköpostia Jyväskylän ammattikorkeakoululle monellekin ihmiselle kysellen neuvoa ja tiedustellen mahdollisuuksia. Kun kokonaiskuva alkoi hahmottua, aloin tehdä opintoja JAMK:n avoimen ammattikorkeakoulun kautta kerätäkseni suorituksia (siis niitä opintopisteitä), jotka voisin myöhemmin sisällyttää tulevaan tutkintooni. Viime vuoden kevään yhteishaussa hain tutkinto-opiskelijaksi, ja pian sain kutsun pääsykokeeseen.
Tässä vaiheessa epäilys alkoi hiipiä mieleen. Mitä ihmettä olin tekemässä? Mitä oikein kuvittelin? Minkä ihmeen takia melkein viisikymppinen äijä on pyrkimässä koulun penkille – ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti? Pääsykoepäivänä parkkeerasin autoni Jyväskylässä JAMK:n Rajakadun kampuksen kupeeseen kauhun sekaisten ajatusten risteillessä mielessäni. Mitähän ne mahtaa ajatella, kun tällainen huru-ukko astelee ovesta sisään nuorten, lahjakkaiden ja innokkaiden keskelle? Huokaisin syvään, pyörittelin ehkä vähän päätäni ja suuntasin pääovea kohti. Härkää sarvista ja sisään. Ihan sama mitä ajattelevat. Voin kai ihan hyvällä syyllä itsekin itseäni vähän hulluna pitää, joten hymyä huuleen. Sitähän sitä saa, mitä tilaa…
Pääsykoetilaisuuden avauksessa isossa auditoriossa istuessani katselin ympärilleni, enkä enää tuntenutkaan itseäni niin kovin erilaiseksi. Toki salissa oli paljon nuorta väkeä – osa varmaan suoraan lukion penkiltä tulleita. Mutta näytti siltä, että enemmistö pääsykokeeseen tulleista oli ihan aikuista väkeä, ja ihan merkittävä osa jo keski-ikään ehtineitä – ikätovereita siis! Ikäni puolesta en juurikaan joukosta erottunut. Enemmänkin erotuin massasta siinä, että olin mies. Miehiä kun sosiaali- ja terveysalalla opiskelevien ja työskentelevien joukossa on jostakin syystä aika vähän – mutta siihen olin osannut varautua.
Pääsykoepäivä meni hyvin ja opiskelupaikka irtosi. Tunsin – ja edelleen tunnen – olevani onnekas. Opinnot ovat hyvässä vauhdissa. Opiskeltavat asiat ovat kiinnostavia, eikä into ole laantunut. Päin vastoin. Kurssikavereiden keskuudessa on nuoria, innokkaita ja elämänjanoisia – ja toisaalta paljon työelämää nähneitä, monessa liemessä keitettyjä osaavia ja kokeneita ammattilaisia. Tässä yhteisössä kaikilla on toisilleen annettavaa ja toisiltaan opittavaa. Työtä on paljon tehtävänä, mutta jos kaikki menee suunnitellusti, valmistun viisikymppisenä kuntoutuksen ohjaajaksi.
Opetus- ja kulttuuriministeriön Opiskelijatutkimus 2014 -julkaisun mukaan Suomessa on (keväällä 2013) 284.155 korkeakouluopiskelijaa (ammattikorkeakoulut ja yliopistot, pois lukien jatkokoulutusopiskelijat), joista lähes 89.560 – siis 28 % – on 30-vuotiaita tai sitä vanhempia. Tämä tarkoittaa sitä, että noin 7,5 % eli lähes yksi kymmenestä kadulla vastaan tulevasta suomessa asuvasta 30-60-vuotiaasta opiskelee ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Mielestäni tämä kertoo jotain viime vuosikymmeninä tapahtuneesta yhteiskunnan ja työelämän murroksesta.
Ensinnäkin koulutusjärjestelmän ja teknologian kehitys on tehnyt opiskelun aikuisiässä entistä useammalle mahdolliseksi. Monimuoto- ja verkko-opintojen lisääntyminen on mahdollistanut itsensä ja osaamisensa kehittämisen perheellisille, jo työelämässä pitkään olleille ja asuntovelkoja makseleville, joille olisi taloudellisesti mahdotonta muuttaa opiskelupaikkakunnalle ja istua aamukahdeksasta iltaan asti luennoilla. Vaikka monimuoto-opiskelussa on omat haasteensa, uskon sen sopivan joustavuutensa perinteistä koulumaista päiväopiskelua paremmin monen aikuisen elämäntilanteeseen.
Toiseksi työmarkkinatilanne ja koko työura-ajattelu on muuttunut. Muutama vuosikymmen sitten pidettiin selvänä, että koulun ja/tai lukion jälkeen opiskellaan ammatti. Sen jälkeen mennään töihin ja sitten töitä tehdään eläkeikään asti – usein vieläpä saman työnantajan leivissä. Kun epävarmuustekijät työmarkkinoilla ovat lisääntyneet, eikä takuuvarmoja pitkiä (ja kapeita) leipiä enää ole edes julkisella sektorilla, työikäiset hankkiutuvat entistä enemmän lisä- ja jatkokoulutuksiin tai vaihtavat tyystin alaa kesken työuransa. Toisaalta epätyypilliset työsuhteet pätkä- ja osa-aikatyössä sekä lisääntynyt työttömyys ovat johtaneet siihen, että monella on myös aikaa panostaa opiskeluun ja kouluttautumiseen. Taantumastakin siis löytyy – jos oikein hakemalla haetaan – jotain positiivistakin.
Kolmanneksi uskoisin, että ihmisten asenne työtä, oppimista ja opiskelua kohtaan on muuttunut. Entistä useampi näkee työuran pitkänä oppimispolkuna. Teknologisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä johtuen uutta tietoa tulee jatkuvasti, työtehtävät muuttuvat, joistakin vanhoista ammateista tulee tarpeettomia, kokonaan uusia ammatteja syntyy ja uutta osaamista tarvitaan. Samalla monen ajatusmaailma on muuttunut siten, että työ ja elämä ylipäätään edellyttää jatkuvaa uuden omaksumista, itsensä kehittämistä ja ihmisenä kasvamista. Itsensä kehittämisestä on tullut monelle merkittävä osa elämää ja identiteettiä. Työelämässä keskeisintä ei enää ole kellokortin leimaaminen kahdesti päivässä ja palkkapäivän odottelu. Työ ja sen myötä ammatillinen osaaminen on saanut uusia ulottuvuuksia osaamisen korostumisen myötä. Työstä haetaan paitsi toimeentuloa, myös haasteita, muutosta ja mahdollisuuksia omien voimavarojen ja vahvuuksien hyödyntämiseen. Oppiminen ei ole enää muusta yhteiskunnasta ja elämästä irrallinen saareke, vaan keskeinen osa työuraa ja elämää.
Yhteiskunnan, työelämän, koulutusjärjestelmän sekä teknologian kehityksen myötä entistä useampi tekee elämäntyönsä jossain ihan muualla, kuin mitä nuorena ensimmäiseen opinahjoon astellessa ajatteli. Työ myös muuttuu ja vaihtuu monen kohdalla montakin kertaa työuran aikana. Tietenkin kaikki edellä kuvattu on myös lisännyt kilpailua – jossain mielessä raadollisuuttakin. Mutta vaikka kultakelloja pitkästä ja ansiokkaasta urasta yhden työnantajan palveluksessa ja samoissa työtehtävissä jaetaankin entistä harvemmalle, voidaan haasteet aina nähdä myös mahdollisuutena. Uuden oppiminen, kasvaminen ja kehittyminen mahdollistaa ihmiselle myös pyrkimisen omaa polkua kohti uusia tavoitteita ja päämääriä – omien mieltymysten ja kiinnostuksen kohteiden mukaan. Non scolae, sed vitae discimus – Emme opiskele koulua, vaan elämää varten!
Sitä minä vaan, että…
… minulla – ja useimmilla ikäisistäni – on vielä paljon annettavaa työelämässä. Itse uskon olevani oikealla tiellä. Jos terveyttä ja elivuosia riittää, minulla on vielä hyvinkin 20 vuotta aikaa. Uskon oppineeni matkan varrella paljon ja joka päivä koen oppivani lisää. Oleellista on löytää omat vahvuutensa ja osaamisalueensa ja päästä käyttämään ja kehittämään niitä mielekkäällä tavalla. Tietenkään ei haittaa, jos kouluttautumisen myötä joku innostuu vielä palkkaakin maksamaan, mutta tapahtuipa työrintamalla mitä tahansa, uuden oppiminen ei koskaan mene hukkaan. Oppia ikä kaikki!
”Ihminen, joka on liian vanha oppimaan
on todennäköisesti aina ollut liian vanha oppimaan.”
(Minnie Haskins)
”Opiskelu ilman ajattelua on hyödytöntä.
Ajattelu ilman opiskelua on vaarallista.”
(Kungfutse)
