Kevään kuntavaaleista on vierähtänyt jo puoli vuotta. Olin ehdolla ja tulin valituksi pienen kotikuntani kunnanvaltuustoon ja sen jälkeen myös tarkastuslautakunnan varapuheenjohtajaksi.
Politiikka on monen mielestä kähmintää, likaista peliä, oman edun tavoittelua ja jonninjoutavaa vatulointia. Siinä keskeistä roolia näyttelevät poliittiset puolueet, joita ei oikein erota toisistaan, ja jotka kaikki lupaavat paljon, mutta pettävät lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Voin olla sinisilmäinen ja naiivi, mutta minä näen asian vähän toisin. Yhteiskunnassa on valtava määrä yhteisiä asioita, joita pitää hoitaa, joista pitää tehdä päätöksiä ja joita pitää viedä oikeaan suuntaan. Vaikka siitä, mikä tuo mikä tuo oikea suunta on ja millaisin keinoin laivaa käännellään, ollaan montaa mieltä, on politiikka minun mielestäni yhteisistä asioista huolehtimista. Huolehtimista niin, että isossa kuvassa nähdään vaikutukset yhteisöihin, yhteiskuntaan, julkiseen talouteen sekä elämisen, asumisen, työnteon ja toimimisen edellytyksiin ja olosuhteisiin yleensä – ja toisaalta niin, ettei yksikään yksilö – pieni ihminen – jää huomiotta ja putoa yhteisiltä rattailta.
Politiikka näkyy päivittäin televisiossa, sosiaalisessa mediassa ja muussa tiedon valtavirrassa. Yleinen mielikuva on, että se on sitä touhua, missä ministerit höpisevät omiaan ja kansanedustajat puhuvat seisaallaan tyhjässä salissa. Sen arvellaan olevan sitä, että ne tekevät siellä jossain päätöksiä, jotka useimmiten ovat vääriä, epäoikeudenmukaisia ja jopa hölmöjä. Nämä mediassa näkyvät valtakunnan politiikan, EU-politiikan ja kansainvälisen politiikan näyteikkunat ovat kuitenkin vain se ulkokuori, mikä mediaa kiinnostaa ja minkä se meille välittää. Ei ole tässäkään asiassa ”koira karvoihin katsominen”.
Ei ihan kaikki, mitä ne siellä Arkadianmäellä päättää, mene vikaan. Kyllä eduskunnassa ajoittain ihan fiksujakin puhutaan. Isoja ja haastavia asioita, kuten sote- ja maakuntauudistus ja julkisen talouden valtava alijäämä, on paljon. Kun valtion talous pyörii vuodesta toiseen miljarditolkulla miinuksella, on hyvät ja mukavat uutiset aika harvassa. Helposti tulee sellainen olo, että herrat siellä jossain kyykyttävät köyhää kansaa, eikä se tunnu kivalta. Kaukaa katsottuna saattaa näyttää siltäkin, että ne ihan tahallaan kiusaavat.
Niin – kaukaa… Tämä kaikki tuntuu kovin kaukaiselta. Se ei oikein tavallista ihmistä kosketa – saati kiinnosta. Mutta sitä politiikkaa, niitä asioita ja sellaisia päätöksiä, jotka ihan konkreettisesti vaikuttavat meidän arkeemme, tehdään usein varsin lähellä – omassa kunnassa. Kunta päättää paikallisista palveluista, opetuksesta, sivistyksestä, asuinympäristöstä, liikenneratkaisuista, liikuntapaikoista ja monesta muusta arkeen vaikuttavasta asiasta pitkälti ihan itse. Kunta myös tekee merkittäviä arvovalintoja päättäessään, mihin satsataan ja mistä mahdollisesti joudutaan tinkimään – toisin sanoen siitä, miten käytettävissä olevaa kakkua jaetaan.
Niin – kunta päättää ja kunta tekee… Kuntahan on se kunnantoimisto tai kaupungintalo ja kunnanhallitus ja valtuusto. Ne ”kyläpäälliköt”, jotka siellä keskenään sopivat asioista ja tekevät päätöksiä. Ja yleensä ne päätökset menevät pieleen – tai ainakin useimmiten.
Mutta kun ei sekään oikeasti ihan niin mene. Kunta on kuntalaisten oma juttu. Kunta muodostuu kunnassa asuvista ihmisistä ja sen alueella toimivista yrityksistä sekä siitä ympäristöstä, joka on vuosikymmenten tai -satojen kuluessa yhdessä rakennettu ja niistä palveluista, joita kunnan alueelle on saatu ja onnistutaan jatkossa saamaan. Totta on, että asioiden valmistelu ja niistä päättäminen voi isossa kaupungissa tuntua kaukaiselta. Voi olla, että yksittäisellä kuntalaisella ei aina ole hirveästi vaikutusvaltaa. Mutta toisenlaisiakin kuntia on.
Suomessa on 311 kuntaa. Niiden väkiluku on keskimäärin vajaat 18.000. Isoja kaupunkeja kunnista on vain murto-osa, vaikka niissä valtaosa suomalaista asuukin. Yhdeksässä Suomen kaupungissa asuu yli 100.000 asukasta, ja 99:ssä yli 10.000. Alle 10.000 asukkaan kuntia maassamme on siis 212, ja niitä tosi pieniä, joissa asukkaita on alle 5.000 löytyy 134 – siis reilusti yli kolmannes.
Vesanto on keskellä Suomea, Pohjois-Savon länsilaidalla sijaitseva pieni maaseutukunta. Vesannolla asui tilastojen mukaan tämän vuoden elokuun lopussa 2.114 ihmistä. Asukasluvulla mitattuna Vesanto on Suomen 261. suurin kunta. Vielä Vesantoakin pienempiä kuntia on siis 50. Kunnan pinta-ala on 569,8 neliökilometriä. Tilaa siis riittää, sillä sitä on jokaista vesantolaista kohti lähes 27 hehtaaria. Helsinkiläisillä muuten on maata sen verran vähän, että jos se jaettaisiin tasan, riittäisi jokaiselle stadilaiselle reilun 300 neliön kokoinen tontti. Joku fiksu alakoululainen on kiteyttänyt asian suurin piirtein näin: ”Kaupungissa on paljon ihmisiä ja siellä on ahdasta. Ihmiset ihmiset pinotaan päällekkäin asumaan kerrostaloissa, jotta tilaa jäisi teille ja leikkipuistoille”. Täällä maalla tällaista ongelmaa ei ole.
Vesannolla kunnanvaltuutettuja on 21 – yksi sataa vesantolaista kohti. Helsingin kaupunginvaltuustossa jäseniä on 85 – yksi 7.553 asukasta kohti. Kun Vesannon kaltaisessa pienessä maaseutukunnassa kaikki tuntevat kaikki, on aivan varmaa, että jokainen tuntee ainakin yhden kunnanvaltuutetun paremmin kuin hyvin. Olet varmaan kuullut puhuttavan lähidemokratiasta. Se tarkoittaa sitä, että suurten kaupunkikeskusten ohella myös reuna-alueille tulisi antaa vaikutus- ja päätösvaltaa. Vesanto on (ihan vähän karrikoiden) pelkkää reuna-aluetta ja täällä kuntatasolla tapahtuva yhteisten asioiden hoito ja päätöksenteko on lähidemokratiaa aina. Kun lähes jokainen vesantolainen tuntee lähes jokaisen kunnallispoliitikon ja ihan jokainen tuhtee jonkun kuntapäättäjistä hyvin, on jokaisella kuntalaisella ihan aito ja oikea mahdollisuus vaikuttaa.
Usein arvellaan, että kuntapäättäjät tekevät vääriä, huonoja tai tyhmiä päätöksiä. Kukaan ei kuitenkaan varmasti ole lähtenyt ehdolle kunnanvaltuustoon tai toimimaan muissa päättävissä elimissä siksi, että haluaisi tietoisesti viedä asioita huonoon tai entistä heikompaan suuntaan. Taatusti kaikki kuntalaiset – myös kunnallispoliitikot – haluavat omalle kotikunnalleen ja sen asukkaille hyvää. Kun arvellaan, etteivät ”ne” mistään tiedä eivätkä ymmärrä, on jokaisen kuntalaisen syytä katsoa peiliin. Eivät kuunnanvaltuustossa, kunnanhallituksessa tai lautakunnissa asioita miettivät ja niistä päättävät varmaankaan tiedä, mitä missäkin kahvipöydässä tuumaillaan. Mutta heille voi kertoa asioista, kysyä kysymyksiä ja nostaa esiin uusia näkökulmia. Tämä on varmasti monin verroin helpompaa pienessä kunnassa kuin suuressa kaupungissa.
Päättäjät joutuvat päätöksiä tehdessään ottamaan huomioon talouden realilteetit. Myös laillisuuden ja hyvän hallinnon vaatimuksia tulee noudattaa. Ei mielivaltaisesti voi toimia. Eivät asiat aina mene, niinkuin yksittäinen päättäjä haluaisi. Eikä jokaisen kaikkia toiveita aina voida täyttää. Kuntapäättäjien tulee perehtyä asioihin ja ottaa niistä selvää. Monessa kohtaa on kuitenkin olemassa tietoa ja osatekijöitä, joita ei osata huomioida. Joskus ymmärrys ei vaan riitä. Mutta pienessä kunnassa kuntalaisilla on oivallinen mahdollisuus olla mukana hommassa jakaen tietoaan, kertoen kokemuksistaan, näkemyksistään ja mielipiteistään ja nostaen esiin omia näkökulmiaan. Tyytymätön nurina ja kiroilu hämärissä nurkissa on useimmiten turhaa. Sen sijaan avoimella ja rehdillä keskustelulla – joskus kiivaalla väittelylläkin – monessa asiassa saattaa löytyä uusia hyvinkin merkittäviä seikkoja, jotka saattavat olla ratkaisevia silloin, kun päätöksiä sorvataan.
Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että etenkin tämän kaltaisessa kunnassa olisi yhteistä tahtoa viedä yhteisiä asioita yhdessä fiksuun suuntaan. Luulisi, että jos joku asia mieltä painaa tai askarruttaa, sille tutulle päättävissä elimissä toimivalle naapurille, sukulaiselle tai kyläläiselle olisi helppo mennä juttelemaan. Varmaa on, että jos johonkin asiaan muutosta haluaa, se tapahtuu varmemmin siten, että aukaisee suunsa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuin siten, että jupisee yksin omassa nurkassaan.