Kategoria: Työelämä ja työhyvinvointi

Irtisanomissuoja, ay-liike ja yrittäjyys

Ay-liikkeellä on aikanaan ollut tärkeä yhteiskunnallinen tehtävänsä. Kun Suomi teollistui vauhdilla ja maaseudulta vaellettiin sankoin joukoin teollisuuspaikkakunnille työn perässä, oli moni hämillään. Maalta lähteneiden sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen ei varmasti ollut kaikelta osin helppoa. Tuolloin työnantajaleiri oli tukemassa – joskus jopa konkreettisesti käynnistämässä – palkansaajien järjestäytymistä paikallistasolla. Aina on ymmärretty se, että hyvinvoiva, motivoitunut ja työssään itsensä tarpeelliseksi kokeva työntekijä on tuottava työntekijä. Ay-liike on historiansa aikana ollut ajamassa monia yhteiskunnallisesti merkittäviä uudistuksia – ja hyvä niin.

Varsin pian ay-liike vahvistui ja laajeni. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmat alkoivat siitä, kun työväenliike alkoi joukkovoimansa turvin pyrkiä muokkaamaan yhteiskuntaa sen kaikilla osa-alueilla joka suhteessa mieleisekseen. Demokratian toteutuminen ja koko valtakunnan yleinen etu on monesti saanut väistyä, kun ay-pamppujen painava sana ja omien sidosryhmien edut ovat sanelleet, miten asiat laitetaan ojennukseen. On käynyt ilmi, että läheskään aina päämääränä ja lopputulemana ei ole ollut työntekijän etu, vaan järjestöjen ja niiden johdon aseman vahvistaminen entisestään. Ay-liikkeellä on sidosryhmiensä kautta vuosikymmenten saatossa ollut vahva edustus eduskunnassa. Se on monessa kohdin ohjannut lainsäädäntötyötä ja näin edelleen vahvistanut omaa vaikutusvaltaansa. Selkein esimerkki tästä on työehtosopimusten yleissitovuus. Kansalainen ei voi itse sopia omista työehdoistaan. Työlainsäädäntö ja työehtosopimukset määrittelevät tarkkaan, montako tuntia töissä on soveliasta olla ja mitä siitä maksetaan.

Totta kai on hyvä, että yhteisesti on sovittu ja lainsäädäntöön kirjattu pääpiirteet minimipalkoista, työsuhteen keskeisistä ehdoista, työsuojelusta ja vaikkapa vuosilomien kertymisestä. Mutta kyllä palkansaajan ja -maksajan pitäisi voida keskenään sopia yleisten lakiin kirjattujen raamien sisällä kaikesta muusta. Itse asiassa näin tapahtuu ja on aina tapahtunut. Ay-liikkeen kartelli toimii isoissa yrityksissä – siellä, missä työntekijöitä on paljon ja normaali työaika kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Isossa tehtaassa tämä toimii – pienessä yrityksessä, joka pyörittää vaikkapa grilliä, huoltoasemaa tai muutaman miehen raksaporukkaa joustava sopiminen on ja on aina ollut arkipäivää. Yhä useampi suomalainen palkansaaja tekee epäsäännöllistä työtä, osa-aikatyötä tai useampaa työtä samanaikaisesti. Maailma on muuttunut – ja työelämä sen mukana. Yhä pienempi osa suomen duunareista kävelee tehtaan portista sisään ja ulos pillin soidessa ja yhä useampi hankkii toimeentulonsa ja tekee työuransa enemmän tai vähemmän epätyypillisissä työsuhteissa. Tähään muutokseen ay-liike ei ole kyennyt sopeutumaan.

Ai miksikö minä ay-liikkeen asemaa ja vallankäyttöä tuumailen? No siksi, että SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kehotti eilen Ylen Ykkösaamussa suutaria pysymään lestissään. Hän totesi, että hallituksen tulee johtaa valtion politiikkaa, mutta sen tulee pitää näppinsä irti asioista, jotka ovat muiden osapuolten välisiä. Palkansaajiin, työmarkkinoihin tai työsuhteeseen liittyviin asiat eivät Rinteen näemyksen mukaan kuulu valtakunnan politiikkaan eivätkä näin ollen ole hallituksen tai eduskunnan heiniä. Näistä asioista – myös niihin liittyvästä lainsäädännöstä – päätetään tämän näkemyksen mukaan työmarkkinapöydissä.

Aika pöyristyttävää, kun muistaa, miten ay-liike hoitaa vaikuttamistyötään. Ay-pomot voivat halutessaan sulkea satamat ja lentokentät, pysäyttää tehtaat ja niiden tuottamaa tavaraa ajavat rekat, sammuuttaa ihan konkreettisesti valot yhteiskunnasta. Näin he myös tekevät silloin, kun asiat eivät näitä megalomaanista liksaa saavia järjestöjyriä miellytä.

Parhaillaan käydään vääntöä pienyritysten irtisanomissuojan höllentämiseen tähtäävän lakimuutoksen valmistelusta. Nyt, kun lakitekstiä vielä kirjoitetaan, isot ammattijärjestöt julistavat ylityökieltoja. Ay-liike on uhannut, että mikäli maan hallitus ei lopeta lain valmistelua, käytetään voimakeinoja. Eikö lakien valmistelu ole ministeriöiden ja hallituksen tehtävä. Eikö eduskunta ole se taho, joka tässä maassa hallituksen esitykset käsittelee ja tekee vaaleissa kansalta saamansa mandaatin mukaisesti päätökset. Tämä on parlamentaarista demokratiaa Suomen tasavallassa. Eduskuntavaalit lähestyvät, ja oppositiopuolue SDP tarvitsee kipeästi huomiota osakseen. Myös ay-liikkeen merkitys koetaan entistä vähäisemmäksi. Nyt käynnissä oleva hulabaloo on oivallinen markkinointikampanja – ja ay-liikkeen ja demareiden näkökulmasta ajoituskin on aika kohdallaan.

Ehdotetut muutokset irtisanomissuojaan koskisivat pieniä, alle 20 työntekijän yrityksiä. Kyseessä ei ole kiero suunnitelma, joka toteutuessaan mahdollistaisi mielivaltaisen lopputilien jakelemisen mistä tahansa syystä. Syrjintä tai pelkällä pärstäkertoimella pelaaminen on edelleen maassamme laissa kiellettyä. Pienessä yrityksessä yksittäisen työntekijän merkitys on suuri – niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus käy niin, että yhteinen sävel on kadoksissa tai niin, että työntekijä ei yksinkertaisesti sovellu yrityksen toimintatapoihin tai työyhteisöön. Tätä ei aina rekrytointivaiheessa voi ennakoida. Joskus voi olla myös niin, että yrityksen toimintaympäristö, asiakaskunta tai tuote- ja palvelurepertuaari muuttuu niin, että aiemmin hyvä ja tärkeä työntekijä ei enää palettiin sovi. Maailma muuttuu ja sen mukana myös yritysten arki. Joskus entinen vahvakin osaaminen käy yritykselle tarpeettomaksi ja tilalle tarvitaan uutta tyystin erilaista osaamista. Näihin tilanteisiin joustoa halutaan lisää. Mikäli ehdotus menee läpi, saattaa entistä useammalla olla entistä herkemmin ”kengän kuva persuksissaan”. Toisaalta entistä useampi saattaa entistä helpommin työllistyä. Liikkuvuutta ja vaihtuvuutta saattaa tulla lisää, mutta se ei välttämättä ole huono asia sen enempää yrittäjälle kuin työntekijällekään. Toki ay-liikkeen huolen ymmärtää. Sehän on aina ollut niiden asialla, joilla työpaikka on. Työttömien työllistymisen edistäminen ei ainakaan konkretian tasolla ole juuri näyttänyt ay-liikettä kiinnostavan.

Menin töihin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Siitä on aikaa 36 vuotta. Matkan varrella olen nähnyt aika monta yritystä ja yrittäjää – isoja ja pieniä, monella toimialalla ja monenlaisissa toimintaympäristöissä. Myös tuttavapiirissä yrittäjiä on paljon. Yrityksiä on monenlaisia – kahta samanlaista ei ole. Yrittäjiä kuitenkin yhdistää poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin: yrittäjät tekevät töitä – paljon ja tunteja laskematta. Ja kun ne päivän ”oikeat työt” on tehty, työpäivä jatkuu usein papereita pyöritellen, tulevaa suunnitellen ja verkostoissa sukkuloiden. Toiseksi: jokainen tuntemani yrittäjä haluaa yrityksensä pärjäävän. Yrittäjä haluaa, että liiketoiminta on kannattavaa ja että yritystoimintaan voidaan panostaa lisää ja sitä voidaan jatkaa. Ennen muuta yrittäjä haluaa myydä asiakkailleen hyviä tuotteita ja palveluja kohtuullisella hinnalla. Tyytyväinen asiakas kun on liiketoiminnan kannattavuuden ja jatkuvuuden ainoa tae. Kolmanneksi: kaikki yrittäjät – ainakin ne, joita minä olen tavannut – ymmärtävät, että osaava, motivoitunut ja tulosta tekevä työntekijä on yrityksen tärkein voimavara. Ei komeatkaan seinät, eivät kiiltävätkään koneet – vaan ihmiset, jotka arkisella aherruksellaan valmistavat tuotteita ja palvelevat asiakkaita.

Voi olla, että jossain riittää, kun menee aamulla kahdeksalta töihin ja lähtee neljältä kotiin – ja saa kerran kuussa työehtosopimuksessa määritellyn korvauksen menetetystä vapaa-ajasta. Pienen yrityksen kohdalla työntekijän pitää olla hyvä. Tämän päivän pienen yrityksen pienessä porukassa jokaisen työntekijän tulee ajatella työnantajan etua. Käytännössä tämä ajattelu on sitä, että työntekijä tilipäivänä edes hetken miettii, tuliko kuukauden aikana tehtyä töitä niin, että yritys sai liikevaihtoa, lisäarvoa tai muuta hyötyä siinä määrin, että ”työmies on palkkansa ansainnut”. Tämä ei ole sortoa, riistoa tai ruoskimista. Hyvin pärjäävässä yrityksessä on hyvin pärjääviä työntekijöitä – ja hyvin pärjäävän yrityksen tekevät hyvät työntekijät. Yksikään yrittäjä ei luovu sellaisesta työntekijästä, joka tekee yritykselle liikevaihtoa ja voittoa.

Maamme työllisyystilanne on kohentunut. Se, minkä verran, riippuu vähän siitä, keneltä kysytään. Selvää on, että työtä vailla olevaa työvoimaa on yhä liikaa. Suurin työllistämispotentiaali on pienissä, muutaman työntekijän yrityksissä. Työllistämiskynnystä pitää alentaa ja työllistämiseen liittyviä esteitä, pelkoja ja riskejä vähentää. Tätä ay-liike, SDP ja Antti Rinne vastustaa. Vastustaa, koska jotkut haluavat yhä nähdä yrittäjän riistäjänä, hyväksikäyttäjänä, kierona piruna, joka haluaa repiä itselleen vaurautta sorretun kansan selkänahasta. Vastustaa, koska menestyvä ja voittoa tuottava yritys on yhä joidenkin mielestä yhteiskunnan pahin vihollinen. Tämä kuva on aika kaukana tämän päivän arkitodellisuudesta.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että ay-liikkeenkin piirissä kasvaisi hiljalleen ymmärrys siitä, että tyypillinen suomalainen paljansaaja ei enää ole se, joka menee ammattikoulun jälkeen satojen työntekijöiden paperi- tai metallitehtaaseen töihin ja jää sitten muutaman vuosikymmenen palveluksen jälkeen samasta tehtaasta eläkkeelle tehtaanjohtajalta saatu kultakello ranteessaan. Olisi korkea aika ymmärtää, että iso osa ihmisistä saa elantonsa pienissä yrityksissä ja ihan erilaisissa työtehtävissä, kuin muutama vuosikymmen sitten. Myös viennistä entistä suurempi, ja alati kasvava osa, tehdään pienissä yrityksissä. Pienissä yrityksissä tarvitaan nopeutta, ketteryyttä, joustavuutta, tilanneherkkyyttä, oikeanlaista osaamista ja oikeanlaisia sopivia ihmisiä oikeisiin tehtäviin. Ay-liikkeen olisi aika alkaa ajatella näiden yritysten toimintaedellytyksiä, toimintaympäristöä ja arkea. Ihan hyvä olisi vaikkapa kurkistaa elävään elämään ja yrittäjän ja pienyrityksen työntekijän arkeen.

Antti Rinne: Hallitus on syypää työtaistelutoimiin. Uutinen Yle-uutiset-verkkopalvelussa 15.9.2018. http://yle.fi/uutiset/3-10406602.

Työmies on palkkansa ansainnut

Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Veli-Matti Mattila totesi viikko sitten, että suomalaisilla on liian hyvät liksat. Vaikka hän ei suoranaisesti palkkojen alentamista ehdottanutkaan, siihen suuntaan puheet monella taholla tulkittiin. Mattilan näkemyksen mukaan suomalaisen palkka on kilpailukyvyn näkökulmasta 10-15 % liian korkea. Moni yskähteli hihaansa ja nieli kiukkuaan. Työmarkkinaosapuolia ärsytti, koska vaarana on, että moisella muurahaispesän tökkimisellä on kielteinen vaikutus palkkamalttiin ja työrauhaan neuvottelupöydissä. Palkansaajiakin ärsytti. He kokivat jälleen kerran itsensä loukatuiksi, kun kilpailukykyvajeen ja heikon viennin väitettiin johtuvan siitä, että duunarilla on liian hieno auto. Minuakin ärsytti. Pitäisi noin keskeisellä ja näkyvällä tuolilla istuvan isopalkkaisen päällikön tietää, mitä näkemyksiä kannattaa julkisesti huudella ja mitä ei. Päivänselvää on, että tällaiset lausumat ovat bensaa aatteen palon liekkeihin monella rintamalla.

Yksi vastaus tähän möläytykseen kuultiin eilen. Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL ilmoitti toimialajohtajiensa Håkan Ekströmin ja Teija Asara-Laaksosen suulla, että työntekijät ovat vihaisia ja haluavat lisää liksaa. Liiton mukaan ns. Suomen malli on kuollut ja kuopattu. Palkankorotuksia tullaan vaatimaan, neuvoteltiinpa sitten missä ja miten tahansa. Taas monia ärsyttää – minuakin. Taitaa palkkamaltti ja oraalla olevan talouskasvun hedelmät tämän molemminpuolisen huutelun seurauksena valua kankkulan kaivoon.

Maailmantalous yskähteli, ja sen myötä Euroopassa ja Suomessa alkoi taantuma vuonna 2008. Euroopassa pahin näyttää olevan ohi, mutta meillä talous on tuskallisen hitaasti lähtenyt nipin napin nousuun. On selvää – ja tämä on monelta arvovaltaiselta taholta kuluneen viikon aikana todettu – ettei Suomen talous kohene palkkoja laskemalla. Mutta en minä ymmärrä sitäkään, että vakavissaan puhutaan niiden nostamisestakaan. Tai tietysti ymmärrän. Jokainen haluaa lisää liksaa, koska siitä tulee hyvä mieli, ja sitten voi ostaa kaikkea kivaa. Monet julkisen sektorin työntekijät tekevät äärettömän arvokasta työtä, jota ilman meillä ei olisi julkisia palveluja. Mutta…

Tuosta edellä mainitusta vuodesta 2008 lähtien kuntatyöntekijöiden keskiansio on noussut noin 16 %. Valtion leivissä nousua on ollut lähes 22 %. Yksityinenkin sektori on seurannut perässä ja nostanut palkkoja noin 14 %:lla. Samalla aikavälillä Suomen asukasta kohti laskettu bruttokansantuote on noussut vajaat seitsemän prosenttia. Edelleen samalla aikavälillä inflaatio eli kuluttajahintojen kehitys on ollut hyvin lähellä nollaa, mikä tarkoittaa sitä, että palkkojen nousu on merkinnyt konkreettisesti reaaliansioiden nousua ja ostovoiman kohenemista. Julkiset menot olivat vuonna 2008 noin 48 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun ne nyt ovat lähes 60 %. Vuonna 2008 Suomen julkisyhteisöjen (valtio, kunnat, kirkko) velka oli 63 miljardia euroa. Nyt se on noin 140 miljardia. Julkinen talous tekee yhä vuosittain miljarditolkulla miinusta – ja sen myötä lisää velkaa. Tämä ei ole julkisten alojen työntekijöiden syy – mutta varsin huolestuttavalta kehitys silti näyttää.

Mutta eihän siinä. Työmies on palkkansa ansainnut. Nostetaan palkkoja ainakin vähän, kun työntekijät sitä kerran haluavat. JHL:n jäsenmaksua maksavia palkansaajia on noin 220.000. Toki samalla pitää muidenkin julkisten alojen työntekijöiden palkkaa korottaa. Yhteensä heitä on lähes neljännes työllisistä – siis noin puoli miljoonaa. Mutta korotetaan toki – maltillisesti, vaikka vajaat 1,5 prosenttia… Sehän tekee mukavasti keskimäärin 50 euroa kuukaudessa. Puolelle miljoonalle palkansaajalle tuo summa tarkoittaa vuositasolla reilun 300 miljoonan kakkua, johon tietysti pitää vielä laskea päälle vähän työnantajan maksamia sivukuluja…

Julkisten alojen työtenkijöiden palkat maksetaan julkisista varoista – siis pääosin siitä rahamäärästä, joka veronmaksajilta saadaan kerättyä. Kuten tiedetään, kulkinen talous pyörii miinuksella ja säästötoimia on jouduttu tekemään kaikilla hallinnonaloilla niin valtion budjetissa kuin kunnissakin. Minun mielestäni JHL:n Ekströmin ja Asara-Laaksosen ehdotus voidaan kaikin mokomin toteuttaa. Ehdoksi laittaisin kuitenkin sen, että JHL kertoo, mistä korotukseen tarvittava raha löytyy. Liitto voi järjestää ideariihen, jossa yhteisöllistä kivaa pitäen tuumitaan, mitä veroja ja asiakasmaksuja korotetaan, ja mistä ja kenelle suunnatuista palveluista leikataan.

Ei tämä talousahdinko ole JHL:n jäsenten eikä muidenkaan työssä olevien syy, mutta jotain tolkkua voisi kuitenkin odottaa.

Työttömien määrästä on jos jonkinlaista tilastoa ja arviota. Numerot vaihtelevat sen mukaan keneltä kysytään. Joka tapauksessa Kelan kirjoilla oli viime vuoden syyskuun lopussa yhteensä 386.358 työttömyysetuuksia saavaa henkilöä. Näistä ansiosidonnaisella päivärahalla oli 152.174 ja perusturvan – siis peruspäivärahan tai työmarkkinatuen – varassa 234.184 henkilöä. Perusturvalla sinnittelevät ovat pääosin pikäaikaistyöttömiä. Työmarkkinatuki on suuruudeltaan 32,40 euroa päivässä, siis keskimäärin 696,60 euroa kuukaudessa (21,5 arkipäivää). Työttömyysetuudesta napsaistaan automaattisesti 20 %:n ennakonpidätys, minkä jälkeen käteen jää 557,28 euroa. Työttömyysetuuksien tarkistamisessa seurataan kuluttajahintaindeksiä. Nämä etuudet eivät siis nouse, kun inflaatiota ei juurikaan ole. Yksikään ammattiliitto ei ole tämän oikeasti vähäosaisen väestönosan toimeentulon kohentamista ainakaan kovin suureen ääneen vaatimassa.

Isossa kuvassa julkisen talouden koheneminen edellyttää sitä, että työllisyystilanne paranee. Työtä tekeväisten suomalaisten määrä on vähentynyt vuoden 2008 lopusta vuoden 2015 loppuun noin 121.000:lla (2.377.181 -> 2.256.459). Kun maamme väkiluku on samaan aikaan noussut, on työelämän ulkopuolella olevien lukumäärä kasvanut lähes 290.000:lla. Jokainen työllistyminen tasapainottaa julkista taloutta, kun menot vähenevät ja verotulot kasvavat. Tähän pitää panostaa. Työtä ja työpaikkoja tarvitaan lisää. Nopea ja helppo ratkaisu olis tietysti se, että kunnat palkkaavat… Mutta: jokainen julkisen sektorin suoraan tai välillisesti maksama palkkaeuro maksetaan julkisista varoista. Jos karkeasti yksinkertaen lasketaan olettaen, että kaikilla olisi sama palkka ja veroprosentti (esim. 20%), pitäisi jokaista julkisella sektorilla (tai julkisen sektorin kustantamaa palvelua tuottavassa organisaatiossa yksityisellä tai kolmannella sektorilla) työskentelevää kohti olla neljä yksityisen sektorin työntekijää. Nythän jokaista julkisen sektorin työntekijää kohti on kolme yksityisen sektorin työntekijää. Näiden neljän palkansaajan maksamilla veroilla katetaan vasta 80 % sen yhden julkisella sektorilla työskentelevän palkkakuluista.

Sitä minä vaan, että …
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi tästä yhteiskunnasta niin työnantajien kuin työntekijöidenkin leiristä löytyvän solidaarisuutta ja konsesusta. Suomen talouden tasapainottaminen ei onnistu, ja uutta nousua ei tulla näkemään, ellei työllisyys kohene nimenomaan yksityisellä sektorilla – ja mieluiten aloilla, jotka onnistuvat myymään tuotteitaan ja palvelujaan vientimarkkinoille. Tähän voidaan vaikuttaa pyrkimällä parantamaan yritysten toimintaedellytyksiä ja -ympäristöä. Niin kauan, kun uutta nousua odotellaan ja taloustilanne näyttää henkiinjäämistaistelulta, toivoisin, että työmarkkinapöydissä uhrattaisiin edes pieni ajatus sille satojen tuhansien ihmisten joukolle, jotka ovat työtä vailla, ja joiden arjessa oikeasti murehditaan jokapäiväisestä leivästä.

Työvoimapolitiikkaa vol. 3

Syksyllä 1975 tapahtui maassamme kummia. Presidentti Kekkonen – niin, se aito oikea Urkki – nimitti kansallisen hätätilan hallituksen. Maassamme oli tuolloin 63.000 työtöntä. Taloustilanne ja ennätyksellisen suuri työttömien määrä sai presidentin tarttumaan toimeen. Martti Miettusen johdolla kootun hallituksen päällimmäisenä tehtävänä oli työllisyystilanteen parantaminen. Keinot taisivat kuitenkin olla vähissä, sillä työttömyys kaksinkertaistui seuraavan kahden vuoden aikana.

Jonkinlainen hätätila meillä on nytkin ollut jo kauan. Työttömiä maassamme on tilastokeskuksen mukaan reilusti yli 200.000. Pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta on puolet. Asiaa voidaan tarkastella monelta kantilta ja laskutavasta riippuen työttömien määrä näyttäytyy kovin erilaisena. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömiä työnhakijoita on vajaat 370.000 ja pitkäaikaistyöttömiä tästä joukosta reilu kolmannes. Oli miten oli, työttömiä on paljon – hurjan paljon – ja yhä useamman kohdalla työttömyys on jatkunut ja näyttää edelleen jatkuvan pitkään. Kun samalla työvoiman ulkopuolella olevien osuus on kasvanut ennen muuta väestön ikääntymisen seurauksena, on tilanne kestämätön. Avoimia työpaikkoja TE-palvelujen kautta on tällä hetkellä 13.802. Kokopäiväisiä näistä paikoista on alle 10.000. Presidentti Kekkonen saisi halvauksen, ellei jo olisi autuaammille kalavesille siirtynyt.

Jos meillä oli hätätila 1970-luvulla, on sellainen varmuudella nytkin. Eikä maan hallituskaan toki toimettomana ole ollut. Työvoimapolitiikan käänteitä tulee siihen tahtiin, että niiden seuraaminen mediassa alkaa jo päihittää saippuasarjat kuusi-nolla. Monenlaisia konsteja yritetään ja muutoksia sorvataan. Muutosten perusteena kerrotaan olevan pyrkimys työttömyyden vähentämiseen ja työllistymisen edistämiseen. Kovin isoon ääneen ei sanota sitä, että perimmäinen syy on se, että rahat eivät riitä, ellei säästöjä saada aikaan. Ei sanota, koska vaalit ovat lähellä – aina. Työtä tekeväisiä on koko Suomen kansasta alle puolet – työikäisistäkin vain kaksi kolmesta. Muu väki elää enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ”siivellä”, ja tähän julkisen talouden rahat eivät nykymenolla kertakaikkiaan riitä.

Niin – niistä keinoista. Keinoja hallitus ja sen asettama työryhmä on tykönään tuumaillut. Puhutaan työttömyyden taltuttamisesta ja työttömien kannustamisesta töihin. Ja keinot näyttävät aika radikaaleilta – koviltakin.

Pari päivää sitten eduskunnassa hyväksyttiin esitys ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisestä 500 päivästä 400 päivään. Alle kolmen vuoden työhistorialla ansiosidonnaista saa jatkossa vain 300 päivältä. Ajatuksena varmaan on, että kun ylellinen elämä ansiosidonnaisella päivärahalla muuttuu entistä aiemmin peruspäivärahalla kituuttamiseksi, ryhtyy työtön entistä aikaisemmassa vaiheessa toden teolla etsimään uutta työtä. Olen tästä vähän eri mieltä. Kyllähän meillä toki yhteiskunnassa kannustinloukkuja on, mutta mistä niitä töitä etsitään, jos niitä ei kerta kaikkiaan kaikille ole. En usko, että kovin monet pitkäaikaistyöttömistä tieten tahtoen työtä välttelevät. Peruspäivärahalla eläminen kannustaa työnhakuun varmasti. Jos työpaikkoja ei ole, seuraa muutoksesta ainoastaan se, että entistä useampi kamppailee toimeentulostaan toden teolla entistä aiemmin. Minä olisin tehnyt toisenlaisen remontin. Ansiosidonnaisen päivärahan tasoa olisi voinut vähän nipistää, jolloin jonkinlaiset elämisen edellytykset olisivat työttömyyden kohdatessa säilyneet vähän pidempään. Ansiosidonnaisen tason leikkaaminen vaikkapa 20 prosentilla tekisi kuitenkin töihin lähtemisen kannattavaksi, vaikka palkka olisi vähän totuttua pienempi.

Iltasanomat uutisoi eilen hallituksen kaavaileman osallistavan työttömyystuen – osallistumistulon – mallista. Aktivointitoimet ovat olleet työvoimapoliittisessa keskustelussa näkyvästi esillä aiemminkin. Hallitus on jo hallitusohjelmassa päättänyt, että osallistavan sosiaaliturvan mallia kehitellään. Nyt suunnitelmissa on, että jos työtön haluaa saada työttömyyspäivärahaa, tulee hänen osallistua yhteisölliseen toimintaan. Tämä toiminta voisi olla tutkijaryhmää vetävän professori Heikki Hiilamon mukaan vapaaehtoistyötä, opiskelua, työharjottelua tai vaikkapa omaishoitoa. On selvää, että työttömänä joutenoloon tottuu helposti ja nopeasti. Mikä tahansa toimeliaisuus on parempi kuin kotona makaaminen. Tämä kaavailu haiskahtaa kuitenkin aika lailla pakottamiselta – jopa kiristämiseltä. Jos nämä suunnitelmat toteutuvat, paimennetaan massiivista työttömien armeijaa pian risusavottaan. Vai laitetaanko heidät tekemään vapaaehtoistyötä vaikkapa paikallisen uimaseuran valmentajiksi? Vapaaehtoistyön – jota sivumennen sanoen Suomessa tehdään kaikkien kansainvälisten mittareiden mukaan enemmän kuin missään muualla – perimmäisenä ajatuksenahan on nimen omaan vapaaehtoisuus. Pakkollinen vapaaehtoistyö on ihan uusi keksintö.

Kyllä osallistamista ja aktivoimista tarvitaan. Mielestäni tässä pitäisi kuitenkin pyrkiä yksilötasolla löytämään jokaiselle tarvitsijalle tukea oman paikan löytämiseksi yhteiskunnassa kartoittaen ja etsien omia osaamisia, vahvuuksia, voimavaroja ja kiinnostuksen kohteita sekä omaa ammatillista polkua. Tärkeä osa ihmisenä olemista kietoutuu siihen, että yksilö kokee itsensä ja elämisensä merkityksellisenä. Osallisuus yhteisössä ja yhteiskunnassa on yksi perustarpeistamme. En tiedä, mutta arvelen, että yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista nämä nyt kaavaillut uudistukset tukevat heikosti.

Niin – vielä piti yhdestä asiasta tähän liittyen mainita. Luin tässä joku päivä työttömästä toimittajasta, joka oli ehkä saamassa sopimuksen jonkun jutun kirjoittamisesta lehteen. Kyse oli ilmeisesti osa-aikaisesta keikkahommasta. Kunniallisena kansalaisena toimittaja kyseli TE-palveluista, kuinka hänen tulee menetellä, jos tilaisuus osa-aikaiseen työllistymiseen konkretisoituu. Työvoimaviranomainen tuumasi, että työtön on lähellä solmia sopimuksen työstä, ja aloitti kuukauden kestävän selvitystyön. Samalla Kela katkaisi päivärahan maksamisen selvityksen ajaksi. Kun työtön yritti aktiivisesti etsiä itselleen työtä – edes osa-aikaista keikkatyötä – kohteli työvoimahallinto häntä kuin rahanpesusta epäiltyä talousrikollista. Tämä ei kuulosta kovin kannustavalta – pöyristyttävältä kylläkin.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, en ymmärrä, miten työttömän kyykyttämisellä lopulta voidaan työllisyyttä kohentaa. On selvää, että nälkä kannustaa insinöörinkin vaikka ojaa kaivamaan tai sukkia kutomaan. Mutta kuka tässä työttömien valtavassa joukossa harhailevasta pienestä ihmisestä ottaa aidosti kopin, kun työtä ei kertakaikkiaan kaikille ole? Kun työttömyys tekee kulttuurissamme vallitsevassa asenneympäristössä ja ajatusmaailmassa kansalaisesta kelvottoman, mitä meillä mahtaa pian olla edessämme, ellei työttömyyteen jumittuneiden elämään löydetä oikeasti punaista lankaa – jostakin – pian.

Työvoimapolitiikkaa vol. 1

Kirjoittelin tässä muutama viikko sitten opintoihini liittyen oppimistehtävää, jonka tarkoituksena oli kehittää yhteiskunnallista osaamista. Osana tehtävää oppijan piti valita yhteiskunnallinen aihe, johon tuli perehtyä ja jota piti pohtia yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta huomioiden kuntoutuksen viitekehys.

Valitsin tehtävän aiheeksi työttömyyden ja työvoimapoliittisten toimien vaikutukset julkiseen talouteen sekä poliittisen päätöksenteon vaikutukset työmarkkinatilanteeseen ja työttömyyden hoitoon. Ei siis mikään pikkujuttu ollenkaan. Pyrkimyksenäni oli luoda kokonaiskuva siitä, millainen merkitys työttömyydyllä on yhteiskunnallisesti ja miten työttömyysongelmaan on pyritty ja voidaan politiikan keinoin vaikuttaa.

Sen verran tanakkaa asiaa sain kokoon, että päätin ko. kirjoituksen jakaa tässä muillekin luettavaksi – jos ketä kiinnostaa…

TYÖTTÖMYYDEN KUSTANNUKSET YHTEISKUNNALLE

Vuonna 2015 Suomessa Kela ja työttömyyskassat maksoivat työttömyysturvaetuuksia (ansiopäiväraha, peruspäiväraha, työmarkkinatuki, vuorottelukorvaus) yhteensä 5.064,30 miljoonaa euroa, mikä vastaa suuruusluokaltaan maamme julkisyhteisöjen tämänhetkistä vuotuista alijäämää. Kun tähän summaan lisätään työttömyydestä aiheutuvat veromenetykset ja muiden tulonsiirtojen lisäykset, ovat työttömyyden todelliset kustannukset karkeasti arvioiden kymmenen miljardin euron luokkaa vuodessa. Etuuksia maksettiin viime vuonna kaiken kaikkiaan 103,8 mijoonalta päivältä. Kun tukipäiviä vuodessa on noin 260, tarkoittaa tämä sitä, että työttömyysetuuksien saajia oli samanaikaisesti keskimäärin hieman vajaat 400.000 (Suomen työttömyysturvaetuuksien kuukausitilasto tammikuussa 2016). Tämä luku kuvastaa mielestäni muita laskentatavasta riippuen vaihtelevia tilastolukuja paremmin työttömyyden todellista määrää. Pitkäaikaistyöttömiä (yli 12 kk työttömänä) Suomessa oli tammmikuussa 2016 120.699. Kun tähän lisätään rinnasteiset pitkäaikaistyöttömät (viimeisen 16 kk:n aikana yhteensä vähintään 12 kuukautta työttömänä työnhakijana) sekä palvelujen piirissä olevat pitkäaikaistyöttömät oli tammikuussa näitä vaikeasti työllistyviä (rakennetyöttömyys) yhteensä 217.133 (www.findikaattori.fi, www.tilastokeskus.fi). Sataa suomalaista työllistä kohti maassamme on lähes 150 ei-työllistä (huoltosuhde).

Työttömyys on suuri ongelma paitsi yksilön, myös yhteiskunnan ja kansantalouden näkökulmasta. Työttömille maksettaviin etuuksiin kuluu paljon rahaa. Vielä suurempi ongelma on edessä, kun pitkäaikaistyöttömyyden lisääntymisen myötä entistä useamman kohdalla paluu työmarkkinoille käy entistä vaikeammaksi. Joidenkin arvioiden mukaan yli vuoden työttömänä olleista pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle syrjäytyy peräti 70 %.

TYÖTTÖMYYSETUUDET JA TYÖTTÖMILLE SUUNNATUT PALVELUT

Kun ihminen jää työttömäksi, eikä hänellä ole palkkatuloja, hän tarvitsee tukea toimeentulonsa turvaamiseksi. Työttömyysetuuksia maksetaan Suomessa vakituisesti asuville työttömille sekä EU-maista tulleille työttömille, jotka ovat työskennelleet ennen työttömyyden alkua Suomessa. Työttömyysetuuksia maksetaan ajalta, jolloin työtön on työnhakijana TE-toimistossa (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 2).

Työttömyyspäiväraha

Mikäli työttömäksi jäänyt on työttömyyskassan jäsen, hänelle maksetaan ansioiden mukaan määräytyvää ansiopäivärahaa työttömyyskassan toimesta enintään 500 päivältä. Jos työtön ei ole työttömyyskassan jäsen eikä saa ansiopäivärahaa, maksaa Kela hänelle peruspäivärahaa. Peruspäiväraha on suuruudeltaan 32,68 euroa päivässä ja sitä maksetaan viideltä päivältä viikossa yhteensä enintään 500 päivältä. Peruspäivärahaa maksetaan korotettuna, mikäli työttömällä on huollettavanaan alaikäisiä lapsia. Korotusosaa peruspäivärahaan voi saada myös, jos on ollut pitään työelämässä tai jos osallistuu työllistämistä edistävään palveluun. Peruspäiväraha on veronalaista tuloa, ja siitä tehdään 20 % ennakonpidätys (Työttömyys: Työttömyys-ajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 2-3).

Työmarkkinatuki

Työmarkkinatukea voi saada työtön työnhakija, joka ei saa työttömyyspäivärahaa. Työmarkkinatukea voi saada, vaikka ei täyttäisi työttömyyspäivärahaan vaadittavaa työssäoloehtoa (26 vko:a työssä edeltäneiden 28 kk:n aikana) tai jos on jo saanut työttömyyspäivärahaa täyden 500 päivän ajan. Työmarkkinatukea maksetaan viideltä päivältä viikossa. Tuen aikaa ei ole rajoitettu. Työmarkkinatuki on samansuuruinen kuin peruspäiväraha ja siihenkin voi saada korotuksia alaikäisten lasten huoltajuuden tai TE-toimiston kanssa sovittuun toimintaan osallistumisen perusteella. Myös työmarkkinatuki on veronalaista tuloa, ja siitä tehdään 20 %:n ennakonpidätys (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 3-4).

Työtulot ja työttömyysetuus

Jos työttömällä on työtuloja (keikkatyö, osa-aikatyö tms.), vaikuttavat ne hänen saa-mansa tuen suuruuteen. Työtön voi kuitenkin ansaita 300 euroa kuukaudessa ilman, että tuen määrä vähenee (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 4).

Työllistämistä edistävät palvelut

Työtön voi parantaa työllistymismahdollisuuksiaan hakeutumalla työttömille tarkoitettuun koulutukseen tai harjoitteluun. Työllistämistä edistäviä palveluja ovat työvoimakoulutus, omaehtoinen opiskelu, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työ­kokeilu ja koulutuskokeilu, maahanmuuttajien omaehtoinen opiskelu sekä kuntouttava työtoiminta. Näihin palveluihin osallistuisesta sovitaan TE-toimiston kanssa. Osallistumisen ajalta työtön saa normaalisti tukea. Lisäksi työllistämistä edis­täviin palveluihin osallistuva työtön voi saada kulukorvausta matkakustannuksiin ja muihin menoihin (Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi 2015, 5).

KUNNAN ROOLI TYÖTTÖMYYDEN HOIDOSSA

Kunnilla voi olla keskeinen merkitys työttömyyteen paikallisesti ja alueellisesti mm. elinkeinopolitiikan keinoin pyrkimällä kehittämään alueensa yritysten toimintaympäristöä kasvua, kilpailukykyä ja työllisyyttä tukevaksi. Tähän liittyy monenlaisia mahdollisia toimenpiteitä liittyen neuvontapalveluihin, rahoitukseen, kaavoitukseen, toimitilojen rakentamiseen, markkinointiyhteistyöhön sekä erilaisiin kehittämishankkeisiin. Kuntien elinkeinopolitiikalla on kiinteä yhteys työllisyyden edistämiseen (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 30-36).

Kuntien lakisääteisillä tahtävillä ja velvoitteilla maahanmuuttajien kotouttamisen edistämiseksi pyritään tukemaan ja edistämään maahanmuuttajien kotoutumista sekä mahdollisuuksia osallistua aktiivisesti suomalaisen yhteiskunnan toimintaan (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 89-90). Työlistymismahdollisuuksien edistäminen on keskeinen osa tätä toimintaa ja se on ollut viime aikoina näkyvästi esillä poliittisessa keskustelussa.

Kunnat ja kuntayhtymät ylläpitävät lähes kahta kolmasosaa maamme ammatillisista oppilaitoksista. Ammatillisen koulutuksen voidaan katsoa kuuluvan kiinteästi työvoimapolitiikkaan. Kunnat voivat koulutusta järjestämällä vaikuttaa siihen, että työmarkkinoilla on saatavilla osaavaa työvoimaa niille aloille, joille sitä tarvitaan. Koulutusta tarjoamalla kunnat vaikuttavat osaltaan kansalaisten työnsaantimahdollisuuksiin. Ammatillinen koulutus voi olla oppilaitosmuotoista kou­lutusta, oppisopimuskoulutusta tai ammatillista aikuiskoulutusta. (Kuntien itsehallin­nolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 71-77).

Kunnat voivat olla mukana joko itsenäisesti tai kuntayhtyimien kautta ammatilliseen peruskoulutukseen sekä työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaa koulutusta. Valmentavan koulutuksen yhtenä keskeisenä tehtävänä on antaa valmiuksia ja vahvistaa edellytyksiä ammatilliseen koulutukseen hakeutumiseen sekä siitä suoriutumiseen niille perusopetuksen päättäneille, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa eikä tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 69-71).

Etsivä nuorisotyö on erityisnuorisotyötä, jonka tehtävänä on tavoittaa tuen tarpeessa oleva nuori ja auttaa nuori sellaisten palvelujen ja tuen piiriin, joilla edistetään nuoren kasvua ja itsenäistymistä sekä pääsyä koulutukseen ja työmarkkinoille. Keskeistä tässä on auttaa alle 29-vuotiaita nuoria, jotka ovat koulutuksen tai työmarkkinoiden ulkopuolella. Etsivä nuorisotyö voidaan näin nähdä osana kuntien keinovalikoimaa työttömyyden ennaltaehkäisyssä ja hoidossa (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 106).

Nuorten työpajat ovat kuntien yksin tai yhdessä toisen kunnan kanssa ylläpitämiä alle 29-vuotiaille työttömille nuorille tarkoitettuja työharjoittelupaikkoja. Työnteon ja siihen liittyvän valmennuksen avulla pyritään parantammaan nuorten arjenhallintataitoja sekä kykyä ja valmiuksia hakeutua koulutukseen tai työhön. Työpajatoiminta asemoituu julkisen sektorin palvelukokonaisuudessa sosiaalipalvelujen ja nuorisotyön sekä avointen koulutus- ja työmarkkinoiden välimaastoon (Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015, 106-107).

Kunnat ovat myös työnantajan roolissa usein alueellaan suuria toimijoita. Kunnat voivatkin vaikuttaa työttömien työllistymismahdollisuuksiin myös tarjoamalla työ- ja harjoittelupaikkoja.

Kunnille on tarkoituksenmukaista ja taloudellisesti perusteltua pyrkiä aktiivisesti vai­kuttamaan työllisyyteen ja työttömien pääsyyn työmarkkinoille tai koulutukseen. Työttömyys – varsinkin pitkittyessään – aiheuttaa toimeentulon heikkenemistä ja moni pitkäaikaistyötön onkin myös kunnan sosiaalitoimen toimeentuen ja muiden tu­kipalvelujen tarpeessa. Kunnat myös maksavat osan pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuesta. Tämän maksuosuuden kautta valtiovalta pyrkii vaikuttamaan siihen, että kunnat lisäisivät panostustaan työllistymisen tukemisessa ja työttömyyden hoidossa.

TYÖVOIMAPOLITIIKKA TYÖLLISYYDEN OHJAAJANA

Työvoimapolitiikan keinoin pyritään poistamaan työttömyyttä ja edistämään työllisyyttä tavalla, joka ei aiheuta tasapaonottomuutta talouteen. Aktiivisella työvoimapolitiikalla pyritään edistämään tyvoiman liikkuvuutta sekä työvoiman kysyntää ja tarjontaa lisääviä toimia. Työvoimapolitiikka sisältää paitsi talouspoliittisia, myös sosiaalipoliittisia tavoitteita. Se on myös kiinteästi yhteydessä elinkeino- ja koulutuspolitiikkaan (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 27-28).

Maan hallituksen ja eduskunnan strategisilla linjauksilla, uudistuksilla ja päätöksenteolla on monenlaisia välittömiä ja välillisiä vaikutuksia työmarkkinatilanteeseen, työllistämismahdollisuuksiin ja työttömyyden hoitoon. Valtakunnanpolitiikan keinoin pyritään mm. lisäämään työvoiman kysyntää, parantamaan suomalaisen yhteiskunnan kilpailukykyä sekä parantamaan kansalaisten taloudellista, sosiaalista ja terveydellistä hyvinvointia työelämän osallistuvuuden kautta (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 29). Myös verotukseen ja sosiaalietuuksiin liittyvillä päätöksillä ja muutoksilla voidaan pyrkiä vaikuttamaan työllisyyteen ja sitä kautta julkisen talouden tasapainoon (VATT-työryhmä 2013, 2).

TYÖPOLIITTISET PALVELUT – TE-PALVELUT

Julkiset työvoima- ja yrityspalvelut (TE-palvelut) pitävät sisällään työ- ja elinkeinomi­nisteriön hallinnonalalla työ- ja elinkeinotoimistojen (TE-toimisto) sekä elinkeino-, lii­kenne- ja ympäristökeskusten (ELY-keskus) palveluita. Lisäksi työpolitiikkaan kiinteästi liittyvät sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla työsuojelu- ja työhyvinvointipolitiikka, opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla aikuiskoulutus sekä kuntasektorilla sosiaali- ja terveyspalvelut työllisyyden hoidon näkökulmasta. Työpoliittinen palvelujärjestelmä on laaja kokonaisuus johon näiden ohella liittyvät monet palveluntuottajat, yhteistyökumppanit sekä ohjaus- ja palvelurakenteet. TE-palveluista puhuttaessa tarkoitetaan julkisia työvoima- ja yrityspalveluja (Tonttila 2015, 18).

Henkilöasiakkaille tarjottavia TE-toimiston palveluita ovat (laki työvoima- ja yrityspalveluista 916/2012, luvut 3-8)

Työnvälitys
Tieto- ja neuvonta palvelut
Asiantuntija-arvioinnit: osaamis- ja ammattitaitokartoitus, työkyvyn arviointi, yrittäjävalmiuksien ja yritystoiminnan edellytysten arviointi; kuntoutumisen edistämisestä annetun lain 9 §:ssä tarkoitettu alkukartoitus; muu asiantuntija-arviointi
Ammatinvalinta ja uraohjaus
Valmennus: työnhakuvalmennus, uravalmennus, työhönvalmennus
Kokeilu: koulutuskokeilu, työkokeilu
Työvoimakoulutus: ammatillinen työvoimakoulutus, kotoutumiskoulutus
Työttömyysetuudella tuettu työnhakijan omaehtoinen opiskelu
Palkkatuki
Yritystoiminnan käynnistämis- ja kehittämispalvelut: starttirahayritystoiminnan kehittämispalvelu.

TE-toimistojen tulee myös tehdä yhteistyötä muiden viranomaisten, työelämän järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 47).

TYÖPOLIITTISTEN TOIMIEN VAIKUTTAVUUDESTA

Tämän vuoden tammikuussa julkaisutussa TYVA-tutkimuksen (Tutkimus Työpoliittis­ten toimenpiteiden toimivuudesta, tuloksista ja tulevaisuudesta) loppuraportissa ar­vioitiin työvoimapolitiikan toimivuutta ja vaikuttavuutta erityisesti vuosien 2011-2015 hallituskauden (Jyrki Kataisen hallitus) työvoimapolitiikan näkökulmasta. Tutkimuksen tulosten perusteella työvoimapolitiikan vaikuttavuus työnhakijoiden työlistymiseen ja työttömyysjaksojen lyhentymiseen oli heikko. Työttömyysjaksot ovat pidentyneet ja työttömyyden päättyminen työllistymseen vähentynyt. Samalla työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin päätyminen on yleistynyt. Työvoimapolitiikan nähtiin vaikuttaneen jonkin verran avoimien työpaikkojen täyttymiseen. Muutosturvan ja äkillisiin rakennemuutoksiin reagoinnin nähtiin vaikuttaneen tähän positiivisesti. Myönteisiä vaikutuksia yritystoiminnan aloittamiseen havaittiin TE-palvelujen uudistuksen, muutosturvan ja äkillisiin rakennemuutoksiin reagoinnin kautta. Työttömyydestä aiheutuvien julkisten menojen alentamiseen ko. hallituskauden työövoimapoitiikalla ei näyttänyt olleen merkitystä (Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016, 8-9).

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2013 raportin, jossa arvioitiin verotukseen ja sosiaaliturvaan vuonna 2012 tehtyjen muutosten työllisyysvaikutuksia. Ansiotuloverotukseen tehdyt muutokset koskivat työtulovähennyksen korotuksia sekä pienituloisten verotuksen keventämistä kunnallisverotuksen perusvähennyksen enimmäismäärän nostamista. Työtulovähennys kohdistuu työtuloon, joten sen kasvattaminen keventää työn verotusta. Näin työllistyminen tulee taloudellisesti kannattavammaksi kuin aikaisemmin. Kunnallisverotuksen perusvähennys tehdään kaikista ansiotuoista ja se kohdistuu eri tavalla eri tulonsaajaryhmille. Paljansaaja voi hyödyntää perusvähennystä noin 20.000 euron tuosituloon saakka, joten korotus keventää lähinnä pienituloisten verotusta (VATT-työryhmä 2013, 4). Sosiaalietuuksiin tehdyt muutokset olivat peruspäivärahaan indeksitarkastusten lisäksi tehty 100 €/kk (4,65 €/päivä) korotus ja yleisen asumistuen tulorajojen korottaminen. Toimeentulotuen perusosaa korotettiin kuudella prosentilla vuoden 2012 alussa ja samalla korotettiin erikseen yksinhuoltajien toimeentulotukea. Peruspäivärahaan tehty korotus oli suu­rin sen jälkeen, kun työttömyysturvajärjestelmää uudistettiin vuonna 1985 (VATT-työryhmä 2013, 4). Työtulovähennyksen kasvattaminen laski työllistymisveroastetta (työnteon kannustavuutta kuvaava indikaattori; mitä matalampi työllistymisveroaste, sitä enemmän yksilöllä on taloudellisia kannustimia työntekoon), kun taas samaan ai­kaan toteutetut sosiaalietuuksien muutokset nostivat sitä. Kokonaisuutena työllistymisveroaste nousi hieman, keskimärin noin prosenttiyksikön verran. Näiden muutosten yhteisvaikutuksena tyllisten määrän arvioitiin raportissa pienenevän noin 0,24 prosentilla. Muutosten myötä kasvaneet tulonsiirrot lisävät julkisia menoja ja lisäksi työllisyyden heikkeneminen kasvattaa julkisen talouden alijäämää. Toisaalta käytettävissä olevien tulojen kasvu lisää välillisen verotuksen verokertymää. Raportissa arvioitiin ko. toimenpiteiden kasvattavan julkisen talouden alijäämää ja siten sopeuttamistarvetta noin 920 miljoonalla eurolla. (VATT-työryhmä 2013, 20).

Vertailukohtana nostan vielä esiin Markku Mäen (2015) sosiaalityön pro gradu -tutkielman, jossa hän tutki sosiaalityön toimenpiteiden vaikuttavuutta. Hänen tutkimuksensa tulosten perusteella toiminta kuntouttavassa sosiaalityössä yleisesti ja suuri osa toimenpiteistä voidaan todeta vaikuttaviksi. Vaikuttavimpia sosiaalityön toimenpiteitä olivat asiakasta tukeva keskustelu, tilannearvion tekeminen, ratkaisujen ja voimavarojen etsiimnen sekä palveluohjaus ja suunnitelmien tekeminen ja seuranta. Sosiaalityön keinoin pystyttiin vaikuttamaan eniten ja tuloksellisimmin asiakkaiden muutosvailmiuteen, tulevaisuuden suunnitteluun, kuntouttavaan työtoimintaan, toimintakykyyn, työllistymiskuntoon tai työkykyyn, työ- tai koulutuskokeiluun tai työvoimapoliittiseen koulutukseen, tietoisuuteen oikeuksista ja palveluista, tyllistymiseen tai työpaikan hakemiseen sekä arjen toiminnoista selviytymiseen liittyvien tavoitteiden toteutumiseen (Mäki 2015, 54-55).

Rita Asplund ja Pertti Koistinen pohtivat julkaisussaan Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? (2014) erityisryhmiin kohdistetun politiikan tuloksia ja haasteita. Heidän mukaansa nuorten työllistymistä on tuettu monin tavoin, eikä nuorille kohdistetta­vista toimista ole puutetta. Haasteena on se, mihin toimiin, missä järjestyksessä ja missä vaiheessa yhteiskunnan kannattaa panostaa. Ongelmana on myös se, että kou­lutuksen ja työmarkkinoiden ulkopuolella olevien nuorten tavoittaminen ja sen myötä ohjaaminen esim. koulutukseen on haastava tehtävä. Vajaakuntoiset nuoret ja maahanmuuttajataustaiset nuoret näyttävät joutuneen väliinputoajien asemaan. Maahanmuuttajien kohdalla näyttä kuitekin siltä, että samat ohjelmat ja toimenpiteet, jotka yleisesti ottaen tehoavat työttöiin, toimivat myös heidän kohdallaan. Pitkäaikaistyttömien kohdalla ongelmaksi voi muodostua toimenpiteiden yksilötason vaikutusten ohella merkittävästi mm. se, miten työvoimaa rekrytoivien yritysten käyttäytyminen ja työvoiman kysynnän selektiivisyys vaikuttavat pitkäaikaistyöttömyyteen. Pitkäaikaistyöttömiin ja pitkäaikaistyöttömyyteen suhtautuminen saattaa vaikuttaa työmarkkinoilta syrjäytymiseen, vaikka yleisesti saatetaan nähdä työttömyyden jatkumisen johtuvan nimenomaan työttömän itsens passivoitumisesta (Asplund & Koistinen 2014, 22-24,27).

POHDINTA

Asplundin ja Koistisen mukaan työvoimapolitiikka on ”siitä erikoinen politiikan alue, että siinä on joukko vahvoja ja vaikeasti muutettavia ideologisia ja teoreettisia uskomuksia, jotka tekevät rationaalisen politiikan mahdottomaksi”. Tämä näkyy siinä, että tietyt teoreettiset uskomukset istuvat lujassa ohjaamassa ajattelua ja päätöksentekoa. Työvoimapoliittiset toimet tuntuvat paljolti kohdistuvan siihen, että keppiä ja porkkanaa tyrkytetään työttömän eteen, jotta työnteko ja työhön lähteminen olisi kannattavaa. Keskeinen ongema, jota näilä keinoin ei ratkaista, on se, että EU- ja OECD-maat ovat pitkään kärsineet taantumasta ja lamasta, minkä vuoksi työvoimalle ei ole kysyntää (Asplund ja Koistinen 2014, 19). Toisin sanoen: vaikka kuinka työttömyysetuuksia leikattaisiin ja kannustimia tarjottaisiin, on työhön lähteminen mahdotonta, ellei työmarkkinoilla ole työpaikkoja tarjolla.

Mielestäni suomalaisen työvoimapolitiikan ongelmana ei todellakaan ole se, ettei­vätkö työttömät haluaisi työtä tehdä. Tuloverotuksen tai etuuksien viilailu ajatuksella, että kun kannustavuutta lisätään, työttömyys vähenee, on aika toimimattomaksi osoittautunut resepti. Poliittisella päätöksenteolla voidaan sen sijaan vaikuttaa monella tapaa yritysten toimintaedellytyksin ja työmarkkinoihin.

Isossa kuvassa Suomen talousongelman ydin on siinä, että meillä on liian vähän ihmisiä työssä suhteessa ei-työllisiin. Työllisten määrä ei kasva, ellei työmarkkinoilla ole tarvetta palkata ihmisiä työhön. Tämän ohella talouden epätasapainoon vaikuttaa se, että työssä olevista joka neljäs työskentelee julkisella sektorilla. Kun tähän lisätään julkisesti rahoitettavat yksityisten toimijoiden tuottamat palvelut, on luku merkittävästi korkeampi. Jokaisen julkisella sektorilla työskentelevän palkka ja työ kustannetaan yhteiskunnan varoin. Lisäys julkisen sektorin työpaikkoihin tai julkisin varoin kustannettavien investointien vauhdittaminen lisää julkisia menoja. Kun verotulot eivät kasva, on tuloksena julkisyhteisöjen alijäämän ja velkaantumisen kasvaminen edelleen. Kolmantena työmarkkinoiden rakenteeseen liittyvänä ongelmana näen sen, että puolet Suomen työllisistä työskentelee palvelualoilla. Hieman kärjistäen tämä tarkoittaa sitä, että meillä tuotetaan palveluita ja siirrellään samaa setelinippua maan sisällä taskusta toiseen. Joka kerran, kun rahan haltija vaihtuu, osa siitä kuluu. Tällä keinoin käytettävissä olevan rahan määrä ei lisäänny. Suomi ei lähde nousuun sillä, että jokainen perustaa parturikampaamon harjatakseen kasvavan työttömien ja eläkeläisten joukon hiuksia.

Suomen on sanottu uivan muuta Eurooppaa syvemmällä taantuman ja laman suossa. Tähän on monia syitä. Itse näen keskeiseksi ongelmaksi sen, että meiltä on kadonnut valtava määrä tuotantoa ja työpaikkoja vientiteollisuudesta. Nokian tuhkimotarina päättyi. Paperiteollisuus on sulkenut lukuisia tehtaita. Näitä ja muita menetettyjä vientiteollisuuden kaupankäyntikanavia ei saada takaisin. Puhelimet tehdään muualla uusin tuulin, vaikka voimme olla ylpeitä siitä, että Suomalaisethan ovat koko jutun kehittäneet. Paperi tehdään siellä, missä sen tekeminen on edullista ja kannattavaa. Työtön paperimies muistelee lihavia vuosia kaiholla, mutta menetettyjä asemia ei tai­deta takaisin saada. Voimavaroja ja talouspoliittisia ohjauskeinoja pitäisi käyttää siihen, että löytyisi uusia tuotteita, uutta osaamista hyödyntäviä innovaatioita ja uutta toimeliaisuutta aloille, joilla voidaan oikeasti pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Suomi on pieni maa ja pieni talous, jolla on rajallisesti esim. luonnonvaroja. Emme voi menestyä ja olla jatkossa hyvinvointiyhteiskuntana maailman kärkimaa, ellei meillä ole kansainvälistä kauppaa ja isoa joukkoa tekemässä työtä niille, jotka haluavat suomalaista maailmalle viedä tai ostaa.

Yksilötasolla näyttää siltä, että kuntoutuksen keinoin on mahdollista vaikuttaa selviytymiseen, aktiivisuuteen ja oman elämän hallintaan silloinkin, kun työtä ei ole. Suomessa pitäisi nyt olla rohkeutta siihen, että samalla kun kansalaiset suurin joukoin odottavat kotona, että työmarkkinoilla alkaisi kuhinaa, henkisiä ja taloudellisia voimavaroja käytettäisiin järkevällä tavalla potentiaalisen työvoiman osaamisen kehittämiseen. Jos minulta kysyttäisiin, satsaisin siihen, että työttömistä nykyistä suurempi osa käyttäisi pitkää työttömyysaikaansa hyödyksi opiskellen ja itseään kehittäen. Toimettomuuteen tottuminen on varmin tae yhteiskunnan rattailta putoamiselle.

Sitä minä vaan, että…
… näitä kun olen tuumaillut tämän tehtävän tiimoilla ja aiemminkin, tulee usein mieleen, missä määrin työllistämiseen tähtäävät toimet tähtäävät tilastojen ”siistimiseen” ja siihen, että paha tilanne saataisiin näyttämään vähän vähemmän pahalta. Politiikan toimivuutta saatetaan usein mitata sillä, miltä asiat ulospäin näyttävät, mutta yksilön tilanteesta kuva ei aina ole totuudenmukainen. Pitäisikö nyt – kun talous kyntää ja työttömyysluvut ovat kaunisteltuinakin hurjat – herätä ja pyrkiä aidosti hakemaan keinoja ja toimintamalleja, joilla työtön ihminen saadaan pysymään elämän syrjässä kiinni, etsimään omaa polkuaan ja hakemaan uusia mahdollisuuksia työllistyä sitten, kun työmarkkinoilla on taas työlle käyttöä?

Lähteet:

Asplund, R. & Koistinen, P. 2014. Onko työmarkkinoilla tilaa kaikille? Katsaus erityis­ryhmiin kohdistetun politiikan tuloksiin ja haasteisiin. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 22/2014. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/40365/TEMjul_22_2014_web_16062014.pdf.

Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2016-2019. 2015. Valtionvarain ministeriö. Viitattu 3.3.2016. http://ec.europa.eu/europe2020/pdf/csr2015/sp2015_finland_fi.pdf.

Kuntien itsehallinnolliset tehtävät ja niiden laajuus. 2015. Valtionvarainministeriön julkaisu 50/2015. Viitattu 5.3.2016. http://vm.fi/documents/10623/1083563/Kuntien+itsehallinnolliset+teht%C3%A4v%C3%A4t+ja+niiden+laajuus+(raportti)/faede779-17c3-4971-8feb-629f70545c2c.

Mäki, M. 2015. Kuntouttavan sosiaalityön toimenpiteiden vaikuttavuus. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/40365/TEMjul_22_2014_web_16062014.pdf.

Ratkaisujen Suomi. 2015. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.5.2015. Hallituksen julkasusarja 10/2015. Viitattu 2.3.2016. http://valtioneuvosto.fi/documents/10184/1427398/Ratkaisujen+Suomi_FI_YHDISTETTY_netti.pdf/801f523e-5dfb-45a4-8b4b-5b5491d6cc82.

Suomen työttömyysturvaetuuksien kuukausitilasto tammikuussa 2016. Finanssivaltonta & Kela. Viitattu 3.3.2016. http://www.kela.fi/documents/10180/1630866/Suomen_tyottomyysturvaetuuksien_kk-tilasto.pdf/5f8838a3-7e9e-4c57-902e-33b0959c56b5.

Tonttila, J. 2015. Työpolitiikan palvelurakennearviointi: ”Asiakaslähtöisempää ja tuloksellisempaa palvelua”. Loppuraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 1/2015. Viitattu 4.3.2016. https://www.tem.fi/files/41831/TEMjul_1_2015_web_15012015.pdf.

Työllisyyskatsaus: Tammikuu 2016. Työ-ja elinkeinoministeriö. Viitattu 5.3.2016. http://www.tem.fi/files/44778/TKAT_Tammi_2016.pdf.

Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot. 2016. Työpolitiikan vaikuttavuus ja vaihtoehdot: Tutkimus työpoliittisten toimenpiteiden toimivuudesta, tuloksista ja tulevaisuudesta (TYVA). Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 3/2016. Viitattu 4.3.2016. http://tietokayttoon.fi/documents/10616/2009122/3_TYVA.pdf/ccff9ee3-4de3-4186-9117-eb5c800468db?version=1.0.

Työttömyys: Työttömyysajan tuet lyhyesti ja selkeästi. 2015. Kela:n esite. Viitattu 6.3.2016. http://www.kela.fi/documents/10180/0/Tyottomyys_etuusesite.pdf/ae233f54-8fd0-4a9e-b155-69ce69997233.

VATT-työryhmä 2013. Verotuksen ja sosiaaliturvan työllisyysvaikutukset: Vuode 2012 muutosten arviointia. Muistiot 28. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Viitattu 5.3.2016. http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/muistiot_28.pdf.

 

Väsymys tappaa luovuuden

Työelämä ja työn tekeminen on muuttunut. Entistä useammat tekevät tietotyötä omissa yksinäisissä kammioissaan. Monet hankkivat elantonsa etätyössä tai virtuaalityössä. Yhä useampi työskentelee epätyypillisissä työsuhteissa tehden pätkätöitä, osa-aikatöitä tai määräaikaisia töitä. Samalla talouden taantuma ja tehokkuusvaatimukset ovat kiristäneet otettaan. Lomautukset ja irtisanomiset uhkaavat kaikkialla, mikä lisää suorittamisen ja suoriutumisen odotuksia ja kilpajuoksua työssä. Yhä useampi kokee joka päivä tarpeelliseksi osoittaa itselleen, työyhteisölleen ja esimiehilleen olevansa hieman osaavampi, ammattitaitoisempi, tehokkaampi ja tuottavampi kuin muut. Oma osaaminen ja persoona pitää myydä työnantajalle kannattavana sijoituksena päivästä toiseen uudelleen ja uudelleen.

Eilen (14.3.2016) Ylen Aamu-TV:n vieraana oli neurologi Kiti Müller, joka puhui työssä ylikuormittumisesta ja sen seurauksista. Müller toi esiin huolensa siitä, että työelämässä paineet ovat säästöjen, henkilöstön vähentämisen ja töiden kasaantumisen myötä lisääntyneet. Jatkuva kiire ja lisääntyvä stressi vaikuttavat elimistöön ja aivoihin. Ihminen sopeutuu tilanteen vaativuuteen ja elimistö alkaa huomaamatta käydä ylikierroksilla. Ensimmäisiä merkkejä voivat olla ruokailun unohtuminen ja unentarpeen väheneminen.

Müllerin mukaan stressi, ylirasitus ja väsyminen näkyvät työntekijän asenteissa ja käytöksessä. Väsynyt työntekijä on ärsyyntynyt. Mikään ei huvita ja motivaatio sekä usko tulevaisuuteen voi olla hukassa. Aiemmin työyhteisön yhteisistä kokouksista, kehittämishankkeista ja uudistuspalavereista innotunut työntekijä saattaa jättäytyä sivuun, kokea uudistukset ja uudet ideat turhina ja muuttua käytökseltään joustamattomaksi ja kyyniseksi. Negatiivisuus valtaa mielen ja ennen mahdollisuuksilta tuntuneet asiat näyttäytyvät uhkaavina. Turun yliopiston tutkimusjohtaja Minna Huotilaisen (Yle 14.3.2016) mukaan stressi tarttuu ja leviää työyhteisössä samoin kuin vatsatauti tai flunssa. Yhden stressaantuneen, väsyneen ja ylirasittuneen työntekijän kyynisyys ja negatiivisuus vaikuttaa nopeasti koko työyhteisön henkeen ja ilmapiiriin. Huotilainen on myös todennut (Yle 7.12.2015), että stressin ja kiireen kokeminen työpaikoilla on lisääntynyt. Hän kutsuu aikaamme säheltämisen vuosikymmeneksi, ja toteaa: ”Työpaikoilla ollaan hirveän tehokkaita ja tehdään kauheasti kaikkia asioita. Kun katsotaan todellista tehokkuutta ja aikaansaamista, huomataan, että kiireen ja virheiden korjaamisen takia menetetään todella paljon työaikaa”. Hänen mukaansa stressaantuminen ja uupuminen työssä on aina merkki siitä, että työyhteisössä sen työtavoissa on jotain vialla.

Olisi tärkeää niin yksilön kuin koko työyhteisönkin kannalta, että väsymyksen ja ylikuormittumisen oireet huomattaisiin työpaikalla, jotta niihin voitaisiin ajoissa puuttua ja etsiä lääkkeitä. Huomaaminen edellyttä tietenkin sitä, että ihmiset kohtaisivat ja olisivat tekemisissä keskenään. Voi kuitenki olla, että yhteisöllisyys työpaikoilla on vähentynyt. Entistä enemmän työntekijät touhuavat omiaan omilla tonteillaan, jolloin henkinen eristäytyminen ja yhteisistä asioista syrjään vetäytyminen on helpompaa.

Müller toteaa, että ylikuormitus vaikuttaa ennen muuta modernissa työelämssä tärkeänä pidettyyn luovuuteen. Ylirasitus ja väsymys saa aikaan fysiologisia muutoksia, mikä näkyy muistin, ajattelun ja keskittymisen heikkenemisenä. Ensimmäisenä alkaa rapautumaan juuri se luova ongelmanratkaisukyky, jota monessa työssä kipeästi tarvittaisiin.

Uskon, että tutkijat ovat oikeassa. Työ on muuttunut ja sen kuormittavuus lisääntynyt monestakin syystä. Työntekijöiltä edellytetään entistä enemmän uuden oppimista, joustavuutta, muutosvalmiutta ja mukautumiskykyä. Tilanteet vaihtelevat ja uudistuksia ja muutoksia tehdään jatkuvalla syötöllä. Samalla epävarmuus työn jatkumisesta ja toimeentulosta on lisääntynyt. Edes ennen pitkänä joskin kapeana tunnettu ”valtion leipä” ei enää ole varma ja taattu (siis se virkamiesten ennen niin takuuvarma virka-asema, josta ei voinut tulla erotetuksi ellei syyllistynyt rikokseen tai vakavaan virkavirheeseen). Keskeistä tässä turbulenssissa on se, miten hyvin työtä organisoidaan ja johdetaan. Usein tuntuu siltä, että työelämän muutokset ja kasvavat vaatimukset vyörytetään työntekijöiden niskaan ”meillä tehdään nyt tästä lähtien näin” -mentaliteetilla. Näissä tilanteissa esimiesten olisi osattava olla tukemassa ja valmentamassa joukkuettaan uusista tilanteista suoriutumisen ja selviämisen vahvistamiseksi ja varmistamiseksi. Usein yhteiskunnallisten muutosten, uusien vaatimusten ja kasvavien haasteiden arvellaan hoituvan, kun työpaikan ilmoitustaululle liimataan uudet toimintaohjeet. Jonkun ajan kuluttua sitten ihmetellään, ettei toimintatavoissa olekaan tapahtunut muutosta toivottuun suuntaan. Samalla kun työntekijöiltä odotetaan venymistä, joustavuutta ja mukautumista alati käynnissä olevaan muutokseen, uudistukseen ja kehitykseen, tulisi kiinnittää huomiota johtamiseen ja esimiestyöhön. Ei voi olla niin, että suorittavan portaan odotetaan kehittävän ja tehostavan toimintaansa ilman, että koko organisaation toimintakulttuuri muuttuu.

Sitä minä vaan, että …
… kyllä suomalaista(kin) ihan oikeasti johdetaan edestä, kuten jo edesmennyt jalkaväen kenraali Adolf Ehnrooth puheissaan aina muistutti. Kun kiire kasvaa, stressi uhkaa ja väsymys painaa, tarvitaan esimiestä, joka kulkee etulinjassa, näyttää tietä, pitää omiensa puolta ja ottaa aimo osan yhteisestä taakasta kantaakseen.