Kategoria: Kieli ja viestintä

SULLE SALAISUUDEN KERTOA MÄ VOISIN… tai saatanpa olla kertomattakin!

”Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?”, pohdiskeli lauluntekijä pakkaillessaan kassejaan ja miettiessään, mitä kertoisi synnyinmaastaan ja kotiseudustaan ihmisille, joita tulisi maailmalla tapaamaan. Saman kysymyksen äärellä ollaan oltu kunnan viestintätiimissä ja lukuisissa muissa kuntamarkkinointia pohtivissa työryhmissä. Oikeastaan se, mitä me omasta kunnastamme työpaikkana sekä asuin- ja elinympäristönä ajattelemme ja puhumme keskenämme ja muille, on hurjan iso juttu monessakin suhteessa. Ajatuksemme ja puheemme muokkaavat paitsi omaa toimintaamme, myös mielialaa ja tunnelmaa koko vesantolaisessa yhteisössä ja myös kauempana olevien mielikuvissa.

Lauluntekijä jatkaa pohdintaansa: ”Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien…”. Niin – aika usein puhumme kotiseudustamme ja omasta kunnastamme varsin kielteiseen sävyyn. Kahvipöytäkeskustelujen kestosuosikkeja ovat: ”väki vähenee ja rahat loppuu”, ”kuka jää viimeiseksi ja sammuttaa valot”, ”kuoleva kuntahan tämä on” sekä ”ei ne päälliköt ja päättäjät mistään tiedä, ajavat hölmöillä päätöksillään kunnan perikatoon”. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät. Kai se on meihin tehtaalla asennettu, että arvosteluun ja voivotteluun on helppo yhtyä.

”…Tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen!”. Jos oikein hakemalla hakee, kai sitä jotain positiivistakin löytyy, mietti lauluntekijä, ja aloitti kaikille tutun kertosäkeen ylistäen kirkkaan sinistä taivasta, puhtaita vesistöjä, valkoisena hohtavia hankia ja valoisia öitä. Kun Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen julkaistiin vuonna 1972, sai taiteilija joissakin piireissä vihat niskaansa. Moinen kotiseudun ja kotimaan kehuskelu nähtiin poliittisesti arveluttavana, jopa vaarallisena. Ajat ovat tuosta muuttuneet, mutta kyllä moni meistä edelleen katsoo alta kulmien, jos joku oikein yltyy kehumaan, mitä kaikkea hienoa ja hyvää itsellä ja ympärillä onkaan.

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, neuvoi 120 vuotta sitten parikymppinen runoilija Eino Leino – ja hyvin on oppi mennyt perille. Meihin on istutettu syvään ajatus siitä, että jos kokee olevansa onnellinen ja tuntee aihetta tyytyväisyyteen, on se syytä pitää omana tietonaan. Hiljaa mielessään tai omassa pienessä piirissä voi hykerrellä, mutta muille ei sovi hyvää mieltään näyttää. Psykologian emeritusprofessori – onnellisuusprofessoriksikin tituleerattu – Markku Ojanen on kääntänyt neuvon päälaelleen: ”Kell’ onni on, se onnen näyttäköön ja yhdess’ onnest’ nauttikoon”. Ojasen mukaan hyvästä tulee vielä parempaa, kun sitä jaetaan ja kun se on yhteistä.

Se, miten ajattelemme ja mihin uskomme, vaikuttaa tekemiseemme ja tapaamme toimia. Jos mielessämme ja puheissamme olemme valaneet betoniin ajatuksen, että ei tästä mitään tule, homma melko varmasti menee pieleen. Sillä, kiinnitämmekö huomiota enemmän ongelmiin ja epäkohtiin vai onnistumisiin ja mahdollisuuksiin on valtava merkitys. Haasteita riittää – joitakin isoja ja läjäpäin pienempiä – mutta ihan itse me ratkaisemme, jäämmekö päät painuksissa voivottelemaan niitä, vai lähdemmekö yhdessä etsimään niihin ratkaisuja. Omat ajatuksemme ja puheemme vaikuttavat merkittävästi paitsi itseemme, myös muihin, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mielikuvat, joita itse pidämme yllä, leviävät tuttujen ja tutun tuttujen kautta kaikkialle. Ne näkyvät myös niille, jotka täällä muualta käyvät.

Hyvänä esimerkkinä ajattelutavan merkityksestä on Vesannon sijainti kartalla. Meillä on vahva mielikuva, että Vesanto on syrjässä – jossain idässä, Savon korvessa. Ei kuulkaa ole. Itse asiassa olemme keskemmällä, kuin itsekään osaamme ajatella. Otetaanpa Suomen kartta ja vedetään viiva maan leveimmälle kohdalle Ilomantsin Hattuvaaran kylältä idästä Korsnäsiin länteen. Kun sitten katsotaan, missä kohtaa Vesanto sijaitsee, huomataan, että hyvinkin keskellä ollaan. Kun tarkkaan katsoo, koko lailla kaikki löytyy kohtuullisen matkan päästä.

Meillä on paljon hyvää ja monta syytä tyytyväisyyteen. Korona-aikana on opittu arvostamaan tilaa ja väljyyttä, ja sitä meillä riittää. Täällä ei ole pakko olla kenenkään lähellä, ellei varta vasten halua. Moni kaupunkilainen on meille tästä kateellinen, ja haluaisi samaa herkkua itselleenkin. Täällä asuminen on edullista, puhdasta järvivettä on joka puolella ja luontopolut alkavat heti ulko-ovelta. Meillä on myös hyvät ja joustavat palvelut, joissa asioiminen tuttujen ihmisten kanssa on helppoa ja mutkatonta. Kun tänä vuonna on vältelty kaupungin marketteja ja alehalleja, on huomattu, että itse asiassa meillä on omasta takaa koko lailla kaikki tarpeellinen – ja paljon enemmän. Ja mitä ei ole, sen paikalliset yrittäjät useimmiten saavat järjestettyä. Pienessä kunnassa jokaisella on myös mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Talkoohenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä riittää, mistä viimeisimpänä osoituksena innovatiivinen tapa toteuttaa peruuntuneen joulunavauksen toritapahtuman ohjelmat videokoosteena kaikkien katseltaviksi.

Itse olen kasvanut paperitehtaan varjossa Imatralla ja viettänyt sittemmin pitkän pätkän elämästäni risteillen pitkin pääkaupunkiseutua ja Uuttamaata. Keväällä tulee täyteen 20 vuotta siitä, kun minusta tuli vesantolainen. Tästä pikkukunnasta on tullut minulle maailman paras paikka asua ja elää, ja mikäli se minusta riippuu, täällä pysyn. Täällä voin saunan rappusilla istuskellen nauttia maaseudun rauhasta, järvimaisemasta ja maailman hienoimmista auringonlaskuista vaikka joka ilta. Ei tarvitse kesämökkiä, kun arkea eletään oloissa, joista kerrostalokaksioissa voi vain haaveilla, ja joista kaupunkilaiset lähtevät nauttimaan loma-aikoina. Ei ole kertaakaan tullut ikävä tehtaan piippuja, kaupungin valojen välkettä, asematunneleita eikä ostosparatiiseja.

Täällä me ollaan ja elellään. Sen, olemmeko ”synkässä syrjäisessä korvessa, keskellä ei-mitään” vai ”upeassa luonnonläheisessä maalaismaisemassa keskellä kauneinta Järvi-Suomea” voimme valita ihan itse. Senkin valitsemme itse, onko hyvää vauhtia valmistuva uusi hirsikoulumme ”viimeinen virhe köyhälle kunnalle, jossa ei kohta ole lapsiakaan” vai ”rohkea investointi tulevaisuuteen, josta voimme kaikki olla ylpeitä”.

Ei Vesanto kuole, eivätkä nämä kylät lakkaa olemasta, vaikka moni sitä ennustaa, ja vaikka ympäröivässä yhteiskunnassa vellovat kovat myrskyt meidänkin puita huojuttavat.

Pysähdytään hetkeksi, mietitään, mitä kaikkea hyvää meillä on, nautiskellaan siitä ja kerrotaan se sitten muillekin!

Kimmo Salo
Projektikoordinaattori, viestintäsuunnittelija

Yllä oleva kirjoitus on julkaistu Vesannon kunnan verkkosivuilla 30.11.2020.

Hei Kelaa vähän – ja muita kielikukkasia

Kyllä. Minulla on luonnevika. Tai oikeastaan niitä on monta. Yksi hankalimmista omalla kohdallani liittyy kieleen ja sen käyttämiseen. Enkä nyt tarkoita sitä suuontelon pohjassa sijaitsevaa, ihmiskehon vahvinta lihasta, jota käytämme muun muassa syömiemme eväiden möyhentämiseen. Tarkoitan sitä järjestelmää, jota käytämme viestimiseen, ajatusten ilmaisemiseen ja tiedon jakamiseen. Siis sitä kielellistä ilmaisua, jota käyttäen puhumme suumme puhtaaksi tai kirjoitamme tuntemuksistamme milloin vihan, milloin kiihkon tai lempeiden tunteiden vallassa, tai jonka ymmärtäminen antaa meille mahdollisuuden oppia uutta tulkitsemalla lukemaamme ja kuulemaamme.

Kieli ei ole pysyvä, kerran koottu ja sitten kiveen hakattu järjestelmä, vaan se muuttuu jatkuvasti. Maailma ympärillämme muuttuu ja kieli sen mukana. Kieleen löytyy uusia ilmaisuja ja sanoja sitä mukaa, kun ympäristöömme ilmestyy uusia asioita tai ilmiöitä. Ihminen pyrkii kieltä käyttäen kuvaamaan ympäristöään ja kertomaan löydöistään ja uusista ajatuksistaan kanssaihmisilleen. Tähän tarkoitukseen tarvitaan jatkuvasti uusia ilmaisuja ja kielikuvia. Se, mihin suuntaan kieli ja sen käyttö kehittyy, riippuu siitä, miten sitä missäkin yhteyksissä kytetään.

Erityisen suuri vaikutus kielen kehitykseen on niillä, jotka käyttävät sitä paljon. Tai tarkemmin niillä, joiden kielenkäyttö saavuttaa paljon ihmisiä. Kaikkihan me kieltä käytämme koko valveissaoloaikamme – joskus nukkuessammekin – mutta niillä, jotka tuottavat kielellisiä ilmaisuja suurille ihmisjoukoille, on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi kielemme vähä vähältä muuttuu. Siksi koen, että joillakin on kielenkäytön suhteen keskivertoa suurempi vastuu. Opettajilta, poliitikoilta, uutistoimittajilta, lehdistön edustajilta ja virkamiehiltä on lupa odottaa laadukasta kielenkäyttöä, koska heidän käyttämänsä kielen ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys on jo yhteiskunnallisestikin merkittävää. Jos jokainen television uutistoimittaja lukisi uutiset omien sukujuuriensa mukaisella murteella, vain osa kansasta ymmärtäisi kaiken siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Iltauutisten kuuntelemminen raumanmurteella tai savoksi voisi olla hetken ihan hauskaa. Aika pian kansan syvistä riveistä voisi kuitenkin alkaa kuulua soraääniä, kun suurella osalla kansasta ei olisi hajuakaan siitä, mistä hallitus leikkaa ja paljonko verotus kiristyy.

Teknologian kehitys ja internet-aikakausi ovat mahdollistaneet sen, että tekstiä – siis kirjoitettua kieltä – tuotetaan valtavasti ja kiihtyvällä vauhdilla. Kyllähän painettukin sana kilpailee lukijoista, minkä seurauksena vaikkapa sanomalehdet tehdään hurjalla kiireellä. Viimeisetkin uutiset pitää saada mukaan ennen kuin lehti menee painoon. Aina ei ehditä ihan kaikkea tarkastaa. Internetin uutispalveluihin tuotetaan uutta sisältöä ympäri vuorokauden samanlaisella sykkeellä, jolla formulakisojen varikoilla vaihdetaan uutta kumia menopelien alle. Kun kiireellä tehdään, virheitäkin tulee. Itseäni ärsyttää aivan julmetusti, kun näen päivän lehdessä kijroitusvihreitä tai kieliopillisia kömmähdyksiä. Ennen niitä sanottiin painovirheiksi, kun tekstin latoja oli saattanut asetella kirjaimet väärään järjestykseen. Nyt kirjoitettu kieli kulkeutuu digitaalisena tietoverkossa. Se saattaa pysähtyä jonkun lukaistavaksi matkalla toimittajan tablettitietokoneelta painokoneelle, mutta aika usein taitaa oikoluku jäädä varsin hätäiseksi. Se, mikä on päässyt painoon asti, jatkaa matkaansa postilaatikoihin, kioskeihin ja huoltoasemien baareihin, eikä virhettä voi enää korjata.

Internet-sivustot on mediana monessa mielessä erilainen. Nettiin sisällön tuottaminen tapahtuu nopeasti ja helposti. Sähköisen median yksi vahvuus piilee juuri siinä, että kun jossain kaukana kuuluu hälytysajoneuvon sireenien ulina, voi muutaman minuutin kuluttua lukea netistä, mitä kylän toisella laidalla on tapahtunut. Kun uutisvirtaa tuotetaan hurjalla vauhdilla, on ymmärrettävää, että virheitä tulee. Toisaalta myös niiden korjaamisen luulisi olevan ihan yhtä nopeaa ja helppoa.

Itseäni kielikömmähdykset ärsyttävät sitä enemmän, mitä virallisemman oloinen tai mitä arvovaltaisempi on taho, joka niitä käsistään päästää. Jotenkin sitä on tottunut siihen, että iltapäivälehden nettisivuilla tai juorulehden kuumimmissa uutisissa kirjoitellaan mitä milloinkin ja miten sattuu. Kun viihdyttävyys ja lukijoiden metsästys – eli rahan tekeminen – on pääasia, ei tarkkuus kielessä ymmärrettävästi ole ihan koko ajan päällimmäisenä mielessä. Sen sijaan vaikkapa verorahoituksen turvin toimivalta Yleltä tai julkishallinnon virallisilta tietolähteiltä on lupa odottaa laatua tässäkin mielessä. Ylen poliittisen toimituksen toimittajalla pitäisi olla käyttämästään kielestä suurempi vastuu kuin tosi-tv-ohjelman juontajalla.

Niin kutsuttua ”virallista tietoa” levittävien ”virallisten tahojen” käyttämästä kielestä on puhuttu ja puhutaan vastaisuudessakin paljon. Kun kieltä käytetään vaikkapa viranomaispäätösten, lainsäädännön tai kansalaisten ohjeistamisen yhteydessä, on tärkeää, että kieli on oikeaoppista ja helposti ymmärrettävää. Tässä saattaa astua kuvaan jopa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu ja oikeusturva. Kapulakielestä – siis siitä kömpelöstä ja vaikeasti ymmärrettävästä – on yritetty pyristellä eroon, mutta työtä tällä rintamalla riittää vielä pitkäksi aikaa.

Pidän Haluatko miljonääriksi? -ohjelmasta. Sitä katsellessa on mukava puntaroida omaa yleissivistystään ja samalla kauhistella sitä, miten helppoihin kysymyksiin kilpailijoiden taival kohti rikkauksia usein katkeaa. Pidin myös filosofian tohtori Lasse Lehtisestä, ohjelman entisestä juontajasta. Hänen kielenkäyttönsä oli miellyttävää, sujuvaa, ymmärrettävää, rikasta ja huoliteltua. Pitkä ura median, ministeriöiden ja lähetystöjen palkkalistoilla sekä kirjailijana näkyy ja kuuluu. Tästä uudesta juontajasta, Jaajo Linnonmaasta, sen sijaan en juurikaan pidä. Ura Radio Suomipopilla, MTV3:lla ja Sub-TV:lla ei ole samanlaista jälkeä jättänyt. Linnonmaan puheessa mies on ”äijä”. Hän on toki värikäs persoona ja pyrkii varmasti olemaan oma aito itsensä. Mutta kun kielenkäyttö käy liian rennoksi ja arkiseksi, se saattaa ärsyttää. Erityisesti oma verenpaineeni nousee aina, kun tämä Jaajo käyttää ilmaisua mikälisikäli. Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mitä se tarkoittaa. Sekä sanaa mikäli että sanaa sikäli voidaan käyttää korvaamaan sanaa jos. Pieni sävyero sanoilla mielestäni on. Ymmärrän sanan mikäli tarkoittavan vaikkapa ajatusta ”jos näin tapahtuu”. Sikäli puolestaan viittaa ajatukseen ”siinä tapauksessa, että”. Siis sikäli mikäli pääset tuolle tasolle asti, saat vähintään tonnin riihikuivaa rahaa. Mutta mikä ihmeen mikälisikäli? Kun visailussa mitataan kilpailijoiden yleissivistystä ja tietämystä, luulisi, että juontajaltakin voisi odottaa yleissivistystä ja ymmärrettävää kieltä.

Tiesitkö muuten, että ”työparin muodostaa kaksi työntekijää, jotka ovat eri henkilöitä”. No nyt tiedät. Tämä on kerrottu Kelan avo- ja laitosmuotoisen kuntoutuksen standardin yleisessä osassa. Kelan kuntoutuksen standardeissa mainitaan useaan otteeseen myös se, että ”työryhmään kuuluu X jäsentä, jotka ovat eri henkilöitä”. Ihmisen on hyvä tietää, että pätevinkään meistä ei voi muodostaa työparia itsensä kanssa, koska silloin kyseessä olisi sama henkilö. Itse olen usein harkinnut perustaa työryhmän, jonka jäseninä olisi minä ja muutama ajoittain esiin pyrkivä sivupersoonani. Sekään ei Kelan standardien mukaan ole mahdollista. Harmi!

Noista Kelan standardeista tekemistäni löydöistä oli pakko kirjoittaa myös Aristoteleen kantapää -sivulle Facebookiin. Sielläkin nämä ilmaisut herättivät hilpeyttä. Pari hyvää kommenttia tähän parinmuodostukseen liittyen on pakko tähän lainata: Minulla on kaksi paria talvikenkiä. Toinen vapaa-ajalle, ja se toinen on työpari. Ja toinen perään: Kaveri kävi lääkärissä. Tohtori totesi, että ”aivan selvä käärmeenpurema. Kaksi pientä hampaan pistoa yhtä kaukana toisistaan”.

Sitä minä vaan, että …

… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, ettei kielenkäytön tarvitse vääntyä ihan kaikkeen modernin vapaamieliseen vouhotukseen. Kapulakielestä irti pyristely on hyvä asia, mutta myös selkosuomalaiset ilmaisut ovat joskus yksiselitteisyyteen pyrkiessään aika hassuja. En minä mikään kielitieteilijä ole. Ihan varma en aina ole edes siitä, missä pilkkua pitää käyttää, ja missä se on kiellettyä.