Avainsana: Työlllisyyden hoito

Tarjolla sekä keppiä että porkkanaa

Työttömyysturvalain uudistus ja siihen sisältyvä ns. aktiivimalli astuu voimaan uudenvuodenpäivänä 2018. Yksinkertaistaen malli tarkoittaa sitä, että jatkossa työttömän on aina noin kolmen kuukauden pituisten tarkastelujaksojen puitteissa osoitettava aktiivisuuttaan säilyttääkseen työttömyysetuutensa täysimääräisenä. Mikäli työtön ei ole riittävän aktiivinen, pienenee hänen työttömyysetuutensa 4,65 % seuraavan 65 maksupäivän (n. 3 kk:n) ajaksi.

Aktiivisuuttaan työtön voi osoittaa joko tekemällä töitä tai sitten osallistumalla työllistymistä edistävään palveluun. Työn tekeminen tarkoittaa tässä kohtaa vähintää 18 tunnin aherrusta – siis kolmen kuukauden jakson aikana. Työn teko kelpaa aktiivisuuden mittariksi myös silloin, kun työtön tienaa yritystoiminnassa vähintään 241 euroa ko. jakson aikana. Ei paha – eihän?

Toisena vaihtoehtona on osallistua työllistymistä edistävään palveluun vähintään viisi päivää kolmen kuukauden jakson aikana. Ensi kuulemalta ei kovin paha tuokaan. Työllistymistä edistäviä palveluja ovat omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu tai kuntouttava työtoiminta. Myös osallistuminen työvoimaviranomaisen järjestämään työllistymisedellytyksiä parantavaan palveluun tai toimintaan katsotaan aktiivisuudeksi.

Lain kumoamista on vaadittu kansalaisaloitteella. Aloitteen perusteluna on se, että laki kohtelee epäreilusti niitä, jotka eivät syystä tai toisesta omasta aktiivisuudestaan huolimatta työtä löydä tai palveluihin pääse. On selvää, että tässä suhteessa alueelliset erot ovat valtavat. Mahdollisuudet aktiivisuuden osoittamiseen vaihtelevat paljon myös riippuen työttömän toiminta- ja työkyvystä, voimavaroista ja osaamisesta. Kansalaisten tasavertaisen kohtelun vaatimus ei näin täyttyisi ja malli rankaisisi yksilötasolla monia, jotka todellisuudessa tekevät kaikkensa löytääkseen työtä.

Lain tarkoittama malli voidaan nähdä myös oikeasti aktivoivana – ja kaikki keinot, joilla työtön pysyy yhteiskunnassa mukana, osallisena ja toimeliaana, ovat hyviä. Passiivisuus kroonistuu nopeasti, ja ”toimettomana” kuluneen työttömyysajan pitkittyessä työelämään paluu tai koulutuspolulle hakeutuminen tutkitusti vaikeutuu. Aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen kannustaminen pitää oikeasti nähdä hyvänä juttuna. Tämän lain tarkoituksena lienee se, että työttömän aktiivisuus näkyy konkreettisesti myös parempana toimeentulona. Elämänhallinnan tunne on keskeinen tekijä ihmisen hyvinvoinnin ja arjessa selviytymisen kannalta. Ja tämän elämänhallinnan tunteen rakentumisessa työllä, yhteisöön kuulumisella ja itsensä ja omien toimensa tarpeelliseksi kokemisella on valtava merkitys.

Kuitenkin: laki ja sen määritelmät aktiivisuudesta ja sen mittaamisesta ovat puutteelliset. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvellakseen, että käytännön toteutus ei tule toimimaan. Jotta työtön voisi osoittaa aktiivisuuttaan, tulisi olla tarjolla a) työmahdollisuuksia ja/tai b) lain tarkoittamia palveluja. Työnantajia ei voida velvoittaa työtä tarjoamaan, vaikka se inhimillisesti ajatellen olisi hieno ja myötätuntoinen teko. Yrittäjän keskeisin tehtävä on jo osakeyhtiölainkin mukaan huolehtia siitä, että toiminta on taloudellisesti tuottavaa. Lyhyidenkin pätkätöiden löytyminen tulee olemaan haastavaa – monille mahdotonta – etenkin siellä, missä työttömien osuus väestöstä on suurin. Myöskään työllistymistä edistäviin palveuihin osallistuminen ei aina ole yksioikoisesti työttömän omasta halusta tai aktiivisuudesta kiinni. Julkistalouden alijäämän paikkaamiseksi tehdyt säästöt ovat nakertaneet tätäkin sektoria, eikä palveluja yksinkertaisesti ole tasavertaisesti kaikkialla ja kaikille tarjolla. Kipeimmin uudistus tulee koskettamaan niitä, joiden työmarkkinatilanne on heikoin. Pitkään työttömänä olleet sekä ne monet nuoret, joille ei missään vaiheessa ole syntynyt kosketusta työelämään, eivät vuoden vaihtuessa automaattisesti tule naksauttamaan aktiivisuus-vaihdetta silmään. On iso joukko, joilla tähän ei ole voimavaroja, osaamista eikä edellytyksiä. Lain ”rangaitus”-vaikutus koskee ennen muuta tätä porukkaa – ja se ei ole pieni. Nämä ihmiset tarvitsevat apua ja tukitoimia. Heidän työllistymispolkunsa pää on paksun syksyisen lehtikasan peitossa. Sen löytymiseen saatetaan tarvita montaa hyvää haravaa, aikaa ja energiaa.

Siis: pyrkimys aktiivisuuden lisäämiseen ja kannustavaksi tekemiseen on hyvä. Keinovalikoiman tämä laki sen sijaan rajaa niin, että edessä on tilanteita, joissa työtön ei onnistu aktiivisuutensa osoittamisessa vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Tarvitaan yksilöllisiä kuntoutus- ja aktivointisuunnitelmia, joiden päämääränä on työllistymisen tai työllistymisedellytysten, koulutukseen hakeutumisen tai kouluttautumisedellytysten sekä elmän- ja arjenhallinnan parantaminen. Kaikki ”oman onnensa nojaan” jääneet tulee pyrkiä saamaan mukaan osallistuviksi ja aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mutta tämä ei voi tapahtua tuuppaamalla sama kesäkeitto kaikkien eteen.

Lain kumoamiseksi tehty kansalaisaloite on toki oikean suuntainen. Valitettavasti ainakaan minä en näe juuri mahdollisuuksia sille, että aloite tulisi eduskunnassa menemään läpi. Aloite ehdottaa yks’kantaan lain heittämistä roskakoppaan. Varmasti eduskunnassa keskustelua – äänekästäkin – käydään, mutta aloite ei esitä vaihtoehtoa. Mikäli siihen olisi kirjattu, kuinka lakia tulisi muuttaa ja millainen olisi toimiva aktivointimalli, voisi menestystäkin olla odotettavissa. Mielestäni malli olisi hyvä, mikäli aktiivisuuden osoittamisen valikoimaa ja aktiivisuuden arviointia laajennettaisiin. Ongelmana tässä on se, että keinovalikoiman laajentaminen vaatisi sekin lisää voimavaroja. Nyt lakiin kirjatut työn tekeminen ja palveluihin osallistuminen ovat kuitenkin suhteellisen helposti todennettavissa ja mitattavissa.

Selvää on se, että nykyinen työllisyyspolitiikka on tehotonta ja kannustinloukkuineen monelta osin passivoivaa. Tämä(kin) on asia, jolle on jotain tehtävä. Uskon, että useimmat työttömyyslukujen takaa löytyvistä ihmisistä aidosti haluaisivat olla työssä ja tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ihan oikeina kansalaisina. Suomalaisen yhteiskunnan ja arvomaailman näkökulmasta työ ja oikeus työhön on keskeinen tekijä. Työn tekeminen ja osallisuus yhteiskunnassa nähdään kriittisenä tekijänä siinä, kuinka yksilö kokee ylipäätään olevansa oikeutettu elämiseen ja olemassaoloon.

Uutissuomalaisen Tietoykkösellä teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää oikeana sitä, että työttömyysturva laskee ellei työtön aktiivisesti edistä omaa työllisyyttään. Kolmannes vastaajista oli sitä toista mieltä. Mielestäni tuo 18 tuntia töitä tai viisi päivää palveluja kolmen kuukauden aikana ei ole kovin paljoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, ei tällainen panostus omaan työllistymiseen tai työllistymisedellytysten ylläpitämiseen tai parantamiseen ole suoranaista nöyryyttämistä, saati orjuuttamista. Korkea työttömyys on yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen ongelma – iso sellainen. Työllistyminen ei työnhakijan näkövinkkelistä ole helppo rasti, ja työllistäminenkin on tehty perin hankalaksi. Yhteistä tahtoa ja yhteiskunnan satsauksia tarvitaan siihen, että kaikkialla Suomessa työttömällä on tasavertaiset mahdollisuudet lain säätämien aktiivisuuskriteerien täyttämiseen. Kun laki aktiivisuutta vaatii, tulee lainsäätäjän ja lain toimeenpanijoiden myös varmistaa se, että työnantajien kannattaa työtön keikkatyöhön ottaa sekä se, että työvoimaviranomainen kykenee palveluja riittävässä määrin järjestämään.

Mistä päivänpaistetta risukasaan? – Työvoimapolitiikkaa vol. 4

”Valo tunnelin päässä” on yleisesti käytetty kielikuva, joka antaa lupauksia paremmasta huomisesta. Toinen toivon ylläpitämiseen käytetty sanonta – ”paistaa se päivä risukasaankin” – lupailee, että joskus vielä onni kääntyy. Liekö tämä sanonta raamatullista perua. Iso kirjahan lupailee, että Luoja antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Mene tiedä. Joka tapauksessa tämäkin ajatus kannustaa uskomaan, että laihat vuodet eivät voi loputtomiin jatkua. Näiden viisauksien mukaan on siis odotettavissa, että paremmat ajat ovat tulossa – niillekin, joiden tilanne nyt näyttä synkältä. Ennusteiden käyminen toteen on vain ajan kysymys.

Sitten on näitä sananlaskuja, fraaseja tai kliseitä, jotka kuvastavat suomalaista ajatusmaailmaa ja käsitystä siitä, mihin yhteiskunnallinen osallisuus ja elämässä pärjääminen pohjautuu. ”Ei Luoja laiskoja elätä” viittaa siihen, että ”joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Mutta ”työ tekijäänsä kiittää” koskee niitä, joilla työtä on. Suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on rakennettu työtä tekemällä. Työllä ja työelämällä on suuri merkitys elämässä, mutta yhä useamman kohdalla karu arkitodellisuus on toinen. Kun tasavertaisuudesta puhutaan, pitää muistaa, että suuri osa työikäisistä suomalaisista on tässä suhteessa altavastaajan asemassa. Mitä sitten, kun työtä ei kertakaikkiaan ole kaikille tarjolla. Silloin nämä lentävät lauseet voivat alkaa tuntua ahdistavilta, jopa pelottavilta.

Työttömiä on maassamme satoja tuhansia, ja työttömistä moni on ollut työttömänä pitkään. ”Odottavan aika on pitkä” kun nuori vastavalmistunut ei löydä ensimmäistä paikkaansa työmarkkinoilta, tai kun taloudellisen taantuman seurauksena työttömäksi jäänyt on yrittänyt omassa tunnelissaan tihrustaa kaukaisuuteen, eikä valo vaan meinaa silmään osua. Moni on odotellut risukasansa kanssa kauan, mutta aurinko pysyy sitkeästi pilven takana. Moni meistä pitää työtöntä edelleen jonninjoutavana yhteiskunnan elättinä. Ja vaikka yleinen mielipide olisikin viime vuosikymmeninä pehmentynyt, monen syyttävä sormi osoittaa työttömään. Monen kohdalla se pahin sormi on oma syyllisyyden ja itsensä tarpeettomaksi kokemisen tunne.

Tilastoluvut työttömyydestä tai työllisyydestä vaihtelevat riippuen siitä, keneltä kysytään ja miltä kantilta asiaa tarkastellaan. Joka tapauksessa noin kolmannes työvoimasta on työtä vailla. Vaikka pientä nousua taloudessa ja työllisyydessäkin on näkyvissä, on tahti tuskastuttavan hidasta. Tuskaa lisää se, että nykyvauhdilla julkisen talouden alijäämä kasvaa edelleen. Tämä tarkoittaa sitä, että näillä näkymin sopeuttamistoimia tullaan yhä tarvitsemaan, vaikka näin vaalien alla muuta vakuutellaan.

Pitkittyvän työttömyyden ongelma on todellinen. Ongelman hankaluutta lisää se, että tutkitusti pitkäaikaistyöttömyys saa monen kohdalla aikaan työ- ja toimintakyvyn heikkenemistä, terveysongelmia, talousvaikeuksia ja sosiaalista syrjäytymistä. Tämän suuren joukon kohtalon pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa keskeisellä sijalla. Työmarkkinatuen ja toimeentuloturvan varassa kituuttavien suuren joukon luulisi käyvän mielessä silloin, kun työssä olevat ay-päälliköiden johdolla miettivät, pitäisikö laittaa vaikkapa pientä lakonuhkaa, jotta saataisiin omaa tilipussia vähän paksummaksi.

Julkinen talous kohenee vain sitä kautta, että työikäisille on työtä, josta maksetaan palkkaa. Myös yksilötasolla ja perheissä toimeentulo ja hyvinvointi lisääntyy työtä tekemällä. Poliitikot ovat vuosia puhuneet siitä, että työttömät pitää saada työhön. Tätä on pyritty edesauttamaan työttömien etuuksia leikkaamalla. On ajateltu, että kun työttömällä on vähemmän rahaa, hän etsii työtä vaikka kivenkolosta. On kuitenkin fakta, että työtä ei tällä hetkellä ole läheskään kaikille tarjolla. Työttömien toimeentuloa leikkaamalla työpaikat eivät lisäänny.

Vuoden alusta alkaen maassamme on aloiteltu uusia kolmen kuukauden välein toistettavia työttömien haastatteluja. Työvoimahallintoon on palkattu lisää väkeä työttömiä jututtamaan. Moni työtön kokee määräajoin toistettavat haastattelut ahdisteluna, kyttäämisenä tai jopa uhkailuna. Toimenpiteitä ehdotellaan, ja jos ne eivät työttömälle kelpaa, voi edessä olla päivärahan menetys. Jotain kuitenkin on tehtävä. Työtön on tähän asti ollut yksin ja omillaan. Jos ei itse ole aktiivinen työnhaussa tai vaikkapa koulutuspaikan ja uuden ammatillisen uran etsimisessä, ei ketään ole juurikaan kiinnostanut, mitä työttömälle kuuluu. Toki osa työttömistä on aktiivista porukkaa, jolla elämän ydinasiat pysyvät niin sanotusti kuosissa. Osallisuuden ja sosiaalisten suhteiden vähenemisen ja sitä kautta sivustaseuraajaksi päätymisen riski on todellinen. Tutkimusten mukaan moni pitkittyneestä työttömyydestä kärsivä jää pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Olen sitä mieltä, että työttömien – varsinkin pitkäaikaistyöttömien – määräajoin toistettavat haastattelut on hyvä juttu ja askel oikeaan suuntaan. Jonkun tahon pitää ottaa koppi tähän joukkoon kuuluvien ihmisten tilanteesta. Toivon todella, että työttömien kontaktit työvoimahallinnon kanssa johtaisivat siihen, että toivo lisääntyy ja valo alkaa tunnelin päässä kajastaa. Jos työtä ei ole tarjolla pitää löytää keinoja ja polkuja työllistymisen edellytysten parantamiseen, kouluttautumiseen ja osallisuuteen. Niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että ote omaan elämään ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen säilyy silloinkin, kun työpaikka antaa odottaa itseään. Työvoimaviranomaisilta ja muilta näitä haastatteluja toteuttavilta tarvitaan osaamista, ymmärrystä ja pelisilmää. Haastattelut eivät saa tuntua rangaistukselta tai tuomiolla ololta, vaan niistä pitää tulla työkalu siihen, että työtönkin voi kokea itsensä ja elämänsä merkitykselliseksi. Aika näyttää, kuinka nämä toimet vaikuttavat työllistymiseen ja työttömien elämän tilanteeseen. On hyvä, että jotain sentään yritetään, ja että työttömällä on joku säännöllinen kontakti, jonka kautta on sitten ehkä mahdollisuus saada tukea ja apua, jos sitä tarvitsee. Jokainen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa on meidän kaikkien vastuulla. Kaveria ei jätetä – ei edes työtöntä kaveria.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä koittaa ajatella, luulisi kaikkien ymmärtävän, että työttömien asia on koko yhteiskunnan asia. En usko, että kovinkaan moni on työttömänä omasta halustaan. Valtaosa haluaa töihin, mutta töitä ei ole. Kyse ei ole myöskään kohtaamisongelmasta, sillä työttömiä on tänäänkin reippat pari kymmentä jokaista avointa työpaikkaa kohti. Suomalanen yhteiskunta tarvitsee näitä tilastojen numeroihin hautautuneita ihmisiä. Tämän joukon pitäminen mukana täysvaltaisina ja osallistuvina kansalaisina vaatii osaamista, moniammatillista yhteistyötä ja ennen muuta välittämistä. Yksilöllisten polkujen ja päämäärien löytäminen on keino pysyä elämisen syrjässä kiinni. Ellei tätä ymmärretä, käy niin, että arjen haasteiden kanssa painiessa liian moni hautautuu risukasaansa ennen kuin ensimmäinenkään valonsäde osuu kohdalle.

Työvoimapolitiikkaa vol. 2

Työttömyyden hoito ja myös työttömän arki on muuttunut takavuosista modernimpaan suuntaan. Näin asia on ainakin haluttu monella taholla nähdä. Työttömäksi joutunut voi käynnistää työnkahunsa TE-palvelujen Oma asiointi -sivuilla. Työvoimahallinnon asiantuntijat ovat arvioineet työttömän tilannetta ja harkinneet henkiökohtaisen palvelun tarpeellisuutta. Työttömän antamien tietojen pohjalta TE-toimisto on myös pyytänyt tarvittavat lisäselvitykset ja paperit työvoimapoliittista lausuntoa varten. Työttömyysajan asiointi on sujunut pääosin verkossa tai puhelimitse.

Digitalisaatio on tuonut mukanaan paljon hyvää. Verkkoasiointiin tottunut työtön on saanut palvelua tarvitessaan joustavasti ja sujuvasti. Samalla on pajolti päästy eroon monen kokemasta pompottelun tunteesta. Nopeus, vaivattomuus asioiden hoidossa on kaikkien etu. Käytäntö on ollut varmasti hyvä ja sopiva – osalle työttömien suurta joukkoa. Toisaalta tässä systeemissä on entistä helpompi jäädä syrjään, lepäillä laakereillaan ja passivoitua. Kun kukaan ei hoputa, monelta unohtuu, että työnhaku on työttömän päätyö. Toisaalta: mitäpä haet, jos työtä ei kertakaikkiaan ole tarjolla. Ainakaan sopivaa työtä sopivassa paikassa sopivalla palkalla ja luontaiseduilla.

Digitalisaation myötä myös työvoimatoimistojen ja palvelupisteiden verkostoa on harvennettu kovalla kädellä. Jos työtön ei satu asumaan isossa kaupungissa, saattaa henkilökohtaiseen asiointiin vierähtää matkoineen kokonainen päivä.

Maan hallitus on hallitusohjelmansa mukaisesti pyrkinyt puuttumaan työttömyystilanteeseen monin tavoin. Työttömien määrä on kestämättömän suuri. Samalla, kun julkisten palvelujen tarve on lisääntynyt mm. väestön ikääntymisen myötä, on työssä olevien työikäisten määrä vähentynyt. Tästä seuraa tietysti se, että samalla kun suuri joukko työttömiä lisäävät entisestään julkishallinnon menoja, verotuloja kertyy menoihin nähden niukasti.

Yksi hallituksen kaavaileman keinovalikoiman työkaluista on työttömien henkilökohtaisten määräaikaishaastattelujen ottaminen uudelleen käyttöön. Työttömiä on päätetty haastatella poikkeuksetta kolmen kuukauden välein. Jokaisella työttömällä tulee olla jatkossa työllistymissuunnitema, jonka toteutumista seurataan tehostetusti. Rikkomuksista ja laiminlyönneistä seuraa sanktioita, kuten karensseja – toisin sanoen päivärahojen menetyksiä.

Ihan vähän aikaa sitten puhuttiin ”varmana tietona” siitä, että kun työttömiä aletaan haastatella kolmen kuukauden välein, ulkoistetaan homma yrityksille. Monessa maan kolkassa pidettiin jo selvänä, että kontaktoinnin lisäämiseen ja muuhun työttömien aktivointiin kohdennettu 17 miljoonan euron potti menee hankintasopimusten myötä henkilöstöpaveluyrityksille. Tähän olen suhtautunut alusta pitäen skeptisesti.

Työministeri Jari Linsdström totesi muutama päivä sitten TV-uutisissa, että (tähän liittyvää juridista pulmaa) ei tiedetty. Siis ei tiedetty sitä, että mm. lainsäädännön nojalla tapahtuva toisen eduista, oikeuksista tai velvollisuuksista päättäminen on julkisen vallan käyttöä. Eikä tiedetty sitä, että viranomaistehtävät, joihin tällaista julkisen vallan käyttöä sisältyy, tulee lain mukaa hoitaa virkasuhteessa olevan viranhaltijan toimesta. Julkisuudessa ministeri kertoi, että tämä tuli yllättäen esiin. Ikään kuin nurkan takaa ja puskista.

Nyt sitten seuraava vaihe lienee se, että TE-palvelujen väki alkaa hurjalla kiireellä tuumia, miten homma toteutetaan. Väkeä tarvitaan paljon lisää. Arvelisin, että myös työpöytiä joudutaan hankkimaan. Voi olla, että monelle kylälle työvoimatoimiston (tai vastaavan) vihreät logot tekevät paluun katukuvaan.

Ulkoistamista ehdittiin kaiketi valmistella monella taholla varsin pitkälle. Ja vain siksi, että ministeriössä ei tiedetty. Kyllä minä tiesin. Moni muukin taisi tietää. Kyllä tämän(kin) rajauksen pitäisi olla tiedossa kaikille, jotka julkisten palvelujen järjestämistä ja toteuttamista pohtivat. Asia sanotaan yksiselitteisesti kuntalain 44 §:ssä. Olisi tämä Lindström kilauttanut kaverille. Tai ottaneen todesta, kun Jörn Donner muinoin sanoi TV-mainoksessa, että lukeminen kannattaa aina. Tai kysynyt joltain viisaammalta. Kysyvä kun ei kuulemma tieltä eksy. Minusta tämä tällainen asioiden valmistelu lainsäädäntötyössä on aika outoa.

Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä yrittää ajatella, luulisi, että lainsäätäjillä, ministereillä ja ministeriöiden virkamiehillä on näinkin perustavaa laatua oleva asia hallussa. Moneen kertaan kansa on ihmetellyt lainsäädäntötyötä, joka vaikutta hosumiselta. Liian usein ensin valmistellaan yhtä ja sitten kalkkiviivoilla toteutetaan toista.