”Valo tunnelin päässä” on yleisesti käytetty kielikuva, joka antaa lupauksia paremmasta huomisesta. Toinen toivon ylläpitämiseen käytetty sanonta – ”paistaa se päivä risukasaankin” – lupailee, että joskus vielä onni kääntyy. Liekö tämä sanonta raamatullista perua. Iso kirjahan lupailee, että Luoja antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Mene tiedä. Joka tapauksessa tämäkin ajatus kannustaa uskomaan, että laihat vuodet eivät voi loputtomiin jatkua. Näiden viisauksien mukaan on siis odotettavissa, että paremmat ajat ovat tulossa – niillekin, joiden tilanne nyt näyttä synkältä. Ennusteiden käyminen toteen on vain ajan kysymys.
Sitten on näitä sananlaskuja, fraaseja tai kliseitä, jotka kuvastavat suomalaista ajatusmaailmaa ja käsitystä siitä, mihin yhteiskunnallinen osallisuus ja elämässä pärjääminen pohjautuu. ”Ei Luoja laiskoja elätä” viittaa siihen, että ”joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Mutta ”työ tekijäänsä kiittää” koskee niitä, joilla työtä on. Suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on rakennettu työtä tekemällä. Työllä ja työelämällä on suuri merkitys elämässä, mutta yhä useamman kohdalla karu arkitodellisuus on toinen. Kun tasavertaisuudesta puhutaan, pitää muistaa, että suuri osa työikäisistä suomalaisista on tässä suhteessa altavastaajan asemassa. Mitä sitten, kun työtä ei kertakaikkiaan ole kaikille tarjolla. Silloin nämä lentävät lauseet voivat alkaa tuntua ahdistavilta, jopa pelottavilta.
Työttömiä on maassamme satoja tuhansia, ja työttömistä moni on ollut työttömänä pitkään. ”Odottavan aika on pitkä” kun nuori vastavalmistunut ei löydä ensimmäistä paikkaansa työmarkkinoilta, tai kun taloudellisen taantuman seurauksena työttömäksi jäänyt on yrittänyt omassa tunnelissaan tihrustaa kaukaisuuteen, eikä valo vaan meinaa silmään osua. Moni on odotellut risukasansa kanssa kauan, mutta aurinko pysyy sitkeästi pilven takana. Moni meistä pitää työtöntä edelleen jonninjoutavana yhteiskunnan elättinä. Ja vaikka yleinen mielipide olisikin viime vuosikymmeninä pehmentynyt, monen syyttävä sormi osoittaa työttömään. Monen kohdalla se pahin sormi on oma syyllisyyden ja itsensä tarpeettomaksi kokemisen tunne.
Tilastoluvut työttömyydestä tai työllisyydestä vaihtelevat riippuen siitä, keneltä kysytään ja miltä kantilta asiaa tarkastellaan. Joka tapauksessa noin kolmannes työvoimasta on työtä vailla. Vaikka pientä nousua taloudessa ja työllisyydessäkin on näkyvissä, on tahti tuskastuttavan hidasta. Tuskaa lisää se, että nykyvauhdilla julkisen talouden alijäämä kasvaa edelleen. Tämä tarkoittaa sitä, että näillä näkymin sopeuttamistoimia tullaan yhä tarvitsemaan, vaikka näin vaalien alla muuta vakuutellaan.
Pitkittyvän työttömyyden ongelma on todellinen. Ongelman hankaluutta lisää se, että tutkitusti pitkäaikaistyöttömyys saa monen kohdalla aikaan työ- ja toimintakyvyn heikkenemistä, terveysongelmia, talousvaikeuksia ja sosiaalista syrjäytymistä. Tämän suuren joukon kohtalon pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa keskeisellä sijalla. Työmarkkinatuen ja toimeentuloturvan varassa kituuttavien suuren joukon luulisi käyvän mielessä silloin, kun työssä olevat ay-päälliköiden johdolla miettivät, pitäisikö laittaa vaikkapa pientä lakonuhkaa, jotta saataisiin omaa tilipussia vähän paksummaksi.
Julkinen talous kohenee vain sitä kautta, että työikäisille on työtä, josta maksetaan palkkaa. Myös yksilötasolla ja perheissä toimeentulo ja hyvinvointi lisääntyy työtä tekemällä. Poliitikot ovat vuosia puhuneet siitä, että työttömät pitää saada työhön. Tätä on pyritty edesauttamaan työttömien etuuksia leikkaamalla. On ajateltu, että kun työttömällä on vähemmän rahaa, hän etsii työtä vaikka kivenkolosta. On kuitenkin fakta, että työtä ei tällä hetkellä ole läheskään kaikille tarjolla. Työttömien toimeentuloa leikkaamalla työpaikat eivät lisäänny.
Vuoden alusta alkaen maassamme on aloiteltu uusia kolmen kuukauden välein toistettavia työttömien haastatteluja. Työvoimahallintoon on palkattu lisää väkeä työttömiä jututtamaan. Moni työtön kokee määräajoin toistettavat haastattelut ahdisteluna, kyttäämisenä tai jopa uhkailuna. Toimenpiteitä ehdotellaan, ja jos ne eivät työttömälle kelpaa, voi edessä olla päivärahan menetys. Jotain kuitenkin on tehtävä. Työtön on tähän asti ollut yksin ja omillaan. Jos ei itse ole aktiivinen työnhaussa tai vaikkapa koulutuspaikan ja uuden ammatillisen uran etsimisessä, ei ketään ole juurikaan kiinnostanut, mitä työttömälle kuuluu. Toki osa työttömistä on aktiivista porukkaa, jolla elämän ydinasiat pysyvät niin sanotusti kuosissa. Osallisuuden ja sosiaalisten suhteiden vähenemisen ja sitä kautta sivustaseuraajaksi päätymisen riski on todellinen. Tutkimusten mukaan moni pitkittyneestä työttömyydestä kärsivä jää pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.
Olen sitä mieltä, että työttömien – varsinkin pitkäaikaistyöttömien – määräajoin toistettavat haastattelut on hyvä juttu ja askel oikeaan suuntaan. Jonkun tahon pitää ottaa koppi tähän joukkoon kuuluvien ihmisten tilanteesta. Toivon todella, että työttömien kontaktit työvoimahallinnon kanssa johtaisivat siihen, että toivo lisääntyy ja valo alkaa tunnelin päässä kajastaa. Jos työtä ei ole tarjolla pitää löytää keinoja ja polkuja työllistymisen edellytysten parantamiseen, kouluttautumiseen ja osallisuuteen. Niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että ote omaan elämään ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen säilyy silloinkin, kun työpaikka antaa odottaa itseään. Työvoimaviranomaisilta ja muilta näitä haastatteluja toteuttavilta tarvitaan osaamista, ymmärrystä ja pelisilmää. Haastattelut eivät saa tuntua rangaistukselta tai tuomiolla ololta, vaan niistä pitää tulla työkalu siihen, että työtönkin voi kokea itsensä ja elämänsä merkitykselliseksi. Aika näyttää, kuinka nämä toimet vaikuttavat työllistymiseen ja työttömien elämän tilanteeseen. On hyvä, että jotain sentään yritetään, ja että työttömällä on joku säännöllinen kontakti, jonka kautta on sitten ehkä mahdollisuus saada tukea ja apua, jos sitä tarvitsee. Jokainen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa on meidän kaikkien vastuulla. Kaveria ei jätetä – ei edes työtöntä kaveria.
Sitä minä vaan, että…
… jos nyt järjellä koittaa ajatella, luulisi kaikkien ymmärtävän, että työttömien asia on koko yhteiskunnan asia. En usko, että kovinkaan moni on työttömänä omasta halustaan. Valtaosa haluaa töihin, mutta töitä ei ole. Kyse ei ole myöskään kohtaamisongelmasta, sillä työttömiä on tänäänkin reippat pari kymmentä jokaista avointa työpaikkaa kohti. Suomalanen yhteiskunta tarvitsee näitä tilastojen numeroihin hautautuneita ihmisiä. Tämän joukon pitäminen mukana täysvaltaisina ja osallistuvina kansalaisina vaatii osaamista, moniammatillista yhteistyötä ja ennen muuta välittämistä. Yksilöllisten polkujen ja päämäärien löytäminen on keino pysyä elämisen syrjässä kiinni. Ellei tätä ymmärretä, käy niin, että arjen haasteiden kanssa painiessa liian moni hautautuu risukasaansa ennen kuin ensimmäinenkään valonsäde osuu kohdalle.